Voi meitä nuoria...
Tai siis voi meitä toisinaan...
Olen jo kauan aikaa ollut henkisen rasituksen uhrina. Perheessämme liikkuu maanisdepressiivisyyttä sekä muunlaisia mielentila ongelmia. Itselläni niitä ei ole, vaikka voisi siltä näyttääkin.
Luulin siis aikaisemmin omaavani mielentilahäiriön... Eräänä päivänä saadessani kohtauksen huomaisin olleeni väärässä.
En ole sairas vain tavallinen nuori extra-fiilinkien kera. Monesti olen saanut kuullaa liiallisest ajattelustani, puhumisestani, herkkydestäni. Ongelmat mielessäni johtuvat näistä. Olen ylikuormitettu tunteilla ja ajatuksilla ja vielä näin nuorena on niitä vaikeaa hallita. Vaikeammaksi niiden kontrolloimisen tai sen oppimisen tekee alkoholstivanhempini. Otan hyvin henkilökohtaisesti kaikkien lähimmäisteni ongelmat. Niin kuin kuitenkin psykologiassa on sanottu ei sitä voi kutsua empaattisuudeksi, koska minulla ei välttämättä ole riittävää arvostusta itseäni kohtaan.
Olen myös saanut kuulla, kuinka hyvin osaan kätkeä ongelmani. En halua rasittaa ongelmillani muita niin kuin osa lähimmäisistäni tekee huomaamatta minulle. Siksi kätken. Myös pelkään menettäväni ympäristöni siinä. Osaa kylä vähän liiankin hyvin. En ikinä näytä todellsia tunteitani ammattiauttajalla ja se antaa auttajille kuvan elämäni tasapainoisuudesta ja että koska osaan tiedostaa kompastuskivet osaan myös itse hoitaa ne pois tieltä. Mutta onko asia näin?
Viestin sanoma? Älkää liioitelko ongelmianne? Olen kyllästynyt elämään (Älkää pelästykö, en ole niitä "Vittu mä tapan itseni ihmisiä", vaikka toisaalta joskus poistuminen tuntuisi upealta mahdollisuudelta)? Huudan apua?
En minä tiedä. Halusin vain kertoa tilanteestani. Voitte ottaa kantaa, mutta jättäkää negatiiviset jaarittelut saatanalle, Jumalalle tai kukille, mihin ikinä sitten uskottekin.
Kiitoksia kärsivällisyydestänne!
Hahmottakaa elämä!
Tai siis voi meitä toisinaan...
Olen jo kauan aikaa ollut henkisen rasituksen uhrina. Perheessämme liikkuu maanisdepressiivisyyttä sekä muunlaisia mielentila ongelmia. Itselläni niitä ei ole, vaikka voisi siltä näyttääkin.
Luulin siis aikaisemmin omaavani mielentilahäiriön... Eräänä päivänä saadessani kohtauksen huomaisin olleeni väärässä.
En ole sairas vain tavallinen nuori extra-fiilinkien kera. Monesti olen saanut kuullaa liiallisest ajattelustani, puhumisestani, herkkydestäni. Ongelmat mielessäni johtuvat näistä. Olen ylikuormitettu tunteilla ja ajatuksilla ja vielä näin nuorena on niitä vaikeaa hallita. Vaikeammaksi niiden kontrolloimisen tai sen oppimisen tekee alkoholstivanhempini. Otan hyvin henkilökohtaisesti kaikkien lähimmäisteni ongelmat. Niin kuin kuitenkin psykologiassa on sanottu ei sitä voi kutsua empaattisuudeksi, koska minulla ei välttämättä ole riittävää arvostusta itseäni kohtaan.
Olen myös saanut kuulla, kuinka hyvin osaan kätkeä ongelmani. En halua rasittaa ongelmillani muita niin kuin osa lähimmäisistäni tekee huomaamatta minulle. Siksi kätken. Myös pelkään menettäväni ympäristöni siinä. Osaa kylä vähän liiankin hyvin. En ikinä näytä todellsia tunteitani ammattiauttajalla ja se antaa auttajille kuvan elämäni tasapainoisuudesta ja että koska osaan tiedostaa kompastuskivet osaan myös itse hoitaa ne pois tieltä. Mutta onko asia näin?
Viestin sanoma? Älkää liioitelko ongelmianne? Olen kyllästynyt elämään (Älkää pelästykö, en ole niitä "Vittu mä tapan itseni ihmisiä", vaikka toisaalta joskus poistuminen tuntuisi upealta mahdollisuudelta)? Huudan apua?
En minä tiedä. Halusin vain kertoa tilanteestani. Voitte ottaa kantaa, mutta jättäkää negatiiviset jaarittelut saatanalle, Jumalalle tai kukille, mihin ikinä sitten uskottekin.
Kiitoksia kärsivällisyydestänne!
Hahmottakaa elämä!
Vastaukset 1
Vanhimmat
Olen jo ns. nuori aikuinen, mutta ehkä saan silti vastata. Eli: tarinasi kuulosti ERITTÄIN tutulta. Minun perheessäni on molemmilla vanhemmilla mielenterveys- ja alkoholiongelmia. Kuten sinä, myös minä olen aina ottanut hyvin henk.koht. läheisten ongelmat. En ole myöskään osannut itse kertoa muille ongelmistani. Tiesin jo ala-asteelta asti, että en taida olla ihan kunnossa.
Niinpä ei sitten ehkä ollutkaan yllätys, että lukiossa minulla todettiin masennus (olin tiennyt sen itse jo pitkään). Tavallaan se oli helpottavaa.
Syön vieläkin masennuslääkkeitä; masennus tulee aina välillä taas. :( Yleisesti ottaen lääkkeet ovat kuitenkin auttaneet paljon. Minulla on myös jatkuva kontakti ammattiauttajiin, joiden kanssa keskustelu tekee minulle todella hyvää.
Myös se on helpottanut, että olen toiminut erään lääkärin vihjeen mukaan, eli kerron ongelmistani muille, niin vaikealta kuin se tuntuukin. Lopulta tulee kuitenkin helpottunut olo. Ei tarvitse enää yksikseen muhia ja rypeä.
Hyvä, että sinulla ilmeisesti on yhteys ammattiauttajaan. Olisi kyllä varsin hyvä, jos hänelle kertoilisit tuntemuksiasi. Tai ota vaikka printti tosta viestistäsi ja näytä se hänelle kertoen sen olevan sinun kirjoittamasi.
En osaa muuta oikein sanoa. Minun oloani hieman helpotti, kun muutin kotoa pois. Ei enää tarvinnut olla niin lähellä vanhempien ongelmia. Siitä ei oikeasti ole mitään hyötyä, että itse niitä tuskailee. Tosin, helppoa ei ole olla reagoimatta, itse vieläkin aina kurjistun heidän ongelmistaan.
Eli: toivottavasti tästä viestistä on sinulle jotain hyötyä. Toivotan sinulle paljon hyvää!!! Voimia ja haleja!!!
t. Kohtalotoveri