"Hyväntahtoinen aurinko katseli minua, se ei missääntapauksessa ollut minulle vihainen, kenties tunsi jonkinlaista myötätuntoa minua kohtaan..." Istuin pihamaalla ja söin aamiaista, kroisantin ja tuoremehua. Siinä samalla nuo Väinö Linnan sanat kirjan lopun ja vanhan kahdenkymmenen markan setelin hologrammin viereen pienellä painetut sanat tulivat jostain mieleen. "Hyväntahtoinen aurinko?" Mietin ja katselin varovasti sinne päin mutta häikäisyltään käänsin pääni pois. Onkohan aurinkokaan hyväntahtoinen, onko tässä maailmassa yleensä mikään hyväntahtoista. Minä tahtoisin olla hyvä, en niinkään missään konkreettisessa asiassa vaan haluaisin olla hyvä jollekkin ihmiselle, jollekkin jota rakastan enemmän kuin elämää. Onko se hyväntahtoisuutta? vai mitä se on. Sama se, kukaan ei sitä, mitälie, hyvyyttä tahdo minulta vastaanottaakkaan. Miten sitten olisin hyvä? Liian vaikea kysymys. Se mikä minusta olisi hyvää voi toisesta olla pahaa. Enhän ole koskaan edes saanut yrittää, en koskaan saanut rakastaa ja antaa elämääni jaettavaksi. Usein olen siitä unelmoinut ja salaa haaveillut mutta ei se ole todellisuutta minulle.
Käyn hakemassa lasin vettä ja istun takaisin penkille. Pihatiellä ei ole aikoihin mennyt autoja eikä ihmisiä, joten pihallakin on ollut rauhallista istua kevätauringon varovasti lämmittäessä ulkoista ruumista. On ollut ehkä liiankin rauhallista, liian rauhallista koska kun istuu yksin rauhassa alkaa miettiä miten olisikaan mukavaa istua rakkaansa vieressä eikä aina niin yksin. No onhan siinä pihan pienessä männyssä toisensa löytänyt lintupariskunta joka laittaa pesää. Jälleen ajatus harhailee omaan kohtaloon elinkautiseen yksinäisyys rangaistukseen, en saanut edes oikeudenkäyntiä, en saanut tietää tuomion syytä en tiedä sitä edelleenkään. Tuo onnellisen näköinen lintupariskunta osoittaa miten vähän ihminen lopulta poikkeaa eläimestä. Ensin löydetään kumppani, jonka kanssa laitetaan pesää, seuraavana pesä täytetään pienillä poikasilla. Ihminen on samanlainen Etsii ja kaipaa vierelleen toista, toiset löytävät toiset eivät, tuskin kaikki linnutkaan löytävät, niiden kaipaamisesta en tiedä. Seuraavana ihminen rakentaa kodin jos tuntee löytämänsä ihmisen oikeaksi, samoin kuin linnut, ja lopulta kotiin syntyy pieni ihminen, edellyttäen että nuo kaksi ihmistä haluavat sinne pienen ihmisen tai useamman. Niin halutessaan täytyy ihmisillä vielä olla onni kohdallaan, kaikki ihmisethän eivät voi lapsia saada, vaikka nykyisin mahdollisuudet ovat hyvät.
Taas tulee yksin istuessa mieleen oma kohtalo, saankohan koskaan kokea niitä unohtumattomia onnen hetkiä. Niitä kun seison käsi kädessä rakkaani kanssa yhteisen kodin ovella, katson häntä silmiin ja hukutan suudelmiin kantaessani kynnyksen yli. Tai sitä kun joskus kaukana tulevaisuudessa kuulen sen parkaisun mikä kuuluu sen pienen ihmisen suusta joka on juuri putkahtanut maailmaan rakkaani ja avustavan kätilön avulla. Elämän suuria onnen hetkiä, ne ovat kai niitä. Osa lähes jokaisen elämää, elämänkaaren aikana, ei ne siinä kaikki ole siinä vain muutama mainittava. Mutta mitä jos olenkin se väliinputoaja joka vanhenee yksin kuolee yksin ja hautajaisissa on vain pappi koska hänelle siitä maksetaan. Ei tuollaista sovi ajatella tälläisenä päivänä. Kuolema se on edessä joskus toivottavasti monien kymmenien vuosien päässä. Siltä ei kukaan välty mutta niin huonosti eivät asiat ole että elämä ei voittaisi sitä. Kyllä täällä yksinkin jaksaa.
