Mikä saa suhteen kestämään vai saako mikään? Usein puhutaan että kun se nopeasti roihahtaa se myös nopeasti sammuu. Joskus tosin se voi vain tasaantua.
Mitä mieltä arvoisat naiset täällä ovat?
Onko hitaasti edeten parempi, vaiko antaa mennä silloin kuin kipinöi? Entäpä se, että ensin ystäviä, sitten rakastavaisia?
Itse olen periaatteessa rauhallisen etenemisen kannalla, mutta tunteet ovat toisinaan siitä eri mieltä. ;)
Suhteen kestävyyteen ja onnistumiseen vaikuttavat tietenkin miljoonat muutkin seikat, mutta tässäpä yksi pohdinnan alle.
Mitä mieltä arvoisat naiset täällä ovat?
Onko hitaasti edeten parempi, vaiko antaa mennä silloin kuin kipinöi? Entäpä se, että ensin ystäviä, sitten rakastavaisia?
Itse olen periaatteessa rauhallisen etenemisen kannalla, mutta tunteet ovat toisinaan siitä eri mieltä. ;)
Suhteen kestävyyteen ja onnistumiseen vaikuttavat tietenkin miljoonat muutkin seikat, mutta tässäpä yksi pohdinnan alle.
Vastaukset 14
Vanhimmat
tuumaillut.
Miettinyt omia leimahduksia ja sitten niitä paria kertaa kun olen ollut rakastunut.
Toinen rakkaus meni kuin salama eteenpäin. Muutettiin yhteen aika nopeasti ja menikin vuosi ihan pinkisti, mutta sitten alkoivat ongelmat ja niitä setvittiin ja niissä roikuttiin liian monta vuotta.
Ja tämä toinen rakkauteni alkoi sillä että nähtiin, kumpikin rakastui mutta meni todella kauan aikaa ennenkuin alettiin edes seurustelemaan. Yhteen muutettiin vasta monen vuoden jälkeen ja nyt ollaan eletty koko elämän tuntuisen ajan yhdessä ja onnellisena.
Ei kai rakkaudelle ole yhtä kaavaa, ei sitä mistä eroittaa sen oikean ja väärän hetkessä.
Sitä reagoi erilailla eri ihmisten kanssa, ja sehän tekee monen asian vaikeaksi.
tuosta ystäviä ensin ja sitten rakkaus, mä henk koht en rakastu vasta sitten kun olen tuntenut tarpeeksi yms, mä en ole koskaan rakastunut ystäviini.
Se kipinä jonka mun sydän vaatii tulee heti ihmisestä ja se on eriasia kuinka kauan kipinöi tai yms.
Mutta ajatus että tuntisin ensin jonkun ihmisen vuosia ystävinä ja sitten rakastuisin häneen tuntuu mahdottomalle.
Ja suhteen saa kestämään sillä kuinka paljon on valmis siihen sijoittamaan ja kuinka paljon tämä toinen. Ja kun se satsaus on samanaikaista ja laatuista suhdekkin voi hyvin.
Mä uskon että pitää olla samankaltaiset toiveet ja elämänkatsomus ja tavoitteet ja miljoona muuta seikkaa että parisuhde elää ja hengittää.
Pitää olla valmis muokkaamaan asioita itsessään ja laittamaan luottamusta toiseen niin paljon ettei tunnu että uhraa asioita.
Yhteinen hiili pidetään yhdessä kipinöivänä.
Sen mitä minä minä olen oppinut on että jos ei voi luottaa 100, jos ei voi uskoa 100, niin silloin on vaikea tehdä paljoa mitään suhteen eteen.
Tosiaan unohdin mainita tuon, että parisuhteeseen pitää sijoittaa omia voimavarojaan, pysähtyä kuuntelemaan toista, tehdä kompromisseja.
"parisuhde elää ja hengittää" Hienosti sanottu!
