Julistus ennen novellia:
Olkoon teitä täten varoitettu, että tässä novellissa itse tarkoitus ei ole seksi, vaikka se näytteleekin isoa osaa (~30% lämmittelyineen).
Hidas alkupuolisko saattaa karkottaa ainakin miespuolisia lukijoita, mutta älköön katseenne harhautuko novellin loppupuoliskoon ennen aikojaan. Novellin lukee kymmenessä minuutissa, Wordissa sivuja on kahdeksan.
Kommentteja saa antaa, niin hyviä kuin huonojakin. Rehellisyys on palautteessa minulle tärkeintä.
-
-
-
Annabellen valinta
Kaikessa loistossaan hän astui oviaukosta: juhlavat portaat johtivat suureen eteissaliin, jossa perhe ja vieraat, markiisi Rocheguilhem vaimonsa ja sen rasittavan nirppanokkapoikansa kanssa häntä odottivat. Hän oli jo palvelijoiden auttaessa pukeutumaan päättänyt mitä päivällisellä olisi edessä, ja upea puku oli tärkeä osa sitä kaikkea. Ensivaikutelman pitäisi olla häikäisevä.
Vaaleat aaltoilevat kutrit oli kesytetty upeaksi kampaukseksi: etuhiukset olivat jakauksella roikkuen kummallakin puolen kasvoja ja päälaelle oli kasattu löyhä nuttura, joka sai hiukset näyttämään nuorekkailta ja eläviltä. Puku oli mitä hienointa silkkiä; rinnankorkeudelta se oli sen verran kireä, ettei olkanyörejä tarvittu. Rintain väli oli miltei näkyvissä: säädytöntä ehkä, mutta aistillista. Vaate kapeni vyötärölle tarkasti ihon pintaa noudattaen, kunnes leveni lantiolta maata viistäväksi hameeksi. Asu oli turkoosi ja vyötäröllä oli kullanvärisiä ornamenttikuvioita. Kaulakorun kirkkaat timantit sädehtivät kilpaa kattokruunun kanssa.
Hän kumartui ja tarttui hameen liepeeseen tummanvihrein sormikkain, jotka jatkuivat hieman kyynärpäiden yläpuolelle. Hameen kohotus paljasti sileät sääret ja kiiltävän mustat kengät, joissa oli jalkapöydän kohdalla peukalonpään kokoiset, tummansiniset safiirit; täsmälleen korvakorujen sävyiset. Hän otti kasvoilleen hurmaavimman hymynsä nähdessään nirppanokan pupillien laajenevan. Inhotus ei saanut silmiään irti hänestä.
Sitä parempi.
Hän asteli hillitysti portaat alas pitämättä kiirettä, sillä arvonsa tunteva nainen antoi aina muiden odottaa itseään. Hän pysähtyi isänsä, herttua D'Arconvillen vierelle jääden odottamaan, että hänet esiteltäisiin tavan mukaan vieraille, vaikka hän tiesikin keitä he olivat.
Ja sen, miksi he olivat läsnä.
"Herra markiisi, ihastuttava tyttäreni Annabelle", herttua sanoi.
Markiisi Rocheguilhem kumarsi. Annabelle antoi katseensa lipua niljakkeeseen.
"Je suif content de vous voir", tämä sanoi ja suuteli kevyesti ojennettua kättä. Annabelle jatkoi katseensa kierrättämistä markiisittareen, joka myöskin nyökkäsi arvokkaasti.
Herttua D'Arconville heilautti kättään vaivihkaa kauempana huoneessa seisovalle palvelijattarelle. Tämä käveli oitis seurueen luokse ja niiasi syvään vieraille.
"Arvon herttua", hän sanoi, "kokki pyysi kertomaan, että päivällinen on valmis ja katettu."
"Loistavaa", herttua myhäili, "siirrytäänpä sitten ruokasalin puolelle."
Palvelijatar kiiruhti avaamaan ruokasalin massiiviset ovet ja sulki ne sitten joukon asteltua ohitse.
Ruokasali oli valtava. Yhden seinän täyttivät jättimäiset ikkunat, ja muilla seinäpinnoilla oli joko kauniita kankaita tai taidokkaita maalauksia. Katosta roikkui upeita kynttiläkruunuja, joita ei näin kesällä tarvinnut polttaa valoa saadakseen. Pohjoisessa Ranskassa aurinkoa riitti aivan tarpeeksi myöhään. Markiisi Rocheguilhem auttoi vaimonsa istuutumaan ja istui sitten itse pitkän pöydän toiseen päähän. Annabelle aavisti, että öklötys matkisi taatusti isäänsä, ja ennen kuin ajatus oli edes ehtinyt kunnolla syntyä...
"Sallinette", arvon herra nirppanokka sanoi vetäen pöydän keskivaiheilla olevan tuolin esille.
"Kiitos", Annabelle sanoi hymyillen ja asettui seisomaan tuolin eteen odottamaan, että nilviäinen työntäisi tuolin hänen alleen. Hänen teki mieli potkaista se taaksepäin niin, että se iskeytyisi roikkuvaan ulokkeeseen ötökän jalkovälissä.
Annabellen istuttua nirppanokka käveli pöydän toiselle puolelle häntä vastapäätä. Herttua istui päätyyn tarjottuaan tapojen mukaisesti vaimolleen penkin. Pöytä oli tarkoitettu kahdelletoista ihmiselle, joten tyhjää tilaa jäi melkoisesti markiisin ja herttuan välille, mutta hyvät tavat sanelivat, että isännän ja vieraan oli istuttava vastakkaisissa päissä.
Huoneen akustiikka oli onneksi niin toimiva, ettei kenelläkään ollut tarvetta huutaa saadakseen äänensä muiden kuuluville. Herttua odotti hetkisen ja nosti sitten kätensä pään päälle taputtaen kolmasti. Keittiön ovella seissyt palvelijatar meni sisään palaten hetken kuluttua viinipullojen kera perässään toinen nainen keittokattiloineen.
Herttuan maistettua viiniä ja nyökättyä hyväksyvästi palvelijatar kiersi pöydän täyttäen kaikkien lasit. Kukaan muu ei kiinnittänyt naiseen mitään huomiota, paitsi Annabelle, joka kiitti saatuaan viininsä. Herttua mulkaisi häntä vihaisesti ja hän vastasi yhtä tuimalla katseella. Aivan sama mitä hänelle yritettiin opettaa: palvelijatkin olivat ihmisiä ja ansaitsivat oikeaakin kiitosta töistään. Annabelle aisti ilmassa yleisen vaivautuneisuuden, vaikkei kukaan sanonutkaan mitään ääneen.
Toisen palvelijattaren kiertäessä keittoa jakamassa markiisi aloitti keskustelun säästä. Annabelle huokaisi syvään. Sitten palvelijatar käveli hänen kohdalleen ja täytti hänen lautasensa.
"Kiitos, Céléste", hän sanoi ja katsoi kiusallaankin isäänsä.
Tämän otsa kurtistui havaittavasti ja Annabelle näki tämän puristavan lusikkaansa rystyset valkeina. Myös äidin katse oli jäätävä ja täynnä häpeää: olihan hieno neiti juuri kahdesti kiittänyt häntä huomattavasti alhaisempaa ihmistä. Annabelle ei antanut katseiden vaikuttaa itseensä ja alkoi syödä.
---
"Katsokin, ettet häpäise minua tai äitiäsi markiisin edessä."
Annabelle tuijotti isäänsä syvälle silmiin vastaamatta.