Vien astiat astianpesukoneeseen ja vilkaisen seinäkelloa. Kohta yksitoista. Olin nukkunut ihmeen hyvin ja nukuin lauantain kunniaksi pitkään, jopa pitempään kuin tavallisesti. Istun nojatuoliin ja mietin järkevää tekemistä, katseltuani hetken aamuohjelmia TV:stä suljen sen ja päätän lähteä takaisin ulos, vaikka kävelylle. Siinä jonkin matkaa käveltyäni mietin jälleen yksinäisyyttäni. Kuinka olisikaan mukavaa jos olisi joku tuossa vieressä käsikädessä. No eipä ole joten jatkan matkaani. Suuntaan kohti rantapuistoa ja Sinne saavuttuani kävelen tuomien varjossa omissa ajatuksissani. Tuomi on alkanut kukkia kevät on ollut lämmin. Vastaan ei tule paljoa ihmisiä, joitakin vanhuksia matkalla minne lie ja lapsia juoksemassa leikkeihinsä. Rantapuisto on melko rauhaisa paikka siksi siellä on jopa mukava käydä kävelyllä vaikka yksin onkin. Istun penkille jossa on kauniisti koristellut valurauta jalat, sellaiset kiekuraiset. Istuinosa on jotakin keskiruskeaa lakattua puuta. Siinä on mukavan rauhallista aurinko paistaa puiden välistä ja tekee ilmapiiristä hämyisen jopa epätodellisen erikoisen sitä on kovin vaikea kuvailla. On jotenkin hämärää mutta silti kaikki on kirkasta. Jos nyt joku olisi vierelläni voisin sanoa olevani onnellinen, ehkä. Enhän minä, paatunut yksinäinen, tiedä mitä se on osaan vain sen kuvitella mitä se voisi olla. Voi olla että onni on jotain paljon suurempaa tai sitten jotain muuta. Ei minulle ole kukaan näyttänyt mitä onni on. Istun säälittävissä unelmissani ja haaveilen rakkaudesta ja siitä tunteesta joka on aina ollut vain sisällä pienessä mutta jo niin kylmässä ja tyhjyyteen tottuneessa sydämessä.
Ajatuksistani minut havahduttaa vain ohikulkevat ihmiset joita niitäkin kovin haravaan siitä ohitse kulkee. Muutamia lenkkeilijöitä, muita ihmisiä ajatuksissaan, vanhoja ja nuoria pareja, joita haikeasti katson perään kun he kävelevät kädet toistensa ympärille kiedottuina, katselevat toisiaan silmiin ja nauravat hyväntuulisesti. Millaistahan se olisi kulkea kultansa kanssa. Millaista olisi jälleen hymyillä ja nauraa oikeasti ilman teennäisyyttä, niin että se tulisi suoraan sydämestä. Olla iloinen. Ei yksinäisyyttä huomaa ulos sen voi peittää, sen huomaavat vain läheisimmät ystävät. Ei paha olo näy se on sisällä. Tuon todellisen onnen tunteen olen jo unohtanut lähes kokonaan, ehkä sitä joskus lapsena oli, silloin kun ei vielä sydän kaivannut rakkautta ja lämpöä eikä armaan läheisyyttä. Nyt se kaipaa ja kaipaus korjataan unelmilla unelmat tuovat vain tuskkaa. Miksi minä! Mitä olen niin pahaa tehnyt että en saa tuntea ja näyttää tunteitani?! Mieleen eksyy ajatus, toive siitä, että tässä istuessani joku vain tulisi viereen istumaan ja yksi katse ja se olisi siinä. Täydellinen maailma kaikki mitä voi toivoa, ei enää yksinäisyyttä, pelkoa siitä että jää ikuisesti yksin, edes yksi onnellinen hetki. No turhaa, täysin lapsellinen ajatus, ei tuollaista oikeasti tapahdu, satua kaikki. Ei ainakaan minulle, voi jollekkin tapahtuakkin, mutta usko ei riitä edes siihen että minulle tapahtuisi yhtikäs mitään. En ymmärrä mistä ihmiset löytävät toisensa, se on täysin käsittämätöntä. Sama se vaikka ihmeitä tapahtuukin ei minulle. Olen väliinputoaja jonkunhan on oltava yksinkin, sillä onnea ja rakkautta on kai maailmassa vakio määrä josta minulle ei ole vain yksinkertaisesti riittänyt.
Siinä ajatellessani aurinko on alkanut mennä pilveen ja vettä alkanut hiljakseen sataa. Aikaakin on yllättäen kulunut jo lähes kaksi tuntia. Sade on juuri sellaista mitä sataa pienestä kuuropilvestä, sellaista että voi kulkea täysin huoletta pitkänkin matkan juurikaan kastumatta. Se on sellaista harvaa. Sade vahvistaa tuoksuja puistossa on hyvä ruohon- ja mieto kukkainen tuoksu. Sellainen keväinen. Lähden hiljakseen kävelemään takaisin kotiin päin. Yritän pitää pään pystyssä vaikka tekisi mieli painaa katse maahan ja antaa kaiken olla. Kotiin päästyäni laitan hiukan kostuneet vaatteet kuivumaan. Sade yltyy ja istun olohuoneeseen ja kuuntelen kun sade hakkaa ikkunaan. Onpa elämä mukavaa, sadepäivänä yksin. Unelmissani sadepäivää voisi viettää niin paljon mukavamminkin. Maata sohvalla oma rakkain sylissä ja katsella vaikka videoita tai kuunnella musiikkia.
