kävin tapaamassa poikaani.
tulin juuri ja itken.
olen viimeksi nähnyt poikani 25.4. ja nyt menin vain hyvästelläkseni poikani. oli 2 hammasta tullut ja nousi jo tukea vasten pystyyn. en ollut tuntea omaa lastani. miksi tämä kaikki riistetään äidiltä pois? tapaamiset niin harvoin.
tapaaminen vain vahvisti sitä etten kestä tätä sijoitusta. tässä ei ole mitään järkeä. en kertakaikkiaan kestä tätä edes takas näkemistä ja erossa olemista. soitin välittömästi adoptioneuvojalle. en halua, mutta on pakko antaa lapsi pois. ja jatkaa omaa elämää eteenpäin. perustaa uusi perhe ja elää lasten kanssa. yksi lapsi sitten vain on adoptoitu. en voi enää odottaa jos saisin poikani kotiin. biologinen kello raksuttaa minua koko ajan vastaan.
ei ole helppo päätös. pakko tehdä.
ja nyt lähden sitten iloisella mielellä takaisin töihin...oikeasti, pää hajoaa! EN KESTÄ.
tulin juuri ja itken.
olen viimeksi nähnyt poikani 25.4. ja nyt menin vain hyvästelläkseni poikani. oli 2 hammasta tullut ja nousi jo tukea vasten pystyyn. en ollut tuntea omaa lastani. miksi tämä kaikki riistetään äidiltä pois? tapaamiset niin harvoin.
tapaaminen vain vahvisti sitä etten kestä tätä sijoitusta. tässä ei ole mitään järkeä. en kertakaikkiaan kestä tätä edes takas näkemistä ja erossa olemista. soitin välittömästi adoptioneuvojalle. en halua, mutta on pakko antaa lapsi pois. ja jatkaa omaa elämää eteenpäin. perustaa uusi perhe ja elää lasten kanssa. yksi lapsi sitten vain on adoptoitu. en voi enää odottaa jos saisin poikani kotiin. biologinen kello raksuttaa minua koko ajan vastaan.
ei ole helppo päätös. pakko tehdä.
ja nyt lähden sitten iloisella mielellä takaisin töihin...oikeasti, pää hajoaa! EN KESTÄ.
Vastaukset 35
Vanhimmat
Luin kirjoitustasi itku silmässä.
Tiedätkö kuinka hyvä päätöksen olet tehnyt?
Osaat antaa myös lapsen ottaa elämästään kaksin käsin kiinni ja jatkaa sitä.
Olen aivan varma, että jossain elämän vaiheessa lapsesi tulee sinua tapaamaan ja on hyvillään teostasi.
Meillä on lapsi joka on tullut aivan vauvana ja hänen äitinsä ei käy tapaamassa edes häntä.
Adoptioon ei kuitenkaan suostu. Meidän käy todella sääliksi tätä lasta, koska pitää meitä perheenään (ainoana) eikä saa kuitenkaan lopullista kiinnitystä perheeseemme. (adoptiolupaa ja meidän nimeä). Meidän sij.lapsi on jo 8-vuotias ja on todella katkera äidilleen, kun bioäiti ei suostu adoptioon.
Pystyn hyvin tietämään tuskasi, mutta teet varmaan ihan hyvän päätöksen myös lapsesi kannalta. Hyviä jatkoja sinulle!
kaltaisia ihmisiä on ja voimia myös sulle ja ferozalle.
Mikset sinä alunalkaen hakenut adoptio lasta?On aivan eri asia adoptio,ja sijoitus.Sijoituksen tarkoitushan on,että lapsi palaa kotiin,kun ei huostaanoton kriteerit täyty enään.Kirjoitat kuinka hyvä päätös,kun ei anneta tavata lasta.Nyt ajattele,jos sinä menettäisit lapsen ja sinulle tultaisiin tuollaista selittämään,miltä tuntuisi?Meinasin oksentaa,kun luin juttusi.Olet sydämetön,sinä et lapsesta erottamisen tuskasta tiedä YHTÄÄN MITÄÄN !!!!!!!
et edelleenkään osaa lukea tai ymmärrä lukemaasi; edellinen kirjoittaja sanoi ETTEI ÄITI EDES HALUA TAVATA LASTAAN.
Mikä ihmeen ääliö sinä oikein olet?!
Ps...mistä sijaisäiti voisi etukäteen tietää, millainen biovanhempi on odotettavissa...??
Varsinainen tauno taneli taukki olet.
niin ja tietenkin laitoin tämän väärälle palstalle...piti kirjoittaa biovanhemmat palstalle.
no, jokatapauksessa olen murheen murtama.
Koittaisit kuitenkin vielä antaa itselles aikaa miettiä. Just tänään voi olla väärä aika tehdä noin iso päätös, kun olet tapaamisen jäljiltä vielä ihan vereslihalla.
Lapsesi on vielä niin pieni, ettei adoption jälkeen muistaisi inua ollenkaan, mutta sinä et pystyisi unohtamaan kuitenkaan, et vaikka tulisi lisää lapsia ja uusi elämäntilanne.
