Olen tämän koko nuoruusikäni, yläasteelta lähtien, kärsinyt hirvittävän huonosta itsetunnnosta silloisen kiusaamisen takia. Alennuin jopa ajattelemaan, että teen palveluksen kaikille, kun en yritäkään kenenkään seuraan, mikäli he eivät pyydä. Minusta tuli hiljaisissa loukoissa seisoja, aina yksinäni. No, nyttemmin olen toki tajunnut, että minun on opittava arvostamaan itseäni, jos tässä maailmassa aion elää ja pärjätä, minun on saatva elävästä seurallisesta elämästä kiinni.
No, tuossa itsetunnon kohentamisprojektissa olen vielä aika alkutaipaleella, periaatteessa suunnittelen aina, kuinka minusta vielä tulee seurallinen, hauska ja rento tyyppi kuten silloin ala-asteaikoina. Kuitenkin olen vielä sen verran alamaissa ja ilman ystäviä tällä pienellä paikkakunnalla, että välillä unohdan täysin vakaat päätökseni muutokseni suhteen.
Minusta jopa tuntuu todella, ettei vanhempieni lisäksi minusta todella välitä kukaan. Vanhemmat sisarukseni ottavat todella harvoin yhteyttä kuin myös vanha bestikseni. Yhden kerran jutellessani nuorimman isoveljeni kanssa, johon kuitenkin eniten pidän yhteyttä, valittelin, että on se kumma kun yhteen (vanhimpaan) veljeeni ei saa enää lainkaan yhteyttä, hän ei vastaa puheluini eikä soita itsekään. Ainoastaan erittäin harvoin tapahtuu poikkeus. No, tämä veljeni, jolle asiasta mainitsin, totesi aika masentavasti "eihän sillä oo mitään velvollisutta soitaakaan takaisin". Siinä hieman loukaannuin (vaikka tuon yritin salata) ja ääneenkin sanoin: " Tuli vaan mieleen, että joissakin tapauksissa pikkusiskoon jopa haluttaisiin pitää yhteyttä, eikä sitä koettaisi raskaana velvollisuutena".
Tuli tässä vaan mieleeni tämä veljeni (ilmeisesti) perusajatus, kun taas suunnittelin, että voisin yrittää vaikkapa juhannukseksi päästä kenties tämän vanhan bestikseni ja hänen kavereittensa seuraan (ja saada samalla kenties uusia ystäviä). Hänelläkään ei siis kai olisi mitään velvollisuutta olla kanssani, jos ei sitä halua (ja siltä se usein vaikuttaa). Onko minulla siis oikeutta pyytää paikkaa jossakin tietyssä sosiaalisessa piirissä? Olenko vain toisten taakkana?
Hetken mielijohteesta oli pakko ajatuksiani, tosin sekavia, edes jonnekin kirjoitella... Mitenkään äärimmäisen tasapainoisessa tilanteessa en ole, mutta jospa se tästä kesän myötä elämä kohentuu. Joka tapauksessa aurinkoista ja ystävärikasta kesää teille!
No, tuossa itsetunnon kohentamisprojektissa olen vielä aika alkutaipaleella, periaatteessa suunnittelen aina, kuinka minusta vielä tulee seurallinen, hauska ja rento tyyppi kuten silloin ala-asteaikoina. Kuitenkin olen vielä sen verran alamaissa ja ilman ystäviä tällä pienellä paikkakunnalla, että välillä unohdan täysin vakaat päätökseni muutokseni suhteen.
Minusta jopa tuntuu todella, ettei vanhempieni lisäksi minusta todella välitä kukaan. Vanhemmat sisarukseni ottavat todella harvoin yhteyttä kuin myös vanha bestikseni. Yhden kerran jutellessani nuorimman isoveljeni kanssa, johon kuitenkin eniten pidän yhteyttä, valittelin, että on se kumma kun yhteen (vanhimpaan) veljeeni ei saa enää lainkaan yhteyttä, hän ei vastaa puheluini eikä soita itsekään. Ainoastaan erittäin harvoin tapahtuu poikkeus. No, tämä veljeni, jolle asiasta mainitsin, totesi aika masentavasti "eihän sillä oo mitään velvollisutta soitaakaan takaisin". Siinä hieman loukaannuin (vaikka tuon yritin salata) ja ääneenkin sanoin: " Tuli vaan mieleen, että joissakin tapauksissa pikkusiskoon jopa haluttaisiin pitää yhteyttä, eikä sitä koettaisi raskaana velvollisuutena".
Tuli tässä vaan mieleeni tämä veljeni (ilmeisesti) perusajatus, kun taas suunnittelin, että voisin yrittää vaikkapa juhannukseksi päästä kenties tämän vanhan bestikseni ja hänen kavereittensa seuraan (ja saada samalla kenties uusia ystäviä). Hänelläkään ei siis kai olisi mitään velvollisuutta olla kanssani, jos ei sitä halua (ja siltä se usein vaikuttaa). Onko minulla siis oikeutta pyytää paikkaa jossakin tietyssä sosiaalisessa piirissä? Olenko vain toisten taakkana?