"En ymmärrä mikä kasvatuksessasi oikein meni vikaan. Miksi et käyttäydy niin kuin aateliset?"
"Siksi, että tämä on minun elämäni ja teen sillä mitä itse haluan!" Annabelle huusi.
"Et tee! Minä ja äitisi määräämme siitä. Olen tehnyt niin paljon työtä..."
"Tuota sinä hoet koko ajan. Koko helvetin..."
"Siisti suusi nainen!"
"Mikä oikeus sinulla on määrätä elämääni vain siksi että olet isäni. Minä olen jo aikuinen. Aikuinen nainen!"
"Sinä et tiedä miten paljon töitä minun piti tehdä saadakseni järjestettyä avioliiton. Se, että sinä..."
"Olet sanonut tuon sata kertaa. Ja minä yhtä usein, etten halua naimisiin sen sössöttävän pilalle hemmotellun kakaran kanssa!"
"Sinun mielipidettäsi ei kysytä! Avioitumisesi markiisin pojan kanssa nostaa statustamme aateliston keskuudessa. Se on tärkeä asia ja tiedät sen itsekin!"
"Mutta kun minä en halua!"
"Sinä haluat mitä minä määrään."
"Minä..."
"Tästä ei enää puhuta! Katsokin että olet kauneimmillasi kun he saapuvat kahden tunnin päästä. Jos nolaat minut ja äitisi, saat kärsiä siitä loppuikäsi. Vannon sen. Sinusta tulee markiisitar. Asia on käsitelty loppuun. Pukeudu!"
---
Annabelle oli antanut ajatustensa harhailla alkukeiton ajan. Hän pyrki välttämään katsekontaktia kaikkien kanssa eikä kuunnellut meneillään olevaa keskustelua, koska se koskisi jälleen jotakin äärimmäisen tyhjänpäiväistä kuten jauhojen hinnan nousua (talonpojat ovat hävyttömiä kun pyytävät siitä niin hirveää hintaa) tai verotuksen raskautta (talonpoikia pitäisi verottaa paljon rankemmin kuin nykyään).
Sitten tyhjät keittolautaset vietiin pois ja pääruoka kannettiin pöytään kolmen tarjoilijattaren voimin; paistihärkää, perunoita, keitettyjä kasviksia. Annabelle otti ruokaa niukasti, niin kuin hienon neidin kuuluikin. Tälläkin kertaa hän kiitti palvelijatarta, mutta nyt kiitos hukkui yleisen keskustelun alle. Céléste kiersi samaan aikaan viinipullon kanssa pöydän ja täytti kaikkien lasit.
"Annabelle, joko olen kertonut teille millainen meidän kartanomme on?" arvon herra lässynlässyn kysyi Annabelleltä yhtäkkiä.
"Ette ole", tämä vastasi tekohymy kasvoillaan
"Se on iso ja valoisa. Siinä on neljä kerrosta ja..."
Annabelle oli kuin olisi kuunnellut koko jadda-jadda-jaddan mielellään ja nyökkäili satunnaisin väliajoin, mutta hänen mielensä oli aivan muualla.
---
"Tarkoitatteko todella mitä sanotte, milady?" Céléste kysyi heidän jäätyään hetkeksi kahden huoneeseen muiden palvelijoiden lähtiessä hakemaan Annabellen asua ja takkapuita hiuskähertimen kuumentamiseksi.
"Kyllä, Céléste. Sinuun voin luottaa."
"Kiitos luottamuksestanne milady."
"Laita kaikki valmiiksi täällä ja tule sitten ruokasaliin tarjoilemaan. Siitä tiedän milloin voin siirtyä seuraavaan vaiheeseen."
"Kuten tahdotte, milady."
Annabelle tarttui kaksin käsin Célésten kämmeneen ja loi syvän katseen tämän tummiin silmiin: "Kiitos, Céléste. Kiitos vielä kerran. Olet ihana."
---
"ja hevosia on 56, yksi tammoista poiki juuri viikko sitten", nilviäinen jatkoi loputonta tarinaansa Annabellen siirryttyä lopulta kuuntelemaan tätä.
"Todellako", tämä henkäisi, "sehän on ihastuttavaa."
"Sillä varsalla on otsassaan vaalea laikku."
"Sen täytyy olla tosi söpö."
"Juuri tyypillistä naisten ajattelua", markiisi puuttui puheeseen, "minä näen ’söpön’ varsan asemesta uljaan tulevaisuuden sotaratsun."
Annabelle päätti, että nyt miehinen pullistelu saisi riittää.
"Olinpas kana", Annabelle sanoi, "sotaratsuhan siitä varmasti täytyy tulla. Kunpa arvoisa poikanne olisi fyysisesti yhtä vanha kuin henkisesti: silloin hän saisi siitä oivan hevosen itselleen. Kyllähän se varsa jaksaisi varmaan jo vuoden kuluttua kannatella viisivuotiasta selässään."
Äärimmäinen hiljaisuus laskeutui oitis.
Hiljaisin hiljaisuus, jonka Annabelle oli koskaan kuullut.
Hän loi katseen herttuaan, jonka silmät olivat laajenneet niin isoiksi, että Annabelle saattoi melkein nähdä kuvajaisensa niistä. Leuka oli loksahtanut auki järkytyksestä ja haarukkaa pitelevä käsi pysähtynyt ilmaan. Äiti oli kaataa viininsä pöydälle.
Markiisin katse oli muuttunut suorastaan murhaavaksi. Markiisittaren taas harhaili ympäriinsä, sillä hän oli hieman hidasälyinen eikä ollut ymmärtänyt mitä Annabelle oli tarkoittanut. Sen sijaan nirppanokka tökkäsi suunsa sijaan haarukan poskeensa ja hänen silmiensä pinnat alkoivat kiiltää ja leuka väpättää.
"Oi anteeksi", Annabelle sanoi, "taisin puhua sivu suuni. Tarkoitan siis, ettei poikanne tunnu päivääkään yli kolmevuotiaalta."
"Isä!" nilviäinen kiljaisi kyyneleet silmissä, "miten voit antaa tuon puhua minulle noin!"
"Oho, taasko sanoin jotain väärin?" Annabelle totesi korostetun hämmästyneellä äänensävyllä.
Herttua läimäytti nyrkkinsä pöytään ja nousi seisomaan.
"Annabelle, sinä… sinä… lumppu! Putain! Minähän varoitin!"
"Niin varoitin minäkin sinua", Annabelle kiljaisi kohottautuen itsekin tuolistaan, "sanoin ainakin sata kertaa, etten halua naida tuota ärsyttävää pikkukakaraa, joka alkaa itkeä heti kun kaikki ei mene mielen mukaan. Pilalle hemmoteltu äpärä!"
Pöydästä kuului järkyttynyt kuorohenkäisy.
"Miten kehtaat sanoa minulle noin", örvelö vinkui tarttuen Annabelleä käsivarresta pöydän ylitse, "pyydä heti anteeksi tai minä... minä..."
Annabelle otti viinilasin käteensä ja heitti sen sisällön nilviäisen silmille.
"Anteeksi niin maan helvetisti", hän totesi.
"Minun olisi pienenä pitänyt antaa sinulle remmistä niin paljon että nyt tietäisit kuka tässä talossa käskee ja kuka ei!" herttua karjui kasvot punaisena ja otsasuoni pullottaen.
"Sinä kun siitä piiskaamisesta pidät niin mikset läiminyt minuakin? Luuletko, etten tiedä mitä isoisän vanhalla ja paksulla nahkavyöllä tehdään öisin makuuhuoneessanne?"