Minulla oli aikoinaan samantyyppinen tilanne, lapsi meni sijaisperheeseen alle vuoden ikäisenä, ja alussa oli tosi pitkä "rauhoitusjakso" että ehti poika tottua ja kiintyä sijariperheeseen. Tuntui joka kerta kuin olisi tavannut uuden lapsen, ja tapaamiset olivat yhtä kidutusta tunnetasolla, minulle äitinä. Hammasta purren itkuni itkin ja mietin moneen suuntaan, mutta päätin kuitenkin kestää.
Oli vaikea ajatella myös sitä, että adoption jälkeen vuositolkulla miettisin mitä lapselle kuuluu, ja entäs kun joku päivä olisi ovella seisonut tuikituntematon nuorimies?
Jos pysyttelet mukana lapsesei elämässä, voi vielä käydä niinkin että saat hänet takaisin. Toivon tietysti että lapsellasi on hyvä perhe nyt, mutta jos heille tulee ongelmia myöhemmin ja olet jo antanut periksi, niin minne lapsesi sitten joutuu.
Miettisit vielä, omaksi ja lapsesi parhaaksi.
Omasta mielestäni et tee harkittua päätöstä vaan paniikissa ja tunnekuohussa. Olet tavannut lapsesi nyt vain kerran. Sen pohjalta et omasta mielestäni todellakaan ole kykeneväinen tekemään päätöstäsi ja ihmettelen jos suostuvat adoptioita myöntämään.
Mietit nyt tämän hetken tilennetta, mut et sen pidemälle.
Uudet lapset eivät korvaa menetettyä lasta. Etkä välttämättä anna lapsellesi todellakaan viestiä, että rakastaisit häntä, vaan että hylkäsit. Jos ja kun kerta olisit kykeneväinen äityyteen, niinkuin olen kirjoituksiaisi lukiessa ymmärtänyt. Että olet tarvinnut vain tukea, jota jostain kummansyystä ei sinulle ole annettu.
Mitä luulet poikasi käyvän läpi, kun hän on täysi-ikäinen, mahdollisesti lukee paperit, ymmärtää, että teit päätöksen antaa hänet pois ja tehdä muita lapsia, kun sinä et jaksanut..siinä missä ÄIDIN pitäisi jaksaa, lapsensa takia! (kyllä, nyt syyllistän ja pahoittelen sitä)
Entä, mitä luulet, että miten pärjäät, kun tiedät, että on syntymäpäivät tulossa, taas vuosia lisää..poikasi eka luokka alkaa? Koulun päätös, rippikoulu, konfirmatio? Mahdollisesti lukion ja ammattikoulun jälkeinen elämä, kuns inä et ole enään niissä osana ja kun sinä et edes tiedä, miten lapsesi elämä menee. Voiko hän hyvin, vai huonosti?
Lapsesi kulkee mukanasi, lopun elämän, nutta enään sinulla ei ole mahdollisuutta kurkoittaa lastasi kohti...ei vaikka tulisit katumapäälle ja tahtoisit.
Kun ja jos lapsi adoptoidaan tehdään se varmasti tähän perheeseen jossa nyt on. Toisaaltaan, onkos iinä mitään järkeä, kun lapsi vois iellä kuitenkina sua sen 18-vuotta sijoituksena?
Siinä missä sinun on ajateltava lastasi niin myös itseäsikin ja sitä miten tämä sinuun vaikuttaa. En usko, että tulet selviämään voittajana siinä, että annat lapsesi pois, kun ainut mitä tahtoisit on saada hänet kotiin. Luultavasti tuhoat vain oman elämäsi ja et ole tehnyt lasta kohtaan yhtään sen paremmin, jos sitäkään mitä nyt voisit tehdä.
Tässä asiassa periaatteessa sinulla ei ole lupa olla itsekäs. Se ei kuulu vanhemuuteen. Älä yhden kerran takia heitä kaikkea hukkaan, ihan oikeasti. Luulet että se helpottaa...nyt kun olet vihainen ja rikki..joku päivä tajuat, että teit emämokan. Mielummin näe lastasi vaikka sen viisi tai kymmenen kertaa ja päätä sitten. Silloin voit tehdä sen päätöksen hiuman realistisemmassa valossa.