Päivä menee hitaasti mutta meneepähän kuitenkin. Aurinko alkaa jo laskea ja seison vain hiljaa ikkunassa ja katselen kuinka aurinko hitaasti katoaa metsän taa ja lopulta ulkona on jo melko pimeää. Ilta menee radiota kuunnellessa, Juuri kun olen aikeissa käydä nukkumaan tulee kappale joka muistuttaa minua jälleen millaista yksinäisen elämä. Totuus siitä ei enhän minä oikeastaan muistutusta tarvitse, tiedänhän minä jo entuudestaan." ... Kun hän mittaa kattoa katseellaan, kääntyy jälleen vuoteellaan ja laksee sekunteja suunnilleen, hän laskee yönsä aamu varhaiseen. Ei yksinäinen unta saa, vaan valvoo vuoteellaan. Hän kellon käyntiin koittaa viimein nukahtaa. Ei yksinäinen unta saa, vaan ajatukset seuraa toisiaan, kunnes aamu jälleen silmiin sarastaa..." Suljen radion ja käyn nukkunmaan. Laulu pyörii vielä mielessä. Kuinka sen voi paremmin kuvata sen tunteen. Tunteen kun ei ole ketään vieressä tai edes mielessä, jolle toivottaa hyvää yötä, jolle antaa pienen suudelman ja sanoa vielä kuinka paljon minulle merkitsee ja kuinka hän saa elämäni tuntumaan täydeltä ja kaiken oikealta ja elämisen arvoiselta. Taas yksi päivä elämästä jossa ei mitään tapahtunut vain unelmia unelmien perään. Viimein nukahdan, jossain vaiheessa yötä. Silloin kun unelmien tilalle tulee uni. Aamulla herään jälleen yksin kylmään ja tylsään maailmaan siihen tavalliseen. Avaan radion ja ensimmäisen sieltä tulee Pepe Willbergin Aamu. "...Kun silmäni mä auki saan, ja sinut siinä näen, ihan lähelläin. Niin lämpimänä otsas vasten minun kylkeäin, siihen mä jään, sä viet niin hiljaa kätes kädellein, sanot kultasein mä näin tahdon olla vain..." Niinpä olisihan se ihanaa jos noin saisi herätä... Suljen radion ja lähden aamun askareisiin.
Toivottavsti joku edes jaksoi lukea. Kunhan aikani kuluksi kirjoittelin. Tämä ei kuvaa mitään tiettyä päivää vaan täysin kuvitteellista, mutta hyvinkin mahdollista päivää tälläisen yksinäisen elämässä. Päivää täynnä unelmia ja rakkauden kaipuuta. Sellaista on jos saa kohtalokseen olla yksinäinen romatikko. Kommentteja voi laittaa tänne tai [email protected]
Yksinäinen M84
Käyn hakemassa lasin vettä ja istun takaisin penkille. Pihatiellä ei ole aikoihin mennyt autoja eikä ihmisiä, joten pihallakin on ollut rauhallista istua kevätauringon varovasti lämmittäessä ulkoista ruumista. On ollut ehkä liiankin rauhallista, liian rauhallista koska kun istuu yksin rauhassa alkaa miettiä miten olisikaan mukavaa istua rakkaansa vieressä eikä aina niin yksin. No onhan siinä pihan pienessä männyssä toisensa löytänyt lintupariskunta joka laittaa pesää. Jälleen ajatus harhailee omaan kohtaloon elinkautiseen yksinäisyys rangaistukseen, en saanut edes oikeudenkäyntiä, en saanut tietää tuomion syytä en tiedä sitä edelleenkään. Tuo onnellisen näköinen lintupariskunta osoittaa miten vähän ihminen lopulta poikkeaa eläimestä. Ensin löydetään kumppani, jonka kanssa laitetaan pesää, seuraavana pesä täytetään pienillä poikasilla. Ihminen on samanlainen Etsii ja kaipaa vierelleen toista, toiset löytävät toiset eivät, tuskin kaikki linnutkaan löytävät, niiden kaipaamisesta en tiedä. Seuraavana ihminen rakentaa kodin jos tuntee löytämänsä ihmisen oikeaksi, samoin kuin linnut, ja lopulta kotiin syntyy pieni ihminen, edellyttäen että nuo kaksi ihmistä haluavat sinne pienen ihmisen tai useamman. Niin halutessaan täytyy ihmisillä vielä olla onni kohdallaan, kaikki ihmisethän eivät voi lapsia saada, vaikka nykyisin mahdollisuudet ovat hyvät.
Taas tulee yksin istuessa mieleen oma kohtalo, saankohan koskaan kokea niitä unohtumattomia onnen hetkiä. Niitä kun seison käsi kädessä rakkaani kanssa yhteisen kodin ovella, katson häntä silmiin ja hukutan suudelmiin kantaessani kynnyksen yli. Tai sitä kun joskus kaukana tulevaisuudessa kuulen sen parkaisun mikä kuuluu sen pienen ihmisen suusta joka on juuri putkahtanut maailmaan rakkaani ja avustavan kätilön avulla. Elämän suuria onnen hetkiä, ne ovat kai niitä. Osa lähes jokaisen elämää, elämänkaaren aikana, ei ne siinä kaikki ole siinä vain muutama mainittava. Mutta mitä jos olenkin se väliinputoaja joka vanhenee yksin kuolee yksin ja hautajaisissa on vain pappi koska hänelle siitä maksetaan. Ei tuollaista sovi ajatella tälläisenä päivänä. Kuolema se on edessä joskus toivottavasti monien kymmenien vuosien päässä. Siltä ei kukaan välty mutta niin huonosti eivät asiat ole että elämä ei voittaisi sitä. Kyllä täällä yksinkin jaksaa.
