En tahdo tietää

taikanainen

Jos sairastuisin vakavasti, kuolemaan johtavasti, en haluaisi tietää sitä. Mitä siitä hyötyisin? Kun toivo on mennyt, alkaa keho tehdä kuolemaa.? Saan kai itse päättää, mitä haluan tietää, vai saanko?

Miten sinä ajattelisit asian? Mikä on lääkärien vastuu ja velvollisuus kertoa tai vaieta, entä omaisten.?

203

16792

Äänestä

    Vastaukset

    Anonyymi (Kirjaudu / Rekisteröidy)
    5000
    • Maalaismies*

      Lienen neljännesvuosisadan vanhempi kuin sinä, taikis. Ajattelen toisin vanhuudesta, kuolemastakin. Käyn sitä päin - hyvillä mielin.

      Nautin elämästä, vanhuudestakin. Kysyn lääkäriltäni, mitä kantsii tehdä, kuin elää, käytän ikään kuin lääketiedettä hyväkseni.

      Tulokset ovat sikäli myönteisiä, että olen pysynyt terveenä. Ajattele taikis, kohta 75 lasissa,...

    • TR.maalariN

      ...kuoleman vakavasti, sen tietämiseksi ei tarvita lääkäriä, vaan kehomme kertoo sen meille itse.

      Usein, silloinkin, kun hämmästyneenä kuuntelemme että meissä on jotain vialla... olemme sen jollain tasolla jo tienneet. Olemme vain torjuneet ajatuksen putkahtamisen tietoiselle tasolle, emmekä sitä ole sanoneet ääneen.

      Muistan hyvin kokemukseni 90-luvun alussa kun olin raskaana. Opiskelin siihen aikaan taideterapiaa ja teimme ryhmässä harjoitustöitä.
      Leikittiin väreillä... Meille jaettiin surun väriskaala ...ja niillä väreillä oli tehtävä kuva. Maalasin kuvan jota tuolla kerralla ei ehditty ajanpuutteen vuoksi tulkita eikä minulla itselläni ollut mielikuvaa siitä, mitä se esitti.

      Aikaa kului... raskaus eteni standardien mukaan normaalisti vielä useamman kuukauden, kunnes synnytin ennenaikaisesti viikolla 23 kaksospojat jotka syntyivät kuolleina.

      Jälkeenpäin... kun katsottiin taideterapiassa sitä kuvaa yhdessä open kanssa... ei tulkinnasta ollut epäilystäkään. Olin piirtänyt sisätilan, kohdun ja mustina lonkeroina kiemurtelevan istukan näivettyvät sikiöt..

      Kehoni siis tiesi jo silloin ... samoin kuin alitajuntani, että jotain oli vialla. En vain kuunnellut kehoani.

      • taikis

        tuohon uskon myös, jollakin tasolla ihminen tietää hetkiensä määrän. Se ei välttämättä ole tietoinen ajatus, normaali mielemme ei sitä ajattele, mutta piilotajunta jota minä sanoisin sieluksi meissä, sillä on tietämys.

        On paljonkin tapauksia joissa esimerkiksi tapaturmaisesti kuollut henkilö on antanut jonkun merkin lähdöstään meille jälkeen jääneille, edes itse tietämättään. Jonkin piirroksen tai runon, jonkun keskustelun. Nämä asiat vain kirkastuvat meille yleensä jälkeenpäin.

      • Maalaismies*
        taikis kirjoitti:

        tuohon uskon myös, jollakin tasolla ihminen tietää hetkiensä määrän. Se ei välttämättä ole tietoinen ajatus, normaali mielemme ei sitä ajattele, mutta piilotajunta jota minä sanoisin sieluksi meissä, sillä on tietämys.

        On paljonkin tapauksia joissa esimerkiksi tapaturmaisesti kuollut henkilö on antanut jonkun merkin lähdöstään meille jälkeen jääneille, edes itse tietämättään. Jonkin piirroksen tai runon, jonkun keskustelun. Nämä asiat vain kirkastuvat meille yleensä jälkeenpäin.

        Jos tietoisesti on elänyt ja elää päin p-tä, ei ole vaikeaa ennustaa kohtaloaan. Luulen monien tekevän niin.

        Oletko taikis ajatellut, mikä ja mitä on elämän tahto? Siis se, että haluat vain olla olemassa - kaiken uhalla ja kaikesta riippumatta. Että rakastat jotakin sellaista epämääräistä asiaa kuin elämä?

      • taikis
        Maalaismies* kirjoitti:

        Jos tietoisesti on elänyt ja elää päin p-tä, ei ole vaikeaa ennustaa kohtaloaan. Luulen monien tekevän niin.

        Oletko taikis ajatellut, mikä ja mitä on elämän tahto? Siis se, että haluat vain olla olemassa - kaiken uhalla ja kaikesta riippumatta. Että rakastat jotakin sellaista epämääräistä asiaa kuin elämä?

        paljonkin asioita. olen lähtöisin lahkolaisperheestä, eronnut nuorena siitä ja joutunut yhteisöni hylkäämäksi sen vuoksi. Niinpä olen joutunut tekemään tietoisia valintoja elämästäni ehkä enenmmänkin kuin ns keskivertoihminen. Sekin on elämän tahtoa tavallaan. Mutta se nyt ei kuulu tähän aiheeseen, joten älkäämme käsitelkö tuota henkilöäni enempää??

        En toki väitä olevani ajatuksineni oikeassa tai väärässä, eihän tällaiseen voi olla oikeaa tai väärää vastausta. Itse kuitenkin koen noin kuin avauksessani kirjoitin.

        Lähinnä halusin mietittäväksi myös tuota lääkärien vastuuta, jos potilas ei halua ensinnäkään tietää tuollaisesta, tai ei ainakaan halua lähteä koekaniiniksi toivottomiin ponnisteluihin jos on fakta ettei ole mahdollisuuksia voittaa sairautta.

      • zakzak

        Minä sairastuin vakavasti 80-luvun lopussa. Silloin tein vielä pastellikuvia. Olin tehnyt muotokuvan. Viikon kuluttua jouduin sairaalaan. Pitkä sairaalassaolon jälkeen oli pitkä sairausloma. Jatkoin pastellitöitäni.

        Vuosien kuluttua katselin silloisia töitäni ja mitä kummaa: Juuri ennen sairastumistani tekemäni nuoren naisen muotokuva muistuuti lähinnä kuollutta. Se oli kalman värinen, silmät omituisen sammuneet, hiukan kellertävä. Sairaala-ajan jälkeen olin tehnyt omakuvan. En ollut mitenkään miettinyt aihetta. Siinä oli Anubis ja minä. Olin kääntänyt selkäni Anubikselle ja katsoin aivan eri suuntaan. Omien kasvojeni väri oli terve. (Anubis = muinaisegyptiläinen haustausmaiden jumala, joka on syvänsininen ja kaulassa kultapanta.)

        Tottakai se oli sattumaa, mutta merkillinen yhteensattuma.

      • Maalaismies'
        taikis kirjoitti:

        paljonkin asioita. olen lähtöisin lahkolaisperheestä, eronnut nuorena siitä ja joutunut yhteisöni hylkäämäksi sen vuoksi. Niinpä olen joutunut tekemään tietoisia valintoja elämästäni ehkä enenmmänkin kuin ns keskivertoihminen. Sekin on elämän tahtoa tavallaan. Mutta se nyt ei kuulu tähän aiheeseen, joten älkäämme käsitelkö tuota henkilöäni enempää??

        En toki väitä olevani ajatuksineni oikeassa tai väärässä, eihän tällaiseen voi olla oikeaa tai väärää vastausta. Itse kuitenkin koen noin kuin avauksessani kirjoitin.

        Lähinnä halusin mietittäväksi myös tuota lääkärien vastuuta, jos potilas ei halua ensinnäkään tietää tuollaisesta, tai ei ainakaan halua lähteä koekaniiniksi toivottomiin ponnisteluihin jos on fakta ettei ole mahdollisuuksia voittaa sairautta.

        Kun jouduit eroamaan lahkolaisuudesta, tunsitko voimiesi riittävän? Siinähän jää yksin. Kestätkö yksinäisyyden? Eikö siinä juuri ilmenny elämän tahto?
        Jotkut tekevät itsarin, toiset jäävät elämään. Toiset elävät surkeasti kuin vaivaispuut tunturin kupeessa, toiset komeasti kuin Libanonin seetrit ennen vanhaan. Kuinkas selität tämän kaiken?

      • taikis
        Maalaismies' kirjoitti:

        Kun jouduit eroamaan lahkolaisuudesta, tunsitko voimiesi riittävän? Siinähän jää yksin. Kestätkö yksinäisyyden? Eikö siinä juuri ilmenny elämän tahto?
        Jotkut tekevät itsarin, toiset jäävät elämään. Toiset elävät surkeasti kuin vaivaispuut tunturin kupeessa, toiset komeasti kuin Libanonin seetrit ennen vanhaan. Kuinkas selität tämän kaiken?

        miten vastaisin tähän. Kaikkea en varmasti osaa selittää, kuinka voisinkaan?

        Silloinkun erosin tuosta lahkolaisuudesta, koin voimieni riittävän, en jäänyt ihan yksin kuitenkaan. Minulla oli ystävien verkko ja heidän kotiensa ovet olivat auki minulle. Itsemurha-ajatukset eivät käyneet mielessä,vaan helpotuksen tunne lienee ollut päällimmäisenä.

        Tällä hetkelläkin koen voimieni riittävän, enkä taida olla hirveän riippuvainen kenestäkään.

    • isällä

      tunsi että nyt se on sitten menoa, ja tiesi vielä taudinkin. Lääkärit sitten varmistivat ruumiinavauksessa kun eivät ennen keksineet samaa.

      • taikis

        kun viestistäsi ei ilmennyt, olisiko isäsi halunnut lääkärin diagnoosin sairaudestaan? Ja jos olisivat sairauden löytäneet, niin olisiko siihen ollut silloin parantamiskeinoa?

    • Nainen

      Sisareltani leikattiin toinen rinta vuosi sitten,edelleen hoito päällä,käyttää peruukkia koska tukka lähti.Olen miettinyt asiaa paljon,en haluaisi tietää jos minulla olisi syöpä ja jos saisin tietää en haluaisi käydä läpi näitä kaikkia tuskallisia hoitoja vaan mieluummin anta syövän tehdä tehtävänsä,aikani on tullut!
      Näin tänä yönä unta että 90-luvulla kuollut äitini ompeli minulle leninkiä,ehkä se on enne?

      • taikis

        pahoillani sisaresi tilanteesta, ja toivon teille voimia. Sinä läheltä nähneenä olet varmasti miettinyt näitä asioita konkreettisemmin kuin moni muu. Noin itsekin ajattelen, en haluaisi tietää jos toivoa ei olisi.

        Yleisesti ajatellen, jos on kyseessä tilanne että lääkärit tietävät tarkkaan ettei ole mahdollisuutta parantua, niin mitä mieltä olisi kivuliailla ja pitkillä hoitoprosesseilla. Niillä annettaisiin omaisille toivoa, mutta tuotettaisiin potilaalle kärsimystä. Olisiko oikein että potilas joutuisi omaisten tähden turhiin hoitoihin, jos hän ei itse niitä haluaisi. Sisaresi kuitenkin halusi ilmeisesti itse näitä hoitoja, ja rintasyöpähän on sellainen että osa niistä paranee täysin.

      • jaanamaikki
        taikis kirjoitti:

        pahoillani sisaresi tilanteesta, ja toivon teille voimia. Sinä läheltä nähneenä olet varmasti miettinyt näitä asioita konkreettisemmin kuin moni muu. Noin itsekin ajattelen, en haluaisi tietää jos toivoa ei olisi.

        Yleisesti ajatellen, jos on kyseessä tilanne että lääkärit tietävät tarkkaan ettei ole mahdollisuutta parantua, niin mitä mieltä olisi kivuliailla ja pitkillä hoitoprosesseilla. Niillä annettaisiin omaisille toivoa, mutta tuotettaisiin potilaalle kärsimystä. Olisiko oikein että potilas joutuisi omaisten tähden turhiin hoitoihin, jos hän ei itse niitä haluaisi. Sisaresi kuitenkin halusi ilmeisesti itse näitä hoitoja, ja rintasyöpähän on sellainen että osa niistä paranee täysin.

        lopullisesta paranemisestahan ei koskaan ole varmoja takeita vaan etäispesäkkeitä saattaa löytyä yhtäkkiä vuosienkin jälkeen tai voi myös puhjeta erilaatuinen syöpä toisesta "parannuttua",jos saiain nopeasti "kuolettavan" syövän,esimerkiksi maksasyövän en haluaisi tietää sitä,en ainakaan kuinka paljon aikaa olisi jäljellä!

      • yksitypy evk
        jaanamaikki kirjoitti:

        lopullisesta paranemisestahan ei koskaan ole varmoja takeita vaan etäispesäkkeitä saattaa löytyä yhtäkkiä vuosienkin jälkeen tai voi myös puhjeta erilaatuinen syöpä toisesta "parannuttua",jos saiain nopeasti "kuolettavan" syövän,esimerkiksi maksasyövän en haluaisi tietää sitä,en ainakaan kuinka paljon aikaa olisi jäljellä!

        voi tietää etukäteen, vaikka sinulla olisi syöpä ja kuolisitkin ennen jossain esim. autokolarissa.

        Syöpä-sana on meille monelle vielä suuri paha sana. Mutta se alkaa olla kyllä sairaus kuten joku muukin sairaus. Jos syöpä hyvissä ajoin saadaan selville mahdollisuudet parantua ovat nykyään aika hyvät. Ja syöpähän on niin yleistynyt, että joka 6. suomalainen sairastuu jossain elämänsä vaiheessa johonkin syöpään.

        Ja johonkinhan me kaikki kuolemme. Kuka ennemmin ja kuka myöhemmin. Se on tätä elämän kiertokulkua.
        Joten eletään vaan täysillä, eikä murehdita ainakaan ennenaikojaan :=))))

    • Angiina

      Oletan meistä jokaisen lähestyvän kuolemaa ikään kuin samalla kaavalla kuin olemme eläneet, siis lukemattomilla erilaisilla kaavoilla. Tätä taustaa vasten kuvittelisin, että haluan tietää. Tosin ajattelen maalarin tavoin, että todennäköisesti ymmärrän tekeväni kuolemaa, vaikka sitä ei kukaan minulle kertoisikaan. Siellä minä sitten makaan kuihtuneena jonkun sairaalan pienimmässä paidassa ja jatkan analyysejani, kunnes ne loppuvat.

      Erotan mielessäni kuoleman ja kuolemisen toisistaan. Kuoleminen on se prosessi, jossa valmistaudun kuolemaan. Se on se pelottava ja kivulias osuus. Itse kuoleman tapahtuma ei ole muuta kuin, että juuri nyt vielä elän ja... nyt olen kuollut. Tarkoitan sitä, että ihminenhän ei tiedä kuolevansa, koska elää kunnes on kuollut.

      • Maalaismies*

        Kun rutiinitarkastuksessa psa näytti jotakin olevan vialla, lääkärini kysyi, haluanko solukokeeseen. Se on kivulias, mutta se näyttää, onko muutos hyvän/pahan tapainen. Sanoin oitis haluavani tietää missä mennään.

        Otettiin kymmenen näytepalaa eturauhasesta. Vuosin verta kuin kuukautisista kärsivä nainen. En pelännyt yhtään (sanon näin), olin kiinnostunut tilastani. Saadessani viikkojen kuluttua vapauttavan tuomion, siis terveen paperit, olin helpottunut.

        Luulen vain, että olisin hyväksynyt syöpäsairaan paperitkin. Mutta se olisi ollut toinen juttu.

    • taikis

      ensinnäkin kiitos kaikille jo asiasta kiinnostuneille kommenteistanne.

      Miettiessäni tuossa mattoja pestessäni vielä asiaa, tänäpäivänhän tuo vääjäämättä kuolemaan johtavien sairauksien lukumäärä on pienentynyt lääketieteen kehittymisen myötä. Syöpä oli ennen lähes varma kuolemantuomio, sensijaan nykyisin joissakin syöpälaaduissa paranemisprosentti voi nousta jopa hyvinkin korkealle, lähes sataan. Riippuen tietysti missä vaiheessa asia on selvinnyt.

      Vaan jos sairastuisin johonkin sellaiseen, jossa ei mikään hoitomeneteläm voisi tuoda apua. Olisiko parempi elää jäljellä oleva aika kuten tähänkin saakka, tietämättä (vaikka sen olisi jollakin tasolla tiedostanutkin)lääkärin antamaa diagnoosia. Alkaisiko näistä diagnooseista loputon rumba, yritettäisiin hoitaa mahdotonta, elämän laatu muuttuisi, joutuisi kokemaan kivuliaitakin ja turhia hoitoja. Kun ei sillä kuitenkaan voitettaisi mitään. Jossain vaiheessahan meidän jokaisen edessä on kuitenkin se lopullinen siirtyminen tästä elämästä pois.

      • Maalaismies*

        On olemassa sellainen epämääräinen asia kuin elämän tahto. Se liittyy kaikkeen, koko luomakuntaan kasveista, eläimistä (ihmiset mukaan luettuna) kiviin, veteen, mineraaleihin ym. saakka.

        On olemassa pimeä voima, jota kutsutaan elämäksi. Siinä yksilö ei merkitse mitään. Yksi maapallo ei merkitse mitään. Pimeä voima, kutsuttakoon sitä vaikka elämäksi, jatkaa kulkuaan.

        Se ei ole alkanut koskaan mistään eikä pääty mihinkään.

      • tähtitoimittaja ejk

        olisi kyseessä joku sellainen sairaus, mihin ei mikään auta, sitä kai alun perin tarkoitit? En tarvitsisi sitä tietoa mihinkään, menoa mikä menoa. Kerran kuulin ikävän lausahduksen, mitä hoitorumbasta kieltäytyneelle sanottiin… elikäs ’ajattelisit vähän muitakin’. Kai viimeistään silloin voi jo itseään ajatella. Mikä lie lääkärien velvollisuus, ainakin tarttuvasta sairaudesta on pakko kertoa, HIV tuli lähinnä mieleen.