Ystävällisesti ja halauksin: Entinen sioitettu myös, 3-lapsen äiti
kaikki oli asiaa mitä kirjoitit.
olen koko ajan sanonut ja tiennyt etten kestä kahden viikon eroa lapsestani, siis tapaamisten välillä. nyt kuitenkin jostain syystä menin poikaani katsomaan, se oli kamalaa! ja vahvisti vain sitä etten halua käydä tätä läpi uudelleen ja uudelleen. kotiin päästyäni itkin, kokosin itseni ja lähdin töihin. tajusin, ettei mikään oikein tuntunutkaan miltään. ei minulla kai olekaan enää minkäänlaista tunnesidettä poikaani.
tänään kävin juttelemassa viranomaisten kanssa. he toivoivat kovasti että menisin nyt jatkossakin tapaamisiin. sovittiin elokuulle huoltosuunnitelma palaveri ja tiedättekö mitä: minä lupasin mennä siihen yhdessä sijaisperheen kanssa! (en siis ole tähän asti halunnut tavata koko perhettä) mikä minulla on? alanko pikku hiljaa taipua sossujen tahtoon? vai olenko oikeasti ollut niin epäkypsä että olen "pullikoinut" vastaan (mielestäni kaikki mitä olen vastustanut olen tehnyt perustellusti ja ihan järjellä ajatellen). omasta mielestä tämä kaikki on sitä kun mikään ei minusta enää tunnu miltään niin on ihan sama mitä teen. minulle on ihan sama näenkö perheen vai en ja minkälainen se perhe on! luovutan ihan totaalisesti.
kyselin varovasti milloin voisin saada poikani kotilomille. siis jos nyt menisin näihin valvottuihin tapaamisiin ja kaikki menisi hyvin. syksyn aikana varmaan saisin, mutta yölomille ehkä joskus jouluna! ei mitään järkeä.
miettikää oikeasti ja perustelkaa minulle seuraavaa: jos nyt uskoisitte että minulla ja pojalla on ollut alusta asti lämmin suhde. olen ollut pojalle se tärkein ihminen. hän on luottanut minuun ja olen luonut hänelle turvallisuuden tunteen. olen hänelle kaikki kaikessa. sitten poika sijoitetaan. pikku hiljaa hän sopeutuu sijaisperheeseen. jos olisinkin tavannut häntä koko ajan säännöllisesti kahden viikon välein 1-2 tuntia kerralla, niin mitä se tekee lapselle?! ajatelkaa lapsen näkökulmasta: tuttu ja turvallinen äiti tulee taas, on hetken ja sitten äiti viedään taas pois. perustelkaa miten tämä EI RIKO LASTA!!!
niin, tiedän että uusilla lapsilla ei korvata entistä. enkä todellakaan tässä tilanteessa alkaisi tehdä lasta siksi että näyttäisin sossuille että pärjään. mietin tässä joku päivä että miksi lapsia tehdään? toiset varmaan itsekkäistä syistä tyydyttääkseen omaa egoaan tms., jotkut ehkä jopa rahan takia! toiset vain itsekkäästi haluavat lapsen, "minä haluan." itsellä kai vain luonto hoitaa homman, on luontevaa tyydyttää se hoivavietti ja jatkaa sukuaan. näin ollen minun on ikään kuin jatkettava omaa elämää eteenpäin, en voi yrittää lapsia esim. 10 vuoden päästä, joten yritän perustaa perheen ja elää tämän asian kanssa. siis että minulla on vielä yksi lapsi jossain. en voi jäädä nyt odottamaan sitä että poikani kotiutuisi ja kaikki olisi taas hyvin, niinkuin ennen. mikään ei ole enää niinkuin ennen.
olen ihan aikuisten oikeesti vihainen ja katkera siitä että lapseni oli kasvanut ja kehittynyt niin paljon. tottakai lapsen kuuluukin kasvaa ja kehittyä, minä en vain saa seurata sitä. ensimmäisen kerran minulle tuli jopa inhon tunne lastani kohtaan, koska hän ei ollut enää se pieni poika joka minulta otettiin pois. mistä tämmöinen tunne johtuu? en todellakaan osannut iloita siitä että lapseni oli oppinut uutta.
ja edelleen väitän että mitään äitiyttä ei ole kahden viikon välein 1-2 tuntia. en tiedä olenko sitten sairas vai mitä, mutta en hyväksy sitä että näin sijoitus saadaan venymään monta vuotta.
huh, tulipas taas purettua itseään...
bioäiti?Taivu sitten sossujen tahtoon ja siirry adoptio palstalle?
ensinnäkin, älä väitä etteikö sinulla ole tunnesiteitä poikaasi. olet vain paketoinut ne ja nostanut hyllylle pärjätäksesi tässä ja nyt.
jos tunteita ei olisi, et kokisi sitä tuskaa tapaamisten kohdalla.
se, että sinulla on ollut (on) poikaasi lämmin suhde alkukuukausina, tulee jatkossa kantamaan poikaasi läpi elämän. se sinun on uskottava.
ja siitä voin kertoa kokemukseni. minun lainatuistani toisella on ollut lämmin, joskin epävakainen äitisuhde ja hän on paljon kontakti kykyisempi ja rakastavampi lapsi kuin toinen jolta puuttuu pitkäkestoiset ihmissuhteet varhaislapsuudestaan.
lapsi on joustava ja uskollinen. hänen nenänsä (hajuaistinsa) tuntee sinut vaikka harvoin tapaisittekin ja se nostaa mieleen kaiken hellyyden sieltä alusta. lapsen tunnemuisti on pitkä. hän muistaa ja tunnistaa kosketuksesi eikä unohdä sinua vaikka näennäisesti tuntuu kiinnittyvän sijaisvanhempiin.
kiinnittyminen sijaisvanhmpiinkin on merkki siitä, että olet huolhtinut hänestä hyvin alussa. sillä laiminlyöty lapsi ei kiinnity ilman terapiaa ja pitkää hoitoa.
en pitäisi sinua epäkypsänä, itsepäisenä ja ehkä myös itsekeskeisenä kylläkin.
kun kasvattaa suloisen nyytin murrosikään ja saa kuulla rakastamaltaa kovinkin julmaa tekstiä, niin viimeistään silloin ymmärtää, että äitiys on sydän vereslihalla luopumista. ja että lapsi siitä huolimati rakastaa eikä hylkää. vaikka siltä tuntuisikin.