Oma mielipiteeni on jotakin sen suuntaista, että ei nyt aivan ensimmäisillä tapaamiskerroilla kannata muuttaa yhteen (vaikka sekin on naisille aika yleistä). Joskin pitkäaikainen odottelu saattaa johtaa siihen, että joku toinen ehtii ensin. Nämä ovat kamalan vaikeita asioita, enkä ole keksinyt yhtä kaavaa, jolla onnistuisi takuuvarmasti. Monet suhteet päättyvät vuoteen tai kahteen. Juuri mielestäni siihen hetkeen, kun toiseen tutustuminen on kaikkein parhaimmillaan. Suurin huuma on ohi, mutta kuitenkaan toista ei vielä tunne kuin pinnallisesti. Yhteistä historiaa ei ole päässyt syntymään. Eikä sekään sano vielä mitään, onko kiistoja heti alussa vai ei. Jatkon kannalta se on merkityksetöntä. Jotkut kovasti kiistelevät ihmiset ovat koko elämänsä yhdessä tai ainakin vuosikymmeniä. Jotkut seesteiset parit eroavat äkkiarvaamatta ja suhteet jäävät lyhyiksi.
Kyllä nyt Zorro heitti kysymyksen, johon ainakaan minulla ei ole mitään oikeaa vastausta. Jotenka pohdintaan menee ja taitaa olla elämän kestävä pohdinnan aihe.
itsellä on ainaki tullut vuosien varrella tietty varovaisuus. takana on aika tuore ero. vuosi asuttiin yhdessä. ei suinpäin sännätty yhteen asumaan, mutta liian aikaisin kuitenkin. sitä vasta vuoden jälkeen sai huomata toisesta asioita, joita ei olisi uskonut olevankaan. ja kuinka hauraita ja tyhjää täynnä lupaukset ovat. mä en ainakaan halua sännätä suhteeseen, vaikka se alku onkin ihanaa ja ruusuhlehtiä täynnä. hitaasti hyvä tulee on mun mielipiteeni.
sopivasti molempia minusta :)! Eihän sille mitään mahda, jos kovasti roihuaa mutta luulen, että semmoinen lieskojen ja pienen maltin yhdistelmä on aika toimiva. Ihminen kun ei ole hetkessä selvitettävä mysteeri. On jaksettava tutustua, katsoa millainen tuo toinen todella on, kun ruusunpuna silmistä alkaa hälvetä. Sieltä alta paljastuu kaikenlaista, sekä itsestä että toisesta. Suhteen aloittaminen on siis aina riskialtista puuhaa mutta jollei uskalla, ei koskaan löydä sitäkään, joka lopulta jää ja pysyy.
Tuolla aiemmin kommentoidessani kerroinkin, että pohdiskelimme murun kanssa tässä eräänä iltana juuri näitä rakastumisasioita ja rakkautta ensisilmäyksellä.
Kun me tapasimme, se oli aika tavalla molemmin puolin hurahdus heti, kun oli muutamat silmäykset luotu ja ujot hymyt vaihdettu. Silti etenimme vähitellen, tapailimme, istuimme kahviloissa jutustelemassa iltamyöhälle, kävimme yökylässä, eikä meillä ollut mitään kiirettä kääntää elämää kokonaan yltympäri tai liimautua toiseen joka hetkeksi. Ei olla käännetty vieläkään, vaikka asutaankin yhdessä ja jaetaan tämä arkielo.
Se ei ole vähentänyt kipinöintiä meidän välillämme. Päinvastoin. Kun molemmilla on omaa tilaa, on helppo olla se oma itsensä, johon toinen on rakastunut, eikä kumpikaan tukehdu. Olen ehdottomasti sen kannalla, että kun kaksi aikuista ihmistä alkaa elää yhdessä tavalla tai toisella, on kummallakin oltava riittävä määrä ilmaa ympärillään. Kaksi ihmistä ei voi muuttua yhdeksi.
Että saattaa toiselta ihmiseltä vaatia aivan mahdottomia. Ja että toinen ihminen pitää hyväksyä omana itsenään. Eikä toinen ihminen ole se elämän sisältö, vaan kanssakulkija. Kuinkahan moni koskaan on valmis tekemään työtä parisuhteen eteen, vaan mieluummin keskittyy toisen muokkaamiseen. Kuinkahan moni edes jaksaa tutustua toiseen kunnolla ja tehdä positiivisesti hämmästyttäviäkin löytöjä. Kuinkahan moni...
moni jolla on toimiva parisuhde ja ovat onnellisia. koska se on todella kaiken lähtökohta että ensin pitää ymmärtää itsensä ja mihin on valmis ja mitä haluaa antaa toiselle.