"Tuki suusi narttu!" herttua huusi.
"Koskaan ei ole minua näin loukattu!" kiljui markiisi.
"Yäää! Isä. En näe mitään, olen sokea!" piipitti nirppanokka.
"Ooh, minä pyörryn", sanoi herttuatar nousten seisomaan ja rojahtaen sitten lattialle.
Markiisittarella ei ollut pienintäkään käsitystä siitä, mistä moinen hälinä.
Annabelle työnsi tuolinsa taaksepäin, kohotti helmansa ja juoksi pois ruokasalista. Herttua yritti turhaan tavoittaa häntä. Suunnatessaan kohti yläkerran portaita hän kuuli markiisin alkavan jälleen huutaa, ettei häntä ole koskaan kohdeltu tällä tavoin.
Ehkä nyt siis oli ihan hyvä aika jonkun tehdä niin.
Annabelle alkoi aprikoida kauanko hänellä olisi aikaa ja päätyi portaita kirmatessaan siihen, että tarpeeksi, mikäli Céléste oli tehnyt niin kuin hän oli pyytänyt.
Hän ryntäsi huoneeseensa miltei kompastuen pukuunsa ja paiskasi oven kiinni. Céléste näkyi hoitaneen kaiken: sängyllä oli vahva köysi ja muutama lakanaan kiedottu mytty, joiden sisällä olisi vaatteita ja ruokaa. Lisäksi kirjahylly oli vieritetty niin lähelle ovea, että jopa Annabelle saisi sen omin voimin raahattua oven eteen epäämään sisäänpääsyn. Se oli niin massiivinen, että sen hajottamiseen kirveellä oven ulkopuolelta menisi ainakin yhtä kauan kuin itse oven pilkkomiseen. Annabelle alkoi työntää ja tuskallisen hitaasti hylly raahautui pitkin lattiaa.
"Sallikaa minun auttaa, milady", Céléste sanoi yllättäen astuen esiin komerosta.
"Céléste?" Annabelle kysyi, "miksi jäit tänne: he saavat tietää että autoit minut pakoon. Sinut piestään ja saat potkut."
Céléste asettui hänen viereensä työntämään. Hyllyn vauhti lisääntyi huomattavasti.
"En halunnut jättää sinua", Céléste sanoi vaihtaen sinutteluun, kuten he olivat sopineet tekevänsä silloin kun ketään ei sataprosenttisen varmasti ollut kuulemassa, "me jaamme liian paljon erotaksemme nyt."
Hylly asettui paikoilleen oven eteen, mutta naiset eivät liikahtaneetkaan. He seisoivat vierekkäin yhä hyllyyn nojaten ja havaitsivat katseidensa jääneen toistensa vangeiksi.
"Et voi lähteä mukaan", Annabelle sanoi, "se on liian vaarallista."
"Mistä lähtien olet välittänyt vaaroista? Siitäkö lähtien kun muutama minuutti sitten raivostutit herttuan ja markiisin", Céléste sanoi ja siirsi kasvonsa lähemmäksi Annabellen kasvoja, "vai siitäkö lähtien kun leikimme ensimmäisen kerran tulella?"
Annabelle ei vastannut. Hän katsoi syvälle Célésten tummiin silmiin ja havaitsi hengityksensä muuttuvan raskaammaksi. Tämä oli poistanut päästään liinan ja lyhyet, yönmustat hiukset olivat lievästi sekaisin. Ihon vaaleus yhdistettynä silmien ja hiusten tummuuteen loi kasvoihin salaperäisen kontrastin.
Céléste teki aloitteen ja painoi huulensa Annabellen huulille; tämä vastasi ahnaasti suudelmaan sallien kielelleen lyhyen tutkimusmatkan. Annabelle työnsi Célésteä edellään ja kietoi kätensä tämän ympärille. Tämä kohotti omansa hyväilemään Annabellen niskaa.
Lopulta he irrottautuivat näkymättömästä virrasta joka kietoi heidät syleilyynsä. Kummankin hengitys oli raskasta ja huohottavaa. He tuijottivat toisiaan silmiin intensiivisesti.
"Meidän ei pitäisi", Annabelle kuiskasi.
"Meidän ei olisi pitänyt koskaan", Céléste vastasi.
Hän alkoi napittaa palvelijattaren pukuaan auki.
"Ei nyt", Annabelle huohotti, "emme ehdi."
"Välitätkö muka enää siitä mitä meille tapahtuu? Kummallakaan ei ole enää edessä ruusuista tulevaisuutta. Olemme karkureita. Lainsuojattomia."
Hän tarttui Annabellen puvun miehustaan ja vetäisi alaspäin paljastaen mustan, nahkaisen korsetin.
”Herttua yrittää kaikkensa saadakseen markiisin palaamaan. Hän on pahin iilimato, jonka tunnen”, Céléste jatkoi, ”kestää ainakin vartin ennen kuin tämä saa irrotettua hänet itsestään. Ja siitä hetkestä kun hän tajuaa ettei pääse sisälle, meillä on yhä tarpeeksi aikaa paeta hänen hajottaessaan ovea.”
Céléste repäisi pukunsa rinnuksen auki paljastaen kauniit, hyvin muodostuneet rintansa.
”Tule Annabelle”, hän vietteli, ”tule ja ota minut.”
"Oi Céléste kuinka haluankaan sinua..." Annabelle henkäisi ja riisui pukunsa. Se valahti lattialle silkkisenä kangasmyttynä. Hänellä ollut puvun alla mitään muuta kuin pelkkä korsetti.
"Tämähän näyttää melkein siltä kuin olisit varautunut tähän ennalta", Céléste kuiskasi heittäen paitansa nurkkaan.
"Veitsi, pakko löytää veitsi", Annabelle vastasi potkaisten kengät jaloistaan, "meillä ei ole aikaa availla näitä kaikkia naruja."
"Peilipöydällä."
Annabelle otti veitsen käteensä ja kääntyi kohdatakseen Célésten alastoman hahmon edessään. Häpykarvat kiilsivät kosteina iltapäivän oranssissa valossa ja tämän ruumis näytti täyteläiseltä. Hän pelkäsi, ettei saisi silmiään irti naisesta.
"Vapauta minut, ma chérie", Annabelle sanoi ojentaen veitsen ja kääntäen selkänsä.
Hän tunsi viileän metallin vasten selkärankaansa ja aisti sen hitaan liikkeen alaspäin varoen leikkaamasta ihoa. Hän alkoi todella kiihottua nahkaisen kireyden alkaessa hälvetä rintakehältään. Lopulta viimeinen nauha katkesi ja korsetti läiskähti lattiaan. Sitä seurasi välittömästi metallinen kilahdus veitsen pudotessa.
Annabelle kääntyi. Céléste katsoi häntä ahnaasti, palaen. Nännit olivat kovettuneet kiihkosta. Annabelle antautui taas sen ikuisen virran vietäväksi, joka raivosi heidän välillään, heidän jokaisessa kosketuksessaan, jokaisessa sanassaan, jokaisessa eleessään. Hän astui lähemmäksi kietoen käsivartensa Célésten alastoman kehon ympärille ja hukutti heidät suudelmaan. Heidän rintansa painautuivat toisiaan vasten kehojen liikehtiessä ikiaikaisten vaistojen vallassa. He antoivat huuliensa erota vasta kun hapentarve alkoi kasvaa sietämättömäksi ja kaatuivat sängylle huohottaen. Céléste tarttui Annabelleä korvista ja suuteli tätä uudestaan tämän huitoessa hajamielisesti tavaroita pois sängyltä.