älä sinäkään hylkää lasta
ainakaan terveemmäksi ole tullut sitten viime kirjoituksesi.
Taivu sitten sairautesi tahtoon ja siirry mielenterveys-palstalle, osioon erittäin häiriintyneet.
Ajan myötä se helpottaa, minä lupaan ja vannon, että näin käy!
Se mitä läpikäyt nyt ei enään päde 10kk päästä, ei samanlailla. Usko pois.
Mitä Reservikirjoitti niin allekirjoitan kaiken! Ja kerrompa sinulle jotain.
Kun asuin lastenkodissa oli siellä myös vauvalla. Kävin vauvalassa hoitamassa kerran vikkossa tai kahdessa kahdentunnin ajan vauvaa. Teimme ystäväni kanssa niin, että valkkasimme vauvat ja hoidimme pääsääntöisesti heitä, kunnes he lähtivät. Muutoin heidän ympärillään oli miltein joka päivä samat ohjaajat. Sanot, ettei tunne sidettä pysty pitämään yllä tai että se ei vahvistu. Kyllä se vahvistuu ja sitä pystyy pitämään yllä pienilläkin tapaamisilla. Se pohja minkä olet luonut melkein vuodeksi, se kantaa ja nämä kolme ekaa vuotta ovat tärkeimpiä, sinä olet tärkeä lapsellesi.
Uskon tasan tarkkaan, että jos lapseltasi kysyittäisi niin ne vähäisetkin ovat kaikki kaikessa, siihen kun ei mitään.
Kuitenkin...kävin hoitamassa niitä vauvoja. Syötin, vaihdoin vaippaa, puin ja nukutin (olin miltein 12 ja 13, kun lopetin..älä kysy miten he antoivat minun hoitaa..nykyisin ihmettelen sitä itsekkin;D ) jokatapauksessa oli eräs pieni poika, jota olin hoitanut n. 5kk ikäisestä vuoteen asti. Häntä ei käyneet vanhemmat katsomassa kertaakaan (kyselinkin sitä), mutta kerran, kun poika oli jo oppinut kävelemään, tuli hänen isänsä käymään. Kukaan ei vaivautunut kertomaan minulle, että pojan isä on tulossa. Poika ei tunnistanut isäänsä (jostain sain käsityksen,e ttei kai ollut koskaan edes asunut tämän kanssa ja nähnyt kotona ollessaankaan paljoa..en sitten tiedä oliko niin) joka tapauksessa, kun isä yritti houkutella poikaa luoksensa, niin poju käpsytteli luokseni ja pyrki syliini. Se oli todella noloa ja minun kävi tätä isää sääli. Varsinkin, kun näytti yrittävän ihan tosissaan ja lastenkodin täditkin olivat aika tympeitä isälle (voi olla että heillä oli syynsä siihen). Mutta se mitä yritän tässä sanoa, on se, että pienilläkin asioilla on merkitys. Pienikina ika riittää siihen, että voidaan luoda tai pitää yhteyttä lapseen.
Tällä hetkellä ei varmaan tunnu, että on mitään järkeä jos jouluna saat vasta poikasi kotilomille, mutta on siinä..se on puolivuotta...se menee, lopulta nopeasti. Ei ihan hetkessä pyyhkiydy kaikki pois...jos vaan pidät yhteyttä. Ja jos lakkaatkin pitämästä, niin jossain takaraivossasi on pojallasi muistikuva sinusta.
Nämä tapaamiset ovat tärkeitä siksi juuri, ettet "unohdu" poikasi mielestä.
Se, että menet tapaamaan häntä antaa hänelle viestin, että et hylkää. Nyt se ei pojallesi avaudu viellä, mutta tulee aika jolloin se tieto on kullan kallis, hänen elämäänsä ajatellen.
Vaikka tuntuu, ettei missään ole järkeä, niin kyllä niissä, sitten lopulta, jossain vaiheessa sinä tajuat.
Ne tunteet mitä käyt läpi..älä ole huolissasi..ne on käytävä läpi..katkeruus, viha...kaikki.
