KUKA LOHDUTTAISI NYYTIÄ

Ja nyyti kulki vaan ja kulki maailmalla,
ei nähnyt missään tutun tuttua.
Ja vaikka kansaa oli paljon kaikkialla
ei nyyti aloittamaan päässyt juttua
kun sanomaan ei kyennyt; kas heipä hei!
Nyt juteltaisko hiukan vaiko ei?
Siis neljä vilijaanaa ajoi vihellellen ohi siitä.
Kun homssuja on kahdeksan, ei yhdet vaunut heille riitä.
Ja mymmeli kai sitoo seppelettä kaulalleen,
vaan nyyti juoksi piiloon, oli hiljaa yksikseen.
Nyt kuka lohduttaisi nyytiä ja sanois vaikka näin:
jää ilman ystäviä se ken kääntää selän muihin päin.

Kun matkalaukku painoi, nousi kuuma hiki
ja ahtaat kengät hiersi kantapään.
Kun illan pitkät varjot saapui vihdoin liki
ei ollut varpaistakaan enää mihinkään.
On laukku sentään hyvä, eipä uskoiskaan
niin hyvin sille sopii nyyti istumaan.
Ja silloin tuuli lumoavan soiton meren takaa toi,
kun muikkunen se kesän poukamassa musisoi.
Ja laukkua ei muikkusella ollut, eikä koskaan tule olemaankaan
ja kenkiä ei vihevien niityn poika tunne ollenkaan.
Siis kuka lohduttaisi nyytiö: on laulun mahti
suurempi kuin laukun. Siitä askeleelle tahti!
Ja nyyti kulki uuvuksissa länttä kohti,
hän yksin oli, yksin, yksin niin.
Kas, hemuleitten puisto valaistuna hohti
ja raketteja siellä ammuttiin,
ja kansaa puitten alla karkeloi
kun pelit pelasi ja soitto soi!
On karusellit täynnä homssuja (kolmetoista kaikkiaan,
sai nyyti lasketuksi) ja heidän ilmapallojaan!
Ja iso hemuli söi ison pannukakun hilloineen,
vaan nyyti oli taaskin ihan yksikseen.
Siis kuka lohduttaisi nyytiä ja sanoisi: ei kukaan
sinua huomaa ellet itse mene mukaan!

Niin nyyti lähti siitä meren rantaan
ja löysi näkinkengän, suuren, valkean.
Hän astui varovaisesti hienoon santaan,
ja tuumi: löysin ihmeellisen maailman.
Ja hattuunsa hän kauniit kivet keräsi
ja meri oli tyyni ja yö heräsi,
ja kauaksi on jäänyt hemuleitten raskas tömistys
ja kadonnut on mörön kauhistava mörköys.
Siis nyyti riisui kankänsä ja huokaisi: hohoi,
on kaikki hyvin, miksi iloinen en olla voi?
Vaan kuka lohduttaisi nyytiä ja sanois: yksinään
ei kukaan nauti edes näkinkengästään.

Ui valtameren mustaa aavaa pitkin
niin yksinäinen pullo, ui ja ui
ja lipui rantaan, kuten arvasitkin,
ja pullopostipulloks paljastui.
Sen kirje oli lyhyt, suruinen,
ja vesi oli tahrannutkin sen.
Vaan nyyti tavasi ja luki, selvän sai
ja auttoi siinä kirkas kuutamokin kai:
…niin kauheasti pelkään mörön mörinää
kun hämärässä olen ihan ilman ystävää…
siis lohdutathan minua, jos olet kiltti peikko,
on pimeää ja olen pieni tuittunen ja heikko…
Se kirje oli nyytin ensimmäinen.
Hän kätki sen siis taskun sopukkaan.
Ja koska tuittu oli myöskin yksinäinen
ja sitä paitsi tyttö sekä peloissaan,
kas, nyyti tuli rohkeaksi niin,
kuun alla ui ja vaipui haaveisiin,
ja sitten laukun tyhjensi, sen teki veneekseen,
ja kengät jäivät rannalle ja hattu kivineen,
kun maininkien viemänä hän lähti seikkailuun.
Ja kesäyö on kaunis yö, kun yö on heinäkuun,
kun joku jotakuta kohta lohdutella saa
ja kaikki muuttuu uudeksi, kun seikkailukin odottaa.

Ja aamun taivas oli pilvinen ja harmaa
kun valaat suihkuttivat ilokseen.
Ja hemulikin pulikoitsi: ihan varmaa
on että vesi kylmää on! Se huusi varpailleen.
Nyt nyyti tervehti ja sanoi: jossain päin
me varmaan tapasimme äskettäin!
Kas, vilijaana siinä vilkutteli veneestään
ja homssut soutelivat -nyyti laski yhdeksään-
ja viides homssu tervehti ja nyyti huusi: hei!
mua kukaan ennen huomannutkaan ei!
Niin mielellään seurassanne viivähtäisin,
vaan kuka lohduttaisi tuittua, jos tänne jäisin.