Lopulta Annabelle sai sängyn tyhjäksi. Hän kohotti yläruumistaan ja ravisti voimakkain liikkein päätään antaen nutturansa purkautua. Pitkät, vaaleat hiukset valahtivat vapaina, villeinä hänen olkapäilleen ja hän antoi taas käsiensä kietoutua Célésten nihkeän, kuuman kehon ympärille. He suutelivat. Céléste kiepautti heidät ympäri niin, että Annabelle päätyi selälleen hänen alleen. Kun suudelma lopulta hiipui pois, hän kohotti selkänsä kaarelle ja tarttui käsillään Annabellen rintoihin puristaen niitä hellästi, jolloin ihana, värisyttävä aalto kulki tämän lävitse. Céléste alkoi hieroa lantiotaan vasten Annabelleä, joka ojensi kätensä hänen pakaroihinsa ja puristi niitä vetäen naista lähemmäksi itseään.
Annabelle hivutti sormensa kumppaninsa häpyhuulille ja hieroi niitä voimakkain, hellin vedoin. Célésten jäntevä, kiiltävä vatsa huojui kiihottavasti tämän huohottaessa kiimaisesti. Kun sormenpäät tapasivat vaginan lämpimän ja märän sisäpinnan, Céléste voihkaisi äänekkäästi ja vajosi alas tarttuen Annabellen poskipäihin. Hän suuteli kiihkeämmin kuin koskaan ennen. Heidän kehojensa rytminen liike toisiaan vasten sykki heidän sydäntensä nuotilla. Voimakas tunteiden virta veti heidät molemmat mukaansa ikiaikaiseen tanssiin.
Tanssiin, jossa kaksi sielua liittyy hetkeksi yhteen maailmankaikkeuden silmien alla.
Céléste vapautui suudelmasta ja siirtyi näykkimään Annabellen korvalehteä lantionsa vasten tämän lantiota. Annabelle oli jo sulkenut silmänsä ja antautunut kaiken peittävän tunteen valtaan. Hän tunsi sykkeen vyötäröllään kiihtyvän, kiihtyvän, kiihtyvän. Sitten yllättäen Céléste voihkaisi kuuluvammin ja koko hänen kehonsa värähti. Hän taivutti jälleen selkänsä kaarelle tarttuen Annabellen rintoihin. Hän ei voinut pidätellä voimakkaita huohotuksia orgasmin aallon hyökyessä kuin patoamaton joki hänen lävitseen. Hän puristi mielihyvänsä hetkellä Annabellen rintoja niin lujasti, että se olisi muissa tilanteissa tehnyt kipeää... nyt se teki vain hyvää. Oikein hyvää.
Annabelle vei kätensä häpyhuulilleen hänen ja Célésten väliin antaen sen etsiytyä pienelle kumpareelle hieman ennen emätintä. Célésten kehon liike sai sormenpäät painumaan klitoriksen pintaan uudestaan, uudestaan, uudestaan. Annabellen hengitys kiihtyi maksimiinsa. Hän tunsi varpaidensa kramppaavan syttyessään sisältäpäin tuleen, jonka polte oli ihanaa, alkukantaista, voimakasta.
Pelkkää rakkautta puhtaimmissa, syvimmässä muodossaan.
Ja sitten Céléste vaipui uupuneena hänen viereensä raukein katsein ja pyöritteli leikkisästi tämän hiuksia sormiensa ympärille. Kummankin hengitys tasaantui hiljalleen. Annabelle tuijotti kattoon, Céléste tuijotti häneen. Kumpikaan ei sanonut mitään.
Sanoja ei tarvittu.
Yhtäkkiä ovelta kuului koputus, eikä sen sävy ollut ystävällinen.
"Avaa!" herttua huusi äänessään niin hirvittävä viha, ettei sellaista ollut kumpikaan ennen kuullut, "tulen sisään vaikka väkisin ja sen jälkeen, hyvä nainen, toivot ettet olisi syntynytkään!"
"Meidän pitää lähteä", Annabelle kuiskasi, "lähteä jonnekin kauas pois."
"Niin", Céléste sanoi kohottautuen kyynärpäänsä varaan, "jonnekin, missä palvelija ja aatelinen voivat elää tasavertaisina yhdessä."
"Köyhä tai rikas; aatelinen tai talonpoika: sama taivas on kattonamme... Ehkä ihmiset vielä joskus oppivat sen."
"Ehkä..." Céléste sanoi, "milady, nouskaamme ja lähtekäämme kohti uljasta, uutta maailmaa, joka on odottava meitä jossakin."
"Ehkä, rakas Céléste, luomme itse itsellemme sen maailman."
”Peut-être c´est ca, mon amie.”
---
Ja kuukausi oli heinäkuu, vuosi 1788.
Tarkalleen vuoden päästä kansanjoukko valloittaisi Bastiljin vankilan, vapauden, veljeyden ja tasa-arvon nimissä.
Olkoon teitä täten varoitettu, että tässä novellissa itse tarkoitus ei ole seksi, vaikka se näytteleekin isoa osaa (~30% lämmittelyineen).
Hidas alkupuolisko saattaa karkottaa ainakin miespuolisia lukijoita, mutta älköön katseenne harhautuko novellin loppupuoliskoon ennen aikojaan. Novellin lukee kymmenessä minuutissa, Wordissa sivuja on kahdeksan.
Kommentteja saa antaa, niin hyviä kuin huonojakin. Rehellisyys on palautteessa minulle tärkeintä.
-
-
-
Annabellen valinta
Kaikessa loistossaan hän astui oviaukosta: juhlavat portaat johtivat suureen eteissaliin, jossa perhe ja vieraat, markiisi Rocheguilhem vaimonsa ja sen rasittavan nirppanokkapoikansa kanssa häntä odottivat. Hän oli jo palvelijoiden auttaessa pukeutumaan päättänyt mitä päivällisellä olisi edessä, ja upea puku oli tärkeä osa sitä kaikkea. Ensivaikutelman pitäisi olla häikäisevä.
Vaaleat aaltoilevat kutrit oli kesytetty upeaksi kampaukseksi: etuhiukset olivat jakauksella roikkuen kummallakin puolen kasvoja ja päälaelle oli kasattu löyhä nuttura, joka sai hiukset näyttämään nuorekkailta ja eläviltä. Puku oli mitä hienointa silkkiä; rinnankorkeudelta se oli sen verran kireä, ettei olkanyörejä tarvittu. Rintain väli oli miltei näkyvissä: säädytöntä ehkä, mutta aistillista. Vaate kapeni vyötärölle tarkasti ihon pintaa noudattaen, kunnes leveni lantiolta maata viistäväksi hameeksi. Asu oli turkoosi ja vyötäröllä oli kullanvärisiä ornamenttikuvioita. Kaulakorun kirkkaat timantit sädehtivät kilpaa kattokruunun kanssa.
Hän kumartui ja tarttui hameen liepeeseen tummanvihrein sormikkain, jotka jatkuivat hieman kyynärpäiden yläpuolelle. Hameen kohotus paljasti sileät sääret ja kiiltävän mustat kengät, joissa oli jalkapöydän kohdalla peukalonpään kokoiset, tummansiniset safiirit; täsmälleen korvakorujen sävyiset. Hän otti kasvoilleen hurmaavimman hymynsä nähdessään nirppanokan pupillien laajenevan. Inhotus ei saanut silmiään irti hänestä.