On ihan normaalia, ettet osannut iloita. En minäkään osannut iloita, kun lapseni sai jouluna lahjoja ja pääsin näkemään sen vain videokameralta, kun kukaan ei viitsinyt herättää minua. Olin vihainen ja itkin peitonalla, että minulta on riistetty jotain;) Tämä kuulostaa varmaan tyhmältä korviisi, siis sinun ongelmiasi ajatellen, mutta yritän vain sanoa sinulle, että se viha ja katkeruus kuuluu asiaan, kun sinulta on riistetty mahdollisuus todistaa lapsesi edistysaskelia sekä kasvua.
Usko pois sinä jaksat! Ja poikasi jaksaa! Olet hänelle tärkeä ja sinulla on iso osa hänen elämässään, että hänestä voi tulla ehyt aikuinen ihminen, sinulla on se vastuu ja tulet varmasti kantamaan sen vastuun todella hyvin.
kiitos kun jaksatte kannustaa.
en tiedä miksi juuri teidän kanssa on helppo "puhua." tuntuu kuin ymmärtäisitte jotain ajatuksistani. vaikka käsittääkseni olette sijaisvanhempia (tai siis reservi ainakin), niin silti ette hauku tai aliarvioi minua.
ent.sioitettu, voinko kysyä kauanko olit sijoitettuna? onko sinulla millaiset välit nyt biovanhempiisi?
niin, tuosta että lapsi muistaa kyllä äidin. tapaamisessa valvoja sanoi heti että kyllä näkee että poikasi muistaa sinut. itse olin täysin eri mieltä. lapsi ei juuri katsonut minua koko aikana kasvoihin ja kun pikku sisarukseni olivat myös siellä, poika kiipesi heitä vasten pystyyn ja naureksi heille. minun luo ei tullut. tämä tuntui todella pahalta. mielestäni lapsi oli kyllä unohtanut minut. mutta tästähän en tietysti voi syyttää kuin itseäni kun en ole tapaamisissa käynyt.
harkitsen jo seuraavaan tapaamiseen menoa, ehkä odotankin sitä innolla. mutta en tiedä vielä.
haluaisin touhuta lapseni kanssa kaikkea. käydä torilla kävelyllä, päästä lapsen päivärytmiin kiinni että saisi itse syöttää ja nukuttaa, kylvetys olisi aivan ihanaa. ja käydä toisten äitien luona kylässä (nyt kun minulla on äiti kavereita). mutta joudun viettämään vain "laatuaikaa" lapseni kanssa. eli 2 tuntia töröttää paikallaan. en ole toimintakyvytön! siihen menee kauan aikaa ennenkuin saan alkaa elää tavallista elämää lapseni kanssa. niin, ja vesijumppaan olisi ollut kiva mennä pojan kanssa. tämän kaiken menetän, mutta myöhäistä kai on rykäistä kun paska on jo housussa.
ihan ensiksi takauma omasta alkuäitiydestä: jätimme tytön 1v. mummolle viikoksi saadaksemme olle kahden (itsekästä OK, mutta nuorena sitä on sellainen).
kotiin tullessa oli tytölle jättikani tuliaisena , ja ai että se oli rakas. MEIDÄT TYTTÖ OHITTI NÄKEMÄTI JA VÄLITTÄMÄTI. eli siis: kun poikasi ei ole sinua näkevinään, hän itseasiassa murjottaa ja kertoo sinulle sanoitta: sen pöljä, missä olet ollut, minun on sinua ikävä, mutta älä luule että näytän sitä, minähän murjotan.
toiseksi kaikesta kuultaa läpi se, että kannat lasta mielessäsi. ja olet hänen kasvussaan mukana.
kolmanneksi unohtui edellisstä jutusta kirjoittaa kakkoslapsestani, joka on myös vauvana huostaanotettu laitokseen. hänelle jäi kiintymyssuhdehäiriö jatkuvasti vaihtuvien ihmisten rumbasta, mutta silti äiti (kaikkine omine vaikeuksineen) on pitänyt häneen yhteyttä nämä vuodet ja siten ehkä ainoa jotenkin kiinteä side läpi lapsuuden ennen meille sijoitista. nythän me olemme kolmevuotta olleet aina samat tylsimyset lapsen elämässä.
se miten lapsi on jatkuvat erot äidistä kokenut, en tiedä. siihen voi vein hän itse aikanaan vastata. mutta sen tiedän, että lapsi tietää ja tunnustaa äidin äidikseen ja pitää äitiä tärkeänä osana elämäänsä.
ja samaa toivon sinulle ja pojallesi: että te vaikeuksien läpi säilytätte toisenne.
lapsi saisi mahdollisimman harvoin nähdä biovanhempia?
Meillä ainakin SOSIAALITYÖNTEKIJÄT ovat rajoittaneet tapaamisia, koska biovanhemmat ovat tapaamisissa AINA humalassa ja käyttäytyvät uhkaavasti. Me sijaisvanhemmat emme ole IKINÄ edes sosiaalityöntekijöille ehdottaneet mitään tapaamisten harvennuksia.
