**Sydänyö**

Yön syli vielä valvottava mieltä,
kuiskaten korvaan tunteiden kieltä.
Kysyy, vaatii vähän sydänkin huokaa,
lempeä tuuli nyt hetkeksi suojaa

Itki päivän, itki vielä illan,
tumman pilven päälle loihti kaarisillan.
Oliko aarre päässä sen,
löytyiskö onni pienen ihmisen.
Katosi pois se kuinka kaunis olikaan,
vei valon yöhön mukanaan.

Illan usvan takaa valo vaivoin vastas,
arkaillen kuin lentoon säihkyvä rastas.
Huurun henki nousee poskia päin,
yön pimenevän syliin kun jäin.
Van muutama tähti ja pimenevät maa,
taivaan kansi revontulet jo saa.

Värit harmaan pienen hiiren pesän,
tuoksut vielä jossain viime kesän.
Aamu alkaa yhä verkkaisemmin,
silti ilta saapuu taaskin aikaisemmin.
Yön henkeen antaa vaan unen tulla,
kuvat kauniit silloin mielessä kai sulla?

Harmaaharsoon vaipuu kaunis maa,
aurinkokin painunut jo metsän taa.
Kuin iltarukoukseen taipuu lehdon puut,
vaimenneet kesän laululintuin suut.
Aika pysähtyy vaikka kello lyö,
kosta on taas sydänyö.

Peittää valkea lumi jo jossain maan,
yö sovittaa sen ylle tummaa samettikaapuaan.
Vaikka synkät pilvet nousevat maailmalla,
kaunis unikuva voi elää sinun silmäluomen alla.

Sumu sakeni, päivä pakeni, yö yksinäinen voitti,
jälkeen päivän synkimmänkin taas valo koitti.
Herätti kuin myrskytuuli joka puhui puille,
repi sydänjuurinensa uuden säteen kaivatuille.

Oli yksin kulkija jossain siellä,
vain kuun varjo seurana öisellä tiellä.
Kalvakka valo ympäröi hetkenä tuona,
ajatukset kulkivat jossain tähtöset luona.
Iski se silmää tullen mennen,
muistutti kai tunteista nyt ja ennen.