Sitä parempi.
Hän asteli hillitysti portaat alas pitämättä kiirettä, sillä arvonsa tunteva nainen antoi aina muiden odottaa itseään. Hän pysähtyi isänsä, herttua D'Arconvillen vierelle jääden odottamaan, että hänet esiteltäisiin tavan mukaan vieraille, vaikka hän tiesikin keitä he olivat.
Ja sen, miksi he olivat läsnä.
"Herra markiisi, ihastuttava tyttäreni Annabelle", herttua sanoi.
Markiisi Rocheguilhem kumarsi. Annabelle antoi katseensa lipua niljakkeeseen.
"Je suif content de vous voir", tämä sanoi ja suuteli kevyesti ojennettua kättä. Annabelle jatkoi katseensa kierrättämistä markiisittareen, joka myöskin nyökkäsi arvokkaasti.
Herttua D'Arconville heilautti kättään vaivihkaa kauempana huoneessa seisovalle palvelijattarelle. Tämä käveli oitis seurueen luokse ja niiasi syvään vieraille.
"Arvon herttua", hän sanoi, "kokki pyysi kertomaan, että päivällinen on valmis ja katettu."
"Loistavaa", herttua myhäili, "siirrytäänpä sitten ruokasalin puolelle."
Palvelijatar kiiruhti avaamaan ruokasalin massiiviset ovet ja sulki ne sitten joukon asteltua ohitse.
Ruokasali oli valtava. Yhden seinän täyttivät jättimäiset ikkunat, ja muilla seinäpinnoilla oli joko kauniita kankaita tai taidokkaita maalauksia. Katosta roikkui upeita kynttiläkruunuja, joita ei näin kesällä tarvinnut polttaa valoa saadakseen. Pohjoisessa Ranskassa aurinkoa riitti aivan tarpeeksi myöhään. Markiisi Rocheguilhem auttoi vaimonsa istuutumaan ja istui sitten itse pitkän pöydän toiseen päähän. Annabelle aavisti, että öklötys matkisi taatusti isäänsä, ja ennen kuin ajatus oli edes ehtinyt kunnolla syntyä...
"Sallinette", arvon herra nirppanokka sanoi vetäen pöydän keskivaiheilla olevan tuolin esille.
"Kiitos", Annabelle sanoi hymyillen ja asettui seisomaan tuolin eteen odottamaan, että nilviäinen työntäisi tuolin hänen alleen. Hänen teki mieli potkaista se taaksepäin niin, että se iskeytyisi roikkuvaan ulokkeeseen ötökän jalkovälissä.
Annabellen istuttua nirppanokka käveli pöydän toiselle puolelle häntä vastapäätä. Herttua istui päätyyn tarjottuaan tapojen mukaisesti vaimolleen penkin. Pöytä oli tarkoitettu kahdelletoista ihmiselle, joten tyhjää tilaa jäi melkoisesti markiisin ja herttuan välille, mutta hyvät tavat sanelivat, että isännän ja vieraan oli istuttava vastakkaisissa päissä.
Huoneen akustiikka oli onneksi niin toimiva, ettei kenelläkään ollut tarvetta huutaa saadakseen äänensä muiden kuuluville. Herttua odotti hetkisen ja nosti sitten kätensä pään päälle taputtaen kolmasti. Keittiön ovella seissyt palvelijatar meni sisään palaten hetken kuluttua viinipullojen kera perässään toinen nainen keittokattiloineen.
Herttuan maistettua viiniä ja nyökättyä hyväksyvästi palvelijatar kiersi pöydän täyttäen kaikkien lasit. Kukaan muu ei kiinnittänyt naiseen mitään huomiota, paitsi Annabelle, joka kiitti saatuaan viininsä. Herttua mulkaisi häntä vihaisesti ja hän vastasi yhtä tuimalla katseella. Aivan sama mitä hänelle yritettiin opettaa: palvelijatkin olivat ihmisiä ja ansaitsivat oikeaakin kiitosta töistään. Annabelle aisti ilmassa yleisen vaivautuneisuuden, vaikkei kukaan sanonutkaan mitään ääneen.
Toisen palvelijattaren kiertäessä keittoa jakamassa markiisi aloitti keskustelun säästä. Annabelle huokaisi syvään. Sitten palvelijatar käveli hänen kohdalleen ja täytti hänen lautasensa.
"Kiitos, Céléste", hän sanoi ja katsoi kiusallaankin isäänsä.
Tämän otsa kurtistui havaittavasti ja Annabelle näki tämän puristavan lusikkaansa rystyset valkeina. Myös äidin katse oli jäätävä ja täynnä häpeää: olihan hieno neiti juuri kahdesti kiittänyt häntä huomattavasti alhaisempaa ihmistä. Annabelle ei antanut katseiden vaikuttaa itseensä ja alkoi syödä.
---
"Katsokin, ettet häpäise minua tai äitiäsi markiisin edessä."
Annabelle tuijotti isäänsä syvälle silmiin vastaamatta.
"En ymmärrä mikä kasvatuksessasi oikein meni vikaan. Miksi et käyttäydy niin kuin aateliset?"
"Siksi, että tämä on minun elämäni ja teen sillä mitä itse haluan!" Annabelle huusi.
"Et tee! Minä ja äitisi määräämme siitä. Olen tehnyt niin paljon työtä..."
"Tuota sinä hoet koko ajan. Koko helvetin..."
"Siisti suusi nainen!"
"Mikä oikeus sinulla on määrätä elämääni vain siksi että olet isäni. Minä olen jo aikuinen. Aikuinen nainen!"
"Sinä et tiedä miten paljon töitä minun piti tehdä saadakseni järjestettyä avioliiton. Se, että sinä..."
"Olet sanonut tuon sata kertaa. Ja minä yhtä usein, etten halua naimisiin sen sössöttävän pilalle hemmotellun kakaran kanssa!"
"Sinun mielipidettäsi ei kysytä! Avioitumisesi markiisin pojan kanssa nostaa statustamme aateliston keskuudessa. Se on tärkeä asia ja tiedät sen itsekin!"
"Mutta kun minä en halua!"
"Sinä haluat mitä minä määrään."
"Minä..."
"Tästä ei enää puhuta! Katsokin että olet kauneimmillasi kun he saapuvat kahden tunnin päästä. Jos nolaat minut ja äitisi, saat kärsiä siitä loppuikäsi. Vannon sen. Sinusta tulee markiisitar. Asia on käsitelty loppuun. Pukeudu!"
---
Annabelle oli antanut ajatustensa harhailla alkukeiton ajan. Hän pyrki välttämään katsekontaktia kaikkien kanssa eikä kuunnellut meneillään olevaa keskustelua, koska se koskisi jälleen jotakin äärimmäisen tyhjänpäiväistä kuten jauhojen hinnan nousua (talonpojat ovat hävyttömiä kun pyytävät siitä niin hirveää hintaa) tai verotuksen raskautta (talonpoikia pitäisi verottaa paljon rankemmin kuin nykyään).
Sitten tyhjät keittolautaset vietiin pois ja pääruoka kannettiin pöytään kolmen tarjoilijattaren voimin; paistihärkää, perunoita, keitettyjä kasviksia. Annabelle otti ruokaa niukasti, niin kuin hienon neidin kuuluikin. Tälläkin kertaa hän kiitti palvelijatarta, mutta nyt kiitos hukkui yleisen keskustelun alle. Céléste kiersi samaan aikaan viinipullon kanssa pöydän ja täytti kaikkien lasit.