Eli harvoihin tapaamisiin on yleensä syynä esim. biovanhempien oma toiminta, mikä sitten aiheuttaa lapsessa pelkoa tai ahdistusta. Ja tässä siis kerroin MEIDÄN tilanteesta, en väitä että sinä olisit alkoholisti tai väkivaltainen tai että lapsesi pelkäisi sinua. Lisäksi meillä asia on niin, etteivät BIOVANHEMMAT EIVÄT HALUA NÄHDÄ LASTAAN vaikka lapsi haluaisi nähdä heidät.
Olen ollut sioitettuna 10-vuotiaasta asti, veljeni olivat silloin 8- ja 3-vuotiaat.
Meillä kaikilla on lämpimät välit (no vanhempi veljeni teki itsemurhan, ilmeisesti, marraskuussa) vanhempiimme, kun he ovat selvinpäin. Yhteys on pysynyt. Mutta toisaaltaan se on näiden kahden veljen osalta melkein tuhonnut, koska vanhempamme eivät osaa ottaa vastuuta, vaan leikkivät enemmänkin kaveria...hyväksyvät kaikki huonot jutut, kannustavatkin. Em. äitini laittoi 15-vuotiaan humailaisen pojan itselleen ryyppy kuskiksi.
Mutta me lapset ollaan tälläisiä..venytään ja vanutaan. Rakastan vanhempiani, mutta vihaan heidän alkoholismia ja edesvastuuttomuutta sen hoidon suhteen.
Veljilleni vanhempani ovat olleet paljon tärkeämpiä tai se aika..on ollut sama miten sitä saavat (em tuo vanhin veli vietti yli kaksivuotta isänkanssa ryypäten lähes päivittäin ja sossukin oli siinä tilanteessa täysin avuton, niinkuin me muutkin...se oli karmeaa aikaa) mutta ne hyvät jutut..ne kantavat.
Ja vaikka tuo kolmevuotias veljemme asui pitkän aikaa meistä erossa toisessa laitoksessa ja näimme todella harvoin, niin suhteemme on todella läheinen ja lämmin...ollut aina. Minä olen äitiä niissä asioissa joissa oma äitini ei voi eikä osaa ja sitten see muuäityys mihin äitini kykenee haetaan häneltä.
Mutta sinun tilanteesi on täysin erinlainen ja myös siksi sinulla on mahdollisuus siihen äityyteen, minkä tunnet sinulta viedyn pois. Meidänkin vanhemmilla olisi se ollut, jos olisivat kunnostautuneet. Ja vaikka olivat tuollaisia juoppoja, niin silti he olivat meille kaikki kaikessa...kuitenkin.
Niin ja se, että lapsesi ei katsonut etc. Pienellä lapsella ei juuri ole niitä sanoja..lapsi viestii käyttäytymisellään...silloinkin kun niitä sanoja on, mutta niitä ei osaa tai uskalla ääneen sanoa.
Uskopois, että sinulla on viellä kaikki mahdollisuudet olla äitinä pojallesi, kun vaan pidät huolen, että "korjaat" sen mitä nyt on heikentynyt.
Itse en ole siaisvanhempi..ellei näitä kahta veljeäni siihen lueta;) Heitä olen yrittänyt auttaa kaikin tavoin..ikäväkyllä toinen veljeni ei silti enään jaksanut. Tästä olen oikeastaan vihainen ja katkera vanhemmilleni, sillä he jättivät tämän veljeni kokonaan minun huolekseni eivätkä uskoneet, kun yritin saada heitä mukaan nostamaan häntä sieltä suosta ylös...ja syyn he ovat vierittäneet toiselle veljelleni, vaikka eivät sitä uskalla ääneen sanoa (ainakaan minulle, sillä minulla on ihan eri mielipide..mielipide joka on luotu selvinpäin, sivusta seuranneena) Nämä siteet, kun niitä vaan pitää yllä ja niistä huolehtii niin ne ovat älyttömän vahvat ja kantavat pitkään. Pojallesi sinä olet kiintopiste..näin hänestä ei tule "ei kenenkään maata" Vaikka suhteesta vanhempiini on ollut haittaa on se myös ollut välttämätön kun omaa identiteettiä on lähtenyt etsimään, hakemaan ja luomaan. Ja kaikkein suurin apu minulla on ollut sisaruksistani. He ovat kantaneet minut näin pitkälle ja minä taas vuorostani heitä. He ovat perheeni. Ja myös voimavarani. Ja vaikka toinen veljeni on kuollut, niin hänkin silti kantaa minua viellä sillä rakkaudella jota meillä oli.
vaikka joka hoitokokouksessa pyydän.Kaikki tapaamiset menneet hyvin,ja sovitusti.En juo.Enkä milloinkaan jättäisi tapaamista väliin.
kun tapaamisia ei suostuta järjestämään useammin? Mitä sinulle on vastattu?