      • Maalaismies*
        tähtitoimittaja ejk kirjoitti:

        olisi kyseessä joku sellainen sairaus, mihin ei mikään auta, sitä kai alun perin tarkoitit? En tarvitsisi sitä tietoa mihinkään, menoa mikä menoa. Kerran kuulin ikävän lausahduksen, mitä hoitorumbasta kieltäytyneelle sanottiin… elikäs ’ajattelisit vähän muitakin’. Kai viimeistään silloin voi jo itseään ajatella. Mikä lie lääkärien velvollisuus, ainakin tarttuvasta sairaudesta on pakko kertoa, HIV tuli lähinnä mieleen.

        Käsitän itseni vanhaksi ihmiseksi, pian 75 v. Enhän itse sitä tietäisi elleivät kirkon kirjat ja mitä niitä papereita on, kertoisi.

        Minusta on tullut kiltti (omasta mielestäni). Koska tiedän kuolevani pian, en kerkeästi arvostele enää maailmaa.

        Elämäntahto silti elää minussa. Selitäpä taikis, mikä se on?

      • Maalaismies*
        tähtitoimittaja ejk kirjoitti:

        olisi kyseessä joku sellainen sairaus, mihin ei mikään auta, sitä kai alun perin tarkoitit? En tarvitsisi sitä tietoa mihinkään, menoa mikä menoa. Kerran kuulin ikävän lausahduksen, mitä hoitorumbasta kieltäytyneelle sanottiin… elikäs ’ajattelisit vähän muitakin’. Kai viimeistään silloin voi jo itseään ajatella. Mikä lie lääkärien velvollisuus, ainakin tarttuvasta sairaudesta on pakko kertoa, HIV tuli lähinnä mieleen.

        Oikeastaan sinulta,tähtitoimittaja, haluaisin kysyä elämäntahdosta? Tarkoitan sitä voimaa, millä rupeat parkumaan, kun henkeäsi uhataan. Yksikään elollinen ei kestä kuolemaa, kun se on vastassa konkreettisesti. Se on kuin syntymä - parkaistaan!

      • tähtitoimittaja ejk
        Maalaismies* kirjoitti:

        Oikeastaan sinulta,tähtitoimittaja, haluaisin kysyä elämäntahdosta? Tarkoitan sitä voimaa, millä rupeat parkumaan, kun henkeäsi uhataan. Yksikään elollinen ei kestä kuolemaa, kun se on vastassa konkreettisesti. Se on kuin syntymä - parkaistaan!

        on pakko kestää, kun sitä ei pakoonkaan pääse. Tarkoitan siis kuolemisen hetkeä, en kuoleman uhkaa. Tahto ja halu elää ovat ihmisessä on yhtä syvällä kuin toivo, jota ilman ainakin minä olisin melkoisen tuuliajolla. Mutta jos kerrottaisiin että nyt ei auta mikään, kohta lähdet, silloin minulta vietäisiin toivo, vaikka jollain tasolla ajattelisin että jos kuitenkin… siksi en tahtoisi tietää. Voisihan sen tietysti ajatella niinkin päin että jos kieltäytyy hoidoista niin kieltäytyy toivomasta… mutta tällaisena osapäiväuskovaisena ajattelen että päivät on määrätty muualla. Taitaa kuulostaa aika ristiriitaiselta?

      • taikis
        tähtitoimittaja ejk kirjoitti:

        olisi kyseessä joku sellainen sairaus, mihin ei mikään auta, sitä kai alun perin tarkoitit? En tarvitsisi sitä tietoa mihinkään, menoa mikä menoa. Kerran kuulin ikävän lausahduksen, mitä hoitorumbasta kieltäytyneelle sanottiin… elikäs ’ajattelisit vähän muitakin’. Kai viimeistään silloin voi jo itseään ajatella. Mikä lie lääkärien velvollisuus, ainakin tarttuvasta sairaudesta on pakko kertoa, HIV tuli lähinnä mieleen.

        lähinnä tarkoitin avauksellani. Onko lääkärin kerrottava aina sairauden laatu, sitä en maallikkona tiedä. Ilmeisesti heillä on lakinsa ja sääntönsä.

        Olisiko mahdoton ajatus että jokainen henkilö voisi tehdä elintestamentin tyyliin kirjallinen ilmoitus kyseisen asian tiimoilta jonka mukaan lääkäri sitten toimisi.
        Elikkä jos henkilö olisi ilmaissut selvästi
        ettei halua tietää mikäli sairastuu paranemattomasti, niin hänelle ei sitä tietoa väkisin annettaisi?

        Toki tartuntataudit ovat sellainen asia joka on pakko ilmoittaa.

      • tähtitoimittaja ejk
        taikis kirjoitti:

        lähinnä tarkoitin avauksellani. Onko lääkärin kerrottava aina sairauden laatu, sitä en maallikkona tiedä. Ilmeisesti heillä on lakinsa ja sääntönsä.

        Olisiko mahdoton ajatus että jokainen henkilö voisi tehdä elintestamentin tyyliin kirjallinen ilmoitus kyseisen asian tiimoilta jonka mukaan lääkäri sitten toimisi.
        Elikkä jos henkilö olisi ilmaissut selvästi
        ettei halua tietää mikäli sairastuu paranemattomasti, niin hänelle ei sitä tietoa väkisin annettaisi?

        Toki tartuntataudit ovat sellainen asia joka on pakko ilmoittaa.

        vai olenko sitten katsonut liikaa sairaalasarjoja, ainakin Jenkeissä halutaan tietää elvytetäänkö vai eikö. En tiedä onko Suomessa sellaista käytäntöä. Kun minun mielestäni ihmisellä pitää olla itsellään oikeus päättää siitä, ei muilla.

      • Maalaismies*
        tähtitoimittaja ejk kirjoitti:

        vai olenko sitten katsonut liikaa sairaalasarjoja, ainakin Jenkeissä halutaan tietää elvytetäänkö vai eikö. En tiedä onko Suomessa sellaista käytäntöä. Kun minun mielestäni ihmisellä pitää olla itsellään oikeus päättää siitä, ei muilla.

        On yksi asia ylitse muiden. Se on kuvitella kuinka tulevaisuudessa menettelee sen ja sen itseään kohtaavan asian kanssa. Voimiensa päivillä kuvittelee olevansa voimissaan vielä silloinkin, kun ei ole.

        Kuten taisin mainita, elän neljännesvuosisata edellä teitä vanhuudessa. Tiedän siis siltä alalta jotakin. Yritän elää komeaa vanhenemista. Että olisin kaunis vanhus niinkuin satukirjoissa kerrotaan.

        Luulen sen olevan mahdollista. Mutta se on toisenlaista, kuin kuvitellaan. Harvat sen tietävät. Vielä harvemmat kertovat. Mutta kaikki sen tulevat kokemaan.

      • tähtitoimittaja ejk
        Maalaismies* kirjoitti:

        On yksi asia ylitse muiden. Se on kuvitella kuinka tulevaisuudessa menettelee sen ja sen itseään kohtaavan asian kanssa. Voimiensa päivillä kuvittelee olevansa voimissaan vielä silloinkin, kun ei ole.

        Kuten taisin mainita, elän neljännesvuosisata edellä teitä vanhuudessa. Tiedän siis siltä alalta jotakin. Yritän elää komeaa vanhenemista. Että olisin kaunis vanhus niinkuin satukirjoissa kerrotaan.

        Luulen sen olevan mahdollista. Mutta se on toisenlaista, kuin kuvitellaan. Harvat sen tietävät. Vielä harvemmat kertovat. Mutta kaikki sen tulevat kokemaan.

        ehkä mieli muuttuisi jos asia tulisi kohdalle. Silloinhan voi kaiketi muuttaa mieltään. ;) Näin olen kuitenkin ajatellut aina, ja toivottavasti sellaista tilannetta ei tule, jossa ilmoitetaan tämän ihanuuden loppumisesta kesken kaiken.

        Ei vanhuus ihan kaikkien kohdalle tule, ihmisiä kuolee kaikenikäisinä.

      • Angiina
        tähtitoimittaja ejk kirjoitti:

        ehkä mieli muuttuisi jos asia tulisi kohdalle. Silloinhan voi kaiketi muuttaa mieltään. ;) Näin olen kuitenkin ajatellut aina, ja toivottavasti sellaista tilannetta ei tule, jossa ilmoitetaan tämän ihanuuden loppumisesta kesken kaiken.

        Ei vanhuus ihan kaikkien kohdalle tule, ihmisiä kuolee kaikenikäisinä.

        Astun hieman syrjään tästä tietämisen teemasta. Seuraava muistikuvani liittyy vertauskuvallisesti kuitenkin kuolemaan, tai ehkä oikeammin sen odottamiseen. Seison kansakoulun rokotusjonossa. Kateederilla istuvien lääkärin ja terveydenhoitajan luokse on vielä matkaa. Jännitän kovasti, mutta samalla tiedän, ettei minulla ole paon mahdollisuutta. Toivon, että vuoroni tulisi mahdollisimman pian ja kaikki olisi ohi. Siitä huolimatta toivon yhtä hartaasti, että jonottaminen ei loppuisi koskaan.

      • Maalaismies*
        Angiina kirjoitti:

        Astun hieman syrjään tästä tietämisen teemasta. Seuraava muistikuvani liittyy vertauskuvallisesti kuitenkin kuolemaan, tai ehkä oikeammin sen odottamiseen. Seison kansakoulun rokotusjonossa. Kateederilla istuvien lääkärin ja terveydenhoitajan luokse on vielä matkaa. Jännitän kovasti, mutta samalla tiedän, ettei minulla ole paon mahdollisuutta. Toivon, että vuoroni tulisi mahdollisimman pian ja kaikki olisi ohi. Siitä huolimatta toivon yhtä hartaasti, että jonottaminen ei loppuisi koskaan.

        Angiina, kuka oletkaan, joka noin viisaita päätelmiä vetelet? Olen täsmälleen tietoinen tuosta elämän jonosta. Tiedän, että yhtenä päivänä on minun vuoroni. Ei kannata etuilla.

        Mutta elää voimakkaasti loppuun saakka. Siinä haaste, siinä tehtävämme!

      • taikis
        Maalaismies* kirjoitti:

        Angiina, kuka oletkaan, joka noin viisaita päätelmiä vetelet? Olen täsmälleen tietoinen tuosta elämän jonosta. Tiedän, että yhtenä päivänä on minun vuoroni. Ei kannata etuilla.

        Mutta elää voimakkaasti loppuun saakka. Siinä haaste, siinä tehtävämme!

        "Elää voimakkaasti loppuun saakka" jos kokisi että tietoisuus kuolemaan johtavasta sairaudesta olisi seikka joka veisi nuo voimat. Jos haluaa elää ilman tuota tietoisuutta säilyäkseen voimakkaana niin kauan kuin mahdollista?

        Yleisen käsityksen mukaan, eikö näin voi ajatella?

      • Pirre*
        taikis kirjoitti:

        "Elää voimakkaasti loppuun saakka" jos kokisi että tietoisuus kuolemaan johtavasta sairaudesta olisi seikka joka veisi nuo voimat. Jos haluaa elää ilman tuota tietoisuutta säilyäkseen voimakkaana niin kauan kuin mahdollista?

        Yleisen käsityksen mukaan, eikö näin voi ajatella?

        yleensä kuolemaan johtava vaikea sairaus vie jo voimat siihen voimakkaaseen elämään viimei ja paljon enen kuolemaa....

        Vain kuolema infarktiin tai tapaturmaisesti äkkiä, mahdollistaa tuon voimakkaan elämän loppuun saakka.

      • taikis
        Pirre* kirjoitti:

        yleensä kuolemaan johtava vaikea sairaus vie jo voimat siihen voimakkaaseen elämään viimei ja paljon enen kuolemaa....

        Vain kuolema infarktiin tai tapaturmaisesti äkkiä, mahdollistaa tuon voimakkaan elämän loppuun saakka.

        onko ihminen sitten voimakkaampi elämään tietäessään sairautensa laadun ja mahdollisesti joutuessaan toivottomaan lääke- leikkaus- yms pyöritykseen.

      • Pirre*
        Angiina kirjoitti:

        Astun hieman syrjään tästä tietämisen teemasta. Seuraava muistikuvani liittyy vertauskuvallisesti kuitenkin kuolemaan, tai ehkä oikeammin sen odottamiseen. Seison kansakoulun rokotusjonossa. Kateederilla istuvien lääkärin ja terveydenhoitajan luokse on vielä matkaa. Jännitän kovasti, mutta samalla tiedän, ettei minulla ole paon mahdollisuutta. Toivon, että vuoroni tulisi mahdollisimman pian ja kaikki olisi ohi. Siitä huolimatta toivon yhtä hartaasti, että jonottaminen ei loppuisi koskaan.

        se odotus, kun ne miljoonat juutalaiset ja muut muualla, joita on teloitettu vuoroaan "odottavien" silmien alla ...*tämä vain tunneyht. varsinaisesta aiheesta poiketen* tai kun terkkari pyyhki sriillä sormenpäätä, ennen hempan ottamista...

      • Lokari69

        milloin se lähtö tulee, sehän on selvää että joskus tulee , mutta tosiaan haluaisin tietää milloin.
        Sitten kun se tulee niin toivoisin lähteväni niin sanotusti "saappat jalassa".
        En näe mitään syytä olla letkun jatkona kuukausia jopa vuosia , kuten olen joittenkin nähnyt olevan.
        Sellainen elämä minusta ei ole elämisen arvoista.
        Siksi minulla onkin tehty testamentti jossa on §
        joka valtuuttaa lääkärin poistamaan letkut.

        Terv: Lokari69.

      • jaanamaikki
        tähtitoimittaja ejk kirjoitti:

        vai olenko sitten katsonut liikaa sairaalasarjoja, ainakin Jenkeissä halutaan tietää elvytetäänkö vai eikö. En tiedä onko Suomessa sellaista käytäntöä. Kun minun mielestäni ihmisellä pitää olla itsellään oikeus päättää siitä, ei muilla.

        kai lähinnä koomapotilaita tai parantumattoman tuomion saaneita,siellähän voit etukäteen täyttää kaavakkeen itse ennakolat,silloin ei omaisille tule omantunnontuskia jos joutuvat päättämään puolestasi,hyvä käytäntö mielestäni!

      • jaanamaikki
        Angiina kirjoitti:

        Astun hieman syrjään tästä tietämisen teemasta. Seuraava muistikuvani liittyy vertauskuvallisesti kuitenkin kuolemaan, tai ehkä oikeammin sen odottamiseen. Seison kansakoulun rokotusjonossa. Kateederilla istuvien lääkärin ja terveydenhoitajan luokse on vielä matkaa. Jännitän kovasti, mutta samalla tiedän, ettei minulla ole paon mahdollisuutta. Toivon, että vuoroni tulisi mahdollisimman pian ja kaikki olisi ohi. Siitä huolimatta toivon yhtä hartaasti, että jonottaminen ei loppuisi koskaan.

        jotta ehtisi pihalle palloa potkimaan,haluaisin myös kuolla samalla lailla eli kerrasta poikki ilman turhia jonotteluita!

      • jaanamaikki
        Lokari69 kirjoitti:

        milloin se lähtö tulee, sehän on selvää että joskus tulee , mutta tosiaan haluaisin tietää milloin.
        Sitten kun se tulee niin toivoisin lähteväni niin sanotusti "saappat jalassa".
        En näe mitään syytä olla letkun jatkona kuukausia jopa vuosia , kuten olen joittenkin nähnyt olevan.
        Sellainen elämä minusta ei ole elämisen arvoista.
        Siksi minulla onkin tehty testamentti jossa on §
        joka valtuuttaa lääkärin poistamaan letkut.

        Terv: Lokari69.

        En olisi halunnut olla sen naisen asemassa jonka elämästä ja sen laadusta aviomies ja vanhemmat taistelivat vuosia ennenkuin aviomies lopulta sai oikeuden päättää aivokuolleen vaimonsa elämän!

    • zakzak

      ...että sairauden laatu kerrotaan rehellisesti. Silloin voi itse arvoida mahdollisuuksiaan ja on paljon vapaampi keskustelemaan lääkärin kanssa hoidoista. Tieto kuitenkin tuo varmuutta.

      Kun itse sairastuin, niin huudahdin lääkärille: "Siihenhän kuolee." Lääkäri paukautti: "Ei siihen kaikki kuole." Sillä hetkellä se ei naurattanut, mutta on kyllä monesti hymyilyttänyt jälkeen päin. Lääkäri olisi voinut ilmaista asian hiukan tahdikkaammin.

      • taikis

        kuitenkin toivoa paranemisesta.
        Entä jos lääkärisi olisi vastannut :"niin kuoleekin". Miten arvelet että olisit siinä tapauksessa suhtautunut tilanteeseen?

        Ilmeisesti tähän vastanneista monikaan ei ajatellut sitä mahdollisuutta, että jos henkilö EI todellakaan HALUA tietää, vaan haluaa jatkaa elämäänsä kuin ennenkin. Useinhan meidän on vaikea suhtautua asiaan toisen ihmisen näkökulmasta, jos se on erilainen kuin oma. Tahdomme joko tietoisesti tai tiedostamattamme muuttaa toisen näkökulmaa omamme kaltaiseksi. Niin varmaan minäkin.Tämä osa kommentissani ei ole tarkoitettu henkilökohtaisesti sinulle, vaan kaikille meille.

    • sirkku:)

      kirjoittamanne kommentit. Siellä on todella paljon mielenkiintoisia kommentteja, joihin mieleni tekisi tavallaan vastata lähes jokaiseen erikseen...

      Olenkohan poikkeus...?
      Minä haluaisin tietää.
      En haluaisi tietää tarkkaa ajankohtaa, mutta sen tosiasian, missä mennään, haluaisin tietää.
      En tiedä miksi, mutta haluaisin.
      Tavallaan kehoni on sen minulle ilmoittanutkin.
      Kysymys ei kuitenkaan ole mistään luulosairaudestani tai sen tyylisestäkään; minä vain tiedän, ettei minulla kovin paljoa aikaa jäljellä ole...
      Kuolemaa en pelkää. Kuolemista kylläkin tavallaan... Letkujen varassa elää en halua.

