Miten on, haluavatko kaikki adoptoidut jossakin vaiheessa kaivella esiin tietoja biologisista vanhemmistaan?
Entä jos tämän tunteen tukahduttaa ja kieltää aina vaan? jos asiasta ei juuri aikuisiällä puhuta ja aihe on tabu.
Onko siis ollenkaan mahdollista olla aidosti kiinnostumatta juuristaan, bioäidistään joka on sinua kantanut sen 9 kk ja antanut sitten jossain vaiheessa pois?
Onko eroa sillä, että onko sinut adoptoitu jo ihan vauvana taikka parin vuoden iässä?
Entä omien lasten saaminen? Minkälaisia tunteita se herättää ihmisessä, joka on itse aikanaan annettu adoptoitavaksi
Entä jos tämän tunteen tukahduttaa ja kieltää aina vaan? jos asiasta ei juuri aikuisiällä puhuta ja aihe on tabu.
Onko siis ollenkaan mahdollista olla aidosti kiinnostumatta juuristaan, bioäidistään joka on sinua kantanut sen 9 kk ja antanut sitten jossain vaiheessa pois?
Onko eroa sillä, että onko sinut adoptoitu jo ihan vauvana taikka parin vuoden iässä?
Entä omien lasten saaminen? Minkälaisia tunteita se herättää ihmisessä, joka on itse aikanaan annettu adoptoitavaksi
Vastaukset 14
Vanhimmat
Olen lukenut, että noin 10% kotimaassa vauvana adoptoiduista haluaa tietää biologisista vanhemmistaan. Useille riittää pelkästään sosiaalityöntekijöiden kanssa juttelu ja adoptiopapereidensa näkeminen.
ja että ihan lukenut olet??? mistä tilastosta tuon luvun vetäsit??
Minäpä kerron sinulle, Kyllä se PeLa huolen pitää että niitä yhteydenottoja ei tule edes sitä 10 %......
Itse olen asunut hyvin pienestä sijaisperheessä, ja olen siitä kiitollinen että sain ihanan ja rakastavan kodin. Murrosiän kynnyksellä minua alkoi vaivaamaan minkälaisia biologiset vanhempani ovat. Sijaisperheessämme ei koskaan salattu sitä että en ole heidän "oma" lapsi ja asiasta pystyttiin kyllä puhumaan. Itse lähdin omatoimisesti etsimään vanhempiani ja tutustuin heihin, isääni tutustuminen oli positiivinen asia ja hän kävi mm. rippijuhlissani ja pidimme hetken aikaa yhteyttä kunnes hän kuoli. Biologisen äitini tilalla asia oli toinen...Näin aikuisiällä ymmärrän biologisten vanhempieni tilanteen, miksi he joutuivat luopumaan minusta. En ole koskaan syytellyt heitä siitä sillä sain rakastavan kodin. Uskon, että jos en olisi lähtenyt etsimään biologisia, asia olisi vaivannut minut loputtomiin. En usko että sillä on merkitystä, onko adoptoitu vauvana vai parin vuoden iässä, kummassakaan iässä ajatuksenjuoksu ei ymmärrä käsittämään tällaisia asioita.
Itsekin olen tällä hetkellä äiti. Ymmärrän kyllä vanhempia, jotka joutuvat/haluavat antaa lapsensa adoptioon jos heillä on ongelmia ja lapsen etu vaatii toisenlaista kasvuympäristöä. On rikkaus osata myöntää oma kasvunpaikkansa tai se että ei itse kykene huolehtimaan lapsestaan. En pahemmin koskaan mieti sitä, miten asia vaikuttaa omiin tunteisiini suuremmin äitinä, mutta sen verran kuitenkin että haluan ja yritän kasvattaa itseäni ja lapsiani niin, ettei minun tarvitse koskaan luovuttaa heitä sijaisperheeseen. Lapseni ovat minulle etusijalla ja rakastan heitä yli kaiken.
tätini oli 1920-luvulla adoptoitu perheeseeni. asia koskaan ollut tabu, eikä sitä käsittääkseni millään voi kätkeä tai kieltää. aina on sukua, naapureita tai "jaloja ystäviä", jotka valistavat lasta jos hän ei sitä kotoaan kuule.
täti tiesi äitinsä ja veljensä ja vaikka mummoni sitä paheksui, piti täti heihin yhteyttä sitten aikuisiässä.
muta kun kuolema muutama vuosi sitten tuli, niin hän halusi meidän sukuhautaamme, ei biosukunsa joukkoon.
minulla on asiasta sellainen näkemys, että lapsi kuin lapsi, joka on adoptoitu tai sijoitettu, haluaa jossain vaiheessa tietää taustansa. ja mitä itsestään selvempänä asiasta on lapselle puhuttu, sen helponpi hänenkin on asiaan sopeutua, selvittää sukunsa ja löytää paikkansa.