Jo häämöttivät vuoret takaa horisontin,
nuo villit asuinsijat mörköjen.
Yhdeksäntoista homssun ja yhden rontin
kun nyyti näki kalastavan laulellen,
hän virkkoi: suokaa anteeksi jos muuan matkamies
nyt kysyy: onko tuittu ollut täällä kukaties?
On, lauloi rontti, -tuittu hiukset valloillaan.
Hän karkas eilen kotoaan ja oli suunniltaan.
Vaan minne juoksi, missä on hän, sitä tiedä en,
sen mörkö tietäköön, kai tietääkin, niin arvelen.
Vaan kuka lohduttaisi tuittua, en tiedä ollenkaan
kun olen lomalla ja kalastelen vaan.

Kun vähitellen illan hämärässä
nuo karvamönkiäiset esiin käy
ja kihisevät kiilusilmin pimeässä
-ei niistä totisesti muuta näy-
niin yksinäinen nyyti parka, pieni peikko
kai koetti olla suuri eikä yhtään heikko…
kun sitten vuorten takaa kuuluu mörön mörinää
niin nyyti heti ensimmäiseen koloon lymyää
ja ryömii sieltä äkäisenä jalkaa polkien:
en melkein yhtään pelkää nyt kun olen kiukkuinen!
Mun täytyy lohdutella tuittua, en saa nyt olla arka!
Hän pelkää viesä enemmän, se pikku tuittu parka.

On tienoo äkkiä niin hiljainen ja musta
ja mörkö niin kuin vuori tuijottaa,
ja jäinen maa on täynnä kammotusta,
kun kuustakin pois värit putoaa.
Ja nyyti sanoi: helppoa ei tule olemaan!
Tuo mörkö on niin kamala etten luullutkaan!
No ensin hurja sotatanssi rohkeutta toi
ja sitten hampaat mörön häntään jotta kipunoi!
Ja mörkö ällistyi ja juoksi pakoon yksi kaksi -
siis tuittu kyynelien läpi näki nyytin voittajaksi.
Ei pienen tuitun peloittelu ole vaikeaa,
ja lohduttelu, arvaathan, on vielä helpompaa

Noin vaiti katsoivat toisiansa,
nyyti, tuittu, kuutamossa kuu.
Ei ihme vaikka nyyti jaloistansa
kävikin heikoksi ja mykistynyt suu
ujosti sanoi vain: kirje vois
kai kaiken selvittää -ja meni pois!
Hän tahtoi kirjoittaa -näkinkengästään
ja hemulista ja kuinka yksinään
hän oli -ajatuksistaan ja pelostaan.
Hän yritti ja yritti, ei päässyt alkuunkaan.
Jos tahdot, lukijani, heitä lohduttaa,
kirjoita nyytin puolesta, niin tuittu kirjeen saa.

(tässä on kirjepaperia. Postimerkkiä ei tarvita. Pane kirje vaikka ruusupukettiin, niin tuittu huomaa sen varmasti.)

Ja tuittu ruusut sai ja kirjeen luki
ja nimenkin hän tarkaan tavasi.
Ah, posket punaruusut häntä puki
ja nyytille hän sylin avasi
ja kuiskas: unohda jo mennyt kamaluus,
on edessämme kaikki kauneus ja ihanuus:
on meri jota nähnyt en mä milloinkaan
ja kauniit näkinkengät joita poimitaan.
He lähtivätkin heti matkaan vilijaanan myötä
ja kaikki homssut hurrasivat heille pitkin yötä,
nyt juhlavalot valaisevat meren mustaa selkää.
Nyt lohdutamme toisiamme, emme koskaan enää pelkää!

TOVE JANSSON

Tarviiko tänne tylsää romaania kirjoittaa, joka ei mitenkään liity sättiin

Jos Toven tekstin kopiointi on keskustelua niin minä olen silloin..........hmmm.....meirän Musti.

Tässä ois keskustelua

Pusupatjan kuumat kuulumiset 30.5.
anna.tku => juxe.m: meillä mun liimautuminen isännän selkään johtaa kyllä....
anna.tku => juxe.m: yleensä saa kyllä avata sakset
anna.tku: meidän isäntä aktivoituu, kun otan hyvän asennon... sen selän takaa..... ja kohta kaikki asennot on ihan vinksin vonksin........
anna.tku: musta tulee semmonen pusupatja
anna.tku: ja useimmiten minä olen aika onnellinen..... ja ....saanut

Ja juttu jatkuu lauantaina 31.5.
anna.tku => ufomiesavaruudesta: ei tos nyrkillätapettava, toista sataa kiloa, n 190 cm ja harteet niin levveet, ovistakin kulkee sivuttain
anna.tku => M-Horsma: ulottuvuuteen.. pitkällä miehelä on myös pitkät raajat es kädet, joilla yltää vaikka minne....... siis vaikka petipuuhissa..... ja muutenkin
anna.tku => Hoplaa-63: en annaa, annaa...se pitäisi jo sun tietämän Sinä itkit ja potkin ja sun muniaasi sotkin, vaik lupaaasin olla sun omaaasi..... oi anna, anna ...oi annaa annaa... joka lupaasi olla sun
anna.tku: eli minä oon mielestäni hyvin onnistunut elämässä.... harvalla on kaksi miestäkin, jotka tarvittaessa jeesa