"Annabelle, joko olen kertonut teille millainen meidän kartanomme on?" arvon herra lässynlässyn kysyi Annabelleltä yhtäkkiä.
"Ette ole", tämä vastasi tekohymy kasvoillaan
"Se on iso ja valoisa. Siinä on neljä kerrosta ja..."
Annabelle oli kuin olisi kuunnellut koko jadda-jadda-jaddan mielellään ja nyökkäili satunnaisin väliajoin, mutta hänen mielensä oli aivan muualla.
---
"Tarkoitatteko todella mitä sanotte, milady?" Céléste kysyi heidän jäätyään hetkeksi kahden huoneeseen muiden palvelijoiden lähtiessä hakemaan Annabellen asua ja takkapuita hiuskähertimen kuumentamiseksi.
"Kyllä, Céléste. Sinuun voin luottaa."
"Kiitos luottamuksestanne milady."
"Laita kaikki valmiiksi täällä ja tule sitten ruokasaliin tarjoilemaan. Siitä tiedän milloin voin siirtyä seuraavaan vaiheeseen."
"Kuten tahdotte, milady."
Annabelle tarttui kaksin käsin Célésten kämmeneen ja loi syvän katseen tämän tummiin silmiin: "Kiitos, Céléste. Kiitos vielä kerran. Olet ihana."
---
"ja hevosia on 56, yksi tammoista poiki juuri viikko sitten", nilviäinen jatkoi loputonta tarinaansa Annabellen siirryttyä lopulta kuuntelemaan tätä.
"Todellako", tämä henkäisi, "sehän on ihastuttavaa."
"Sillä varsalla on otsassaan vaalea laikku."
"Sen täytyy olla tosi söpö."
"Juuri tyypillistä naisten ajattelua", markiisi puuttui puheeseen, "minä näen ’söpön’ varsan asemesta uljaan tulevaisuuden sotaratsun."
Annabelle päätti, että nyt miehinen pullistelu saisi riittää.
"Olinpas kana", Annabelle sanoi, "sotaratsuhan siitä varmasti täytyy tulla. Kunpa arvoisa poikanne olisi fyysisesti yhtä vanha kuin henkisesti: silloin hän saisi siitä oivan hevosen itselleen. Kyllähän se varsa jaksaisi varmaan jo vuoden kuluttua kannatella viisivuotiasta selässään."
Äärimmäinen hiljaisuus laskeutui oitis.
Hiljaisin hiljaisuus, jonka Annabelle oli koskaan kuullut.
Hän loi katseen herttuaan, jonka silmät olivat laajenneet niin isoiksi, että Annabelle saattoi melkein nähdä kuvajaisensa niistä. Leuka oli loksahtanut auki järkytyksestä ja haarukkaa pitelevä käsi pysähtynyt ilmaan. Äiti oli kaataa viininsä pöydälle.
Markiisin katse oli muuttunut suorastaan murhaavaksi. Markiisittaren taas harhaili ympäriinsä, sillä hän oli hieman hidasälyinen eikä ollut ymmärtänyt mitä Annabelle oli tarkoittanut. Sen sijaan nirppanokka tökkäsi suunsa sijaan haarukan poskeensa ja hänen silmiensä pinnat alkoivat kiiltää ja leuka väpättää.
"Oi anteeksi", Annabelle sanoi, "taisin puhua sivu suuni. Tarkoitan siis, ettei poikanne tunnu päivääkään yli kolmevuotiaalta."
"Isä!" nilviäinen kiljaisi kyyneleet silmissä, "miten voit antaa tuon puhua minulle noin!"
"Oho, taasko sanoin jotain väärin?" Annabelle totesi korostetun hämmästyneellä äänensävyllä.
Herttua läimäytti nyrkkinsä pöytään ja nousi seisomaan.
"Annabelle, sinä… sinä… lumppu! Putain! Minähän varoitin!"
"Niin varoitin minäkin sinua", Annabelle kiljaisi kohottautuen itsekin tuolistaan, "sanoin ainakin sata kertaa, etten halua naida tuota ärsyttävää pikkukakaraa, joka alkaa itkeä heti kun kaikki ei mene mielen mukaan. Pilalle hemmoteltu äpärä!"
Pöydästä kuului järkyttynyt kuorohenkäisy.
"Miten kehtaat sanoa minulle noin", örvelö vinkui tarttuen Annabelleä käsivarresta pöydän ylitse, "pyydä heti anteeksi tai minä... minä..."
Annabelle otti viinilasin käteensä ja heitti sen sisällön nilviäisen silmille.
"Anteeksi niin maan helvetisti", hän totesi.
"Minun olisi pienenä pitänyt antaa sinulle remmistä niin paljon että nyt tietäisit kuka tässä talossa käskee ja kuka ei!" herttua karjui kasvot punaisena ja otsasuoni pullottaen.
"Sinä kun siitä piiskaamisesta pidät niin mikset läiminyt minuakin? Luuletko, etten tiedä mitä isoisän vanhalla ja paksulla nahkavyöllä tehdään öisin makuuhuoneessanne?"
"Tuki suusi narttu!" herttua huusi.
"Koskaan ei ole minua näin loukattu!" kiljui markiisi.
"Yäää! Isä. En näe mitään, olen sokea!" piipitti nirppanokka.
"Ooh, minä pyörryn", sanoi herttuatar nousten seisomaan ja rojahtaen sitten lattialle.
Markiisittarella ei ollut pienintäkään käsitystä siitä, mistä moinen hälinä.
Annabelle työnsi tuolinsa taaksepäin, kohotti helmansa ja juoksi pois ruokasalista. Herttua yritti turhaan tavoittaa häntä. Suunnatessaan kohti yläkerran portaita hän kuuli markiisin alkavan jälleen huutaa, ettei häntä ole koskaan kohdeltu tällä tavoin.
Ehkä nyt siis oli ihan hyvä aika jonkun tehdä niin.
Annabelle alkoi aprikoida kauanko hänellä olisi aikaa ja päätyi portaita kirmatessaan siihen, että tarpeeksi, mikäli Céléste oli tehnyt niin kuin hän oli pyytänyt.
Hän ryntäsi huoneeseensa miltei kompastuen pukuunsa ja paiskasi oven kiinni. Céléste näkyi hoitaneen kaiken: sängyllä oli vahva köysi ja muutama lakanaan kiedottu mytty, joiden sisällä olisi vaatteita ja ruokaa. Lisäksi kirjahylly oli vieritetty niin lähelle ovea, että jopa Annabelle saisi sen omin voimin raahattua oven eteen epäämään sisäänpääsyn. Se oli niin massiivinen, että sen hajottamiseen kirveellä oven ulkopuolelta menisi ainakin yhtä kauan kuin itse oven pilkkomiseen. Annabelle alkoi työntää ja tuskallisen hitaasti hylly raahautui pitkin lattiaa.
"Sallikaa minun auttaa, milady", Céléste sanoi yllättäen astuen esiin komerosta.
"Céléste?" Annabelle kysyi, "miksi jäit tänne: he saavat tietää että autoit minut pakoon. Sinut piestään ja saat potkut."
Céléste asettui hänen viereensä työntämään. Hyllyn vauhti lisääntyi huomattavasti.
"En halunnut jättää sinua", Céléste sanoi vaihtaen sinutteluun, kuten he olivat sopineet tekevänsä silloin kun ketään ei sataprosenttisen varmasti ollut kuulemassa, "me jaamme liian paljon erotaksemme nyt."