Jos ei syytä ole, pyydä edelleen, tee se myös kirjallisena.
hitaasti.Yhtään päivää ei ole tullut lisää.Eivät he mitään syytä sano,ja myöntävät että tapaamiset menneet hyvin.
kun kyselin milloinkahan saisin poikani kotilomille ja yölomille ja että tapaamisia mahdollisesti lisättäisiin (olettaen että kaikki tapaamiset menisi nyt hyvin), niin minulle sanottiin ettei sijoituksessa tapaamiset juuri ikinä ole kuin enintään sen kahden viikon välein. en tiedä miksi. ehkä se on lapselle vahingollista nähdä äitiään esim. kerran viikossa. vaikka kotiutusta kohti oltaisiin menossa.
viikonloppu to-su.Kun lapsella alkoi koulu niin sanottiin,että 2 kertaa kuukaudessa pe-su,mutta se kaatui,kun sijaisäiti nosti ins,epäily ilm,joka tutkittiin ja perättömäksi todettiin,siitä huolimatta tapaamiset kerran kuukaudessa 1 vrk,eikä pyynnöstä huolimatta ole lisätty vaikka tapaamiset sujuneet hyvin ja sovitusti.
tuossa tapauksessa jatka taistelua ja tee valitus. jos vain jaksat.
asiasta valittaa.
Valita lääninhallitukseen tai oikeusasiamiehelle. Kummasti auttaa. Kun lapsi on noin iso, hän voi jo varmaan tulla itse kotiin, jollei matka ole kovin pitkä.
kotona kahden vuoden aikana.Matka edes takasin monta sataa kilometriä,käyn itse siellä häntä tapaamassa.
Kenelläkään muulla ei ole sitä etua, joka sinulla on lapsesi suhteen. Sinä olet hänen äitinsä. Teillä on muodostunut vahva suhde jo sinä aikana, kun olet häntä odottanut. Tärkeää on pitää sitä yllä.
Aika tekee työtä puolestasi. Kun lapsi kasvaa, hän oppii ymmärtämään, mitä tarkoittaa, että on oikea äiti. Vaadi häntä kotilomille. Onko sinulla jokin luotettava tuttava, joka voisi olla kanssanne tapaamisen ajan? Se voisi auttaa tapaamisjärjestelyjä.
Lapselle on tärkeintä tieto, ettet luovuttanut ja se, että hänet on siirretty pois kotoa vasten tahtoasi. Siten hän tietää, ettet ole hylännyt häntä. Äiti-lapsi-suhteessa tärkeää on tunne. Äitiyttä ei voida viedä sinulta pois rahalla. Siitä on kirjoituksia tälläkin palstalla. Sijaisvanhemmat mainostavat sossuvaroilla hankittuja satojen neliöiden asuntoja, joita pääkaupunkiseudun yksinhuoltajat eivä kuuna päivänä voi hankkia (eivätkä tarvi). Samoin sijaisvanhemmat valittavat kuinka "joutuvat" hankkimaan tila-auton, että kaikki lapset mahtuvat kyytiin. Kuitenkin varakkaassa kodissa kasvaneet sijaislapset ovat kaivanneet aitoa rakkautta.
Eräs lastenpsykiatri kertoi asioita, jotka auttavat lasta hyvään elämää. Tällaisia asioita on tunne kuulumisesta johonkin. Sijaislapset eivät koskaan tunne oikeasti kuuluvansa sijaisperheeseen kuin väliaikaisesti. Yksi asia on jatkuvuus. Lapsi tarvitsee asioita, joiden hän kokee jatkuvan ikuisesti. Hän on aina sinun lapsesi ja kuuluu omaan sukuunsa. Pidä huoli, että tämä tunne voi aidosti vahvistua ja että lapsi oppii tuntemaan sukulaisensa. Sinä voit kertoa hänelle, miksi hänellä on juuri sellaiset piirteet kuin ovat. " Tuo periytyy varmaan äidiltä, tuo isältä..". Myöhemmin voit kertoa harrastuksiin ja kouluun liittyvistä asioista " kaunis lauluäänesi on varmaan mummolta peritty, kylläpä olet taitava käsistäsi kuin ukki aikoinaan.." Sinulla on ainutlaatuinen asema lapsesi elämässä eikä sijaasi voi kukaan tulla.
Jos vanhemmat ovat kuolleet tai jos he eivät pysty huolehtimaan lapsistaan, lapset saattavat kiinnittyä paremmin sijaisperheeseen siellä asumisensa aikana. Sinulla ei ole tällainen tilanne. TSEMPPIÄ. Hae tukea muista vanhemmista. Sitä varmaan löytyy.
