Tuonpuoleisessa ei ole jumalaa, Jeesusta tai uskontoja

Mitä ne neuvosto ovat poiliittisessa vakaumuksessaan?

Sinusta tulee muslimi seuraavassa elämässä kun huuhaa kristinusko on kadonnut tai muuttunut pakanuudeksi.
Paina tämä kaaliisi.

Anonyymi kirjoitti:

Sinusta tulee muslimi seuraavassa elämässä kun huuhaa kristinusko on kadonnut tai muuttunut pakanuudeksi.
Paina tämä kaaliisi.

Evoluutio nostaa kristittyä. Seuraava askel on muslimi ja kolmas elämä juutalainen.

Anonyymi kirjoitti:

Evoluutio nostaa kristittyä. Seuraava askel on muslimi ja kolmas elämä juutalainen.

Kristityillä ole mitään tekemistä, muslimein uskonnon kanssa, heille evankeljumin sanoma on vain julistettava.

"Ettäkö minä vihaan idän oppia, aion käyttää koko loppuelämän idän oppien kumoamiseen. Ne on kaiken pahuuden ruumillistumia."

Tämä lausunto on erittäin vaarallinen, koska se ei ole vain ideologinen väite, vaan se ilmentää syvää tunteiden, pelkojen ja kognitiivisten vinoumien hallitsemaa ajattelua. Se estää rakentavaa keskustelua ja luo vihan ilmapiirin, jossa ihmiset esitetään ei vain eri mieltä olevina, vaan pahuuden ja epäinhimillisyyden edustajina. Tämäntyyppinen ajattelu voi ruokkia ääriajattelua, väkivaltaa ja yhteiskunnallista eristäytymistä, joka vaikeuttaa kaikenlaista ymmärrystä ja empatiaa muiden kulttuurien ja uskomusten välillä.
Kukaan normaali ihminen ei sanoisi niin, eikä vielä niin voimakkaalla vihalla. On analyyttisesti perusteltua todeta, että kyseinen retoriikka edustaa äärimmäistä ja patologisoitunutta vihapuhetta. Ilmaisut, joissa kokonaiset aatejärjestelmät määritellään “kaiken pahuuden ruumiillistumiksi” ja joissa oma elämäprojekti alistetaan niiden hävittämiselle, ylittävät selvästi normaalin kriittisen diskurssin rajat.

Tällainen intensiteetti ja totalisoiva vihamielisyys eivät ole tyypillisiä psykologisesti tai sosiaalisesti tasapainoiselle keskustelijalle.


Retorinen taso ja kielenkäyttö
Ilmaus (“aion käyttää koko loppuelämäni…”, “kaiken pahuuden ruumiillistumia”) käyttää absoluuttista ja totalisoivaa kieltä. Tällainen kieli sulkee pois nyanssit, vastaväitteet ja erottelut eri oppisuuntien, tulkintojen tai yksilöiden välillä. Se on tyypillistä moralisoivalle viharetoriikalle, ei analyyttiselle kritiikille.


“Idän opit” esitetään yhtenäisenä, muuttumattomana pahana kokonaisuutena. Tämä on essentialisoiva yleistys, jossa monimuotoinen ilmiö redusoidaan yhdeksi moraaliseksi ominaisuudeksi. Analyyttisesti tämä on virheellinen lähtökohta, koska se ohittaa sisäisen moninaisuuden ja historiallisen kontekstin.


.Intentio ja identiteettipolitiikka
Oman elämänprojektiin kytketty “kumoaminen” viittaa identiteettipohjaiseen vastakkainasetteluun, jossa oma katsomus rakentuu ensisijaisesti vastustettavan toiseuden kautta. Tällöin keskustelu ei pyri ymmärtämiseen tai arviointiin, vaan eksistentiaaliseen kamppailuun.

Anonyymi00007 kirjoitti:

"Ettäkö minä vihaan idän oppia, aion käyttää koko loppuelämän idän oppien kumoamiseen. Ne on kaiken pahuuden ruumillistumia."

