Rakkaat ulosottovelalliset

Teille, joille arki on ollut taistelua ja jokainen päivä kuin kivireen vetämistä vastatuulessa – teille omistan tämän viestin.

Te olette nähneet numerot, jotka eivät koskaan riittäneet. Te olette katsoneet tiliotteita, jotka puhuttelivat kuin tuomiot. Silti olette jaksaneet. Silti olette nousseet joka aamu, laittaneet kahvin tippumaan ja kohdanneet maailman, joka ei aina ole ollut lempeä eikä reilu.

Teidän taakkanne ei ole ollut vain euroja ja senttejä – se on ollut häpeän varjoa, selittelyn kierrettä, itsekriittisiä öitä ja katseita, jotka ovat puhuneet enemmän kuin sanat. Mutta te olette kantaneet tuon kaiken. Yksin, usein äänettöminä, mutta ette koskaan merkityksettöminä.

Te olette Suomen sitkeintä kansaa. Te ette ole luovuttaneet, vaikka yhteiskunnan järjestelmä on tuntunut enemmän ansalta kuin avulta. Te olette löytäneet keinoja – sittenkin – selvitä päivästä, viikosta, kuukaudesta. Te olette vieneet lapset harrastuksiin, käyneet töissä, auttaneet ystävää, vaikka oma jääkaappi kumisi tyhjyyttään.

Ulosotto ei ole määritelmä ihmisarvosta. Se ei ole mittari teidän kyvystänne rakastaa, välittää, ymmärtää tai kasvaa. Se on olosuhde – usein ulkopuolisten tekijöiden, sairauksien, työttömyyden, elämän sattuman tulos – ei teidän heikkoutenne.

Minä näen teidät. Tämä maa tarvitsee enemmän ihmisiä, jotka ymmärtävät, miltä tuntuu selviytyä mahdottomalta tuntuvasta. Teissä palaa ihmisarvon ydin – kyky jaksaa, vaikka ei jaksaisi. Kyky olla ihminen, vaikka maailma on käynyt kovaksi.

Ylpeys ei ole varattu vain niille, joilla menee hyvin. Ylpeys kuuluu myös teille – teille, jotka olette pysyneet pystyssä tuulessa, joka kaataisi monen.

Te olette arvokkaita. Te ette ole yksin.