jos ajattelet itse adoptoida ja sitten kieltää adoptiotietoisuuden lapselta, niin miten piilotat kirkonkirjat, virkatodistukset ja muut virakkiset dokumentit? mitä hyötyä on asia salailussa? aiotko jättää lapsesi hautajaispäivänäsi tyhjän päälle, kun virkatodistuksessa kuitenkin lukee: adoptoitu lapsi....
omaan kotiin,kun huostaanoton kriteerit eivät täyty.Yleensä sijaisvanhemmat vaan tekevät kaikkensa,ettei lapsi saisi,edes tavata omia vanhempiaan,todella kieroa touhua.Tiedän koska haen huostaanoton purkua.Olen jokaiselta biovanhemmalta kuullut,että sijaisvanhemmat tekevät kaikkensa,että saisivat katkaistua lapsen välit omiin vanhempiinsa.He eivät ymmmarrä eroa adoptiosta ja sijoituksesta.Lapset sitten elävät harhassa,että heidät on hylätty.
kun pää on särki, sitä on vaikea ehjätä.
Minut on adoptoitu vastasyntyneenä, sain tietää tästä vasta aikuisiällä. Olen tavannut minut synnyttäneen naisen ja olen helpottunut nyt että se kaikki on ohi, en halua tavata häntä enää ikinä. Hän ei ole päässyt syyllisyydestään eroon, ei pääse koskaan ja hän lopulta vuosia kestäneen "ystävyytemme" lopuksi kertoi minun pilanneen hänen elämänsä..! That`s it. Minulla on myös pari biologista sisarusta, he olivat minulle alusta asti kateellisia kaikesta. En saanut heihin yhteyttä, vanhemman kanssa vähän myöhemmin jo ystävystyimme mutta tunsin aina olevani "liikaa" ja syrjitty siinä suvussa.
Kun sain oman esikoiseni, koin mielettömän tunnemyrskyn. En vain voi ymmärtää miten nainen ja äiti voi antaa oman lapsensa pois.
no, mähän kirjotin tohon että mua ei kiinnosta tai ei ole tarvetta etsiä mun biologisia vanhempiani. Ja tiedänkin, ettei se olisi mahdollista. Mutta asiasta on meillä puhuttu kotona vanhempieni kanssa, mutta olen tullut siihen tulokseen, että minulla on vanhemmat jotka rakastavat minua ja minä rakastan heitä, biologiset vanhempani eivät ole minulle mitään, he ovat vain tehnyt minut, mutta päättäneet luopua minusta, joten minäkin luovuin silloin heistä.
Ja vaikka mun olisi mahdollista löytää biologiset vanhempani, en voi koskaan olla varma, että haluavatko he nähdä minua. Minun perhe on täällä, ei Intiassa.
Voi olla, että itsekkin adoptoisin mahdollisten omien lasteni lisäksi tulevaisuudessa lapsen.
Ja pikkusiskoni oli 4-vuotias, kun adoptoimme hänet, enkä huomaa juuri mitään eroa muissa, saman ikäisinä tulleissa lapsissa, kuin itse olen. Itse olin 5kk. kun minut adoptoitiin.
Hyviä Jatkoja ! :)
Oletko ajatellut ettei biovanhemmat välttämättä ole päättäneet luopua sinusta? He ovat saattaneet olla pakon edessä. Äidiltäsi ei välttämättä edes ole kysytty adoptiosta, jos hän on ollut niin nuori kuin kirjoitit. Intiassa ei nuorilla naisilla ole paljon sanan valtaa tämmöisessä asiassa.
Tiedän Intian naapurimaasta monia tapauksia, joissa lastenkodeissa asuvien tyttöjen lapsia luovutetaan hoitajien toimesta ulkomaiseen adoptioon. Lasten isät voi olla lastenkodin naapurin miehiä, talonmies tai lastenkodissa asuvia poikia. Hoitajat usein saavat pikkuvauvoista kun vauvat menevät ulkomaille adoptioon, hyviä lahjoja ja usein rahaakin. Myös sukulaiset saattaa antaa vauvan tai lapsen lastenkotiin köyhyyden takia. Pienet lapset ovat kalliita sukuyhteisölle. Lastenhoito on pois varsinaisesta työstä ja lapset tarvitsevat ruokaa jota on muutenkin vähän. Suvussa saattaa olla valintatilanne, kuka lapsista annetaan pois ja valintaperusteena on ollut esimerkiksi äidin asema suvussa. Ei biologiset vanhemmat suinkaan aina päätä luopua lapsestaan.