Tämä lausunto on erittäin vaarallinen, koska se ei ole vain ideologinen väite, vaan se ilmentää syvää tunteiden, pelkojen ja kognitiivisten vinoumien hallitsemaa ajattelua. Se estää rakentavaa keskustelua ja luo vihan ilmapiirin, jossa ihmiset esitetään ei vain eri mieltä olevina, vaan pahuuden ja epäinhimillisyyden edustajina. Tämäntyyppinen ajattelu voi ruokkia ääriajattelua, väkivaltaa ja yhteiskunnallista eristäytymistä, joka vaikeuttaa kaikenlaista ymmärrystä ja empatiaa muiden kulttuurien ja uskomusten välillä.
Kukaan normaali ihminen ei sanoisi niin, eikä vielä niin voimakkaalla vihalla. On analyyttisesti perusteltua todeta, että kyseinen retoriikka edustaa äärimmäistä ja patologisoitunutta vihapuhetta. Ilmaisut, joissa kokonaiset aatejärjestelmät määritellään “kaiken pahuuden ruumiillistumiksi” ja joissa oma elämäprojekti alistetaan niiden hävittämiselle, ylittävät selvästi normaalin kriittisen diskurssin rajat.

Tällainen intensiteetti ja totalisoiva vihamielisyys eivät ole tyypillisiä psykologisesti tai sosiaalisesti tasapainoiselle keskustelijalle.


Retorinen taso ja kielenkäyttö
Ilmaus (“aion käyttää koko loppuelämäni…”, “kaiken pahuuden ruumiillistumia”) käyttää absoluuttista ja totalisoivaa kieltä. Tällainen kieli sulkee pois nyanssit, vastaväitteet ja erottelut eri oppisuuntien, tulkintojen tai yksilöiden välillä. Se on tyypillistä moralisoivalle viharetoriikalle, ei analyyttiselle kritiikille.


“Idän opit” esitetään yhtenäisenä, muuttumattomana pahana kokonaisuutena. Tämä on essentialisoiva yleistys, jossa monimuotoinen ilmiö redusoidaan yhdeksi moraaliseksi ominaisuudeksi. Analyyttisesti tämä on virheellinen lähtökohta, koska se ohittaa sisäisen moninaisuuden ja historiallisen kontekstin.


.Intentio ja identiteettipolitiikka
Oman elämänprojektiin kytketty “kumoaminen” viittaa identiteettipohjaiseen vastakkainasetteluun, jossa oma katsomus rakentuu ensisijaisesti vastustettavan toiseuden kautta. Tällöin keskustelu ei pyri ymmärtämiseen tai arviointiin, vaan eksistentiaaliseen kamppailuun.

Lue lisää

"Ettäkö minä vihaan idän oppia, aion käyttää koko loppuelämän idän oppien kumoamiseen. Ne on kaiken pahuuden ruumillistumia."

Kukaan normaali ihminen ei sanoisi niin, eikä vielä niin voimakkaalla vihalla.

Teksti edustaa äärimmäistä, totalisoivaa viharetoriikkaa.


Jos ihminen väittää seuraavansa Jeesusta mutta ilmaisee vihaa muita uskontoja tai niiden seuraajia kohtaan, kyse on ristiriidasta. Jeesuksen opetusten ydin on lähimmäisenrakkaus, eikä niihin sisälly muiden vihaamista.



Jos kristitty oikeuttaa muiden uskontojen vihaamisen, on teologisesti ja loogisesti ongelmallinen. Jeesuksen opetukset korostavat rakkautta, anteeksiantoa ja vihollisenkin kohtaamista ilman vihaa. Siksi systemaattinen vihamielisyys muita uskontoja kohtaan viittaa pikemminkin ideologiseen vastakkainasetteluun kuin Jeesuksen seuraamiseen.



Muiden uskontojen vihaaminen ei ole yhteensopivaa Jeesuksen seuraamisen kanssa.


On mahdollista kritisoida uskontoja ja oppeja, mutta vihaaminen ei kuulu Jeesuksen opetuksiin. Jos viha on keskiössä, kyse ei ole kristinuskon ytimestä vaan sen vääristyneestä tulkinnasta.

Anonyymi00008 kirjoitti:

"Ettäkö minä vihaan idän oppia, aion käyttää koko loppuelämän idän oppien kumoamiseen. Ne on kaiken pahuuden ruumillistumia."