Se on loppujenlopuksi hyvinkin yksinkertainen asia, tuo ymmärrys, kun ymmärtää yhden asian ensin, sen että kukaan ei voi rakastaa sinua omana itsenäsi jos et ensin itse rakasta itseäsi.
Tuo kuulostaa kliseeltä. Kukaan ei rakasta, jos ei ensin rakasta itse itseään.
Oli kuinka klisee tahansa, niin pitää paikkansa. Tai paremminkin, jos ei osaa rakastaa itseään, ei osaa rakastaa ketään toistakaan. Tottakai heikkoja hetkiä on itsekullakin, mutta jos jollakulla on perustavanlaatuisen huono itsetunto, siis perusrakenteita myöten, niin - anteeksi nyt vain - rakastaminen tällaiselle ihmiselle voi olla hyvin hankalaa.
Kyllä heitä suhteissa on, ja kyllä he käyttävät sitä "minä rakastan sinua" -lausetta, mutta eivät välttämättä ymmärrä mitä sillä tarkoittavat. Jos ei rakasta itseään, etsii jotakuta toista rakastamaan itseään itsensä puolesta. Selkeimmin sanottuna, etsii jotakuta, joka antaa koko ajan sitä hyväksyntää, jota itseltä ei itseään kohtaa löydy. Käytännössä tämä voi ilmetä vaikka jatkuvana kehujen ja kohteliaisuuksien hienovaraisena tai suorasukaisenakin kinuamisena. Tällainen ihminen on imarreltavissa suhteeseen, ei hän välttämättä ihastu tai rakastu niinkään siihen toiseen ihmiseen, vaan siihen, että se toinen ihminen osoittaa kiinnostusta häntä kohtaan. Eli hyväksyy hänet.
Suhteen alkuhan meneekin mukavasti toinen toistaan silmät loistaen palvoessa, mutta kuherruskuukausi loppuu ennen pitkää, eikä suhde voi pidemmän päälle perustua siihen että toinen palvoo ja toinen ottaa palvonnan vastaan.
Olen aikoinani seurustellut tällaisen ihmisen kanssa, ja osa näistä asioista valkeni suhteen aikana, ja osa vasta jälkeenpäin. Toivottavasti en päädy sellaiseen suhteeseen enää.
Itse olen kyllä nopean toiminnan kannalla.
Ei sitä heti tarvitse yhteen muuttaa, mutta tiivis yhdessäolo heti on mielestäni paras keino selvittää, että onko suhteen jatkolle oikeasti edellytyksiä.
Jos jompi kumpi ei kovin läheisesti halua olla, kertoo se ainakin minulle kaiken - ei kannata jatkaa. Niin suorasukainen olen.
Sille en voi mitään, että jollain on karvaita kokemuksi/pettymyksiä takanaan. En ole niihin syyllinen, eikä niistä tulleita suruja pitäisi sillä uudella maksattaa. Jos siltä tuntuu, niin on paras olla vielä yksin eikä uutta parisuhdetta alkaakaan mukamas rakentamaan.
Olisi hirveän romanttista että oltaisiin eka hyviä ystäviä ja kokonaan ilman mitään taka-ajatuksia.
Ja sitten yhtä-äkkiä rakastuttaisiin!..mutta jaa.. lieneekö tuota koskaan tapahtua.
'Itse olen periaatteessa rauhallisen etenemisen kannalla, mutta tunteet ovat toisinaan siitä eri mieltä. ;)'
napakymppi! jep!...
mulle kävi juuri niin että eka oltiin hyviä kavereita ja noin puolen vuoden päästä rakastuin täysin...
joskus sen vaan tietää! neljä vuotta sitten rakastuimme puoliskoni kanssa ensi silmäyksellä. sen vain tiesi, että se on siinä. että tämä se on, se jota olen etsinyt. se tunne ei ole vieläkään haihtunut.
tunsin, että tunnen hänen sielunsa, vaikken tunnekaan häntä ja kaikkia hänen luurankojaan.
luulen että tapoja rakastua on yhtä paljon kuin on suhteita. samoin tapoja ylläpitää suhde. tilan antaminen on tärkeää, kuten täälläkin on sanottu.
ja se että jaksaa uskoa siihen mitä on... aina ei voi olla yhtä läheinen toiselle kuin toisinaan. onneksi voi löytää ja rakastua uudestaan. siihen kai elinikäiset suhteet perustuvat?