      Noista ennakkoaavistuksista ja jopa tapahtumista, unista... ja monista muistakin ihmeellisistä sattumista, minulla olisi paljonkin kerrottavaa, mutta pitäneekö puhua jossain toisessa yhteydessä...?

      Noista lääkärin velvollisuuksista minulla on käsitys, että periaatteessa lääkäreillä on velvollisuus kertoa potilaalle sairauden laatu. En tiedä kylläkään sitä, onko lääkäreillä velvollisuus kertoa mahdollisesta jäljellä olevasta elinajasta minkäänlaisia arveluitaan, jos potilas ei niitä erikseen halua tietää... Kaikissa tapauksissa, mitä minä tiedän, potilaat ovat asianlaidan nimenomaan itse halunneet tietää...

      • tähtitoimittaja ejk

        velvollisuus kertoa ja oikeus tietää, mutta entä se mistä tässä alun perin on kysymys, eli HALU tietää? Jos ajatellaan että oma mieli ja keho tavallaan tietävät asian, voi kai itse päättää haluaako kuulla lopullisen sinetin jostain muualta? Erikseen tulevat vielä tapaukset, joissa lääkäri on erehtynyt, tiedän montakin.

        Eräässä hyvälle ystävälleni annettiin vuosi elinaikaa, hän oli aivan kauhuissaan, samoin minä. Monet itkut siinä ehdittiin itkeä, mutta kun ystäväni meni seuraavan kerran tarkastukseen oli lääkäri vaihtunut. Koko asia ei olisi selvinnyt, ellei nainen olisi itse kysynyt jäljellä olevaa aikaa. Lääkäri oli kovin hämmästynyt ja sitä mieltä että ei hoidettuun astmaan noin vain kuolla. No tulipa laitettua käytännön asioita vähän järjestykseen, tuumailtiin sitten ystäväni kanssa jälkeenpäin.

      • sirkku:)
        tähtitoimittaja ejk kirjoitti:

        velvollisuus kertoa ja oikeus tietää, mutta entä se mistä tässä alun perin on kysymys, eli HALU tietää? Jos ajatellaan että oma mieli ja keho tavallaan tietävät asian, voi kai itse päättää haluaako kuulla lopullisen sinetin jostain muualta? Erikseen tulevat vielä tapaukset, joissa lääkäri on erehtynyt, tiedän montakin.

        Eräässä hyvälle ystävälleni annettiin vuosi elinaikaa, hän oli aivan kauhuissaan, samoin minä. Monet itkut siinä ehdittiin itkeä, mutta kun ystäväni meni seuraavan kerran tarkastukseen oli lääkäri vaihtunut. Koko asia ei olisi selvinnyt, ellei nainen olisi itse kysynyt jäljellä olevaa aikaa. Lääkäri oli kovin hämmästynyt ja sitä mieltä että ei hoidettuun astmaan noin vain kuolla. No tulipa laitettua käytännön asioita vähän järjestykseen, tuumailtiin sitten ystäväni kanssa jälkeenpäin.

        Voihan rähmä... Omasta mielestäni vastasin juuri nimenomaan aloitukseen... Ymmärsin taikiksen tarkoittavan 'halulla tietää' tavallaan juuri tuota lääkärin lausuntoa...

        Haluaisin siis. Haluaisin tietää, missä mennään. Ongelma nykyisin on siinäkin, että - kas kummaa; niin monet lääkärit jostakin ihme syystä ovat nuoria, juuri opintonsa päättäneitä, ja tietävinään kuitenkin kaiken kaikesta... Vai...? Vai alammeko viisikymppisinä olla - heidän mielestään - 'liian' vanhoja...? Liian usein vain olen törmännyt tähän tilanteeseen - enkä puhu pelkästään itsestäni. Olen vain sekä kuullut, että itsekin huomannut, että juuri meitä kymmenisen vuotta vanhemmat, kokeneet, alallaan kymmeniä vuosia työskennelleet lääkärit kokemuksineen tietävät niin monista asioista niin paljon enemmän kuin juuri valmistuneet lääkärit - etenkin, jos pitävät itseään koko ajan 'ajan tasalla'. Ei millään pahalla nuoria lääkäreitä kohtaan; jostainhan heidänkin on oppinsa saatava.

        Tuo lopullinen sinetti... Kun sanoin yksiselitteisesti, että haluaisin tietää, en todellakaan tarkoittanut mitään arvailuja ja 'jossitteluja', vaan konkreettista tietoa. Tarkkaa ajankohtaa en haluaisi tietää. Ehkäpä siis kuitenkin riittäisi tuo kehon oma sanoma... Etenkin, kun sitä tarkkaa ajankohtaa olisi aivan kamalaa tietää.

      • taikis

        anteeksi, olen jättänyt vastaamatta Sinulle epähuomiossa, vaikka tapanani on vastata jokaiselle ketjuihini osallisuneille ainakin yhden kerran. sittenhän keskustelu saattaa rönsyillä keskustelijoiden keskenkin.

        Tuo enne- ja aavistus-asiat, niistä ehkä oma avauksensa saattaisi olla ihan mielenkiintoinen. Monilla on varmasti omiakin kokemuksia kertynyt tähän ikään mennessä, tai tuttavilta kuultuja tarinoita.

        Myöskään minä en haluaisi joutua letkujen varaan, toisten armoille elämään. Olen nähnyt joitakin surullisia tapauksia, joissa toivoisi että kuolema tulisi ja korjaisi kärsimästä.

      • zakzak
        taikis kirjoitti:

        anteeksi, olen jättänyt vastaamatta Sinulle epähuomiossa, vaikka tapanani on vastata jokaiselle ketjuihini osallisuneille ainakin yhden kerran. sittenhän keskustelu saattaa rönsyillä keskustelijoiden keskenkin.

        Tuo enne- ja aavistus-asiat, niistä ehkä oma avauksensa saattaisi olla ihan mielenkiintoinen. Monilla on varmasti omiakin kokemuksia kertynyt tähän ikään mennessä, tai tuttavilta kuultuja tarinoita.

        Myöskään minä en haluaisi joutua letkujen varaan, toisten armoille elämään. Olen nähnyt joitakin surullisia tapauksia, joissa toivoisi että kuolema tulisi ja korjaisi kärsimästä.

        Minulla on ihan hirveä muisto enostani, joka pari vuotta sitten kuoli 91-vuotiaana. Hänen lapsensa asuvat Amerikassa, ja he olivat vaatineet, että enon elintoimintoja täytyy pitää yllä (kun se Suomessa on niin halpaa). Hänen vanha vaimonsa istui miehensä huoneessa viikkotolkulla kaiket päivät seuraamassa toivotonta kuolinkamppailua. Hän ei ymmärtänyt, että hänellä olisi ollut oikeus määrätä hoito lopetettavaksi. Eno oli tajuton viikkoja, hänet oli asetettu vuoteeseen monenmoisten tukien varaan, hän ei siis maannut vuoteesa, vaan oli tukien varassa vuoteen yläpuolella. Joka paikassa letkuja, happinaamari, hengityskone, kamalaa korinaa, ravintoletku suoneen jne, jne. Ei siis ollenkaan sellaista kuin TV-sarjoissa. - Ei, kiitos. Sellaista loppua en toivo itselleni enkä kenellekään.

    • Pirre*

      haluaisin ehdottomasti tietää missä mennään, mikä ennusteeni on, ja mikä esim. sen syöpälajin parantumisprosentti on.
      Jos sairaus todettaisiin siinä vaiheessa, että mitään todennäköisesti ei olisi enää tehtävissä, haluaisin tietää paljonko minulla on aikaa jäljellä.
      Haluaisin myös, että kaikki läheiseni myös tietäisivät tilanteeni ja kokoajan.

      Mutta jos vähänkin toivoa olisi, niin todennäköisesti haluaisin kaikki käytettävissä olevat hoidot kokeilla, tietenkin edellyttäen etten olisi silloin vielä ihan 90-vuotias.

      Hoidoista kieltäytymisestä on varmaan helppo puhua, niin kauan kun ihminen on terve, eikä huolenhäivää missään, mutta olen kuullut sanottavan, että ihmisen valtaa hirmuinen elämän tahto silloin kun hän sairastuu vakavasti tai on muuten kuolemanvaarassa, jäihen pudonnut raapii epätoivoissaan kyntensä verille ja jään pinnan urille kuoleman hädässään ja eikös se ole mitä suurinta elämäntahtoa.
      Elämä tulee korvaamattoman kalliiksi vasta siinä vaiheessa, kun sen on todella menettämäisillään.

      Tietenkin asia erikseen on hyvin vanha ihminen, joka on saanut elämästä kyllikseen, eikä jaksaisi enää elää, he toivovat vain pääsevänsä lepäämään.
      Vakava sairauskin kypsyttää ja valmistaa viimein lähtöön, silloin kun sitä on sairastanut ja kärsinyt siitä pitkään. Angiina kuvasi hyvin tuon kuolemisen ennen kuolemaa ja sitten kliks sen viimeisen tietoisuuden häviämisen, ja ettei siinä ole enää mitään pelättävää, tai eihän sieltä kukaan ole tullut kertomaankaan..:(

      Ja mehän kuolemme kokoajan, oliko se, että ihminen alkaa jo kaksikymmenvuotiaana pikkuhiljaa kuolla..ajatelkaa mekin olemme kuolleet jo yli kolmekymmentä vuotta..:) ja vielä on joku ruppana jälellä...*anteeksi, en taas mahtanut mitään*..:/

      • zakzak

        Toinen on jo mennyt (72-vuotiaana), toinen alle 50-vuotias on siellä nyt. Molemmille yhteistä tyyni olemus ja rauhallinen olo. Leppoisia. Ainoa hoito on kivunlievitys. He tietävät, ettei enää kestä kauan. Tuntuu aivan siltä, että molemmat olisivat kypsempiä ihmisiä kuin ennen.

      • Pirre*

        "syöpälajin parantumisprosentti" tietenkin paranemisprosentti (syövästä)..:), on tämä vaikkeeta...:/

      • kypsä50plus

        Leukeemia toukokuun alussa jouduin välitömästi sairaalaan,siellä otettiin kaikenlaisia kokeita myös luuydin koe.
        Onneksi lääkäri sanoi,että on se parempi muoto joka on lääkkeilä hoidettavissa,mun sisaruksilta on kyllä otettu verinäytteet,yksi veliestäni voi mulle luovuttaa luuydintä,jos siihen päädytään.Se oli shokki meille kaikille läheisilleni,luulin etten palaa sairaalasta,olin siellä 11päivää,nyt olen ollut nämä pari kuukautta kotona ja käyn verikokeissa,lääkäri soittelee aina sieltä ja kertoi,että arvot on normaalit.Elikkä lääkkeet on tehonnut,nyt menen elokuun alussa käymään sairaalassa otetaan taas luuydin näyte.Mutta täytyy vain uskoa huomiseen ja tulevaisuuttakin täytyy suunnitella,periksi ei saa antaa.

      • taikis

        elämän tahtoa mielestäni on sekin ettei halua tietää kuolemansa hetkeä. Jokaisella se on edessä, se kaikki tietävät ja uskon, että itsekin taistelisin kynsin hampain vastaan, jos kohdalleni tulisi tilanne jossa taistella pitäisi.
        Mutta, jos tietäisin taistelun täysin turhaksi, jos ei olisi mitään toivoa, eikö se lamaannuttaisi. Tapaturmissa ja onnettomuuksissa taistelutilanne on toinen,niissä saattaa vaikuttaa se miten toimitaan siihen miten käy.

        Olisinko onnellisempi viimeiset aikani jos kantaisin tietoisuutta että elämäni päättyy silloin ja silloin. Olisiko se tärkeä tieto minulle? Vai olisinko onnellisempi kun en tietäisi asiaa, aavistaa saattaisin, mutta lopullista tuomiota ei olisi luettu.

      • Pirre*
        kypsä50plus kirjoitti:

        Leukeemia toukokuun alussa jouduin välitömästi sairaalaan,siellä otettiin kaikenlaisia kokeita myös luuydin koe.
        Onneksi lääkäri sanoi,että on se parempi muoto joka on lääkkeilä hoidettavissa,mun sisaruksilta on kyllä otettu verinäytteet,yksi veliestäni voi mulle luovuttaa luuydintä,jos siihen päädytään.Se oli shokki meille kaikille läheisilleni,luulin etten palaa sairaalasta,olin siellä 11päivää,nyt olen ollut nämä pari kuukautta kotona ja käyn verikokeissa,lääkäri soittelee aina sieltä ja kertoi,että arvot on normaalit.Elikkä lääkkeet on tehonnut,nyt menen elokuun alussa käymään sairaalassa otetaan taas luuydin näyte.Mutta täytyy vain uskoa huomiseen ja tulevaisuuttakin täytyy suunnitella,periksi ei saa antaa.

        on hyvät mahdollisuudet parantua, oli jo tuuria kun leukemiasi ei ollut sitä ärhäkämpää laatua. Ja tosiaan jos, lääkityksetkään eivät jatkossa jostain syytä tehoaisi, niin juuri noilla elinsiirroilla on saatu tosi hyviä tuloksia.

        Miten mukavaa kuulla, että olet säilyttänyt elämänhalusi ja -uskosi; niin kauan kuin on elämää on toivoa! Lisäksi muista, se on jo ehkä huominen, kun joku keksii täydellisen parantavan lääkkeen kaikkiin syöpälajeihinkin - siis tänään ei kannata vielä kuolla.

        Hyvää kesää sinulle ja lujaa uskoa huomiseen..:)

      • TR.maalariN
        taikis kirjoitti:

        elämän tahtoa mielestäni on sekin ettei halua tietää kuolemansa hetkeä. Jokaisella se on edessä, se kaikki tietävät ja uskon, että itsekin taistelisin kynsin hampain vastaan, jos kohdalleni tulisi tilanne jossa taistella pitäisi.
        Mutta, jos tietäisin taistelun täysin turhaksi, jos ei olisi mitään toivoa, eikö se lamaannuttaisi. Tapaturmissa ja onnettomuuksissa taistelutilanne on toinen,niissä saattaa vaikuttaa se miten toimitaan siihen miten käy.

        Olisinko onnellisempi viimeiset aikani jos kantaisin tietoisuutta että elämäni päättyy silloin ja silloin. Olisiko se tärkeä tieto minulle? Vai olisinko onnellisempi kun en tietäisi asiaa, aavistaa saattaisin, mutta lopullista tuomiota ei olisi luettu.

        ...osataan antaa vain ennusteita, vähän samaan tyyliin kuin on nuo sääennusteet...
        On paljon niitä jotka eivät ennusteen mukaan sitten kuolekaan tai kumpsahtavat saappaat jalassa johonkin aivan muuhun, kun mitä on ennustettu.

        Olen jakanut ihmisten viimeisiä hetkiä/ päiviä/viikkoja laskelmani mukaan noin 30 ihmisen kanssa ... joista arkkuun asti olen pessyt parisenkymmentä. Joukkoon on mahtunut 16 vuotiaasta likemmäs satavuotiaaseen ...

        Harva heistä on kuitenkaan kuollut siten yksin, etteivätkö viimeiset ajat ja itse kuolemakin ole koskettanut ja vaikuttanut läheisten elämään.

        Siinä mielessä, edes oma kuolema, ei ole asia jossa meidän ei tarvitsisi ottaa läheisiä huomioon. On tärkeää se, että myös läheisillä ihmisillä on lupa etukäteen työstää asiaa... että sekin jaetaan. Siinä mielessä tuo halu olla tietämättä, herättää minussa ristiriitaisia tunteita ja koen sen itsekääksikin. Toki hyväksyn jos ihisellä on sellainen olo, että hän ei kertakaikkiaan sitä tietoa itse kestäisi.

        Pääsiäisen aikoihin olin saattamassa miestä, jolla kahdeksan kuukautta aiemmin oli todettu kaikkialle metastasoinut keuhkosyöpä... mies ei ollut itse sopeutunut, ja luulen että hän ei edes tajunnut kuolevansa. Vaimokin tajusi vasta yhtä yötä ennen miehen kuolemaa. Kysyi yöllä miehen ollessa tajuton, että mitä jos mies ei aamulla enää herääkään ja silloin sanoin suoraan, että jos ei herää... ei todennäköisesti herää enää ollenkaan ja niin siinä sitten kävikin.

        Jälkeenpäin nainen kun hänen kanssaan olen keskustellut on surrut nimenomaan sitä, miehensä kuoleman lisäksi, että he eivät koskaan jättäneet jäähyväisiä... jakaneet sitä tulevan eron tuskaa...

        Kuolemassammekin olemme vastuussa läheisitämme. Halusimmepa sitä tai emme. Siksi minusta tietäminen, jos se on mahdollista on, tärkeää...

      • TR.maalariN
        TR.maalariN kirjoitti:

        ...osataan antaa vain ennusteita, vähän samaan tyyliin kuin on nuo sääennusteet...
        On paljon niitä jotka eivät ennusteen mukaan sitten kuolekaan tai kumpsahtavat saappaat jalassa johonkin aivan muuhun, kun mitä on ennustettu.

        Olen jakanut ihmisten viimeisiä hetkiä/ päiviä/viikkoja laskelmani mukaan noin 30 ihmisen kanssa ... joista arkkuun asti olen pessyt parisenkymmentä. Joukkoon on mahtunut 16 vuotiaasta likemmäs satavuotiaaseen ...

        Harva heistä on kuitenkaan kuollut siten yksin, etteivätkö viimeiset ajat ja itse kuolemakin ole koskettanut ja vaikuttanut läheisten elämään.

        Siinä mielessä, edes oma kuolema, ei ole asia jossa meidän ei tarvitsisi ottaa läheisiä huomioon. On tärkeää se, että myös läheisillä ihmisillä on lupa etukäteen työstää asiaa... että sekin jaetaan. Siinä mielessä tuo halu olla tietämättä, herättää minussa ristiriitaisia tunteita ja koen sen itsekääksikin. Toki hyväksyn jos ihisellä on sellainen olo, että hän ei kertakaikkiaan sitä tietoa itse kestäisi.