Vien astiat astianpesukoneeseen ja vilkaisen seinäkelloa. Kohta yksitoista. Olin nukkunut ihmeen hyvin ja nukuin lauantain kunniaksi pitkään, jopa pitempään kuin tavallisesti. Istun nojatuoliin ja mietin järkevää tekemistä, katseltuani hetken aamuohjelmia TV:stä suljen sen ja päätän lähteä takaisin ulos, vaikka kävelylle. Siinä jonkin matkaa käveltyäni mietin jälleen yksinäisyyttäni. Kuinka olisikaan mukavaa jos olisi joku tuossa vieressä käsikädessä. No eipä ole joten jatkan matkaani. Suuntaan kohti rantapuistoa ja Sinne saavuttuani kävelen tuomien varjossa omissa ajatuksissani. Tuomi on alkanut kukkia kevät on ollut lämmin. Vastaan ei tule paljoa ihmisiä, joitakin vanhuksia matkalla minne lie ja lapsia juoksemassa leikkeihinsä. Rantapuisto on melko rauhaisa paikka siksi siellä on jopa mukava käydä kävelyllä vaikka yksin onkin. Istun penkille jossa on kauniisti koristellut valurauta jalat, sellaiset kiekuraiset. Istuinosa on jotakin keskiruskeaa lakattua puuta. Siinä on mukavan rauhallista aurinko paistaa puiden välistä ja tekee ilmapiiristä hämyisen jopa epätodellisen erikoisen sitä on kovin vaikea kuvailla. On jotenkin hämärää mutta silti kaikki on kirkasta. Jos nyt joku olisi vierelläni voisin sanoa olevani onnellinen, ehkä. Enhän minä, paatunut yksinäinen, tiedä mitä se on osaan vain sen kuvitella mitä se voisi olla. Voi olla että onni on jotain paljon suurempaa tai sitten jotain muuta. Ei minulle ole kukaan näyttänyt mitä onni on. Istun säälittävissä unelmissani ja haaveilen rakkaudesta ja siitä tunteesta joka on aina ollut vain sisällä pienessä mutta jo niin kylmässä ja tyhjyyteen tottuneessa sydämessä.
Ajatuksistani minut havahduttaa vain ohikulkevat ihmiset joita niitäkin kovin haravaan siitä ohitse kulkee. Muutamia lenkkeilijöitä, muita ihmisiä ajatuksissaan, vanhoja ja nuoria pareja, joita haikeasti katson perään kun he kävelevät kädet toistensa ympärille kiedottuina, katselevat toisiaan silmiin ja nauravat hyväntuulisesti. Millaistahan se olisi kulkea kultansa kanssa. Millaista olisi jälleen hymyillä ja nauraa oikeasti ilman teennäisyyttä, niin että se tulisi suoraan sydämestä. Olla iloinen. Ei yksinäisyyttä huomaa ulos sen voi peittää, sen huomaavat vain läheisimmät ystävät. Ei paha olo näy se on sisällä. Tuon todellisen onnen tunteen olen jo unohtanut lähes kokonaan, ehkä sitä joskus lapsena oli, silloin kun ei vielä sydän kaivannut rakkautta ja lämpöä eikä armaan läheisyyttä. Nyt se kaipaa ja kaipaus korjataan unelmilla unelmat tuovat vain tuskkaa. Miksi minä! Mitä olen niin pahaa tehnyt että en saa tuntea ja näyttää tunteitani?! Mieleen eksyy ajatus, toive siitä, että tässä istuessani joku vain tulisi viereen istumaan ja yksi katse ja se olisi siinä. Täydellinen maailma kaikki mitä voi toivoa, ei enää yksinäisyyttä, pelkoa siitä että jää ikuisesti yksin, edes yksi onnellinen hetki. No turhaa, täysin lapsellinen ajatus, ei tuollaista oikeasti tapahdu, satua kaikki. Ei ainakaan minulle, voi jollekkin tapahtuakkin, mutta usko ei riitä edes siihen että minulle tapahtuisi yhtikäs mitään. En ymmärrä mistä ihmiset löytävät toisensa, se on täysin käsittämätöntä. Sama se vaikka ihmeitä tapahtuukin ei minulle. Olen väliinputoaja jonkunhan on oltava yksinkin, sillä onnea ja rakkautta on kai maailmassa vakio määrä josta minulle ei ole vain yksinkertaisesti riittänyt.