Kukaan normaali ihminen ei sanoisi niin, eikä vielä niin voimakkaalla vihalla.

Teksti edustaa äärimmäistä, totalisoivaa viharetoriikkaa.


Jos ihminen väittää seuraavansa Jeesusta mutta ilmaisee vihaa muita uskontoja tai niiden seuraajia kohtaan, kyse on ristiriidasta. Jeesuksen opetusten ydin on lähimmäisenrakkaus, eikä niihin sisälly muiden vihaamista.



Jos kristitty oikeuttaa muiden uskontojen vihaamisen, on teologisesti ja loogisesti ongelmallinen. Jeesuksen opetukset korostavat rakkautta, anteeksiantoa ja vihollisenkin kohtaamista ilman vihaa. Siksi systemaattinen vihamielisyys muita uskontoja kohtaan viittaa pikemminkin ideologiseen vastakkainasetteluun kuin Jeesuksen seuraamiseen.



Muiden uskontojen vihaaminen ei ole yhteensopivaa Jeesuksen seuraamisen kanssa.


On mahdollista kritisoida uskontoja ja oppeja, mutta vihaaminen ei kuulu Jeesuksen opetuksiin. Jos viha on keskiössä, kyse ei ole kristinuskon ytimestä vaan sen vääristyneestä tulkinnasta.

Lue lisää

"Ettäkö minä vihaan idän oppia, aion käyttää koko loppuelämän idän oppien kumoamiseen. Ne on kaiken pahuuden ruumillistumia."

Kukaan normaali ihminen ei sanoisi niin, eikä vielä niin voimakkaalla vihalla.

Teksti edustaa äärimmäistä, totalisoivaa viharetoriikkaa.

On perusteltua kysyä, millä oikeudella ihminen voi kutsua itseään kristityksi, jos hänen puheensa ja elämänprojektinsa ytimessä on voimakas, totalisoiva viha. Jeesuksen opetukset eivät tunne oppia, jossa vihollinen demonisoidaan “kaiken pahuuden ruumiillistumaksi” tai jossa oma moraalinen identiteetti rakennetaan toisten hävittämisen varaan.

Vielä ongelmallisemmaksi väite käy, kun muistetaan, että myös historian synkimmät hahmot puhuivat “rakkaudesta” ja “hyvästä” omassa retoriikassaan. Hitlerkin käytti rakkauden kieltä ja oli kristitty – mutta tästä ei seuraa, että hänen tekonsa tai vihansa olisivat olleet rakkaudellisia. Päinvastoin: juuri tämä osoittaa, kuinka tyhjäksi ja vaaralliseksi rakkauden käsite muuttuu, kun se irrotetaan teoista ja käytetään vihan oikeuttamiseen.

Jos kristillisyys ilmenee ensisijaisesti raivona, halveksuntana ja elämänmittaisena viholliskuvana, kyse ei ole Jeesuksen seuraamisesta vaan ideologiasta, joka käyttää kristillistä kieltä moraalisen ylemmyyden naamiona. Rakkaus, jota ei mitata suhtautumisessa toisiin – myös eri tavalla ajatteleviin – ei ole kristillistä rakkautta, vaan pelkkää retoriikkaa.

Anonyymi00009 kirjoitti:

"Ettäkö minä vihaan idän oppia, aion käyttää koko loppuelämän idän oppien kumoamiseen. Ne on kaiken pahuuden ruumillistumia."

Kukaan normaali ihminen ei sanoisi niin, eikä vielä niin voimakkaalla vihalla.

Teksti edustaa äärimmäistä, totalisoivaa viharetoriikkaa.

On perusteltua kysyä, millä oikeudella ihminen voi kutsua itseään kristityksi, jos hänen puheensa ja elämänprojektinsa ytimessä on voimakas, totalisoiva viha. Jeesuksen opetukset eivät tunne oppia, jossa vihollinen demonisoidaan “kaiken pahuuden ruumiillistumaksi” tai jossa oma moraalinen identiteetti rakennetaan toisten hävittämisen varaan.