        Pääsiäisen aikoihin olin saattamassa miestä, jolla kahdeksan kuukautta aiemmin oli todettu kaikkialle metastasoinut keuhkosyöpä... mies ei ollut itse sopeutunut, ja luulen että hän ei edes tajunnut kuolevansa. Vaimokin tajusi vasta yhtä yötä ennen miehen kuolemaa. Kysyi yöllä miehen ollessa tajuton, että mitä jos mies ei aamulla enää herääkään ja silloin sanoin suoraan, että jos ei herää... ei todennäköisesti herää enää ollenkaan ja niin siinä sitten kävikin.

        Jälkeenpäin nainen kun hänen kanssaan olen keskustellut on surrut nimenomaan sitä, miehensä kuoleman lisäksi, että he eivät koskaan jättäneet jäähyväisiä... jakaneet sitä tulevan eron tuskaa...

        Kuolemassammekin olemme vastuussa läheisitämme. Halusimmepa sitä tai emme. Siksi minusta tietäminen, jos se on mahdollista on, tärkeää...

        Kuolemisen hetkeä ei kukaan.....

      • taikis
        TR.maalariN kirjoitti:

        ...osataan antaa vain ennusteita, vähän samaan tyyliin kuin on nuo sääennusteet...
        On paljon niitä jotka eivät ennusteen mukaan sitten kuolekaan tai kumpsahtavat saappaat jalassa johonkin aivan muuhun, kun mitä on ennustettu.

        Olen jakanut ihmisten viimeisiä hetkiä/ päiviä/viikkoja laskelmani mukaan noin 30 ihmisen kanssa ... joista arkkuun asti olen pessyt parisenkymmentä. Joukkoon on mahtunut 16 vuotiaasta likemmäs satavuotiaaseen ...

        Harva heistä on kuitenkaan kuollut siten yksin, etteivätkö viimeiset ajat ja itse kuolemakin ole koskettanut ja vaikuttanut läheisten elämään.

        Siinä mielessä, edes oma kuolema, ei ole asia jossa meidän ei tarvitsisi ottaa läheisiä huomioon. On tärkeää se, että myös läheisillä ihmisillä on lupa etukäteen työstää asiaa... että sekin jaetaan. Siinä mielessä tuo halu olla tietämättä, herättää minussa ristiriitaisia tunteita ja koen sen itsekääksikin. Toki hyväksyn jos ihisellä on sellainen olo, että hän ei kertakaikkiaan sitä tietoa itse kestäisi.

        Pääsiäisen aikoihin olin saattamassa miestä, jolla kahdeksan kuukautta aiemmin oli todettu kaikkialle metastasoinut keuhkosyöpä... mies ei ollut itse sopeutunut, ja luulen että hän ei edes tajunnut kuolevansa. Vaimokin tajusi vasta yhtä yötä ennen miehen kuolemaa. Kysyi yöllä miehen ollessa tajuton, että mitä jos mies ei aamulla enää herääkään ja silloin sanoin suoraan, että jos ei herää... ei todennäköisesti herää enää ollenkaan ja niin siinä sitten kävikin.

        Jälkeenpäin nainen kun hänen kanssaan olen keskustellut on surrut nimenomaan sitä, miehensä kuoleman lisäksi, että he eivät koskaan jättäneet jäähyväisiä... jakaneet sitä tulevan eron tuskaa...

        Kuolemassammekin olemme vastuussa läheisitämme. Halusimmepa sitä tai emme. Siksi minusta tietäminen, jos se on mahdollista on, tärkeää...

        olisikohan sellaista mahdollisuutta olemassa, että omaisille kerrottaisiin sairaudesta, mutta itse potilaalle ei, mikäli potilas olis ilmaissut kirjallisen tahtonsa, ettei halua tämänkaltaista asiaa kerrottavan itselleen. Siis sitä että olet nyt sairastunut kuolemaan johtavaan sairauteen.

        Onko väärin jos ihminen on itsekäs tuossa asiassa? jos haluaa olla tietämätön sairautensa laadusta ? Eikö se tarkoita sitä että hänen pitäisi uhrata elämänsä viimeiset ajat läheistensä hyväksi ?

      • Pirre*
        taikis kirjoitti:

        elämän tahtoa mielestäni on sekin ettei halua tietää kuolemansa hetkeä. Jokaisella se on edessä, se kaikki tietävät ja uskon, että itsekin taistelisin kynsin hampain vastaan, jos kohdalleni tulisi tilanne jossa taistella pitäisi.
        Mutta, jos tietäisin taistelun täysin turhaksi, jos ei olisi mitään toivoa, eikö se lamaannuttaisi. Tapaturmissa ja onnettomuuksissa taistelutilanne on toinen,niissä saattaa vaikuttaa se miten toimitaan siihen miten käy.

        Olisinko onnellisempi viimeiset aikani jos kantaisin tietoisuutta että elämäni päättyy silloin ja silloin. Olisiko se tärkeä tieto minulle? Vai olisinko onnellisempi kun en tietäisi asiaa, aavistaa saattaisin, mutta lopullista tuomiota ei olisi luettu.

        lapsena, en muista minkä ikäinen olin, ymmärsin että minunkin oli joskus kuoltava; minulle iski hirveä viha (hetkellinen) vanhempiani kohtaan, niin kovana kuolemanpelko minulle silloin tuli, eli tuomiomme luetaan jo sillä hetkellä kun tänne synnymme.

      • TR.maalariN
        taikis kirjoitti:

        olisikohan sellaista mahdollisuutta olemassa, että omaisille kerrottaisiin sairaudesta, mutta itse potilaalle ei, mikäli potilas olis ilmaissut kirjallisen tahtonsa, ettei halua tämänkaltaista asiaa kerrottavan itselleen. Siis sitä että olet nyt sairastunut kuolemaan johtavaan sairauteen.

        Onko väärin jos ihminen on itsekäs tuossa asiassa? jos haluaa olla tietämätön sairautensa laadusta ? Eikö se tarkoita sitä että hänen pitäisi uhrata elämänsä viimeiset ajat läheistensä hyväksi ?

        että kokeeko sen loppuviimeksi uhrauksena vaiko... rakkautena...haluna jakaa myös vaikeat hetket.

        Useinhan esim. vanhojen ihmisten kohdalla on niin, että omaiset omavaltaisesti päättävät vanhuksen puolesta...että hänelle ei saa kertoa... Ja kuinka usein onkaan peliä jossa lähestyvästä kuolemasta tietävät kummatkin osapuolet, mutta eivät puhu siitä keskenään, muka säästävät sillä toisiaan. Vuoteen äärellä sitten puhutaan paranemisesta ja tulevista yhteisistä ajoista ... ja tilanteet ovat falskiudessaan aika karseita.

        Tuollaisissa tilanteissa omaisten vierailut muuttuvat potilaalle usein rasitteeksi ...kohtaamisen ilon sijaan.

        Luulen, että sitä mitä tuollaisessa tilanteessa, mistä tässä ketjussa puhutaan, oikeasti haluaa, ei voi tietää... ennenkö on siinä tilanteessa.

        Eikä tässäkään asiassa ole olemassa vain yhtä oikeaa tapaa toimia... ja lopulta, teimmepä miten tahansa, niin kuolemme silti.
        - ja hyvä niin.

      • kypsä50plus
        Pirre* kirjoitti:

        on hyvät mahdollisuudet parantua, oli jo tuuria kun leukemiasi ei ollut sitä ärhäkämpää laatua. Ja tosiaan jos, lääkityksetkään eivät jatkossa jostain syytä tehoaisi, niin juuri noilla elinsiirroilla on saatu tosi hyviä tuloksia.

        Miten mukavaa kuulla, että olet säilyttänyt elämänhalusi ja -uskosi; niin kauan kuin on elämää on toivoa! Lisäksi muista, se on jo ehkä huominen, kun joku keksii täydellisen parantavan lääkkeen kaikkiin syöpälajeihinkin - siis tänään ei kannata vielä kuolla.

        Hyvää kesää sinulle ja lujaa uskoa huomiseen..:)

        Pirre*Kauniista sanoista ja hyvää kesää myöskin.
        Meillä on tänään poikamme häät nekin on iloisia tapahtumia ja sitten meille synty 4lapsenlapsi puolitoista viikkoa sitten oikein prinsessa,nämä antaa uskoa elämälle haluan nähdä,että he kasvaa aikuiseksi.Toivon,että heidän elämä menis hyvin.

      • taikis
        TR.maalariN kirjoitti:

        että kokeeko sen loppuviimeksi uhrauksena vaiko... rakkautena...haluna jakaa myös vaikeat hetket.

        Useinhan esim. vanhojen ihmisten kohdalla on niin, että omaiset omavaltaisesti päättävät vanhuksen puolesta...että hänelle ei saa kertoa... Ja kuinka usein onkaan peliä jossa lähestyvästä kuolemasta tietävät kummatkin osapuolet, mutta eivät puhu siitä keskenään, muka säästävät sillä toisiaan. Vuoteen äärellä sitten puhutaan paranemisesta ja tulevista yhteisistä ajoista ... ja tilanteet ovat falskiudessaan aika karseita.

        Tuollaisissa tilanteissa omaisten vierailut muuttuvat potilaalle usein rasitteeksi ...kohtaamisen ilon sijaan.

        Luulen, että sitä mitä tuollaisessa tilanteessa, mistä tässä ketjussa puhutaan, oikeasti haluaa, ei voi tietää... ennenkö on siinä tilanteessa.

        Eikä tässäkään asiassa ole olemassa vain yhtä oikeaa tapaa toimia... ja lopulta, teimmepä miten tahansa, niin kuolemme silti.
        - ja hyvä niin.

        Voimme vain ajatella miten toimisimme, mitä haluaisimme tuollaisessa tilanteessa mistä ketjussa puhutaan. Henki näyttää kuitenki olevan aika yksiselitteisesti se, ettei ihmisen pitäisi haluta ajatella noin kuin avauksessa kirjoitan. Miksiköhän?

      • tähtitoimittaja ejk
        taikis kirjoitti:

        Voimme vain ajatella miten toimisimme, mitä haluaisimme tuollaisessa tilanteessa mistä ketjussa puhutaan. Henki näyttää kuitenki olevan aika yksiselitteisesti se, ettei ihmisen pitäisi haluta ajatella noin kuin avauksessa kirjoitan. Miksiköhän?

        taisivat ajatukseni heittää volttia tuossa kommentissani Sirkulle. Yritin kait kysyä sitä, meneekö lääkärin velvollisuus kertoa sen edelle, haluanko minä tietää. Se mitä tuossa puhuttiin, että puolisot tietävät mutta teeskentelevät muuta… se voi näyttäytyä toiselle falskilta, mutta on ehkä heidän tapansa pitää toivoa yllä, tai ehkä suru vain pistää mielen ihan lukkoon. Samoin jonkun ”kituliaalta” näyttävä elämä voi olla henkilölle itselleen ihan mielekästä.

        Ikuisuusasiat voi toisaalta pistää kuntoon jo eläessään, eihän jäähyväisiä voi jättää silloinkaan jos kuolee onnettomuudessa. Kyllä pahasti sairas ja/tai kuoleva saa olla vihdoinkin itsekäs. Eniten sieppaa nämä jutut siitä miten urhea, iloinen, hyväntuulinen, periksiantamaton joku oli loppuun saakka, tuskista huolimatta. Ymmärrän että pienten lasten edessä ei halua näyttää tuskiaan, mutta muuten ihmisen täytyisi edes loppuhetkillä saada olla pieni, sairas, surkea ja kuoleva itsensä. Periksi saa antaa jos ei enää jaksa, ja on pakkokin, kun lähtö tulee. Tiedä sitten kuinka hymyilevänä oman tomumajani jätän.

        Miksi ei sitten saisi ajatella noin kuten avauksessa, oikein hyvä kysymys!

      • TR.maalariN
        tähtitoimittaja ejk kirjoitti:

        taisivat ajatukseni heittää volttia tuossa kommentissani Sirkulle. Yritin kait kysyä sitä, meneekö lääkärin velvollisuus kertoa sen edelle, haluanko minä tietää. Se mitä tuossa puhuttiin, että puolisot tietävät mutta teeskentelevät muuta… se voi näyttäytyä toiselle falskilta, mutta on ehkä heidän tapansa pitää toivoa yllä, tai ehkä suru vain pistää mielen ihan lukkoon. Samoin jonkun ”kituliaalta” näyttävä elämä voi olla henkilölle itselleen ihan mielekästä.

        Ikuisuusasiat voi toisaalta pistää kuntoon jo eläessään, eihän jäähyväisiä voi jättää silloinkaan jos kuolee onnettomuudessa. Kyllä pahasti sairas ja/tai kuoleva saa olla vihdoinkin itsekäs. Eniten sieppaa nämä jutut siitä miten urhea, iloinen, hyväntuulinen, periksiantamaton joku oli loppuun saakka, tuskista huolimatta. Ymmärrän että pienten lasten edessä ei halua näyttää tuskiaan, mutta muuten ihmisen täytyisi edes loppuhetkillä saada olla pieni, sairas, surkea ja kuoleva itsensä. Periksi saa antaa jos ei enää jaksa, ja on pakkokin, kun lähtö tulee. Tiedä sitten kuinka hymyilevänä oman tomumajani jätän.

        Miksi ei sitten saisi ajatella noin kuten avauksessa, oikein hyvä kysymys!

        ...että olen ollut kolmantena osapuolena tilanteissa joissa sekä omainen että kuoleva ovat keskenään puhuneet kuin uskoen toivoon... ja omalla tahollaan kumpainenkin on puhunut minulle siitä, että tietävät lähestyvästä kuolemasta.
        Sellaiset tilanteet... tuntuvat falskeilta...

        Luulen, että kuoleman lähestyessä... ei voi itse valita että onko rohkea tai reipas tai... mitä on ... voi vain valita sen, kenelle mitäkin kokemastaan näyttää. Kaikki joiden olen nähnyt kuollevan... ovat olleet kuolemassaan aitoja... siinä kun ei ole enää tilaa millekään muulle. Jossain aiemmin kirjoitinkin, että parhaiten viihdynkin kuolevien ihmisten seurassa...

        Jos itse voisin valita sen miten kuolen... kuolisin mieluusti kohtuullisen pitkään ja hartaasti... silloin kuolema muuttuu jossain vaiheessa nimittäin, näkemäni ja kokemani mukaan ystäväksi... jopa seikkailuksi. Kiukku ja suru luopumisesta on ehditty jo läpikäydä...

        Aivan hulvattomia hetkiä ..olen viettänyt kuolevan potilaan vuoteen vierellä, kun ei ole enää ollut mitään moralisoitavaa kenenkään tekemisistä tai halua opettaa tai neuvoa tai... on vain ollut ne hetket ja kyky nauraa oman elämän pienuudelle... hyväksyvästi.

        Se kokemus että niille jotka jäävät jälkeen... on kuolema aina pahempi juttu.. on minussa kokemuksieni myötä vahvistunut. Kun ihminen kuolee ...syntyy siihen hetkeen joku samankaltainen tunne kuin ihmisen syntyessä... melkein automaattisesti huokaa.. että ota minut mukaan! Sellainen ihmeellinen rauha ja helpotus... niissä hetkissä on.

        Jos teillä joskus on mahdollisuus jakaa tuollainen hetki... mahdollisuus elää viimeiset henkäykset läheistenne kanssa, älkää jättäkö niitä käyttämättä... niistä oppii jotain. En tiedä mitä. Ehkä sen, että kuolema todellakin on jotain yhtä luonnollista kuin syntymä. Aiemmat sukupolvet, ne joiden aikana kuolema oli arjessa mukana, olivat tuossa kokemisessa etuoikeutettuja.

      • tähtitoimittaja ejk
        TR.maalariN kirjoitti:

        ...että olen ollut kolmantena osapuolena tilanteissa joissa sekä omainen että kuoleva ovat keskenään puhuneet kuin uskoen toivoon... ja omalla tahollaan kumpainenkin on puhunut minulle siitä, että tietävät lähestyvästä kuolemasta.
        Sellaiset tilanteet... tuntuvat falskeilta...

        Luulen, että kuoleman lähestyessä... ei voi itse valita että onko rohkea tai reipas tai... mitä on ... voi vain valita sen, kenelle mitäkin kokemastaan näyttää. Kaikki joiden olen nähnyt kuollevan... ovat olleet kuolemassaan aitoja... siinä kun ei ole enää tilaa millekään muulle. Jossain aiemmin kirjoitinkin, että parhaiten viihdynkin kuolevien ihmisten seurassa...

        Jos itse voisin valita sen miten kuolen... kuolisin mieluusti kohtuullisen pitkään ja hartaasti... silloin kuolema muuttuu jossain vaiheessa nimittäin, näkemäni ja kokemani mukaan ystäväksi... jopa seikkailuksi. Kiukku ja suru luopumisesta on ehditty jo läpikäydä...

        Aivan hulvattomia hetkiä ..olen viettänyt kuolevan potilaan vuoteen vierellä, kun ei ole enää ollut mitään moralisoitavaa kenenkään tekemisistä tai halua opettaa tai neuvoa tai... on vain ollut ne hetket ja kyky nauraa oman elämän pienuudelle... hyväksyvästi.

        Se kokemus että niille jotka jäävät jälkeen... on kuolema aina pahempi juttu.. on minussa kokemuksieni myötä vahvistunut. Kun ihminen kuolee ...syntyy siihen hetkeen joku samankaltainen tunne kuin ihmisen syntyessä... melkein automaattisesti huokaa.. että ota minut mukaan! Sellainen ihmeellinen rauha ja helpotus... niissä hetkissä on.

        Jos teillä joskus on mahdollisuus jakaa tuollainen hetki... mahdollisuus elää viimeiset henkäykset läheistenne kanssa, älkää jättäkö niitä käyttämättä... niistä oppii jotain. En tiedä mitä. Ehkä sen, että kuolema todellakin on jotain yhtä luonnollista kuin syntymä. Aiemmat sukupolvet, ne joiden aikana kuolema oli arjessa mukana, olivat tuossa kokemisessa etuoikeutettuja.

        niin varmasti tuntuvat, mutta se on heidän tapansa.. ehkä he jotenkin vain eivät osaa keskenään sitä muuten käsitellä. Vai haluaisit kuolla kohtuullisen pitkään ja hartaasti, hiukan hymyilytti tuo sanonta vaikka puhutaan vakavasta aiheesta. ;) Luulen että yhtä lailla monet haluavat kuolla nopeasti, oikeastaan asiaa tajuamatta, siitäkin on monenlaisia "toiveita".