Siinä ajatellessani aurinko on alkanut mennä pilveen ja vettä alkanut hiljakseen sataa. Aikaakin on yllättäen kulunut jo lähes kaksi tuntia. Sade on juuri sellaista mitä sataa pienestä kuuropilvestä, sellaista että voi kulkea täysin huoletta pitkänkin matkan juurikaan kastumatta. Se on sellaista harvaa. Sade vahvistaa tuoksuja puistossa on hyvä ruohon- ja mieto kukkainen tuoksu. Sellainen keväinen. Lähden hiljakseen kävelemään takaisin kotiin päin. Yritän pitää pään pystyssä vaikka tekisi mieli painaa katse maahan ja antaa kaiken olla. Kotiin päästyäni laitan hiukan kostuneet vaatteet kuivumaan. Sade yltyy ja istun olohuoneeseen ja kuuntelen kun sade hakkaa ikkunaan. Onpa elämä mukavaa, sadepäivänä yksin. Unelmissani sadepäivää voisi viettää niin paljon mukavamminkin. Maata sohvalla oma rakkain sylissä ja katsella vaikka videoita tai kuunnella musiikkia.
Päivä menee hitaasti mutta meneepähän kuitenkin. Aurinko alkaa jo laskea ja seison vain hiljaa ikkunassa ja katselen kuinka aurinko hitaasti katoaa metsän taa ja lopulta ulkona on jo melko pimeää. Ilta menee radiota kuunnellessa, Juuri kun olen aikeissa käydä nukkumaan tulee kappale joka muistuttaa minua jälleen millaista yksinäisen elämä. Totuus siitä ei enhän minä oikeastaan muistutusta tarvitse, tiedänhän minä jo entuudestaan." ... Kun hän mittaa kattoa katseellaan, kääntyy jälleen vuoteellaan ja laksee sekunteja suunnilleen, hän laskee yönsä aamu varhaiseen. Ei yksinäinen unta saa, vaan valvoo vuoteellaan. Hän kellon käyntiin koittaa viimein nukahtaa. Ei yksinäinen unta saa, vaan ajatukset seuraa toisiaan, kunnes aamu jälleen silmiin sarastaa..." Suljen radion ja käyn nukkunmaan. Laulu pyörii vielä mielessä. Kuinka sen voi paremmin kuvata sen tunteen. Tunteen kun ei ole ketään vieressä tai edes mielessä, jolle toivottaa hyvää yötä, jolle antaa pienen suudelman ja sanoa vielä kuinka paljon minulle merkitsee ja kuinka hän saa elämäni tuntumaan täydeltä ja kaiken oikealta ja elämisen arvoiselta. Taas yksi päivä elämästä jossa ei mitään tapahtunut vain unelmia unelmien perään. Viimein nukahdan, jossain vaiheessa yötä. Silloin kun unelmien tilalle tulee uni. Aamulla herään jälleen yksin kylmään ja tylsään maailmaan siihen tavalliseen. Avaan radion ja ensimmäisen sieltä tulee Pepe Willbergin Aamu. "...Kun silmäni mä auki saan, ja sinut siinä näen, ihan lähelläin. Niin lämpimänä otsas vasten minun kylkeäin, siihen mä jään, sä viet niin hiljaa kätes kädellein, sanot kultasein mä näin tahdon olla vain..." Niinpä olisihan se ihanaa jos noin saisi herätä... Suljen radion ja lähden aamun askareisiin.
Toivottavsti joku edes jaksoi lukea. Kunhan aikani kuluksi kirjoittelin. Tämä ei kuvaa mitään tiettyä päivää vaan täysin kuvitteellista, mutta hyvinkin mahdollista päivää tälläisen yksinäisen elämässä. Päivää täynnä unelmia ja rakkauden kaipuuta. Sellaista on jos saa kohtalokseen olla yksinäinen romatikko. Kommentteja voi laittaa tänne tai [email protected]
Yksinäinen M84
Vastaukset 23
Vanhimmat
Upea teksti. Jotenkin. En edes tiedä miksi. Ehkä se tavotti jotakin tämänkin liian erilaisen ihmisen sisimmästä. Osaat kirjoittaa, olet ehkä syvällinen ihminen, "romantikko", niin kuin itsekin mainitsit. Koska tuotahan se on. Yksinäisen haaveet. Joskus olen vastaavia kirjoitellut itsekin. Omaksi ilokseni. Ei ainakaan kenenkään silmille.
Koska minä kiistän sen. En ole yksinäinen, minulla on ystäviä. Ja kavereita. Ja kai elämäkin.Ja tulevaisuus, ainakin syksyn ensimmäisiin yo-kokeisiin asti valmiiksi mietittynä. Ehkä sitä voi kutsua elämäksi. Olemista, kavereiden kanssa kahvilassa. Ja kuitenkan ei ole mitään. Eikä ketään. Mutta sitä onnea voi rakentaa pienistä palasista. Ja odottaa noita ihmeitä siinä sivussa, ikäänkuin salaa.
En minä itseäni muuttamalla saa kuitenkaan mitään aikaan. Mitä sitten, jos on 'väärin' pukeutunut, kuuntelee 'väärää' musiikkia, tekee 'vääriä' juttuja. Jos olisi jotakin muuta, olisi menettänyt minuutensa. Ja se olisi aika turhaa. Vaikka sillä saisikin haaveensa todeksi.
