Sanon heti alkuun, etten halua tai kaipaa neuvoja tilanteeseeni. Olen saanut niitä ja pohtinut vaihtoehtoja kyllä, sekä yrittänyt edistää asioita päästäkseni yksinäisyydestäni siinä kuitenkaan onnistumatta.
En ole läheinen vanhempieni tai sisarusteni kanssa, minulla ei ole kumppania ja olen koko ikäni kärsinyt enemmän ja vähemmän yksinäisyydestä. Tilanteeni paheni kun muutin työn perässä pääkaupunkiseudulle kolme vuotta sitten. Aiemmalla asuinpaikkakunnalla minulla ei ollut mitään mikä minua siellä olisi pidätellyt ja jotenkin kuvittelin että täällä tilanteeni voisi muuttua. En ole koskaan elämässäni ollut näin yksinäinen kuin viimeiset kolme vuotta olen ollut. En ole yrityksistä huolimatta löytänyt kumppania, kavereita tai ystäviä ja tunnen olevani täysin irrallinen kaikesta, ikään kuin en kuuluisi mihinkään.
Osaan olla yksin ja hektisen työni vastapainoksi tarvitsenkin aikaa itsekseni, mutta kaipaan myös kovasti ns. omaan, työni ulkopuoliseen elämääni ihmisiä. Teen vapaa-ajallani kaiken yksin, eikä minulla ole ketään kenen kanssa jakaa mitään elämästäni. Jotkut elämykset ja kokemukset eivät vain tunnu yksin koettuna miltään, vaan huomaan tietyissä hetkissä kaipaavani ihan hirveästi sitä että saisin jakaa kyseisen hetken tai asian jonkun kanssa. Tietyt elämykset ja kokemukset jäävät jollain tavalla vajaavaiseksi, kun ei ole ketään jakamassa sitä kanssani. Ja mitä kauemmin on elänyt näin, että tekee kaiken aina yksin, sitä enemmän kaipaan jotakuta jonka kanssa jakaa asioita. En ole tottunut yksinäisyyteen vaikka osaan olla myös yksin.
Pelkään kuollakseni, että menetän lemmikkini. Lemmikkini ovat ainoa elementti elämässäni, joka tuo minulle aitoa merkityksellisyyden tunnetta ja kokemuksen siitä, että olen tärkeä ja tekemilläni asioilla on merkitystä. En tiedä miten tulen elämästäni selviämään, kun lemmikeistä joskus aika jättää. Etenkään kun minulla ei ole minkäänlaista tukiverkkoa kannattelemassa minua menetyksen hetkellä.
Minua kuvaillaan ja on aina kuvailtu mm. työyhteisöissä ja harrastusporukoissa sosiaaliseksi, rempseäksi ja kivaksi tyypiksi. Nuo kuvailut ovat aina tuntuneet jokseenkin oudoilta, koska en ole onnistunut luomaan syviä tai pitkäaikaisia ihmissuhteita. Kaikki ovat vain hyvänpäiväntuttuja, joita tervehdin vastaantullessa kadulla, mutta siinä se.
En ole läheinen vanhempieni tai sisarusteni kanssa, minulla ei ole kumppania ja olen koko ikäni kärsinyt enemmän ja vähemmän yksinäisyydestä. Tilanteeni paheni kun muutin työn perässä pääkaupunkiseudulle kolme vuotta sitten. Aiemmalla asuinpaikkakunnalla minulla ei ollut mitään mikä minua siellä olisi pidätellyt ja jotenkin kuvittelin että täällä tilanteeni voisi muuttua. En ole koskaan elämässäni ollut näin yksinäinen kuin viimeiset kolme vuotta olen ollut. En ole yrityksistä huolimatta löytänyt kumppania, kavereita tai ystäviä ja tunnen olevani täysin irrallinen kaikesta, ikään kuin en kuuluisi mihinkään.
Osaan olla yksin ja hektisen työni vastapainoksi tarvitsenkin aikaa itsekseni, mutta kaipaan myös kovasti ns. omaan, työni ulkopuoliseen elämääni ihmisiä. Teen vapaa-ajallani kaiken yksin, eikä minulla ole ketään kenen kanssa jakaa mitään elämästäni. Jotkut elämykset ja kokemukset eivät vain tunnu yksin koettuna miltään, vaan huomaan tietyissä hetkissä kaipaavani ihan hirveästi sitä että saisin jakaa kyseisen hetken tai asian jonkun kanssa. Tietyt elämykset ja kokemukset jäävät jollain tavalla vajaavaiseksi, kun ei ole ketään jakamassa sitä kanssani. Ja mitä kauemmin on elänyt näin, että tekee kaiken aina yksin, sitä enemmän kaipaan jotakuta jonka kanssa jakaa asioita. En ole tottunut yksinäisyyteen vaikka osaan olla myös yksin.
Pelkään kuollakseni, että menetän lemmikkini. Lemmikkini ovat ainoa elementti elämässäni, joka tuo minulle aitoa merkityksellisyyden tunnetta ja kokemuksen siitä, että olen tärkeä ja tekemilläni asioilla on merkitystä. En tiedä miten tulen elämästäni selviämään, kun lemmikeistä joskus aika jättää. Etenkään kun minulla ei ole minkäänlaista tukiverkkoa kannattelemassa minua menetyksen hetkellä.
Minua kuvaillaan ja on aina kuvailtu mm. työyhteisöissä ja harrastusporukoissa sosiaaliseksi, rempseäksi ja kivaksi tyypiksi. Nuo kuvailut ovat aina tuntuneet jokseenkin oudoilta, koska en ole onnistunut luomaan syviä tai pitkäaikaisia ihmissuhteita. Kaikki ovat vain hyvänpäiväntuttuja, joita tervehdin vastaantullessa kadulla, mutta siinä se.
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.