      • Pirre*
        TR.maalariN kirjoitti:

        ...että olen ollut kolmantena osapuolena tilanteissa joissa sekä omainen että kuoleva ovat keskenään puhuneet kuin uskoen toivoon... ja omalla tahollaan kumpainenkin on puhunut minulle siitä, että tietävät lähestyvästä kuolemasta.
        Sellaiset tilanteet... tuntuvat falskeilta...

        Luulen, että kuoleman lähestyessä... ei voi itse valita että onko rohkea tai reipas tai... mitä on ... voi vain valita sen, kenelle mitäkin kokemastaan näyttää. Kaikki joiden olen nähnyt kuollevan... ovat olleet kuolemassaan aitoja... siinä kun ei ole enää tilaa millekään muulle. Jossain aiemmin kirjoitinkin, että parhaiten viihdynkin kuolevien ihmisten seurassa...

        Jos itse voisin valita sen miten kuolen... kuolisin mieluusti kohtuullisen pitkään ja hartaasti... silloin kuolema muuttuu jossain vaiheessa nimittäin, näkemäni ja kokemani mukaan ystäväksi... jopa seikkailuksi. Kiukku ja suru luopumisesta on ehditty jo läpikäydä...

        Aivan hulvattomia hetkiä ..olen viettänyt kuolevan potilaan vuoteen vierellä, kun ei ole enää ollut mitään moralisoitavaa kenenkään tekemisistä tai halua opettaa tai neuvoa tai... on vain ollut ne hetket ja kyky nauraa oman elämän pienuudelle... hyväksyvästi.

        Se kokemus että niille jotka jäävät jälkeen... on kuolema aina pahempi juttu.. on minussa kokemuksieni myötä vahvistunut. Kun ihminen kuolee ...syntyy siihen hetkeen joku samankaltainen tunne kuin ihmisen syntyessä... melkein automaattisesti huokaa.. että ota minut mukaan! Sellainen ihmeellinen rauha ja helpotus... niissä hetkissä on.

        Jos teillä joskus on mahdollisuus jakaa tuollainen hetki... mahdollisuus elää viimeiset henkäykset läheistenne kanssa, älkää jättäkö niitä käyttämättä... niistä oppii jotain. En tiedä mitä. Ehkä sen, että kuolema todellakin on jotain yhtä luonnollista kuin syntymä. Aiemmat sukupolvet, ne joiden aikana kuolema oli arjessa mukana, olivat tuossa kokemisessa etuoikeutettuja.

        vihainen itselleni ja etenkin sairaalan henkilökunnalle, kun he eivät sanoneet minulle suoraan, että isänne kuolee mahdollisesti jo seuraavana yönä, vaikka muuten tiesin tai tunsin että hän kuolee pian, mutta en osannut arvata kuitenkaan että niin pian.

        Mutta tiedän, että hän kuoli rauhallisesti, itse kylläkin sitä ilmeisesti tiedostamatta, ja toisaalta olen siitä hyvilläni, mutta toisaalta pahoillani. Hyvilläni siksi koska hänellä ei olisi ollut tarpeeksi aikaa kypsyä siihen, vaikka luulen ja toisaalta tiedänkin, ettei hän pelännyt koskaan kuolemaa, hän oli siinä suhteessa kypsä ihminen.
        Sanomatta jäi kuitenkin paljon...tästäkin pitäisi oppia - siis pitäisi...

        Minäkin haluaisin myös kuolla noin, että saisin selvittää välini omaisteni kanssa, vaikkei mitään varsinaista selvittämistä olisikaan.
        Oletko huomannut, onko suhtautuminen lähestyvään kuolemaan missään suhteessa siihen kuinka elämänsä on elänyt, kysyn siksi kun kerrot olleesi niin usein kuolemassa "mukana"?

      • Marion.T
        zakzak kirjoitti:

        Toinen on jo mennyt (72-vuotiaana), toinen alle 50-vuotias on siellä nyt. Molemmille yhteistä tyyni olemus ja rauhallinen olo. Leppoisia. Ainoa hoito on kivunlievitys. He tietävät, ettei enää kestä kauan. Tuntuu aivan siltä, että molemmat olisivat kypsempiä ihmisiä kuin ennen.

        muutama vuosi sitten, ja hän tiesi koko ajan ettei paljon mitään ole tehtävissä.

        Hän kertoi että pahinta ei ollut sairaus vaan se, että ystävät hylkäsivät hänet totaalisesti - en voinut ymmärtää miten ihminen voi olla niin julma, että jättää ystävänsä kuolemaan yksin.

        Meillä oli iso naisporukka jotka kokoontuivat säännöllisesti, ja hänet sivuutettiin kokonaan, kun hän sairastui. Vaikka yritin puhua heille että soittaisivat edes, niin kukaan ei halunnut.

        Itse pidin häneen yhteyttä ihan loppuun saakka, ja vaikka hän ei enää jaksanut edes ylös nousta, niin hänelle puhuminen jonkun kanssa oli se jonka hän sanoi aina helpottavan.

        Nyt en ole enää vuosikausiin ollut yhteydessä keneenkään noista naisista - jotenkin se tuntui niin pahalta.

      • Marion.T
        kypsä50plus kirjoitti:

        Pirre*Kauniista sanoista ja hyvää kesää myöskin.
        Meillä on tänään poikamme häät nekin on iloisia tapahtumia ja sitten meille synty 4lapsenlapsi puolitoista viikkoa sitten oikein prinsessa,nämä antaa uskoa elämälle haluan nähdä,että he kasvaa aikuiseksi.Toivon,että heidän elämä menis hyvin.

        sinulla on nyt elämässäsi kaikenlaista, niin surua mutta myös valtavasti iloa.

        Kirjoituksesi oli niin elämänmyönteinen, että vastasin siihen onnitellakseni uudesta lapsenlapsesta ja poikasi häistä.

        Kyllä kaikki menee hyvin - usko lujasti siihen.
        Kaunista kesän jatkoa sinulle.

      • tähtitoimittaja ejk
        Marion.T kirjoitti:

        muutama vuosi sitten, ja hän tiesi koko ajan ettei paljon mitään ole tehtävissä.

        Hän kertoi että pahinta ei ollut sairaus vaan se, että ystävät hylkäsivät hänet totaalisesti - en voinut ymmärtää miten ihminen voi olla niin julma, että jättää ystävänsä kuolemaan yksin.

        Meillä oli iso naisporukka jotka kokoontuivat säännöllisesti, ja hänet sivuutettiin kokonaan, kun hän sairastui. Vaikka yritin puhua heille että soittaisivat edes, niin kukaan ei halunnut.

        Itse pidin häneen yhteyttä ihan loppuun saakka, ja vaikka hän ei enää jaksanut edes ylös nousta, niin hänelle puhuminen jonkun kanssa oli se jonka hän sanoi aina helpottavan.

        Nyt en ole enää vuosikausiin ollut yhteydessä keneenkään noista naisista - jotenkin se tuntui niin pahalta.

        sama kävi ystävälleni. Hänellä oli (muka) hirveästi kavereita/ystäviä kun kaikki oli hyvin, mutta sairauden jälkeen jopa paiskattiin luuri korvaan kun hän pyysi apua. Luulen että pohjimmiltaan oli kyse siitä ettei kukaan halunnut joutua "uhrautumaan", auttamaan ehkä paljonkin, koska tämä ystäväni asui yksin. Vielä enemmän oli kyllä kyse siitä, etteivät nämä tyypit mitään ystäviä koskaan olleetkaan. Ja tuhkan laskin aikanaan minä, ei omaiset. Ohhoijaa.

      • Marion.T
        tähtitoimittaja ejk kirjoitti:

        sama kävi ystävälleni. Hänellä oli (muka) hirveästi kavereita/ystäviä kun kaikki oli hyvin, mutta sairauden jälkeen jopa paiskattiin luuri korvaan kun hän pyysi apua. Luulen että pohjimmiltaan oli kyse siitä ettei kukaan halunnut joutua "uhrautumaan", auttamaan ehkä paljonkin, koska tämä ystäväni asui yksin. Vielä enemmän oli kyllä kyse siitä, etteivät nämä tyypit mitään ystäviä koskaan olleetkaan. Ja tuhkan laskin aikanaan minä, ei omaiset. Ohhoijaa.

        itse sairastuttuani.
        Vaikka sairauteni ei olekaan mikää kammottavuus, niin kyllä ystävät ovat vaihtuneet.

        Tietenkin siihen vaikutti myös tuo ystäväni kuolema, itse lopetin käymisen naisten illoissa, jo silloin kun huomasin miten kylmiä nuo niinsanotut ystävät todellisuudessa ovat.

        Parhaat ystävät sairastunut ihminen löytää vertaistuen kautta. Kenenkään ei tarvitse jäädä yksin.

      • taikis
        Pirre* kirjoitti:

        vihainen itselleni ja etenkin sairaalan henkilökunnalle, kun he eivät sanoneet minulle suoraan, että isänne kuolee mahdollisesti jo seuraavana yönä, vaikka muuten tiesin tai tunsin että hän kuolee pian, mutta en osannut arvata kuitenkaan että niin pian.

        Mutta tiedän, että hän kuoli rauhallisesti, itse kylläkin sitä ilmeisesti tiedostamatta, ja toisaalta olen siitä hyvilläni, mutta toisaalta pahoillani. Hyvilläni siksi koska hänellä ei olisi ollut tarpeeksi aikaa kypsyä siihen, vaikka luulen ja toisaalta tiedänkin, ettei hän pelännyt koskaan kuolemaa, hän oli siinä suhteessa kypsä ihminen.
        Sanomatta jäi kuitenkin paljon...tästäkin pitäisi oppia - siis pitäisi...

        Minäkin haluaisin myös kuolla noin, että saisin selvittää välini omaisteni kanssa, vaikkei mitään varsinaista selvittämistä olisikaan.
        Oletko huomannut, onko suhtautuminen lähestyvään kuolemaan missään suhteessa siihen kuinka elämänsä on elänyt, kysyn siksi kun kerrot olleesi niin usein kuolemassa "mukana"?

        maalarin jossain lausumaan, että haluaisi tavallaan kuolla kauan.... mehän voimme jokainen "kuolla kauan" kun aloitamme terveenä. Tarkoitan sitä, että välimme voisimme selvittää jo ennenkuin mitään uhkaa olisi olemassakaan. Voisimme ajatella vaikka että mikä tahansa hetki voi olla se viimeinen.

        Itse toivoisin myös että omaisille kerrottaisiin mahdollisesta tilanteesta, mutta heiltä toivoisin myös ymmärrystä etten haluaisi elää pitkän aikaa kuin kuoleva. Jos elämän viimeisetkin hetket voisi elää ilman että näkisin jatkuvan säälin toisten silmissä jolloin joutuisin lohduttajan asemaan?

      • Pirre*
        kypsä50plus kirjoitti:

        Pirre*Kauniista sanoista ja hyvää kesää myöskin.
        Meillä on tänään poikamme häät nekin on iloisia tapahtumia ja sitten meille synty 4lapsenlapsi puolitoista viikkoa sitten oikein prinsessa,nämä antaa uskoa elämälle haluan nähdä,että he kasvaa aikuiseksi.Toivon,että heidän elämä menis hyvin.

        Paljon Onnea pikkuisen prinsessan johdosta, että he osaavat olla kohta kauniita..., rinsessa mekko päällä..:)

        Paljon Onnea myös poikanne häiden johdosta, voi ne on liikuttavia, niiskutus -juhlia äideille, onnestahan me silmät tirisevät....

        Sinulla on tosiaan monta syytä parantua ja elää...

      • tähtitoimittaja ejk
        taikis kirjoitti:

        maalarin jossain lausumaan, että haluaisi tavallaan kuolla kauan.... mehän voimme jokainen "kuolla kauan" kun aloitamme terveenä. Tarkoitan sitä, että välimme voisimme selvittää jo ennenkuin mitään uhkaa olisi olemassakaan. Voisimme ajatella vaikka että mikä tahansa hetki voi olla se viimeinen.

        Itse toivoisin myös että omaisille kerrottaisiin mahdollisesta tilanteesta, mutta heiltä toivoisin myös ymmärrystä etten haluaisi elää pitkän aikaa kuin kuoleva. Jos elämän viimeisetkin hetket voisi elää ilman että näkisin jatkuvan säälin toisten silmissä jolloin joutuisin lohduttajan asemaan?

        joutua lohduttajan asemaan. Ja pitää yllä reipasta mieltä niin muille kuin (muka) itselleenkin, olla rohkea loppuun saakka ym. ym. Koko elämänsä ihminen ottaa vastuuta toisista, huolehtii, ottaa huomioon, siis tarkoitan että ainakin niin pitäisi tehdä. Minusta sekä kehto- että arkkuvaihe ovat niitä jolloin voi ihan hyvin olla itsekäs, muulloin voi parannella otteitaan. ;)

      • laittaa omaiset
        taikis kirjoitti:

        olisikohan sellaista mahdollisuutta olemassa, että omaisille kerrottaisiin sairaudesta, mutta itse potilaalle ei, mikäli potilas olis ilmaissut kirjallisen tahtonsa, ettei halua tämänkaltaista asiaa kerrottavan itselleen. Siis sitä että olet nyt sairastunut kuolemaan johtavaan sairauteen.

        Onko väärin jos ihminen on itsekäs tuossa asiassa? jos haluaa olla tietämätön sairautensa laadusta ? Eikö se tarkoita sitä että hänen pitäisi uhrata elämänsä viimeiset ajat läheistensä hyväksi ?

        kyllä mahdottomaan välikäteen, kun kuitenkin käytöksessä heijastuu kaikki mitä ihminen tietää.

      • Pirre*
        tähtitoimittaja ejk kirjoitti:

        sama kävi ystävälleni. Hänellä oli (muka) hirveästi kavereita/ystäviä kun kaikki oli hyvin, mutta sairauden jälkeen jopa paiskattiin luuri korvaan kun hän pyysi apua. Luulen että pohjimmiltaan oli kyse siitä ettei kukaan halunnut joutua "uhrautumaan", auttamaan ehkä paljonkin, koska tämä ystäväni asui yksin. Vielä enemmän oli kyllä kyse siitä, etteivät nämä tyypit mitään ystäviä koskaan olleetkaan. Ja tuhkan laskin aikanaan minä, ei omaiset. Ohhoijaa.

        vakava sairaus tekee avuttomaksi, ei ole oikein rohkeutta ja sanoja millä lohduttaa. Sairastunutkin voisi ymmärtää tämän pelon ja ottaa itse yhteyttä, vaikka se mieli voi olla niin myllerryksessä tosin, ettei siinä enää muita jaksa ajatella, mutta niinhän se on ystävilläkin. Siinä voi olla hienotunteisuuttakin liikaa, ei haluta häiritä, vaikka kyseessä olisi ystäväkin.

        En haluaisi kehua itseäni, mutta minä olen rohkeasti ottanut puheeksi syöpää sairastavan kanssa hänen vointinsa ja kukaan ei ole vielä sanonut miksi sinä utelet, he ovat jotenkin helpottuneena puhuneet sairaudestaan, eikä siinä minun oikeastaan ole sitten tarvinnut sanoa paljoakaan, kuunella vain.

      • tähtitoimittaja ejk
        Pirre* kirjoitti:

        vakava sairaus tekee avuttomaksi, ei ole oikein rohkeutta ja sanoja millä lohduttaa. Sairastunutkin voisi ymmärtää tämän pelon ja ottaa itse yhteyttä, vaikka se mieli voi olla niin myllerryksessä tosin, ettei siinä enää muita jaksa ajatella, mutta niinhän se on ystävilläkin. Siinä voi olla hienotunteisuuttakin liikaa, ei haluta häiritä, vaikka kyseessä olisi ystäväkin.

        En haluaisi kehua itseäni, mutta minä olen rohkeasti ottanut puheeksi syöpää sairastavan kanssa hänen vointinsa ja kukaan ei ole vielä sanonut miksi sinä utelet, he ovat jotenkin helpottuneena puhuneet sairaudestaan, eikä siinä minun oikeastaan ole sitten tarvinnut sanoa paljoakaan, kuunella vain.

        tässäkin asiassa tosiaan.. ja jokainen sairastunut, kuin myös hänen ystävänsä suhtautuvat asioihin eri tavoin. Avuttomuus asian edessä on varmasti totta, ei tiedä miten pitäisi suhtautua vaikka olisi kyseessä kuinka läheinen ystävä. Tässä mun jutussa ystäväni kyllä pyysi käytännön apua niiltä, jotka asuivat lähempänä (kuin minä), ja luurin korvaan paiskaaminen on kyllä melkoisen sanonko mitä.

        Usein tosiaan auttaa pelkkä kuunteleminen ihan siinä kuin käytännön asioiden hoitaminenkin.

      • Marion.T
        tähtitoimittaja ejk kirjoitti:

        tässäkin asiassa tosiaan.. ja jokainen sairastunut, kuin myös hänen ystävänsä suhtautuvat asioihin eri tavoin. Avuttomuus asian edessä on varmasti totta, ei tiedä miten pitäisi suhtautua vaikka olisi kyseessä kuinka läheinen ystävä. Tässä mun jutussa ystäväni kyllä pyysi käytännön apua niiltä, jotka asuivat lähempänä (kuin minä), ja luurin korvaan paiskaaminen on kyllä melkoisen sanonko mitä.

        Usein tosiaan auttaa pelkkä kuunteleminen ihan siinä kuin käytännön asioiden hoitaminenkin.

        yksin lähtee, mutta jos on ystäviä ja perhettä jotka tukevat, niin tuntuu varmankin siltä että on elämässään saanut jotain hyvääkin aikaiseksi.