Joka tapauksessa. Kuulostat hienolta ihmiseltä. Kaunista kesää sinulle.
Kavereita ja ystäviä on minullakin ihan kylliksi jotakin vain puuttuu jokin suurempi ja täydempi tunne. Sama juttu on elämänkin kanssa Syksyllä olisi tarkoitus ruotsia kokeilla ja vuodenpäästä viettää lakkiaisia. Elämä on ihan kohdallaan noin päällisin puolin. Tulevaisuuskin tulee. Jotenkin jatkuva pelko painaa mieltä. Mitä jos joudunkin elämään yksin sen tulevaisuuden Ilman että saan rakastaa ja ilman vastarakkautta. Se on kiusllinen tunne. Ei sitä olisi jos joskus olisi saanut edes pienen palan onnea toisen ihmisen kanssa. Silloin teitäisi ainakin että jos on kerran kelvannut niin voihan olla että kelpaisi uudestaankin. Mutta kun ei koskaan mitään. Tulee ajatus että koskaan ei mitään tulekkaan. Tulevaisuus pelottaa... Yksinäisyys pelottaa...
Mutta kaikesta huolimatta ei omaa persoonallista tyyliään ja omia tapojan kannata muuttaa koska minä haluaisin ainakin kelvata jollekkin omana itsenäni en kenään muuna. Minun yksinäisyyteni ei ole pinnallista se on sydämen yksinäisyyttä. Tyhjyyttä ilman rakkuatta.
kuulostat sukulaissielultani omalla tavallaan :)
minä olen jo löytänyt rakkauteni mutta ei siitä tullut kyllä mitään kun alku tökki liikaakin *snif* täytyy vain jatkaa vaikka ei sitä koskaa tule unohtamaan...
hyvää kevättä sinulle, kyllä sä vielä löydät jonkun joka ajattelee samoin kuin sä ja rakastaa sua omana ittenään ;)
Jos joku kertois mikä mussa on vikana niin olis elämäkin paljon helpompaa. Mutta kuka sen nyt kertos ei kukaan. Ehkä mä olen vaan vääränlainen, ei mun kaltaista ihmistä halua kukaan. Pitäs varmaan alkaa vetää perseet joka perjantai ja vittuilla kaikille ja olla muutenki kusipää kun tuntuu että sellanen vastakkaista sukupuolta kiinnostaa.
Juuri niin. Kukaan ei kerro, mikä on vikana, mutta jotakin on vikana. Ja kyllä mä tiedän itsekin, että olen erilainen. Esimerkiksi juuri tuon perjantairyyppäyksen suhteen. Ja muutenkin. Kusipäitä maailmaan mahtuu, hyviä, syvällisiä ihmisiä taas on aivan liian vähän. Jos ei jaksa esiintyä päivästä toiseen jonakin muuna kuin on, ei ilmeisesti ole mitään. Samapa tuo. Jos kuorella jotakin valloittaisikin, elämä olisi varmasti vieläkin ankeampaa.
Ja niin. Tyhjältähän se tuntuu, kun ei ole rakkautta valaisemasa kevättä. Mutta en tiedä, kai sekin on omaa syytäni. On vaikea luottaa ihmisiin, laskea niitä riittävän lähelle, kun on noin kuvainnollisesti, saanut puukosta. Mielummin ilman rakkautta, kuin rakastua sellaiseen, joita mustalta listaltani löytyy...
Silti. Elämä odottaa...
Millä tavalla sä tunnet olevas erilainen miten sä eroot joukosta? Mustaainakin tunttuu et kun ei juo tai vedä röökiä ja laita vittua jokatoiseen sanaan niin ei ole mistään kotosin. Sit kaiista pahinta on se jos käytäytyy ja/tai pukeutuu asiallisesti. Siinä on kova kohtalo ola yksin sitten. Ei voi muuta kuin toivoa että jossain kadunkulmassa kävelis vastaan joku ja se ihme vaan tapahtus. Mulla kun ei onnistu se perinteinen et mennään ryyppää sit aletaan nuoleskellee ja kohta ollaan kimpas. Mä en ainakaan löytäs perjantai-illan juoppokarkeloista ketään jonka kanssa mä viihtyisin. Pitää vaan jaksaa ja tottua yksinäisyyteen. Kun on syntyny tälläseks että eka asia joka naisessa mieleen tulee ei ole "perse" ja rintojen koko.
Aivotonta perjantai-illan sekoilua. Kaverit on jo suhteellisen umpikännissä, nauretaan ja on olevinaan niin helvetin hauskaa. Äijillä menee lujaa. Ja joka kerran se yksi tulee sitten, selvittyään viinaksista ja krapulasta, pyytämään anteeksi, jos loukkasi ja käyttäytyi törkeästi (mitä tekeekin). Aina saman kaavan mukaan. Mä nauran jonkun aikaa muiden mukana, ja sitten alan miettiä, että mitä ihmettä varten pitäisi nauraa? Ja juttu kuolee siihen. Mua ei vaan huvita. Mä haluaisin puhua jonkun kanssa, jutella, pitää 'oikeasti' hauskaa...ilman ,että puolet porukasta on niin umpitunnelissa, ettei tajua mistään mitään. Ja sitten tapellaan ja itketään, petetään ja jätetään. Ja mä katselen kyynisenä vierestä. Kokeillut itsekin, mutta todennut, ettei siitä mitään tule.