Ferozalle,nälvimistä saa kuunnella tarpeekseen.
onkohan pykälä 24 jossa kerrotaan että sijoitetulle lapselle läheisten ja tärkeiden ihmisten tapaamisia on pyrittävä pitämään yllä. yrittivät jo rajoittaa mummon ja ukin tapaamisia jotka asuvat samassa kaupungissa ja joita poikani ollessa kotona näimme viikottain. tämä tilanne on myös todella vaikea isovanhemmille. ja meillä on aina vietetty hyvin perhekeskeistä elämää, pidämme tiiviisti yhteyttä. joten poikani on kuulunut hyvin olennaisena osana myös vanhempieni elämään, samoin kuin siskoni lapset.
minä en kyllä näe välttämättä rikkautena että lapsellani on "kaksi äitiä" ja oman suvun lisäksi myös sijaisvanhempien suku. sijaisperhehän pyrkii elämää aivan tavallista elämää vaikka heillä on myös lainalapsi. näin he "kierrättävät ja esittelevät" lastani myös omalle suvulleen. eikö ala olla jo liikaa ihmisiä lapsen ympärillä? mistä poikani kohta erottaa kuka on oikea mummi ja kuka "lainamummi?"
enpä saa lastani kotiin vaikka olisi luotettava tuttu täällä mukana. sen mokasin ihan itse. siis että on valvotut tapaamiset. olen myöntänyt virheeni myös sossuille, mutta ei se auta mitään.
eilen asianajajani sai valituksen valmiiksi hallinto-oikeuteen. sanoin ihan suoraan asianajajalleni etten usko että päätös siellä muuttuu. hän oli ehdottomasti toista mieltä. sanoi ettei olisi ottanut edes juttua hoitaakseen jos purku olisi aivan toivoton. hän on kuulemma ensimmäisen kerran minut tavatessaan jo ihmetellyt koko huostaanottoa. hänellä on ollut hoidettavanaan 5 huostaanoton purkua joista 3 on purkaantunut. minulla jälleen toivo heräsi uudelleen =) mutta hiljaa hyvä tulee, en silti uskalla olla kovin toiveikas...hallinto-oikeus menee jonnekin syksyyn. sanoin myös että eikö viranomaisilla ole niin hyvin laki puolellaan että heitä joka tapauksessa kuunneellaankin enemmän. näin ei kuulemma hallinto-oikeudessa, asianajajani mukaan paneutuvat kunnolla asiaan eivätkä tee päätöksiä hätiköidysti, vaan harkiten, myös äitiä kuunnellen. katsotaan miten käy. olen ehdottoman varma siitä että olin pojalleni tähän asti hyväksi. uskokoon ken tahtoo. en väitä että sijaisvanhemmat olisi nyt huono juttu lapselleni, mutta poikani paikka on kotona. elämäni tasapainoista kriisivaiheen jälkeen ja uskon pystyväni huolehtimaan lapsestani. jään odottamaan poikaa kotiin.
kahteen vuoteen saanut nähdä veljeänsä,kuin yhden kerran muutaman tunnin.Ihan hirveätä.
Oletko sitä mieltä, että kun sijaisperhe lähtee sukulaisiinsä pitäisi sinun lapsellesi löytyä hoitopaikka? Sijaisperheilläkö ei saisi olla normaalia kanssakäymistä sukulaistensa kanssa?
Eikö tuon vaatiminen mene jo vähän liian pitkälle?
Olen kyllä omien lainalastenkin vanhemmilta saanut samanlaisia kommentteja. Biot luulevat,
että sijaisperheiden pitäisi elää vain biojen ehdoilla. Kyllä lasten pitää nähdä normaalia perhe-elämään ja siihen kuuluu kyllä luonnollisesti sukulaisissa käynti. Tuskin kukaan lastasi näyttelyesineenä pidä!
Tässä vaiheessa lapsesi ei tietenkään tiedä kuka on biologinen sukulainen ja kuka joku muu, mutta myöhemmin hän oppii. Hän oppii tietämään, että tämä ihminen, jota olen tavannut aivan vauvasta, on biologinen äitini ja nuo toiset ovat muita biologisia sukulaisiani.
Jokin aika sitten kuulin miehestä, joka aika pienenä oli vanhempien eron myötä erotettu isänsä suvusta. Hän on nyt lähes kolmikymppinen. Serkut, joita hän ei ollut edes tavannut ottivat häneen yhteyttä. Sukulaiset kertoivat kuinka ihmeellistä on, että vaikka hän on kasvanut erossa, hän on nyt kuin aina kuulunut sukuunsa. Hän on esimerkiksi valinnut saman ammatin kuin isänsä ja serkkunsa. Veri vettä sakeampaa. Se pitäisi sosiaalityöntekijöidenkin myöntää.
Älä missään nimessä luovuta. Elämä kantaa. Muista:kaikki kolme syytä on toteudutava, että huostaanotto voidaan toteuttaa. En millään usko, että se tapauksessasi on lapsen etu.
en ole vaatinut mitään.
enkä asettanut mitään ehtoja sijaisperheelle.
erehdyin tänne palstalle taas vahingossa, palaan kyllä omaan ruotuun takaisin...
sijaisperheelle ehdottele.He elävät omaa elämäänsä,minä omaani.Vain ainoastaan,jos lapseni kertoo mikä hänestä siellä tuntuu pahalle otan asian puheeksi.
Jo on kumma, jos Oikeus ei nyt voita! Dramaatisesti sanoen: tapahtuu oikeusmurha, jos et lapsostasi saa itsellesi, eli Oikealle Äidille.
Terveiset asianajajallesi (lämpimät). Lämmin rutistus sinulle.