        Yksin oleminen vakavan sairauden kanssa on varmasti todella raskasta. Silloin alkaa ilman muuta ajattelemaan että kukaan ei välitä, eikä kukaan jää kaipaamaan. Voi tuntea että elämä on mennyt aivan kuin hukkaan.

        Kuunteleminen on todella tärkeätä, sen tiedän omasta vapaaehtoistyöstäni.
        On niin paljon niitä joilla ei ole ketään ja kun sairaus yllättää niin yksinäisyys korostuu.

        Toivoisin että jokaisella ihmisellä olisi edes yksi hyvä ystävä, sellainen joka ei jättäisi vaikeuksienkaan kohdatessa.

      • jaanamaikki
        taikis kirjoitti:

        maalarin jossain lausumaan, että haluaisi tavallaan kuolla kauan.... mehän voimme jokainen "kuolla kauan" kun aloitamme terveenä. Tarkoitan sitä, että välimme voisimme selvittää jo ennenkuin mitään uhkaa olisi olemassakaan. Voisimme ajatella vaikka että mikä tahansa hetki voi olla se viimeinen.

        Itse toivoisin myös että omaisille kerrottaisiin mahdollisesta tilanteesta, mutta heiltä toivoisin myös ymmärrystä etten haluaisi elää pitkän aikaa kuin kuoleva. Jos elämän viimeisetkin hetket voisi elää ilman että näkisin jatkuvan säälin toisten silmissä jolloin joutuisin lohduttajan asemaan?

        ovat esimerkiksi alkoholistit ja tupakoitsijat?

      • jaanamaikki
        tähtitoimittaja ejk kirjoitti:

        joutua lohduttajan asemaan. Ja pitää yllä reipasta mieltä niin muille kuin (muka) itselleenkin, olla rohkea loppuun saakka ym. ym. Koko elämänsä ihminen ottaa vastuuta toisista, huolehtii, ottaa huomioon, siis tarkoitan että ainakin niin pitäisi tehdä. Minusta sekä kehto- että arkkuvaihe ovat niitä jolloin voi ihan hyvin olla itsekäs, muulloin voi parannella otteitaan. ;)

        päättäminen kuuluu myös tuohon,siis ettei esimerkiksi halua mitään hautajaisia pidettävän!monivuotinen naapurini kuoli muutamia vuosia sitten,yllätyin kun kyselin hänen vointiaan aika paljon nuoremmalta aviopuolisoltaan ja hän kertoi miehensä kuolleen muutama kuukausi sitten,hautajaisia ei ollut pidetty hänen oman toivomuksensa mukaan,ainoastaan poltohautaus ja tyhka sirolteltu muistolehtoon,tämän jälkeen oli vasta ilmoitettu sukulaisillekin!

      • jaanamaikki
        Marion.T kirjoitti:

        muutama vuosi sitten, ja hän tiesi koko ajan ettei paljon mitään ole tehtävissä.

        Hän kertoi että pahinta ei ollut sairaus vaan se, että ystävät hylkäsivät hänet totaalisesti - en voinut ymmärtää miten ihminen voi olla niin julma, että jättää ystävänsä kuolemaan yksin.

        Meillä oli iso naisporukka jotka kokoontuivat säännöllisesti, ja hänet sivuutettiin kokonaan, kun hän sairastui. Vaikka yritin puhua heille että soittaisivat edes, niin kukaan ei halunnut.

        Itse pidin häneen yhteyttä ihan loppuun saakka, ja vaikka hän ei enää jaksanut edes ylös nousta, niin hänelle puhuminen jonkun kanssa oli se jonka hän sanoi aina helpottavan.

        Nyt en ole enää vuosikausiin ollut yhteydessä keneenkään noista naisista - jotenkin se tuntui niin pahalta.

        oli oikea yhdistysihminen mutta kun sai diagnoosin alzheimer ja luopui luottamustehtävistään ei kukaan yhdistustovereista pitänyt sen jälkeen minkäänlaista yhteyttä,hautajaisiin kyllä tultiin suurin seppelein!

      • TR.maalariN
        jaanamaikki kirjoitti:

        ovat esimerkiksi alkoholistit ja tupakoitsijat?

        ... minä kommentissani, tarkoitin sellaista muutaman kuukauden prosessia, aikaa jolloin tietää kuoleman olevan lähellä ja tulossa...
        ja jolloin voi keskittyä vain siihen kuolemiseensa.

        En haluaisi käyttää tuota aikaa ... elämään jäävien ohjeistamiseen. En esimerkiksi välittäisi suunnitella hautajaisiani tms.. Ennemminkin haluaisin terästäytyä nauttimaan pienistä asioista, joiden arvoa nyt, en kiireiltäni ehdi edes havaita...
        Luulen, että elämässä on paljon sellaisia asioita.

      • jaanamaikki
        TR.maalariN kirjoitti:

        ... minä kommentissani, tarkoitin sellaista muutaman kuukauden prosessia, aikaa jolloin tietää kuoleman olevan lähellä ja tulossa...
        ja jolloin voi keskittyä vain siihen kuolemiseensa.

        En haluaisi käyttää tuota aikaa ... elämään jäävien ohjeistamiseen. En esimerkiksi välittäisi suunnitella hautajaisiani tms.. Ennemminkin haluaisin terästäytyä nauttimaan pienistä asioista, joiden arvoa nyt, en kiireiltäni ehdi edes havaita...
        Luulen, että elämässä on paljon sellaisia asioita.

        voi suunnitella jo NYT?

      • taikis
        jaanamaikki kirjoitti:

        voi suunnitella jo NYT?

        miksi emme voisi tehdä kaikkia "valmistelevia" toimenpiteitä heti, terveenä ollessamme. miksi pitäisi odottaa jotain määrättyä aikaa jolloin aletaan valmistautumaan kuolemiseen. Toiselle se saattaa tulla silmänräpäyksessä joku kituu vuosikausia.

      • TR.maalariN
        taikis kirjoitti:

        miksi emme voisi tehdä kaikkia "valmistelevia" toimenpiteitä heti, terveenä ollessamme. miksi pitäisi odottaa jotain määrättyä aikaa jolloin aletaan valmistautumaan kuolemiseen. Toiselle se saattaa tulla silmänräpäyksessä joku kituu vuosikausia.

        miten tai miksi kuolemaan pitäisi erityisesti valmistautua?
        ... tai minusta paras tapa valmisatutua on se että elää...

        Aiemmin tuolla kirjoitin, että mieluusti kuolisin pitkään ja hartaasti (siis muutaman kuukauden) ... ja siinäkin on kyse elämisestä. Uskon nimittäin siihen, että eläminen tuolloin tuntuu yksinkertaisuudessaan suunnattoman nautinnolliselta;))

        Minulle on tärkeää se, että kuoleman hetkellä tiedän eläneeni:

        ’Kun ei takerru ikäviin asioihin, kun vain muistaa nauraa elämälle’, oli mies joskus naiselle sanonut. ’Opinkohan ikinä’, nainen ajatteli. Parhaimmillaan, kuoleva osasi nauraa kuolemalle. Osasi hänkin, nauraa rakkautensa hupsuudelle, mutta nauraa elämälle, kohtalolle, oppisikohan hän sitä koskaan’, mietti nainen.

        ’Miksi minun pitäisikään oppia’, jatkoi nainen ajatustaan.
        ’Minulle se olisi pakoa, kokisin sen niin. Jos olen typerä ja haluan hampaat irvessä tapella tyhjyyttä vastaan, niin tappelen. Hakkaan päätäni seinään, haikailen ja haaveilen jostain sellaisesta, jonka haaveilusta joku muu on ajat sitten luopunut.

        Pääasia on kuitenkin se, että kuoleman hetkellä tiedän yrittäneeni. Ehkäpä silloin kykenen nauramaankin. Nauran sitten kuolemalleni ja elämäni pienuudelle. Kukaan tai mikään ei saa minua vakuuttumaan, että ilman jakamista elämässä olisi mitään järkeä. Jos minua ei rakasteta, rakastan itse niin saatanasti.’

        ;)) ... kuten jo joskus aiemminkin... olen sanonut

      • taikis
        TR.maalariN kirjoitti:

        miten tai miksi kuolemaan pitäisi erityisesti valmistautua?
        ... tai minusta paras tapa valmisatutua on se että elää...

        Aiemmin tuolla kirjoitin, että mieluusti kuolisin pitkään ja hartaasti (siis muutaman kuukauden) ... ja siinäkin on kyse elämisestä. Uskon nimittäin siihen, että eläminen tuolloin tuntuu yksinkertaisuudessaan suunnattoman nautinnolliselta;))

        Minulle on tärkeää se, että kuoleman hetkellä tiedän eläneeni:

        ’Kun ei takerru ikäviin asioihin, kun vain muistaa nauraa elämälle’, oli mies joskus naiselle sanonut. ’Opinkohan ikinä’, nainen ajatteli. Parhaimmillaan, kuoleva osasi nauraa kuolemalle. Osasi hänkin, nauraa rakkautensa hupsuudelle, mutta nauraa elämälle, kohtalolle, oppisikohan hän sitä koskaan’, mietti nainen.

        ’Miksi minun pitäisikään oppia’, jatkoi nainen ajatustaan.
        ’Minulle se olisi pakoa, kokisin sen niin. Jos olen typerä ja haluan hampaat irvessä tapella tyhjyyttä vastaan, niin tappelen. Hakkaan päätäni seinään, haikailen ja haaveilen jostain sellaisesta, jonka haaveilusta joku muu on ajat sitten luopunut.

        Pääasia on kuitenkin se, että kuoleman hetkellä tiedän yrittäneeni. Ehkäpä silloin kykenen nauramaankin. Nauran sitten kuolemalleni ja elämäni pienuudelle. Kukaan tai mikään ei saa minua vakuuttumaan, että ilman jakamista elämässä olisi mitään järkeä. Jos minua ei rakasteta, rakastan itse niin saatanasti.’

        ;)) ... kuten jo joskus aiemminkin... olen sanonut

        miksi kuolemaan pitäisi valmistautua ja valmistella muita. Sitähän tässä olen koko ajan ihmetellyt, itse en haluaisi kuulla asiaa ettei minun tarvitsisi "alkaa tekemään kuolemaa" vaan voisin elää täyttä elämää senkin ajan mitä tiedon saatuani käyttäisin turhaan sairauden miettimiseen ja mahdollisiin epätoivoisiin hoitoihin. Sitä en jaksa uskoa, että kukaan voisi.....kuultuaan kuolemaanjohtavasta sairastumisestaan....elää niinkuin ei mitään olisi muuttunut.

      • tähtitoimittaja ejk
        TR.maalariN kirjoitti:

        miten tai miksi kuolemaan pitäisi erityisesti valmistautua?
        ... tai minusta paras tapa valmisatutua on se että elää...

        Aiemmin tuolla kirjoitin, että mieluusti kuolisin pitkään ja hartaasti (siis muutaman kuukauden) ... ja siinäkin on kyse elämisestä. Uskon nimittäin siihen, että eläminen tuolloin tuntuu yksinkertaisuudessaan suunnattoman nautinnolliselta;))

        Minulle on tärkeää se, että kuoleman hetkellä tiedän eläneeni:

        ’Kun ei takerru ikäviin asioihin, kun vain muistaa nauraa elämälle’, oli mies joskus naiselle sanonut. ’Opinkohan ikinä’, nainen ajatteli. Parhaimmillaan, kuoleva osasi nauraa kuolemalle. Osasi hänkin, nauraa rakkautensa hupsuudelle, mutta nauraa elämälle, kohtalolle, oppisikohan hän sitä koskaan’, mietti nainen.

        ’Miksi minun pitäisikään oppia’, jatkoi nainen ajatustaan.
        ’Minulle se olisi pakoa, kokisin sen niin. Jos olen typerä ja haluan hampaat irvessä tapella tyhjyyttä vastaan, niin tappelen. Hakkaan päätäni seinään, haikailen ja haaveilen jostain sellaisesta, jonka haaveilusta joku muu on ajat sitten luopunut.

        Pääasia on kuitenkin se, että kuoleman hetkellä tiedän yrittäneeni. Ehkäpä silloin kykenen nauramaankin. Nauran sitten kuolemalleni ja elämäni pienuudelle. Kukaan tai mikään ei saa minua vakuuttumaan, että ilman jakamista elämässä olisi mitään järkeä. Jos minua ei rakasteta, rakastan itse niin saatanasti.’

        ;)) ... kuten jo joskus aiemminkin... olen sanonut

        että taikis tarkoittaisi lähinnä käytännön asioita, hautajaisia, muistotilaisuutta, hautapaikkaa ja sen sellaista, mitä itse haluaa ja haluaako. Voihan ne funtsia jo terveenä ollessaan, tiedän yhden tyypin joka on tehnyt oman kirstunsa. ;)

      • TR.maalariN
        tähtitoimittaja ejk kirjoitti:

        että taikis tarkoittaisi lähinnä käytännön asioita, hautajaisia, muistotilaisuutta, hautapaikkaa ja sen sellaista, mitä itse haluaa ja haluaako. Voihan ne funtsia jo terveenä ollessaan, tiedän yhden tyypin joka on tehnyt oman kirstunsa. ;)

        sairastui paksunsuolen syöpään n. 1,5 vuotta sitten ja onnistuneen leikkauksen jälkeen, kuoli paranemisen maksimointiin aloitetun sytostaatin sivuvaikutuksen aiheuttamaan infarktiin... (todettiin muuten jälkikäteen hoitovirheeksi... koska potilaan kertomia oireita ei oltu noteerattu... mutta se on toinen tarina)

        Serkkuni, kuultuaan sairastumisesta, esitti monta monta romanttista toivetta siitä, miten hänet tulisi haludata...tai hän ei halunnut oikeastaan tulla haludatuksi, vaan halusi että aviomies ripottelisi jatkossa tuhkaa... milloin mihinkin matkustaisi jne...

        Nuo toivomukset tekivät hautaamisesta helvetillisen prosessin... vanhemmat itkivät kun ei ollut hautaa ja paikkaa... ja lainsäädäntö kieltää tuhkan viennin ulkomaille jne... jne... jne...
        Serkkuni tuhkauurna oli vuoden hänen miehensä olkkarin pöydällä... ja normaali surutyö viivästyi kaikilta lähiomaisilta jne...

        Nuo kokemukset opettivat minulle sen, että en totisesti esitä yhtään toivetta jälkeenjääville...
        Koska mitä merkitystä kuolleelle on sillä mitä hänen tomumajalleen tehdään? Minut saa syöttää vaikka koirille... yksi hailea.. Koska ei minua silloin enää ole.

      • Angiina
        taikis kirjoitti:

        miksi kuolemaan pitäisi valmistautua ja valmistella muita. Sitähän tässä olen koko ajan ihmetellyt, itse en haluaisi kuulla asiaa ettei minun tarvitsisi "alkaa tekemään kuolemaa" vaan voisin elää täyttä elämää senkin ajan mitä tiedon saatuani käyttäisin turhaan sairauden miettimiseen ja mahdollisiin epätoivoisiin hoitoihin. Sitä en jaksa uskoa, että kukaan voisi.....kuultuaan kuolemaanjohtavasta sairastumisestaan....elää niinkuin ei mitään olisi muuttunut.

        Arvelen, ettei maalari tarkoitakaan, että olisi elettävä huolimatta tiedosta, että tekee kuolemaa. Vaan on elettävä juuri siksi, koska kuolema tekee tuloaan. Tosiasiassahan me elämme koko ajan tuon tiedon kanssa, koska meistä kukaan ei tiedä, koska kuolemme.

        Tarkoitatkohan sinä tietämistä enemmän sitä, että et jaksaisi käydä läpi elämästä luopumiseen liittyvää surua? Ehkä olet jo joutunut tähän mennessä sekä luopumaan että suremaan sen verran, että haluaisit säästää itsesi raskaalta suruprosessilta...

      • tähtitoimittaja ejk
        TR.maalariN kirjoitti:

        sairastui paksunsuolen syöpään n. 1,5 vuotta sitten ja onnistuneen leikkauksen jälkeen, kuoli paranemisen maksimointiin aloitetun sytostaatin sivuvaikutuksen aiheuttamaan infarktiin... (todettiin muuten jälkikäteen hoitovirheeksi... koska potilaan kertomia oireita ei oltu noteerattu... mutta se on toinen tarina)

        Serkkuni, kuultuaan sairastumisesta, esitti monta monta romanttista toivetta siitä, miten hänet tulisi haludata...tai hän ei halunnut oikeastaan tulla haludatuksi, vaan halusi että aviomies ripottelisi jatkossa tuhkaa... milloin mihinkin matkustaisi jne...

        Nuo toivomukset tekivät hautaamisesta helvetillisen prosessin... vanhemmat itkivät kun ei ollut hautaa ja paikkaa... ja lainsäädäntö kieltää tuhkan viennin ulkomaille jne... jne... jne...
        Serkkuni tuhkauurna oli vuoden hänen miehensä olkkarin pöydällä... ja normaali surutyö viivästyi kaikilta lähiomaisilta jne...

        Nuo kokemukset opettivat minulle sen, että en totisesti esitä yhtään toivetta jälkeenjääville...
        Koska mitä merkitystä kuolleelle on sillä mitä hänen tomumajalleen tehdään? Minut saa syöttää vaikka koirille... yksi hailea.. Koska ei minua silloin enää ole.

        tuo on yksi puoli asiasta, voisi tietysti miettiä ettei ihan älyttömiä toiveita laita sukulaisten kiusaksi. Toinen puoli on taas se, noudatetaanko toiveita vaikka voitaisiin, vaikka ei haluaisi mitään itkijäisiä niin sellaiset kuitenkin järjestetään, tai itketään koska ei voida olla itkemättä. ;)

        Tarkoitan kuitenkin sitä, että koska täällä puhutaan läheisten huomioonottamisesta kuolemassakin, niin voisihan sen tehdä myös käytännön järjestelyjen osalta. Oma vika jos niitä ei pystytä noudattamaan, ja se ei tosiaan itseä enää haittaa. Ei kyllä saisi haitata omaisiakaan, jos ihan hulluja pyytää.