Se siitä mun erilaisuudesta. Jotenkin mä en tajua sitä, miksi aivot pitää juoda viemäriin, että voisi olla hauskaa. Eikä aamulla muista mitään. Tulevat sitten multa kysymään, "Enkai mä tehnyt mitään tosi kamalaa, noloa, enhän?" Ja mua etoo kännisten urpoijen iskuyritykset. Niillä on niin suuret luulot itsestään. Ja selvinpäin tuskin vilkaisevatkaan. Vaikka ei kai mun ulkonäössä mitään vikaakaan ole. Ovat ne kundit selvinpäinkin nätiksi haukkuneet.
Pukeutuminen on toinen juttu. Joillekin mä olen ehkä liian tummanpuhuva, en kylläkään aina. Ja ilmeisesti teen itestäni jotenkin vanhan oloisen. Ja sellaisen, että vedän puoleeni kaikki kummallisimmat hörhöt. Kuka tietää miksi, kun en minä.
Ihmeisiin saa kai uskoa. Eri asia sitten, kannattaako se. Ehkä ihmiset iän karttuessa kypsyvät.
Tuo on just sitä mitä mä en kas tajua. Onko se muka niin mahdotonta pitää hauskaa ihan ilman viinaksiakin. Se on just niinku sanoit aivotonta touhua. Eipä kiinnosta sellanen. Ei voi mitään. Sen haittavaikutus vaan on vastakkaisen sukupuolen epäsusosio. Selvinpäin olevat jätkät kun on yhtäkuin tylsiä luusereita. Sellaseks on maailma mennyt.
MÄ LUIN TÄN VERRAN JA ALKO KYLLÄSTYTTÄÄ "Hyväntahtoinen aurinko katseli minua, se ei missääntapauksessa ollut minulle vihainen, kenties tunsi jonkinlaista myötätuntoa minua kohtaan..." Istuin pihamaalla ja söin aamiaista, kroisantin ja tuoremehua. Siinä samalla nuo Väinö Linnan sanat kirjan lopun ja vanhan kahdenkymmenen markan setelin hologrammin viereen pienellä painetut sanat tulivat jostain mieleen. "Hyväntahtoinen aurinko?" Mietin ja katselin varovasti sinne päin mutta häikäisyltään käänsin pääni pois. huoh!!!!!
Sellasta se elämä on ei kaikkee voi jaksaa. Kiitos palautteesta kuitenki. =)
TARVII MUN NIMELLÄ RUVETA KIRJOITTELEMAAN! Mä en KOSKAAN kirjoittelis mitään tuollaista.. PRKL!
Feikin puolesta. En koskaan kirjoittelis mitään tuollaista, koska olen täällä itsekin ihan yksinäinen. =) Tsemppiä sinullekin!
Vittuuks alat mulle, FAKE!
Eikö siulla oo parempaa tekemistä? Hiekkalaatikko ois sopiva paikka siulle...
Eihän se sinun syy ole, joten ihan suotta pyytelet anteeksi. Niitä on kaikenlaisia ihmisiä joilla ei itsellään kai koskaan mene mikään pieleen.
Mutta muista, ettet ole yksin. *Hali*
Kiitos
Kiitos mistä? Totuudestako? :) Täällä on paljon ihmisiä, jotka ymmärtää.
niin miksi musta tuntuu joka kerta kun luen sun kirjotuksia että se voisin ihan hyvin olla mä joka kirjoittaa. Päiväni eivät eroa juurikaan sun kuvitteellisesta lauantaista. Haaveilen ja kaipaan ja petyn. Tiivistettynä.
Muakaan eivät kiinnosta nämä perjantain ryyppyjutut. Haluaisin vain olla mitä olen. Se vain on hyvin vaikeaa erottua suuresta enemmistöstä tälläsessä pikkukylässä ku tääkin on.
Musta liikkuu sen takia varmaan mitä ihmeempiä juttuja. Kyllä mä tierän että niistä ei kannattas välittää, mutta se ei vain oo niin helppoa.
Kai mullakin on suunnilleen elämä ulkoisesti kunnossa ensisyksynä alottelen kirjoituksia ja just keväällä pitäs sit saara se lakki. Enkku vaan hirvittää.
Mä en osaa kirjottaa sanottavaani niin kauniisti kun sä. Ootko ikinä harkinnut kirjan kirjoittamista tai jotain kirjoitushommia? Ihan oikeesti, sulla on lahjoja. Vaikka en mikään asiantuntija olekaan kaukana siitä.
Ulkona tuulee ja vettä sataa. Ikkunalasit vaan helähtelee kun tuuli osuu tähän kohtaan. Tulisi edes lämmintä niin voisi olla pihalla, tosin yksin mutta kuitenkin. Sadetta tarvitaan joskus mutta nyt se saisi jo lakata. Haluaisin että aurinko paistaisi taas. Toive taitaa olla kyllä yhtä turha kuin kaikki muutkin toiveeni. Tai ettei ei se kuitenkaan ikinä toteudu.
