Heippa kaikille,
Ajattelin kirjoittaa tänne minun tarinani, jos se vaikka loisi teihin kaikkiin huonosta itsetunnosta kärsiville hieman lohtua. Elämä on nuorena hyvin vaikeaa jos itsetunto on nollissa.
Eli olen aina ollut hieman pyöreä ja olen tumma ja tämä on aiheuttanut paljon kiusaamista koulussa sekä vapaa-aikana. En ole koskaan kouluaikana seurustellut ja olin joskus älyttömän rakastunut johonkuhun poikaan. Mutta huonolla itsetunnolla varustettuna en uskaltanut koskaan tehdä mitään aloitteita. Muistan kuitenkin yhden poikkeuksen. Olin yläasteella 8 luokalla. 7 luokalla oli yksi poika johon olin silmittömästi rakastunut, menin iltaisin nukkumaan unelmoiden hänestä ja aamuisin heräsin onnesta soikeana, että saisin taas nähdä hänet. Kerran sitten päätin rohkaista mieleni ja lähetin ystäväni kautta tälle pojalle suklaasydämen. Poika otto suklaan ja tokaisi ystävälleni, että sano sille muijalle et antaa ens kerralla fetzerin sinistä taikka rahaa... plaah.. Tämä oli todella nöyryyttävää. Aloin pelkäämään poikien seuraa en uskltanut puhua kenellekkään pojalle mitään häpesin itseäni, olin niin ruma ja lihava. Kuvittelin, että en koskaan löydä itselleni miestä, kukaan ei huolisi minua.
Kuitenkin kun olin 19v löysin elämäni rakkauden, aivan yllättäen. Menimme naimisiin ja saimme yhden lapsen. Olimme aviossa 7v. Sitten vain ajauduimme erillemme ja erosimme. Tällöin taas itsetuntoni romahti pohja lukemiin (oli se kyllä ylä ja alamäkeä aviossa olessanikin siis itsetunnon kanssa). Ajattelin, että tässä nyt sitten olen lopun ikäni ilman miestä. Surin ja itkin kotona kaksi kuukautta kunnes ystäväni raahasi minut ihmisten ilmoille. Rupesin käymään paljon ravintoloissa laihduin älyttömästi ja pitkästä aikaa tunsin olevani elossa. Tunsin, että minullahan on hyvä itsetunto. Sain aika paljon huomiota osakseni ravintolassa jossa aina kävin (no siellä nyt oikeastaan kuka vaan saa huomiota, aina on joku jotain ehdottelemassa) No mutta se tuntui silloin hyvältä. Aikaa meni ja löysin työni ohella itselleni uuden rakkaan jonka kanssa olen mennyt naimisiin ja jonka kanssa elämä on ihanaa... Välillä kyllä huono itsetunto tipauttaa maan päälle, mutta näin iän myötä ei anna enää sen niin paljoa vaikuttaa elämäänsä kuin nuorena. Nuorena, murrosikäisenä, kokemattomana sitä huono itsetunto romuttaa elämää ja pahasti....
Pointtini siis tässä jutussa oli, että nuorempana nämä jutut tuntuvat ylitsepääsemättömiltä, mutta kun ikää tulee lisää oppii sitä elämään itsensä kanssa. Joskus ihan itsestään asiat lutviutuvat joskus tarvitaan ammatti auttajaa....
Hyvää jatkoa ja elämän iloa teille kaikille, ja kiitos kun tämä vanhus sai käydä vierailemassa täällä nuorten palstalla ;))))
Ajattelin kirjoittaa tänne minun tarinani, jos se vaikka loisi teihin kaikkiin huonosta itsetunnosta kärsiville hieman lohtua. Elämä on nuorena hyvin vaikeaa jos itsetunto on nollissa.