Hylly asettui paikoilleen oven eteen, mutta naiset eivät liikahtaneetkaan. He seisoivat vierekkäin yhä hyllyyn nojaten ja havaitsivat katseidensa jääneen toistensa vangeiksi.
"Et voi lähteä mukaan", Annabelle sanoi, "se on liian vaarallista."
"Mistä lähtien olet välittänyt vaaroista? Siitäkö lähtien kun muutama minuutti sitten raivostutit herttuan ja markiisin", Céléste sanoi ja siirsi kasvonsa lähemmäksi Annabellen kasvoja, "vai siitäkö lähtien kun leikimme ensimmäisen kerran tulella?"
Annabelle ei vastannut. Hän katsoi syvälle Célésten tummiin silmiin ja havaitsi hengityksensä muuttuvan raskaammaksi. Tämä oli poistanut päästään liinan ja lyhyet, yönmustat hiukset olivat lievästi sekaisin. Ihon vaaleus yhdistettynä silmien ja hiusten tummuuteen loi kasvoihin salaperäisen kontrastin.
Céléste teki aloitteen ja painoi huulensa Annabellen huulille; tämä vastasi ahnaasti suudelmaan sallien kielelleen lyhyen tutkimusmatkan. Annabelle työnsi Célésteä edellään ja kietoi kätensä tämän ympärille. Tämä kohotti omansa hyväilemään Annabellen niskaa.
Lopulta he irrottautuivat näkymättömästä virrasta joka kietoi heidät syleilyynsä. Kummankin hengitys oli raskasta ja huohottavaa. He tuijottivat toisiaan silmiin intensiivisesti.
"Meidän ei pitäisi", Annabelle kuiskasi.
"Meidän ei olisi pitänyt koskaan", Céléste vastasi.
Hän alkoi napittaa palvelijattaren pukuaan auki.
"Ei nyt", Annabelle huohotti, "emme ehdi."
"Välitätkö muka enää siitä mitä meille tapahtuu? Kummallakaan ei ole enää edessä ruusuista tulevaisuutta. Olemme karkureita. Lainsuojattomia."
Hän tarttui Annabellen puvun miehustaan ja vetäisi alaspäin paljastaen mustan, nahkaisen korsetin.
”Herttua yrittää kaikkensa saadakseen markiisin palaamaan. Hän on pahin iilimato, jonka tunnen”, Céléste jatkoi, ”kestää ainakin vartin ennen kuin tämä saa irrotettua hänet itsestään. Ja siitä hetkestä kun hän tajuaa ettei pääse sisälle, meillä on yhä tarpeeksi aikaa paeta hänen hajottaessaan ovea.”
Céléste repäisi pukunsa rinnuksen auki paljastaen kauniit, hyvin muodostuneet rintansa.
”Tule Annabelle”, hän vietteli, ”tule ja ota minut.”
"Oi Céléste kuinka haluankaan sinua..." Annabelle henkäisi ja riisui pukunsa. Se valahti lattialle silkkisenä kangasmyttynä. Hänellä ollut puvun alla mitään muuta kuin pelkkä korsetti.
"Tämähän näyttää melkein siltä kuin olisit varautunut tähän ennalta", Céléste kuiskasi heittäen paitansa nurkkaan.
"Veitsi, pakko löytää veitsi", Annabelle vastasi potkaisten kengät jaloistaan, "meillä ei ole aikaa availla näitä kaikkia naruja."
"Peilipöydällä."
Annabelle otti veitsen käteensä ja kääntyi kohdatakseen Célésten alastoman hahmon edessään. Häpykarvat kiilsivät kosteina iltapäivän oranssissa valossa ja tämän ruumis näytti täyteläiseltä. Hän pelkäsi, ettei saisi silmiään irti naisesta.
"Vapauta minut, ma chérie", Annabelle sanoi ojentaen veitsen ja kääntäen selkänsä.
Hän tunsi viileän metallin vasten selkärankaansa ja aisti sen hitaan liikkeen alaspäin varoen leikkaamasta ihoa. Hän alkoi todella kiihottua nahkaisen kireyden alkaessa hälvetä rintakehältään. Lopulta viimeinen nauha katkesi ja korsetti läiskähti lattiaan. Sitä seurasi välittömästi metallinen kilahdus veitsen pudotessa.
Annabelle kääntyi. Céléste katsoi häntä ahnaasti, palaen. Nännit olivat kovettuneet kiihkosta. Annabelle antautui taas sen ikuisen virran vietäväksi, joka raivosi heidän välillään, heidän jokaisessa kosketuksessaan, jokaisessa sanassaan, jokaisessa eleessään. Hän astui lähemmäksi kietoen käsivartensa Célésten alastoman kehon ympärille ja hukutti heidät suudelmaan. Heidän rintansa painautuivat toisiaan vasten kehojen liikehtiessä ikiaikaisten vaistojen vallassa. He antoivat huuliensa erota vasta kun hapentarve alkoi kasvaa sietämättömäksi ja kaatuivat sängylle huohottaen. Céléste tarttui Annabelleä korvista ja suuteli tätä uudestaan tämän huitoessa hajamielisesti tavaroita pois sängyltä.
Lopulta Annabelle sai sängyn tyhjäksi. Hän kohotti yläruumistaan ja ravisti voimakkain liikkein päätään antaen nutturansa purkautua. Pitkät, vaaleat hiukset valahtivat vapaina, villeinä hänen olkapäilleen ja hän antoi taas käsiensä kietoutua Célésten nihkeän, kuuman kehon ympärille. He suutelivat. Céléste kiepautti heidät ympäri niin, että Annabelle päätyi selälleen hänen alleen. Kun suudelma lopulta hiipui pois, hän kohotti selkänsä kaarelle ja tarttui käsillään Annabellen rintoihin puristaen niitä hellästi, jolloin ihana, värisyttävä aalto kulki tämän lävitse. Céléste alkoi hieroa lantiotaan vasten Annabelleä, joka ojensi kätensä hänen pakaroihinsa ja puristi niitä vetäen naista lähemmäksi itseään.
Annabelle hivutti sormensa kumppaninsa häpyhuulille ja hieroi niitä voimakkain, hellin vedoin. Célésten jäntevä, kiiltävä vatsa huojui kiihottavasti tämän huohottaessa kiimaisesti. Kun sormenpäät tapasivat vaginan lämpimän ja märän sisäpinnan, Céléste voihkaisi äänekkäästi ja vajosi alas tarttuen Annabellen poskipäihin. Hän suuteli kiihkeämmin kuin koskaan ennen. Heidän kehojensa rytminen liike toisiaan vasten sykki heidän sydäntensä nuotilla. Voimakas tunteiden virta veti heidät molemmat mukaansa ikiaikaiseen tanssiin.
Tanssiin, jossa kaksi sielua liittyy hetkeksi yhteen maailmankaikkeuden silmien alla.
Céléste vapautui suudelmasta ja siirtyi näykkimään Annabellen korvalehteä lantionsa vasten tämän lantiota. Annabelle oli jo sulkenut silmänsä ja antautunut kaiken peittävän tunteen valtaan. Hän tunsi sykkeen vyötäröllään kiihtyvän, kiihtyvän, kiihtyvän. Sitten yllättäen Céléste voihkaisi kuuluvammin ja koko hänen kehonsa värähti. Hän taivutti jälleen selkänsä kaarelle tarttuen Annabellen rintoihin. Hän ei voinut pidätellä voimakkaita huohotuksia orgasmin aallon hyökyessä kuin patoamaton joki hänen lävitseen. Hän puristi mielihyvänsä hetkellä Annabellen rintoja niin lujasti, että se olisi muissa tilanteissa tehnyt kipeää... nyt se teki vain hyvää. Oikein hyvää.