En oo harkinnu mitään kirjoitus juttuja. Tää on ihan ajanvietettä se on ihan mukava laittaa ajatuksia "paperille" Sit joskus on kiva tehdä vähän erilaiseen muotoon kun varsinaisesti valittaa vaan. Eli just tollaseen vähän kirjallisempaan tyyliin. Toi on sellanen aihe että siitä on helppo kirjottaa just kun se on niin lähellä ittee ja omakohtasia. Kannattaa kokeilla joskus tossahan on jo hyvää alkua tossa lopussa sulla. Aikakin menee nopeemmin sitä onnenpäivää odotellessa jos se nyt koskaan tulee. Sama juttu on täällä missä mä asun asukkaita on jotain 10.000 ei täältä ainakaan tällästä kukaan tahdo tuskin mistään muualtakaan.
Mä kun en edes haluais mitään hirveetä teini missiä tai jotaan vaan ihan tavallisen ihmisen joka ajattelis edes jokseenkin samalla tavalla kun mä ja jonka kanssa vois tehdä kaikenlaista kivaa ihan selvinpäin. Mutta taitaa olla liikaa vaadittu sekin. Ilomottauduin tolle ens vuoden Abi-risteilyllekkin mutta näinköhän siellä on muuta kun kännistä porukkaa. Sekin on ihan uskomatonta että laivalle pitää mennä vaan ryyppäämään. No eipä se minulle kuulu jokainen tekee tavallaan.
tekstiä. Mulla ei ole ehtinyt olla tuollaisia kokemuksia , sillä vasta tänä keväänä pääsin sinuiksi itseni kanssa eli opin rakastamaan itseäni mutta luulen että jätkällä johon olen rakastanut on ollut tuollaisia samanlaisia tuntemuksia. En ole vielä puhunut hänen kanssaan kunnolla mutta olen nähnyt sen hänen silmistään.
sinä nimittäin kuulostat juuri samanlaiselta kuin hän. SIllä jätkällä liikkuu paljon korvien välissä eikä hän ole mikään pinnallinen paska. siis mä arvostan suunnattomasti sitä ihmistä! Ei ole mitään mistä en hänessä pitäisi.
Ensimmäisen kerran tapasin hänet kaksi vuotta sitten. Ja hän oli jo silloin niin surullisen näköinen, silmät olivat surulliset. Eräs mailikamuni ehdotti että jos hän on surullinen koska haluaisi että hänelläkin olisi joku jota rakastaa.. eli siis tällä jätkällä on ollut tuollaisia samantapaisia tuntemuksia , tiedän sen nyt ilman sanoja sillä nykyään hänen silmissään ei ole merkkiäkään surumielisyydestä. Toisinaan ne loistavat.. Ja mä tiedän että se olen minä joka on sen saanut aikaan. Ja se että hän tietää minun rakastavan häntä suunnattomasti. Emme siis ole vielä yhdessä , koulua kun on vielä pari viikkoa.
KIitos tuosta kirjoituksestasi. Minulle nousee kyynel silmiin kun mietin että myös tämä mun jätkäni on monta pitkää vuotta tuntenut tuolla tavalla. Sillä kavereita ja ystäviä hänelläkin on vaikka muille jakaa. Hän on niin suunnattoman ihana ihminen että en koskaan halua ketään muuta.
JOnkinlainen sielunkumppani tai jotain :)
Toivon todella sydämestäni että säkin löydät hänet joskus. Älä luovuta. Se että olet hyvä toisille ihmisille korvataan sinulle kyllä. Minun tapauksessani tämä jätkä teki mulle sellaisen uskomattoman palveluksen , mitä kukaan muu ei olisi tehnyt. Hän antoi minun löytää itseni vaikka oli itsekin minuun ihastunut pari vuotta sitten.. En voi sanoin kuvailla kuinka kiitollinen olen. Minä en olisi minä ilman hänen olemassaoloaan.
Koita kestää, älä anna periksi. Sulla on hyviä piirteitä, on hyvä tuntea syvästi, siten elää elämän täydemmin.
Aika tuskaisaahan on olla romantikko, myönnetään. Nykypäivänä ei romantiikalle taida olla kovinkaan paljon sijaa. Pitää olla tehokas yms. Naisetkin osaavat jo olla samanlaisia sikoja kuin me miehet.
Mutta älä sä anna periksi. Vaikka yksinäisyys tuntuu joskus sietämättömältä, älä anna periksi, älä muutu. Vielä tulee se päivä kun törmäät siihen arvoisees tyttöön.
Mä annoin periksi. Nyt olen mikä olen, mutta itse mun pitää ratkaisujeni kanssa elää.
Vaikeeta se on, pitäis vaan löytää toinen romantikko tai joku joka arvostas sitä ja vielä kaiken lisäks huoli mut, mutta aika vaikee homma. Mä olen päättäny että periksi en anna. Tuskaankin tottuu, ennemmin tai myöhemmin jos ei onnea koskaan saa.