Minäkään en ole päättänyt luopua lapsesta. Sain kuulla entisen tyttöystäväni raskaudesta ja synnytyksestä muutama vuosi adoption jälkeen. Olin muuttanut armeijan ja opiskelun perässä toiselle puolelle Suomen. Seurustelu päättyi tällöin kun lähdin maailmalle. Tyttöystävä ei koskaan kertonut minulle raskaudestaan. Kuulin sen kotikylän ystäviltä ja aloin epäillä isyyttäni. Entisen tyttöystävän sisar kertoi minulle, että lapsi oli minun. Sisar on jo kuollut. Minä en valitettavasti edes tiennyt tulleeni isäksi enkä vieläkään tiedä esikoislapsen sukupuolta. Olen myöhemmin avioitunut ja saanut lisää lapsia. Heitä katsellessa mietin, missä on esikoiseni ja miten hänen elämänsä on järjestynyt. Perheeni tietää esikoisesta yhtä paljon kuin minä. Toivomme, että löytäisimme joskus toisemme. Haluaisin kovasti sanoa käsipäivää ja kertoa, millainen mies olen. En halua sekaantua aikuisen lapsen enkä adoptiovanhempien elämään, mutta haluaisin tavata edes kerran ja kertoa muutamia asioita. Meidän suvussa on erittäin voimakkaasti periytyvä vaikea silmäsairaus. Esikoinen on 30 vuotias ja hänenkin olisi hyvä tarkastuttaa silmänsä.
joo, oon ajatellu, mut mulle on sanottu että mun biologisesta isästä ei ollut edes tietoa, ja äiti tullut itse synnyttämään lastenkotiin, joka toimii myös sairaalana. Ja hän on sanonut, että hän ei vaadi mitään, kunhan vain minut annetaan länsimaihin adoptoitavaksi !
Jotenka.. tämän takia, mä en edes jaksa vaivata päätäni sillä, että yrittäisin selvittää, kuka äitini on. Eikä se olisi edes mahdollista.. kaupungissa, jossa synnyin, syntyy päivittäin monia satoja lapsia, joita annetaan adoptoitavaksi, eikä maassa ole virallista väestörekisteriä.
Että näin..
vielä adoptioon antamista on edeltänyt se, että kaikista todennäköisimmin biologinen äitini ei ollut naimisissa, jolloin lapsen pitäminen ei olisi edes ollut välttämättä turvallista, tai rahan puute, sekä olosuhteet eivät olleet sellaisia, että hän olisi lasta pystynyt hoitamaan ja kasvattamaan.
Äitisi on kuitenkin varmasti toiminut siten kun on parhaimmaksi ajatellut sinulle. Ja varmasti itselleenkin, mutta Intian kaltaisessa ja miksei täälläkin äidin asema heijastuu aika suoraan lapsen asemaan yhteisössä. Paha tai välinpitämätön hän tuskin on ollut. Hän on varmasti halunnut sinun parastasi.
Se on kyllä totuus, ettei välttämättä mitään löydy äidistäsi, mutta joskus jotain tietoa silti on. Kaikkea ei välttämättä ole edes annettu a.vanhemmillesi. Mutta olet vielä nuori ja ehkä joskus tulevaisuudessa voi olla kiva ainakin matkustaa Intiaan ja katsomaan paikkoja missä olet elämäsi alun viettänyt.
Itse a.äitini toivon, että joskus lapseni haluaa käydä katsomassa syntymämaataan ja selvittää mahdollisesti juuriaan, jos siihen on mahdollisuus. Meidän tapauksessa se voi vaan kyllä jäädä haaveeksi. Mutta niin henkilökohtaista se kuitenkin on, ettei siihen voi toista painostaa. Jos vain lapseni joskus siihen osoittaa kiinnostusta niin minä olen kyllä rinnalla tukemassa. Niin varmasti sinunkin vanhempasi.
Asia onkin niin, mutta Bioiskä vain kysyi, että olenko tullut ajatelleeksi sitä, että biologinen äitini ei välttämättä halunnut antaa minua pois, yms. Siksi kirjoitin tuon. :)
Mä kerran olen Intiassa jo käynyt, mutta olin silloin 6-vuotias, adoptoimme vielä yhden lapsen. Muistan matkan melko hyvin, enkä tunne nyt tarvetta päästä Intiaan, mutta ehkä joskus.. :)
Ja vanhempani kyllä kysyivät, että tunnenko tarvetta päästä käymään Intiassa nyt, mutta en ole ainankaan tässä vaiheessa.. Tiedä tulevaisuudesta.
http://keskustelu.soneraplaza.fi/thread.jsp?forum=296&thread=1171804&message=5347558