Hetken mielijohteesta oli pakko ajatuksiani, tosin sekavia, edes jonnekin kirjoitella... Mitenkään äärimmäisen tasapainoisessa tilanteessa en ole, mutta jospa se tästä kesän myötä elämä kohentuu. Joka tapauksessa aurinkoista ja ystävärikasta kesää teille!
Vastaukset 4
Vanhimmat
eipä niitä ystäviä aina oo ei..kuten ei mullakaa paljoo..tuntuu vähän samalta et jätkäkaverilla ei oo "velvollisuutta" ottaa yhteyttä muhun jos sitä ei huvita..mä saan sille aina soitella jne..eikä siitäkää tiiä mil tuulel se on et hienosti menee..
mut koitellaan pärjäillä..
Voiko ystävyys olla velvollisuutta? Tai siis, jos on, eihän se voi mitenkään olla todellista ystävyyttä. Säälistä jonkun kanssa oleminen ei ole todellista, ei mitään. Silmänlumetta, jotta ei leimattaisi syrjijäksi.
Mä olin yläasteella se nurkkaan ajettu. Tai sellaisen ystävä, ja siksi halveksittu itsekin. Kahdestaan pärjättiin kuitenkin varsin hyvin, vaikka mä tiesin koko ajan, että jos olisin halunnut, olisin itse tullut hyväksytyksi. Sen toisen kustannuksella. Se oli ehkä 'velvollisuusystävyyttä', siinä mielessä, etten vain osannut jättää sitä yksin.
Nykyään olen lukiossa, eri paikassa, ensi syksyn abiturientti. Kavereita on paljon, ystäviäkin (niitä todellisia) muutama. Meininki on aivan toinen. Ja tämä ylästeelta jäänyt ystävä on edelleen läheinen. Hänetkin sitten lopulta hyväksyttiin. Annettiin lupa elää sellaisena kuin on. Ihmiset kypsyivät.
Silti, musta olisi 'oikein' ,että säkin löytäisit itsellesi ystävän. Tai edes läheisemmät välit sisaruksiisi. Mutta ehkä kaikki ei ole mahdollista. Mä olen yrittänyt luoda kontaktia pikkubroidiin, varsinkin nyt, kun sillä iskee tuo hankalin ikä. Loppujen lopuksi sisarukset ovat se, mikä jää. Pisin ihmissuhde, mitä on olemassa.
Sulla on oikeus elää ja nauttia elämästä niin kuin muillakin, etsiä paikkaasi ei vain tietystä, vaan kaikista piireistä. Koska se on ainoa tapa löytää ne samanhenkiset ihmiset miljoonien massasta.
Joka tapauksessa, hyvää kesää sulle.
Sen mä olen oppinut, ettei ystäviä koskaan ole liikaa.
Kenenkään "velvollisuus" ei todellakaan ole olla sinun ystäväsi. Vaan ihmiset ovat ystäviä koska pitävät toisistaan, seurastaan jne. Sinulla on toki oikeus ystävään, mutta ehkä kannattaa miettiä että mistä niitä hankit. Jos entinen bestiksesi on jo menettänyt päivämäärän (ei ole niin kovin innostunut enää seurastasi) on ehkä syytä hankkia uusia, tuoreita ihmisiä. Ethän pidä vanhoja kenkiäkään jos ne ovat reikäiset tai muuten epäkelvot.
Etsi uusia ihmisiä uusista paikoista ja sitten mieti, kenen ystävä sinä HALUAISIT olla!
Kiitoksia teille molemmille fiksuista vastauksista, täyttä asiaahan te selititte. Nimenomaan "velvollisuuden" otin esille siksi, että välillä tosiaan tuntuu, ettei maailmasta voi löytyä ihmistä, joka vilpittömästä minusta välittää. Noina hetkinä tulee sitten mieleen, että eikö kenelläkään ole EDES velvollisuutta jollain tapaa huomioda minuakin. Itsekästä ajattelua, mutta kun kaikki tuntuu jo paremalle vhtoehdolle kuin pelkkä pimeä yksinäisyys.
No, en minä nyt vielä täysin ole toivoani menettänyt. Kenties vielä joskus minun ei tarvitse ajatellakaan velvollisuusystävyyttä, vaan voin nauttia oikeista, lämpimistä ihmissuhteista. Kaikkeahan voi tapahtua.
Tuosta entisestä bestiksestäni sen verran, että helppoa minulle ei ole päästää hänestä irti, sillä kenenkään muun perheeseen kuulumattoman ihmisen seurassa en ole koskaan voinut olla yhtä vapautunut. Hänelle uskallan puhua, ja ilmaista ne syvimmät ajatukseni... Välimatkan lisäksi meidän väliin on kuitenkin tullut hänen suosittu asemansa: hänellä niitä ystäviä riittää, ja ihmissuhteita syntyy itsensäkin huomaamatta. Siinä jää sitten vahat ystävät helposti varjoon.
Mutta joo, kesänjatkot vielä kerran! Itsestänihän kaikki loppupeleissä on kiinni, mutta onneksi jollain tavalla vielä uskon siihenkin, et ihmiset voi muuttua... tässä tapauksessa avoimemmiksi.