Nykyiseen suhteeseen mentiin vauhdilla, vähän liiankin... Juttu alkoi baarissa, jossa puolituttu nainen pyysi yöksi ja sanoi haluavansa nukkua jonkun vieressä. Nukkumiseen yö ei jäänyt, ja parin viikon kuluttua huomasimme käytännössä asuvamme yhdessä.
Minulla oli takanani pitkähkö suhde ja jätetyksi tuleminen, toinen sanoi ettei halua sitoutua vaan mennä. Niinpä alussa elimme vain hetkessä, kumpikin tiesi ettei mitään pidempää tulisi, mutta meillä oli mahtavan hyvä olla yhdessä.
Parin kuukauden kuluttua ensi tapaamisesta myönsimme sitten itsellemme ja toisillemme että taidamme seurustella. Toinen sanoi, että menohalut ovat karisseet ja hän on rakastunut, minä olin ihastunut ja rakastunut jo aiemmin. Vaatteet olivat pikkuhiljaa siirtyneet toisen luokse, enkä ollut nukkunut alun muutamaa yötä lukuunottamatta enää kertaakaan omassa asunnossani.
Tämä suhde siis alkoi pikapikaa, ja nyt olemme olleet yhdessä puoli vuotta. Alussa kun kummallakaan ei ollut aikomus aloittaa vakavaa seurustelua, ei syvempi tutustuminen toiseen ollut mitenkään tarpeellista. Puolen vuoden aikana on sitten tullut esille kaikenlaisia eroja suhtautumisessa eri asioihin ja suurempiin kysymyksiin, ja pari suurempaa kriisiäkin koettu.
Itse olen aina ollut hitaan etenemisen kannalla, enkä ole koskaan ollut yhden yön tyyppiä. Takana on vain kaksi pitkää suhdetta ennen tätä. Sitä miksi tartuin ojennettuun käteen baarissa voin selittää vain toisen ihmisen kaipuulla. Ehkä olen myös jäänyt kaipaamaan alkuaikojen tutustumisvaihetta, selväpiirteisiä deittejä, jotka vietetään istuskellen jonkun kahvilan takapöydässä tai rannalla käsikädessä ja keskustellaan kaikesta maan ja taivaan välillä. Olisin myös halunnut, että ensimmäinen kerta välillämme olisi tapahtunut vielä harkitummin, vaikka se muistojen arvoinen kokemus molemmille olikin.
Molemmat tiedämme kuitenkin, että emme olisi luultavasti koskaan ajautuneet tähän suhteeseen, jos olisimme aloittaneet tutustumalla toisiimme. Olisimme silloin törmänneet niin moniin eroihin välillämme.
Siksi olen tyytyväinen alun nopeaan rynnistykseen tuntemattomaan. Meillä on aina ollut upeaa yhdessä, eikä mitään varsinaisia riitoja olla käyty. Mielipiteet ja asiat ovat voineet kinastella, eivät ihmiset. Parhaillaan olemme eläneet harkinta-aikaa, eli miettineet jatkammeko suhdetta vai emme.
Olemme kuitenkin molemmat kasvaneet valtavasti tämän suhteen aikana - joskus on paljon kasvattavampaa törmätä eriäviin näkemyksiin kuin mennä samanlaisten mukana. Olemme saaneet kyseenalaistaa omia periaatteitamme.
Minä rakastan häntä ja hän minua, mutta emme vielä tiedä riittääkö se lopulta. Kuitenkin hän on tuonut elämääni valtavasti iloa ja onnea, ja tämä suhde on meille molemmille kaunis asia, jota on kunnioitettu ja kunnioitetaan. Jos ero joskus on tullakseen, tiedämme molemmat, ettei mikään koskaan mennyt väärin - meitä ei sitten ole vain tarkoitettu toisillemme. Näitä onnellisia muistoja en olisi kuitenkaan koskaan saanut, jos olisin aluksi pidättäytynyt rynnistämästä tähän suhteeseen.