Vielä ongelmallisemmaksi väite käy, kun muistetaan, että myös historian synkimmät hahmot puhuivat “rakkaudesta” ja “hyvästä” omassa retoriikassaan. Hitlerkin käytti rakkauden kieltä ja oli kristitty – mutta tästä ei seuraa, että hänen tekonsa tai vihansa olisivat olleet rakkaudellisia. Päinvastoin: juuri tämä osoittaa, kuinka tyhjäksi ja vaaralliseksi rakkauden käsite muuttuu, kun se irrotetaan teoista ja käytetään vihan oikeuttamiseen.

Jos kristillisyys ilmenee ensisijaisesti raivona, halveksuntana ja elämänmittaisena viholliskuvana, kyse ei ole Jeesuksen seuraamisesta vaan ideologiasta, joka käyttää kristillistä kieltä moraalisen ylemmyyden naamiona. Rakkaus, jota ei mitata suhtautumisessa toisiin – myös eri tavalla ajatteleviin – ei ole kristillistä rakkautta, vaan pelkkää retoriikkaa.

Lue lisää

"Ettäkö minä vihaan idän oppia, aion käyttää koko loppuelämän idän oppien kumoamiseen. Ne on kaiken pahuuden ruumillistumia."

Kukaan normaali ihminen ei sanoisi niin, eikä vielä niin voimakkaalla vihalla.

Teksti edustaa äärimmäistä, totalisoivaa viharetoriikkaa.


Väite muuttuu erityisen ongelmalliseksi, kun ymmärretään, että rakkauden kieli ei itsessään todista mitään moraalisesta sisällöstä. Historia osoittaa, että “rakkaus”, “hyvyys” ja “korkeampi moraali” ovat usein olleet juuri niiden ideologioiden keskiössä, jotka ovat oikeuttaneet äärimmäisen väkivallan. Hitler ei ole poikkeus vaan esimerkkitapaus: hän puhui rakkaudesta, uhrauksesta ja moraalisesta tehtävästä – mutta aina rajattuna, ehdollistettuna ja suunnattuna “meihin”, ei ihmisiin sinänsä.

Tämä paljastaa keskeisen ongelman: rakkaus, joka tarvitsee vihollisen, ei ole rakkautta vaan vallankäytön väline. Kun rakkaus määritellään niin, että se oikeuttaa toisten demonisoinnin, kyseessä on käsitteen moraalinen tyhjentäminen. Rakkaudesta tulee tällöin pelkkä retorinen kilpi, jonka taakse viha, halveksunta ja tuhoamishalu piilotetaan.

Kristillisessä kontekstissa tämä vääristymä on erityisen räikeä. Jeesuksen opetuksissa rakkaus ei ole tunne, identiteettimerkki tai iskulause, vaan toimintaa, joka mitataan juuri siinä, miten suhtaudutaan vastustajiin, ulkopuolisiin ja vihollisiin.

Anonyymi00010 kirjoitti:

"Ettäkö minä vihaan idän oppia, aion käyttää koko loppuelämän idän oppien kumoamiseen. Ne on kaiken pahuuden ruumillistumia."

Kukaan normaali ihminen ei sanoisi niin, eikä vielä niin voimakkaalla vihalla.

Teksti edustaa äärimmäistä, totalisoivaa viharetoriikkaa.


Väite muuttuu erityisen ongelmalliseksi, kun ymmärretään, että rakkauden kieli ei itsessään todista mitään moraalisesta sisällöstä. Historia osoittaa, että “rakkaus”, “hyvyys” ja “korkeampi moraali” ovat usein olleet juuri niiden ideologioiden keskiössä, jotka ovat oikeuttaneet äärimmäisen väkivallan. Hitler ei ole poikkeus vaan esimerkkitapaus: hän puhui rakkaudesta, uhrauksesta ja moraalisesta tehtävästä – mutta aina rajattuna, ehdollistettuna ja suunnattuna “meihin”, ei ihmisiin sinänsä.

Tämä paljastaa keskeisen ongelman: rakkaus, joka tarvitsee vihollisen, ei ole rakkautta vaan vallankäytön väline. Kun rakkaus määritellään niin, että se oikeuttaa toisten demonisoinnin, kyseessä on käsitteen moraalinen tyhjentäminen. Rakkaudesta tulee tällöin pelkkä retorinen kilpi, jonka taakse viha, halveksunta ja tuhoamishalu piilotetaan.