Eli olen aina ollut hieman pyöreä ja olen tumma ja tämä on aiheuttanut paljon kiusaamista koulussa sekä vapaa-aikana. En ole koskaan kouluaikana seurustellut ja olin joskus älyttömän rakastunut johonkuhun poikaan. Mutta huonolla itsetunnolla varustettuna en uskaltanut koskaan tehdä mitään aloitteita. Muistan kuitenkin yhden poikkeuksen. Olin yläasteella 8 luokalla. 7 luokalla oli yksi poika johon olin silmittömästi rakastunut, menin iltaisin nukkumaan unelmoiden hänestä ja aamuisin heräsin onnesta soikeana, että saisin taas nähdä hänet. Kerran sitten päätin rohkaista mieleni ja lähetin ystäväni kautta tälle pojalle suklaasydämen. Poika otto suklaan ja tokaisi ystävälleni, että sano sille muijalle et antaa ens kerralla fetzerin sinistä taikka rahaa... plaah.. Tämä oli todella nöyryyttävää. Aloin pelkäämään poikien seuraa en uskltanut puhua kenellekkään pojalle mitään häpesin itseäni, olin niin ruma ja lihava. Kuvittelin, että en koskaan löydä itselleni miestä, kukaan ei huolisi minua.
Kuitenkin kun olin 19v löysin elämäni rakkauden, aivan yllättäen. Menimme naimisiin ja saimme yhden lapsen. Olimme aviossa 7v. Sitten vain ajauduimme erillemme ja erosimme. Tällöin taas itsetuntoni romahti pohja lukemiin (oli se kyllä ylä ja alamäkeä aviossa olessanikin siis itsetunnon kanssa). Ajattelin, että tässä nyt sitten olen lopun ikäni ilman miestä. Surin ja itkin kotona kaksi kuukautta kunnes ystäväni raahasi minut ihmisten ilmoille. Rupesin käymään paljon ravintoloissa laihduin älyttömästi ja pitkästä aikaa tunsin olevani elossa. Tunsin, että minullahan on hyvä itsetunto. Sain aika paljon huomiota osakseni ravintolassa jossa aina kävin (no siellä nyt oikeastaan kuka vaan saa huomiota, aina on joku jotain ehdottelemassa) No mutta se tuntui silloin hyvältä. Aikaa meni ja löysin työni ohella itselleni uuden rakkaan jonka kanssa olen mennyt naimisiin ja jonka kanssa elämä on ihanaa... Välillä kyllä huono itsetunto tipauttaa maan päälle, mutta näin iän myötä ei anna enää sen niin paljoa vaikuttaa elämäänsä kuin nuorena. Nuorena, murrosikäisenä, kokemattomana sitä huono itsetunto romuttaa elämää ja pahasti....
Pointtini siis tässä jutussa oli, että nuorempana nämä jutut tuntuvat ylitsepääsemättömiltä, mutta kun ikää tulee lisää oppii sitä elämään itsensä kanssa. Joskus ihan itsestään asiat lutviutuvat joskus tarvitaan ammatti auttajaa....
Hyvää jatkoa ja elämän iloa teille kaikille, ja kiitos kun tämä vanhus sai käydä vierailemassa täällä nuorten palstalla ;))))
Vastaukset 1
Vanhimmat
Toinen vanhus haluaisi vielä lisätä tähän;
Nuoruus on oman identiteetin rakentamista. Itseään ja omaa elämäänsä rakennetaan silloin, siksi itsetunto on kaikilla nollassa, eihän itseään voi tuntea, kun ei ole vielä varma itsekkään millainen itse on. Ihmiset peittävät huonon itsetuntonsa monin tavoin, joillekin on luotu apuja siihen, on hyvä jossain lajissa tai vain kaunis ulkokuoreltaan. Mutta kukaan nuori ei ole yksin huonon itsetuntonsa kanssa, vaan kaikki rypevät tavallaan samassa ojassa. Siksi ei kenenkään kannata tuntea itseään huonommaksi olemattoman itsetuntonsa kanssa, sillä se kuuluu elämään!