Annabelle vei kätensä häpyhuulilleen hänen ja Célésten väliin antaen sen etsiytyä pienelle kumpareelle hieman ennen emätintä. Célésten kehon liike sai sormenpäät painumaan klitoriksen pintaan uudestaan, uudestaan, uudestaan. Annabellen hengitys kiihtyi maksimiinsa. Hän tunsi varpaidensa kramppaavan syttyessään sisältäpäin tuleen, jonka polte oli ihanaa, alkukantaista, voimakasta.
Pelkkää rakkautta puhtaimmissa, syvimmässä muodossaan.
Ja sitten Céléste vaipui uupuneena hänen viereensä raukein katsein ja pyöritteli leikkisästi tämän hiuksia sormiensa ympärille. Kummankin hengitys tasaantui hiljalleen. Annabelle tuijotti kattoon, Céléste tuijotti häneen. Kumpikaan ei sanonut mitään.
Sanoja ei tarvittu.
Yhtäkkiä ovelta kuului koputus, eikä sen sävy ollut ystävällinen.
"Avaa!" herttua huusi äänessään niin hirvittävä viha, ettei sellaista ollut kumpikaan ennen kuullut, "tulen sisään vaikka väkisin ja sen jälkeen, hyvä nainen, toivot ettet olisi syntynytkään!"
"Meidän pitää lähteä", Annabelle kuiskasi, "lähteä jonnekin kauas pois."
"Niin", Céléste sanoi kohottautuen kyynärpäänsä varaan, "jonnekin, missä palvelija ja aatelinen voivat elää tasavertaisina yhdessä."
"Köyhä tai rikas; aatelinen tai talonpoika: sama taivas on kattonamme... Ehkä ihmiset vielä joskus oppivat sen."
"Ehkä..." Céléste sanoi, "milady, nouskaamme ja lähtekäämme kohti uljasta, uutta maailmaa, joka on odottava meitä jossakin."
"Ehkä, rakas Céléste, luomme itse itsellemme sen maailman."
”Peut-être c´est ca, mon amie.”
---
Ja kuukausi oli heinäkuu, vuosi 1788.
Tarkalleen vuoden päästä kansanjoukko valloittaisi Bastiljin vankilan, vapauden, veljeyden ja tasa-arvon nimissä.
Vastaukset 15
Vanhimmat
Tää oli kyl aikalailla erilainen kuin nää muut mitä tääl yleensä on. =) Tää oli kyl tosi hyvä vaik se loppukohtaus ois saanu olla pidempi. =) Siin niinku kokoajan sai odottaa, että milloin alkaa tapahtua.=) Mistä sie oot tän löytäny ? Tällasia vois lukee kyl useamminkin. =)
LISÄÄ NÄITÄ ! =)
Hyvä, että kelpasi, olin aivan varma, että tota ei kukaan lue kun mitään ei tapahdu aikoihin.
Mistään en tarinaa löytänyt ts. oli ihan omasta päästä revitty & kasattu.
Loppukohtaus olisi kyllä saanut olla pidempi minustakin, mutta en jotenkin saanut ympättyä minnekään väliin enää mitään ilman, että kerronta alkoi tökkiä, ehkä ensi kerralla :0D
Voi, lupaa, että kirjoitat jatkoa!!! Tarinasi oli humoristinen ja ah´, niin kiihottava. Luimme sen ystäättäreni kanssa yhdessä ja jokainen saa arvata, mitä sen jälkeen tapahtui... :-)
tosi hyvä tarina ! luin alusta loppuun ja tykkäsin..seksi ei ollut pääasia, mutta silti sitä oli tarpeeksi..kävisi ihan normaalista novellista ;) (melkein)
olisipa historian oppitunnit samanlaisia.. :D
KIITOS!
hevonen varsoo, lehmät poikivat.
Hieno stoori, tykkäsin kovasti, ihan...:-))) Ja laitanpa suosikkeihini! Kirjoitaha lisää ja mielellään näitä tyttöjuttuja!
tosi hieno! oikeesti! upee.. siinä oli jouni, eikä mitään hillitöntä panemista..
... sitä samaa typerää lesboilua.
...ja hyvää kerrontaa Marquerite De'Sallelta. Elävää tekstiä, jota luki nautinnolla, jatka ihmeessä kirjoittamista! t. Acharya
paras mitä ikinä oon lukenu!
Tuo oli tosi hyvä novelli:)
Kaikki täällä tuntuu vaan hyppäävän suoraan
asiaan mut sä kirjotit niin et ymmärs.. =)
Sä osaat kirjottaa tosi hyvin!
Toivottavasti kirjotat enemmän samankaltaisia kertomuksia!
Hei, kiitos tarinastasi! Toivottavasti samme pian jatkoa, näin tyttöjäkin ajatellen!
Tastä kirjailijastahan löytyy ihan uusia ulottuvuuksia.. Novelli on loistava jos se jaksaa pitää yllä mielenkiinnon vielä aloituskappaleen jälkeenkin. Toisaalta perinteisissä alan novelleissa tms. juoni tulee turhankin tutuksi jo hyvin aikaisessa vaiheessa. Totuushan on, että itse toimitus voi olla hyvinkin synkkä kokemus, mutta ainutlaatuisen siitä tekee tunnelma, toinen osapuoli ja ennenkaikkea mielikuvitus...
Tarkkana hemmona pidät suomenkielen hyvin hanskassa, mut puhelimitse annettu ranskan pikakurssi ei ihan ongelmitta sujunut: "Je suiS content.." ei siis suif.. Ja nimessä on pikku fiba - teit muuten R. Näkin kaltaisen virheen - heittomerkkiä ei tarvi vaan se tulee De Salle...;) Sit menee jo hiukka pilkuntutkimiseksi: englantilaiset puhuu miladysta, mut ranskassa on mademoiselleja.. Merkitys on hiukka eri kummassaki tapauksessa, mutta omasta mielestäni milady sopii kuitenkin tilanteeseen paremmin.
Mitäpä tässä muuta, kerrassaan loistavaa työtä, aivan kuten edellisetkin...
"älköön katseenne harhautuko..." ällän arvoinen fraasi - todella osuvaa!!
-arvaas kuka
Elikkä kuten otsikkokin kertoo, saamani palaute yllätti niin positiivisesti, että eihän minulla ole muuta vaihtoehtoa kuin kirjoittaa jatko-osa Annabellen ja Célésten tarinalle.
Lupaan sen noin kuukauden sisään, kirjoitan ensiksi valmiiksi työn alla olevan novellin ja sitten jatkan Annabellejuttua.
Jutun muoto on sen verran muodostunut päässäni, että oletettavasti julkaisen jatko-osan viikon väliajoin kahdessa osassa. Siitä tullee sen verran pitkä. Ja kyllä: seksiä on enemmän, muttei tarinan kustannuksella.
Ja sekin vielä lisäksi, että yleinen tyylilaji tulee olemaan edeltäjäänsä synkempi.
Terv. Marquerite
mutta mitä mahdat tarkoittaa: "Ja sekin vielä lisäksi, että yleinen tyylilaji tulee olemaan edeltäjäänsä synkempi." ? Älä vaan liian synkkää juttuia kirjoita :-)