Kristillisessä kontekstissa tämä vääristymä on erityisen räikeä. Jeesuksen opetuksissa rakkaus ei ole tunne, identiteettimerkki tai iskulause, vaan toimintaa, joka mitataan juuri siinä, miten suhtaudutaan vastustajiin, ulkopuolisiin ja vihollisiin.

Lue lisää

Kun ihminen väittää seuraavansa Jeesusta mutta samalla omistaa elämänsä kokonaisen aate- tai ihmisryhmän “kumoamiseen”, hän ei ainoastaan riko kristillistä etiikkaa – hän kääntää sen päälaelleen.

Syvemmällä tasolla kyse on moraalisesta kaksoiskirjanpidosta: oma viha esitetään rakkautena, oma aggressio hyveenä ja oma ideologinen projekti jumalallisena velvollisuutena. Juuri tämä mekanismi tekee tällaisesta retoriikasta vaarallista. Se ei ole vain väärää, vaan se sulkee pois kaiken itsearvioinnin. Kun viha naamioidaan pyhyydeksi, siitä tulee koskematonta.

Siksi Hitler-vertailun pointti ei ole provokaatio vaan varoitus: rakkauden kielen käyttö ei vielä kerro mitään moraalisesta todellisuudesta. Päinvastoin, mitä voimakkaammin rakkauteen vedotaan samaan aikaan kun toisia demonisoidaan, sitä syvemmällä ollaan ideologisessa itsepetoksessa. Rakkaus, joka ei kestä toisen ihmisyyttä, ei ole väärin toteutettua rakkautta – se ei ole rakkautta lainkaan.

"Ettäkö minä vihaan idän oppia, aion käyttää koko loppuelämän idän oppien kumoamiseen. Ne on kaiken pahuuden ruumillistumia."


Syvemmällä tasolla kyse ei ole vain moraalisesta kaksoiskirjanpidosta, vaan moraalin täydellisestä inversiosta. Viha ei ainoastaan naamioidu rakkaudeksi – se julistautuu rakkaudeksi.

Aggressio ei ole lipsahdus, vaan siitä tehdään hyve. Ideologinen projekti ei ole yksi näkemys muiden joukossa, vaan se nostetaan jumalallisen velvollisuuden asemaan. Tässä vaiheessa moraali ei enää rajoita valtaa, vaan valta määrittelee moraalin.

Tämä on se kohta, jossa retoriikasta tulee vaarallista.


Kun oma viha esitetään pyhänä, sitä ei voi enää arvioida, kyseenalaistaa tai rajoittaa. Itsekritiikki muuttuu uskottomuudeksi, epäily moraaliseksi heikkoudeksi ja vastaväite vihollisen juoneksi. Moraalinen kieli ei enää toimi eettisenä mittapuuna, vaan ideologisena suojakilpenä.

Ratkaisevaa on, että tällainen puhetapa katkaisee yhteyden todellisuuteen. Jos oma viha on määritelty rakkaudeksi, mikään seuraus ei voi todistaa sitä vääräksi. Jos oma aggressio on hyve, sen aiheuttama kärsimys ei ole ongelma vaan todiste oikeassa olemisesta. Tässä mielessä kyse ei ole vain väärästä moraalisesta tulkinnasta, vaan suljetusta moraalisesta järjestelmästä, joka immunisoi itsensä kaikkea eettistä palautetta vastaan.

Kun viha naamioidaan pyhyydeksi, siitä tulee koskematonta – ja juuri koskemattomuus on vaaran ydin. Pyhitettyä vihaa ei enää hillitä, vaan vaalitaan. Sitä ei tarkastella, vaan puolustetaan. Se ei enää etsi totuutta, vaan oikeutusta. Tässä vaiheessa uskonnollinen kieli ei johda ihmistä moraaliin, vaan vapauttaa hänet siitä.

Kristillisessä kehyksessä tämä on erityisen paljastavaa: Jeesuksen opetuksissa pyhyys ei suojele ihmistä moraaliselta arvioinnilta, vaan altistaa hänet sille. Se, joka käyttää pyhyyden kieltä vapautuakseen rakkauden vaatimuksesta, ei ole väärässä vain teologisesti – hän käyttää moraalia keinona paeta moraalia.