      • taikis
        Angiina kirjoitti:

        Arvelen, ettei maalari tarkoitakaan, että olisi elettävä huolimatta tiedosta, että tekee kuolemaa. Vaan on elettävä juuri siksi, koska kuolema tekee tuloaan. Tosiasiassahan me elämme koko ajan tuon tiedon kanssa, koska meistä kukaan ei tiedä, koska kuolemme.

        Tarkoitatkohan sinä tietämistä enemmän sitä, että et jaksaisi käydä läpi elämästä luopumiseen liittyvää surua? Ehkä olet jo joutunut tähän mennessä sekä luopumaan että suremaan sen verran, että haluaisit säästää itsesi raskaalta suruprosessilta...

        sitä, että itseni tuntien pyrkisin taistelemaan turhaa vastaan, en antaisi itselleni lupaa hellittää toivottomassakaan tilanteessa, keskittyisin mahdolliseen sairauteeni liikaa. Ahmisin kaiken mahdollisen tiedon, ajautuisin puoskaroitavaksi,uhraisin kaiken omaisuuteni yksityislääkäreihin, turvautuisin epämääräisiin hoitokokeiluihin. Normaalielämäni loppuisi. Sitten vielä kantaisin liikaa huolta miten muut pärjäisivät ilman minua (sehän olisi mielestäni tietysti mahdotonta) Yksinkertaisesti, elämäni alkaisi pyörimään liian pienissä kuvioissa. Ja kääntöpuolena, en haluaisi sääliä koska joutuisin lohduttajaksi sääliville. En luota itseeni, että jos tietäisin mahdollisesta sairaudestani, osaisin sen salata keneltäkään.

        Kuinka monta kertaa olenkaan sanonut jo tässäkin ketjussa, että jokainen lähdemme täältä kun aikamme on tullut. Siinäpä se. En minä nyt kaipaa sääliä ja opettamista tässä jutussa, vaan haluan saada pitää oman näkemykseni koska koen sen olevan yhtä arvokas kuin jonkun toisen toisenlainen näkemys asioista.

        Hyvänen aika sentään, minähän haluan nimenomaan elää,enkä alkaa tekemään kuolemaa :)

      • TR.maalariN
        Angiina kirjoitti:

        Arvelen, ettei maalari tarkoitakaan, että olisi elettävä huolimatta tiedosta, että tekee kuolemaa. Vaan on elettävä juuri siksi, koska kuolema tekee tuloaan. Tosiasiassahan me elämme koko ajan tuon tiedon kanssa, koska meistä kukaan ei tiedä, koska kuolemme.

        Tarkoitatkohan sinä tietämistä enemmän sitä, että et jaksaisi käydä läpi elämästä luopumiseen liittyvää surua? Ehkä olet jo joutunut tähän mennessä sekä luopumaan että suremaan sen verran, että haluaisit säästää itsesi raskaalta suruprosessilta...

        niiden poikieni kuoleman... ja päättämään silloin että eläminen kannattaa, on muokannut minun suhtautumistani kuolemaan.
        En saanut koskaan niitä poikiani tuntea muuten kuin liikkeistä kohdussa... Ja se mitä he minulle olivat, oli jotain sellaista joka perustui mielikuviini.

        Tuon kokemuksen myötä jotenkin se, että mikä on elossa, se meillä on ja siitä, mikä on kuollut on olemassa enää vain omat mielikuvat, konkretisoitui.

        Jos en ajattelisi niin, että tiedostettu elämä loppuu kuoleman jälkeen, olisin helvetillisen katkera... Olisihan minulla silloin jossain olemassa kaksi poikaa, persoonaa, joita koskaan en ole saanut tavata... Mitä mieltä sellaisessa olisi? Olisi kammottava ajatus että kuolemani jälkeen... minua vastaan tulisi kaksi täysin tuntematonta sielua... jotka sanoisivat, että moi mutsi;)))

        Mielummin ajattelen siten, että se rakkaus mitä odotusaikana koin... on edelleen mukana elämän kiertokulussa... palautui luontoon... ja syntyy uudelleen jossain muualla. Vaikka niissä kedon kukissa...

      • Pirre*
        kypsä50plus kirjoitti:

        Leukeemia toukokuun alussa jouduin välitömästi sairaalaan,siellä otettiin kaikenlaisia kokeita myös luuydin koe.
        Onneksi lääkäri sanoi,että on se parempi muoto joka on lääkkeilä hoidettavissa,mun sisaruksilta on kyllä otettu verinäytteet,yksi veliestäni voi mulle luovuttaa luuydintä,jos siihen päädytään.Se oli shokki meille kaikille läheisilleni,luulin etten palaa sairaalasta,olin siellä 11päivää,nyt olen ollut nämä pari kuukautta kotona ja käyn verikokeissa,lääkäri soittelee aina sieltä ja kertoi,että arvot on normaalit.Elikkä lääkkeet on tehonnut,nyt menen elokuun alussa käymään sairaalassa otetaan taas luuydin näyte.Mutta täytyy vain uskoa huomiseen ja tulevaisuuttakin täytyy suunnitella,periksi ei saa antaa.

        vielä, että äitini on parantunut syövästään ja setäni myös. Nämä vain lähisuvustani, mutta tuttaviamme tiedän useamman jotaka ovat vielä kymmenen vuoden jälkeenkin terveitä; ei syöpä ole enää kuolemantuomio, joten ole hyvällä mielellä vaan..:)

      • jaanamaikki
        TR.maalariN kirjoitti:

        miten tai miksi kuolemaan pitäisi erityisesti valmistautua?
        ... tai minusta paras tapa valmisatutua on se että elää...

        Aiemmin tuolla kirjoitin, että mieluusti kuolisin pitkään ja hartaasti (siis muutaman kuukauden) ... ja siinäkin on kyse elämisestä. Uskon nimittäin siihen, että eläminen tuolloin tuntuu yksinkertaisuudessaan suunnattoman nautinnolliselta;))

        Minulle on tärkeää se, että kuoleman hetkellä tiedän eläneeni:

        ’Kun ei takerru ikäviin asioihin, kun vain muistaa nauraa elämälle’, oli mies joskus naiselle sanonut. ’Opinkohan ikinä’, nainen ajatteli. Parhaimmillaan, kuoleva osasi nauraa kuolemalle. Osasi hänkin, nauraa rakkautensa hupsuudelle, mutta nauraa elämälle, kohtalolle, oppisikohan hän sitä koskaan’, mietti nainen.

        ’Miksi minun pitäisikään oppia’, jatkoi nainen ajatustaan.
        ’Minulle se olisi pakoa, kokisin sen niin. Jos olen typerä ja haluan hampaat irvessä tapella tyhjyyttä vastaan, niin tappelen. Hakkaan päätäni seinään, haikailen ja haaveilen jostain sellaisesta, jonka haaveilusta joku muu on ajat sitten luopunut.

        Pääasia on kuitenkin se, että kuoleman hetkellä tiedän yrittäneeni. Ehkäpä silloin kykenen nauramaankin. Nauran sitten kuolemalleni ja elämäni pienuudelle. Kukaan tai mikään ei saa minua vakuuttumaan, että ilman jakamista elämässä olisi mitään järkeä. Jos minua ei rakasteta, rakastan itse niin saatanasti.’

        ;)) ... kuten jo joskus aiemminkin... olen sanonut

        jos olet suunnitellut hautajaisesi itse ja vakuutukset,testamentit ym. ovat kunnossa,ei koskaan tiedä mitä sattuu,samoin myös mahdolliset elinsiirtoihin suoostumiset itse allekirjoitettuna ettei omaisten tarvitse sitäkään päätöstä miettiä muutenkin vaikeassa tilantessa!

      • jaanamaikki
        TR.maalariN kirjoitti:

        sairastui paksunsuolen syöpään n. 1,5 vuotta sitten ja onnistuneen leikkauksen jälkeen, kuoli paranemisen maksimointiin aloitetun sytostaatin sivuvaikutuksen aiheuttamaan infarktiin... (todettiin muuten jälkikäteen hoitovirheeksi... koska potilaan kertomia oireita ei oltu noteerattu... mutta se on toinen tarina)

        Serkkuni, kuultuaan sairastumisesta, esitti monta monta romanttista toivetta siitä, miten hänet tulisi haludata...tai hän ei halunnut oikeastaan tulla haludatuksi, vaan halusi että aviomies ripottelisi jatkossa tuhkaa... milloin mihinkin matkustaisi jne...

        Nuo toivomukset tekivät hautaamisesta helvetillisen prosessin... vanhemmat itkivät kun ei ollut hautaa ja paikkaa... ja lainsäädäntö kieltää tuhkan viennin ulkomaille jne... jne... jne...
        Serkkuni tuhkauurna oli vuoden hänen miehensä olkkarin pöydällä... ja normaali surutyö viivästyi kaikilta lähiomaisilta jne...

        Nuo kokemukset opettivat minulle sen, että en totisesti esitä yhtään toivetta jälkeenjääville...
        Koska mitä merkitystä kuolleelle on sillä mitä hänen tomumajalleen tehdään? Minut saa syöttää vaikka koirille... yksi hailea.. Koska ei minua silloin enää ole.

        vähän omituinen sääntö oikeastaan,mitäpä haittaa siitä on,voihan sen tuhkan ottaa mukaansa pussissa ulkomaille ja sirotella ihan ilman lupaakin?

      • TR.maalariN
        jaanamaikki kirjoitti:

        jos olet suunnitellut hautajaisesi itse ja vakuutukset,testamentit ym. ovat kunnossa,ei koskaan tiedä mitä sattuu,samoin myös mahdolliset elinsiirtoihin suoostumiset itse allekirjoitettuna ettei omaisten tarvitse sitäkään päätöstä miettiä muutenkin vaikeassa tilantessa!

        että muuttuuko tarkat omat suunnitelmat, jotka delekoi toisten toteuttamiksi helpotus vaiko rasite...
        Asiassa kun on aina sekin näkökulma, että kuollut 'manipuloi' läheistensä tekemisiä ja tekemättä jättämisiä, vielä kuolemansa jälkeenkin.

        Suhtaudumme kuolleen toiveisiin usein hyvin vakavasti. Vakavammin kuin muihin toiveisiin joita läheisillemme elämämme aikana olemme esittäneet. Järjellä on helppo sanoa, että sellaiseen ei olisi tarvetta, mutta tunnetasolla koemme vainajan vimeiset toiveet ja niiden toteutuksen, hyvin tärkeiksi.

        Ehkäpä osasyynä tuohon on se, että toisen kuoltua tunnemme usein syyllisyyksiä asioista joita hänen eläessään olemme jättäneet tekemättä tai sanomatta, koska tiedämme, että noita valintoja emme enää saa korjattua. Kuolleen viimeisten toiveiden täyttäminen muuttuu tavaksi hyvittää, kuvittelemiamme aikaisia virheitämme...?

        Tuollaisten omakohtaisten kokemusten vuoksi, ajattelen itse niin, että kuoltuani yritän todellakin olla kuollut, ilman yhtäkään vaadetta.

      • jaanamaikki
        TR.maalariN kirjoitti:

        että muuttuuko tarkat omat suunnitelmat, jotka delekoi toisten toteuttamiksi helpotus vaiko rasite...
        Asiassa kun on aina sekin näkökulma, että kuollut 'manipuloi' läheistensä tekemisiä ja tekemättä jättämisiä, vielä kuolemansa jälkeenkin.

        Suhtaudumme kuolleen toiveisiin usein hyvin vakavasti. Vakavammin kuin muihin toiveisiin joita läheisillemme elämämme aikana olemme esittäneet. Järjellä on helppo sanoa, että sellaiseen ei olisi tarvetta, mutta tunnetasolla koemme vainajan vimeiset toiveet ja niiden toteutuksen, hyvin tärkeiksi.

        Ehkäpä osasyynä tuohon on se, että toisen kuoltua tunnemme usein syyllisyyksiä asioista joita hänen eläessään olemme jättäneet tekemättä tai sanomatta, koska tiedämme, että noita valintoja emme enää saa korjattua. Kuolleen viimeisten toiveiden täyttäminen muuttuu tavaksi hyvittää, kuvittelemiamme aikaisia virheitämme...?

        Tuollaisten omakohtaisten kokemusten vuoksi, ajattelen itse niin, että kuoltuani yritän todellakin olla kuollut, ilman yhtäkään vaadetta.

        vaan eläessään,siis käytännön asiat kuntoon,en nyt tarkoitttanutkaan älyttömiä vaatimuksia kuten että Britney laulaisi haudallani ;D
        Isäni oli esimerkiksi ateisti eikä halunnut kirkkohautajaisia,tästä oli maininta testamentissa ja meillä oli äitini kanssa siitä kova kiista,mielestäni isän tahtoa oli kunnioitettava ja niin loppujen lopuksi tehtiinkin!

      • on itsekästä
        TR.maalariN kirjoitti:

        että muuttuuko tarkat omat suunnitelmat, jotka delekoi toisten toteuttamiksi helpotus vaiko rasite...
        Asiassa kun on aina sekin näkökulma, että kuollut 'manipuloi' läheistensä tekemisiä ja tekemättä jättämisiä, vielä kuolemansa jälkeenkin.

        Suhtaudumme kuolleen toiveisiin usein hyvin vakavasti. Vakavammin kuin muihin toiveisiin joita läheisillemme elämämme aikana olemme esittäneet. Järjellä on helppo sanoa, että sellaiseen ei olisi tarvetta, mutta tunnetasolla koemme vainajan vimeiset toiveet ja niiden toteutuksen, hyvin tärkeiksi.

        Ehkäpä osasyynä tuohon on se, että toisen kuoltua tunnemme usein syyllisyyksiä asioista joita hänen eläessään olemme jättäneet tekemättä tai sanomatta, koska tiedämme, että noita valintoja emme enää saa korjattua. Kuolleen viimeisten toiveiden täyttäminen muuttuu tavaksi hyvittää, kuvittelemiamme aikaisia virheitämme...?

        Tuollaisten omakohtaisten kokemusten vuoksi, ajattelen itse niin, että kuoltuani yritän todellakin olla kuollut, ilman yhtäkään vaadetta.

        yrittää manipuloida toisia vielä kuolleenakin. Uskon että selviävät hautajaisistani ilman nuotitustanikin. Kirjoitin toiselle sivustolle tässä äsken hajatelman: Hautajaisissani en aio olla edes hengessä mukana.

      • Nimetön
        taikis kirjoitti:

        elämän tahtoa mielestäni on sekin ettei halua tietää kuolemansa hetkeä. Jokaisella se on edessä, se kaikki tietävät ja uskon, että itsekin taistelisin kynsin hampain vastaan, jos kohdalleni tulisi tilanne jossa taistella pitäisi.
        Mutta, jos tietäisin taistelun täysin turhaksi, jos ei olisi mitään toivoa, eikö se lamaannuttaisi. Tapaturmissa ja onnettomuuksissa taistelutilanne on toinen,niissä saattaa vaikuttaa se miten toimitaan siihen miten käy.

        Olisinko onnellisempi viimeiset aikani jos kantaisin tietoisuutta että elämäni päättyy silloin ja silloin. Olisiko se tärkeä tieto minulle? Vai olisinko onnellisempi kun en tietäisi asiaa, aavistaa saattaisin, mutta lopullista tuomiota ei olisi luettu.

        Eihän se, että tietää sairastavansa jotakin sairautta ole sama, kuin että tietäisi kuolemansa tarkan hetken.
        Haluaisin ehdottomasti tietää sairauteni. Se antaisi minulle mahdollisuuden terästää katsettani ja oivaltaa elämästä jotakin, joka muuten ei olisi mahdollista.
        Me tulemme pimeydestä ja sinne palaamme, mutta siinä välissä on 'tämä hetki' ja sen haluan elää, pitää se sitten sisällään mitä tahansa.
        Onnelliseksi tulen siitä, että olen olemassa nyt.
        Meille kaikille on luettu viimeinen tuomio silloin, kun synnyimme, sillä tähän olomuotoon ei jää kukaan. Kuollessamme liitymme ykseyteen, jota emme voi ymmärtää. Näin kuitenkin ajattelen.

    • Maalaismies*

      Sokean elämäntahdon toi esille filosofi Schopenhauer 1800-luvulla. Hän päätteli sen esiintyvän kaikissa elämänmuodoissa päällimmäisenä. Elämäntahto on hänen mukaansa sokea. Sillä ei ole mitään tekemistä lajin, rodun tai sivistysmuodon kanssa.

      • taikis

        oikeampaa elämäntahtoa, halu olla tietämättä mahdollisesta kuolemaanjohtavasta sairaudestaan niin pitkään kuin se on mahdollista, vai halu taistella kuolemaanjohtavan sairautensa voittamiseksi vaikka se olisi sataprosenttisesti turhaa.

        Onko olemassa määrite mikä on oikeaa elämäntahtoa?

      • Maalaismies*
        taikis kirjoitti:

        oikeampaa elämäntahtoa, halu olla tietämättä mahdollisesta kuolemaanjohtavasta sairaudestaan niin pitkään kuin se on mahdollista, vai halu taistella kuolemaanjohtavan sairautensa voittamiseksi vaikka se olisi sataprosenttisesti turhaa.

        Onko olemassa määrite mikä on oikeaa elämäntahtoa?

        Elämäntahdon määritelmä on se, että se on sokea. Sillä ei ole mitään tekemistä tiedon tai tietämättömyyden kanssa, ei sivistyksen tai sivistymättömyyden kanssa. Se on kaikilla mikä elää, niilläkin joita me ymmärrämme ei eläviksi, kuten kivet.

        Schopenhauerin mukaan on olemassa yleinen elämäntahto. Se ulottuu kaikkeen.

      • taikis
        Maalaismies* kirjoitti:

        Elämäntahdon määritelmä on se, että se on sokea. Sillä ei ole mitään tekemistä tiedon tai tietämättömyyden kanssa, ei sivistyksen tai sivistymättömyyden kanssa. Se on kaikilla mikä elää, niilläkin joita me ymmärrämme ei eläviksi, kuten kivet.

        Schopenhauerin mukaan on olemassa yleinen elämäntahto. Se ulottuu kaikkeen.

        tuon lääkäreiden vastuun kertoa mahdollisesta sataprosenttisesti kuolemaanjohtavasta sairaudesta henkilölle. Tulisiko lääkärin jotenkin ottaa selvää, haluaako potilas kuulla asian?

        Jos mielestäsi potilaan halu tietää asia tulisi selvittää, niin mikä olisi se käytännön keino miten asiaa selvitettäisiin?

      • TR.maalariN
        Maalaismies* kirjoitti:

        Elämäntahdon määritelmä on se, että se on sokea. Sillä ei ole mitään tekemistä tiedon tai tietämättömyyden kanssa, ei sivistyksen tai sivistymättömyyden kanssa. Se on kaikilla mikä elää, niilläkin joita me ymmärrämme ei eläviksi, kuten kivet.

        Schopenhauerin mukaan on olemassa yleinen elämäntahto. Se ulottuu kaikkeen.

        .... elämän ja kuoleman vietti. Psykoanalyyttisen teorian mukaan, no ovat meissä kumpikin...

        Thanatos - sisäistetty tietoisuus kuolevaisuudestamme, kuolemanvietti...

        Eros - elämän vietti, pyrkimys elää...

      • Maalaismies*
        taikis kirjoitti:

        tuon lääkäreiden vastuun kertoa mahdollisesta sataprosenttisesti kuolemaanjohtavasta sairaudesta henkilölle. Tulisiko lääkärin jotenkin ottaa selvää, haluaako potilas kuulla asian?

        Jos mielestäsi potilaan halu tietää asia tulisi selvittää, niin mikä olisi se käytännön keino miten asiaa selvitettäisiin?

        Luulisin lääkäreiden koulutukseen sisältyvän pidättyvyyden sanoa enempää kuin on välttämätöntä. Asia on arka.

        Kyllähän nykylääkärit kertovat, jos potilas haluaa kuulla. Haluaako ihminen kuulla totuutta, sitähän taikis kyselee.

        Minä en tiedä muuta kuin omalta kohdaltani. Minä haluan tietää tilanteeni. Siksi marssin vähintäin kerran vuodessa terveyskeskukseen sanoen: ottakaa selvää ja kertokaa minulle terveystilanteeni?

      • taikis
        Maalaismies* kirjoitti:

        Luulisin lääkäreiden koulutukseen sisältyvän pidättyvyyden sanoa enempää kuin on välttämätöntä. Asia on arka.

        Kyllähän nykylääkärit kertovat, jos potilas haluaa kuulla. Haluaako ihminen kuulla totuutta, sitähän taikis kyselee.

        Minä en tiedä muuta kuin omalta kohdaltani. Minä haluan tietää tilanteeni. Siksi marssin vähintäin kerran vuodessa terveyskeskukseen sanoen: ottakaa selvää ja kertokaa minulle terveystilanteeni?

        tietysti noinkin sanoa, että haluaako kuulla totuuden vai ei. Mutta.... eihän kyse ole kuitenkaan pelkästään siitä kuulemisesta, vaan tilanteen kuulemisen jälkeisestä ajasta.

        Onko itsekästä ajatella etten halua tietää sellaista itseään koskevaa asiaa johon ei oikeasti voi vaikuttaa. Lähinnä ajattelen tuota rumbaa mikä käynnistyisi kuulemisen jälkeen, tulisi se turha yrittämisen tarve, epätoivoinen taistelu paranemiseksi tietäen sen toivottomuuden.
        Jos senkin ajan voisi kuitenkin elää normaalia elämää siten kuin jaksaisi. Jos olisi mahdollisuus että omaiset tietäisivät mutta itse ei olisi pakko tuota totuutta tietää, silloinhan jälkeenjäävät voisivat niitä välejään korjata halutessaan.

      • tähtitoimittaja ejk
        taikis kirjoitti:

        tietysti noinkin sanoa, että haluaako kuulla totuuden vai ei. Mutta.... eihän kyse ole kuitenkaan pelkästään siitä kuulemisesta, vaan tilanteen kuulemisen jälkeisestä ajasta.

        Onko itsekästä ajatella etten halua tietää sellaista itseään koskevaa asiaa johon ei oikeasti voi vaikuttaa. Lähinnä ajattelen tuota rumbaa mikä käynnistyisi kuulemisen jälkeen, tulisi se turha yrittämisen tarve, epätoivoinen taistelu paranemiseksi tietäen sen toivottomuuden.
        Jos senkin ajan voisi kuitenkin elää normaalia elämää siten kuin jaksaisi. Jos olisi mahdollisuus että omaiset tietäisivät mutta itse ei olisi pakko tuota totuutta tietää, silloinhan jälkeenjäävät voisivat niitä välejään korjata halutessaan.

        jotenkin tuntuu että tässä vain kaarrellaan… kyllä minä ajattelen niin että tieto lisää tuskaa, tässä tapauksessa. Asia olisi toinen jos olisi kyse sellaisesta sairaudesta jossa on jonkinlaiset paranemisen mahdollisuudet.

        Minä nyt en halua tietää, ajattelen niin että jo se tieto syö voimia, vie toivon mennessään. Ja jos ajatellaan niin että oma keho ja mieli tietää, mihin sitä lopullista sinettiä sitten tarvitaan? Sitä en tosiaan osaa sanoa mitä ajattelisin jos tilanne tosiaan tulisi kohdalle.

      • Pirre*
        Maalaismies* kirjoitti:

        Elämäntahdon määritelmä on se, että se on sokea. Sillä ei ole mitään tekemistä tiedon tai tietämättömyyden kanssa, ei sivistyksen tai sivistymättömyyden kanssa. Se on kaikilla mikä elää, niilläkin joita me ymmärrämme ei eläviksi, kuten kivet.

        Schopenhauerin mukaan on olemassa yleinen elämäntahto. Se ulottuu kaikkeen.

        kiven viskaisin pois tuosta "elämäntahto" käsitteen piiristä ja kaiken muun kuolleen materian.
        Selitäpä kiven elämäntahto?

      • elämäntahtoa
        taikis kirjoitti:

        oikeampaa elämäntahtoa, halu olla tietämättä mahdollisesta kuolemaanjohtavasta sairaudestaan niin pitkään kuin se on mahdollista, vai halu taistella kuolemaanjohtavan sairautensa voittamiseksi vaikka se olisi sataprosenttisesti turhaa.

        Onko olemassa määrite mikä on oikeaa elämäntahtoa?

        lie jatkaa elämää kulloistenkin mahdollisuuksiensa ja mieltymystensä mukaan joka päivä kun vielä tähän maailmaan herää. Sen päivän jokainen on kuitenkin itselleen voittanut.

      • taikis
        elämäntahtoa kirjoitti:

        lie jatkaa elämää kulloistenkin mahdollisuuksiensa ja mieltymystensä mukaan joka päivä kun vielä tähän maailmaan herää. Sen päivän jokainen on kuitenkin itselleen voittanut.

        määritelmään on helppo yhtyä. Jokaisella meistä on ne omat mahdollisuutemme ja toiveemme miten haluamme elämämme elää.

      • Pirre*
        Pirre* kirjoitti:

        kiven viskaisin pois tuosta "elämäntahto" käsitteen piiristä ja kaiken muun kuolleen materian.
        Selitäpä kiven elämäntahto?

        ajateltuani tarkempaan mitä tuo tarkoittamanne eläntahto ja kivi l. sokea elämäntahto tarkoitti..

        Se ei siis ole sama kuin elämänhalu, joka on persoonasta lähtöisin, hänen tahtomisistaan, sorry..

      • Maalaismies*
        Pirre* kirjoitti:

        ajateltuani tarkempaan mitä tuo tarkoittamanne eläntahto ja kivi l. sokea elämäntahto tarkoitti..

        Se ei siis ole sama kuin elämänhalu, joka on persoonasta lähtöisin, hänen tahtomisistaan, sorry..

        Tähdetkin syntyvät, elävät ja kuolevat. Kivilläkin siis on elämänsä. Johan meille koulussa opetettiin aineen häviämättömyyden laki. Sokea elämäntahto etsii uusia muotoja kaiken aikaa. Pienen kukan syntyminen ja eläminen vaatii suurta energiaa ja elämäntahtoa.

      • TR.maalariN
        Maalaismies* kirjoitti:

        Tähdetkin syntyvät, elävät ja kuolevat. Kivilläkin siis on elämänsä. Johan meille koulussa opetettiin aineen häviämättömyyden laki. Sokea elämäntahto etsii uusia muotoja kaiken aikaa. Pienen kukan syntyminen ja eläminen vaatii suurta energiaa ja elämäntahtoa.

        minulle kuolemattomuus on nimenomaan tuossa häviämättömyyden laissa... ajattelen niin, että myös se energia on häviämätöntä...

        ..josks olen asiasta kirjoittanut näin:

        * ’Tiesitkö, että rakastan sinua vaikka lykkisit rollaattoria. Ruumiimme vanhenevat, mutta sielumme pysyvät susina ja tiikereinä ja jos osaamme jakaa tapamme kokea, ei meidän tarvitse murehtia sitä, miten teknisesti sen teemme’, jatkoi nainen.

        Rakastan sinua samalla lailla kun rakastan kallioita, äiti maata. Jääkaudet ja aika ovat rapauttaneet niitä, vesi hionut uurteita ja poimuja ja tiedän, että väistämättä nekin murenevat aikojen saatossa, kivensiruiksi rannalle. Silti, minun näkökulmastani katsottuna ne ovat ikuisia.

        Rakkaudessa on jotain samaa pysyvyyttä. Sinusta ja minusta, meistä, tulee kivensiruja, meidän aikamme on rajallista, mutta rakkaus, se energia, siinä on jotain ikuista.
        Se jatkuu elämän kiertokulussa .

        Ainut tapa, millä kämmenenjälkensä voi painaa kallioon niin, että joku toinen joskus sen näkisi ja voisi painaa kämmenensä sitä vasten, kokea, että maailmassa on ollut joku toinenkin, joka on kokenut tämän hetken, on rakastaminen. Koska lopulta, kaikki muu katoaa. *


        ... pienet kukatkin kasvavat ...rakkaudesta ;))

      • Maalaismies*
        TR.maalariN kirjoitti:

        minulle kuolemattomuus on nimenomaan tuossa häviämättömyyden laissa... ajattelen niin, että myös se energia on häviämätöntä...

        ..josks olen asiasta kirjoittanut näin:

        * ’Tiesitkö, että rakastan sinua vaikka lykkisit rollaattoria. Ruumiimme vanhenevat, mutta sielumme pysyvät susina ja tiikereinä ja jos osaamme jakaa tapamme kokea, ei meidän tarvitse murehtia sitä, miten teknisesti sen teemme’, jatkoi nainen.

        Rakastan sinua samalla lailla kun rakastan kallioita, äiti maata. Jääkaudet ja aika ovat rapauttaneet niitä, vesi hionut uurteita ja poimuja ja tiedän, että väistämättä nekin murenevat aikojen saatossa, kivensiruiksi rannalle. Silti, minun näkökulmastani katsottuna ne ovat ikuisia.

        Rakkaudessa on jotain samaa pysyvyyttä. Sinusta ja minusta, meistä, tulee kivensiruja, meidän aikamme on rajallista, mutta rakkaus, se energia, siinä on jotain ikuista.
        Se jatkuu elämän kiertokulussa .

        Ainut tapa, millä kämmenenjälkensä voi painaa kallioon niin, että joku toinen joskus sen näkisi ja voisi painaa kämmenensä sitä vasten, kokea, että maailmassa on ollut joku toinenkin, joka on kokenut tämän hetken, on rakastaminen. Koska lopulta, kaikki muu katoaa. *


        ... pienet kukatkin kasvavat ...rakkaudesta ;))

        Mikään ei ala eikä lopu. Elämä vain muuttaa muotoaan. Hyvin kirjoitit tuon asian.

        Joku pohtii näillä sivuilla, voiko kuolemaan valmistautua? Eihän siihen voi, koska sitä ei voi harjoitella. Eläessä sentään voi joitakin asioita ottaa uusiksi, yrittää uudelleen.

    • Marion.T

      Parantumattomasti sairastuminen on aina kova paikka kenelle tahansa.
      Ja jos vielä on sairaus joka johtaa kuolemaan, niin siinä tarvitaan valtavasti voimavaroja kestää ja käsitellä asia omassa mielessään.

      Silti itse kyllä haluaisin tietää jos näin kävisi.
      Jotenkin ehkä loppuelämästä tulisi aika, jolloin voisi tavallaan hyvästellä kaikki läheisensä, ja elää koko sydämestään sen loppuajan mikä on jäljellä.

      Lääkärin vastuulla on mielestäni kertoa potilaalle totuus.
      Jotenkin vaikeneminen tuntuu pahalta, jos potilas haluaisi kuitenkin itse tietää, ja elää loppuelämänsä vaikkapa toisella tapaa.

      Jos läheiset asian tietävät niin heidän käytöksensä varmaankin muuttuu, ja sairas alkaa ihmetellä että mistä on kyse.

      Nämä ovat asioita jotka meistä usea tulee kokemaan, joko omalla tai läheistensä kohdalla.
      Kun ikää tulee, tulee väistämättä myös sairauksia ja kuolemaa.

      En tiedä sanovatko kaikki lääkärit totuuden potilailleen, mutta omassa diagnoosissani sain kyllä kuulla heti kaikki mitä tuleman pitää.
      Mutta kysymyksessä ei kohdallani olekaan kuolemaan johtava sairaus - mutta jos olisi, niin olisin sen halunnut kuulla ilman salailuja.

      Ymmärrän kyllä että kaikki eivät halua totuutta kuulla ja kuten kirjoitit, jokaisen sairastuneen pitäisi se asia saada päättää itse - mutta miten lääkäri voisi tietää mitä potilas haluaa.

      Voisiko lääkäri kysyä potilaalta että haluaako tämä tietää totuuden - silloin tavallaan jo paljastaisi sen, että kysymyksessä on vakava sairaus - luultavasti kuolemaan johtava.
      Jos potilas ei haluaisi tietää, niin lääkärin sanat vainoaisivat häntä kuitenkin koko lopun elämän ajan.

      Tämä on vaikea asia - johon oikeastaan mitään kaiken kattavaa oikeaa tai väärää tapaa ei olekaan.

      • Pirre*

        karmeinta kun ihminen saa diagnoosin sairaudesta joka ei tapa, mutta vie hänet vääjäämättä elävänä kuolleeksi, silloin minä toivoisin mieluummin, että jotain armollista sattuisi, ettei sitä tietä tarvitsisi ihan loppuun asti kulkea kukaan ja ei ainakaan tädessä järessään.

      • Marion.T
        Pirre* kirjoitti:

        karmeinta kun ihminen saa diagnoosin sairaudesta joka ei tapa, mutta vie hänet vääjäämättä elävänä kuolleeksi, silloin minä toivoisin mieluummin, että jotain armollista sattuisi, ettei sitä tietä tarvitsisi ihan loppuun asti kulkea kukaan ja ei ainakaan tädessä järessään.

        Se on varmaan vielä pahempi kuin kuolema.

        Jos ajattelee vaikka Altsheimerin tautia tai jotakin vastaavaa, niin kyllä se diagnoosi olisi vielä paljon järkyttävämpi.

        En tiedä sanooko lääkäri sellaisessa tapauksessa potilaalle suoraan mikä häntä odottaa.
        Toki pelkkä diagnoosikin riittää, kyllä uskoisin että jokainen hakisi tiedon itse,vaikka lääkäri ei sairauden kulkua kertoisikaan.

      • tähtitoimittaja ejk

        tullaan nyt tosiaan siihen, voisiko potilaspapereihin saada maininnan tästä toivomuksesta, samalla tavalla kuin siinä kysytään lähiomaista. Ja voihan omaisten kanssa puhua asioista jo voimainsa tunnossa, kertoa miten ajattelee asioista ja kysyä mitä he haluavat.

      • taikis

        oivallettu tuo, mitä olen myös miettinyt.

        "Ymmärrän kyllä että kaikki eivät halua totuutta kuulla ja kuten kirjoitit, jokaisen sairastuneen pitäisi se asia saada päättää itse - mutta miten lääkäri voisi tietää mitä potilas haluaa."

        Siinäpä se, saanko lopultakaan päättää itse kerrotaanko minulle asiasta vai ei. Jos sairaus on vasta niin alkuvaiheessa, että minulla olisi esimerkiksi viisi vuotta aikaa elää ns normaalielämää, niin olisiko tuo asia kuitenkin pakosta tuputettava tietoisuuteeni.?
        Heitin tuossa aiemmin sellaisen ajatuksen, että olisi mahdollisuus tehdä kirjallinen ilmoitus, jos potilas ei halua tietää sairastumisestaan joka johtaa varmasti kuolemaan.

      • taikis
        tähtitoimittaja ejk kirjoitti:

        tullaan nyt tosiaan siihen, voisiko potilaspapereihin saada maininnan tästä toivomuksesta, samalla tavalla kuin siinä kysytään lähiomaista. Ja voihan omaisten kanssa puhua asioista jo voimainsa tunnossa, kertoa miten ajattelee asioista ja kysyä mitä he haluavat.

        että jos ei halua tätä sairastumistaan kerrottavan, niin miksei siitä todellakin voisi sopia lastensa tai puolisonsa kanssa. Siis varalta, vaikkei mitään sairautta olisi edes odotettavissa tulevan. Selittää heille että elää mieluummin ilman tuota raskasta tietoa.

      • Marion.T
        taikis kirjoitti:

        oivallettu tuo, mitä olen myös miettinyt.

        "Ymmärrän kyllä että kaikki eivät halua totuutta kuulla ja kuten kirjoitit, jokaisen sairastuneen pitäisi se asia saada päättää itse - mutta miten lääkäri voisi tietää mitä potilas haluaa."

        Siinäpä se, saanko lopultakaan päättää itse kerrotaanko minulle asiasta vai ei. Jos sairaus on vasta niin alkuvaiheessa, että minulla olisi esimerkiksi viisi vuotta aikaa elää ns normaalielämää, niin olisiko tuo asia kuitenkin pakosta tuputettava tietoisuuteeni.?
        Heitin tuossa aiemmin sellaisen ajatuksen, että olisi mahdollisuus tehdä kirjallinen ilmoitus, jos potilas ei halua tietää sairastumisestaan joka johtaa varmasti kuolemaan.

        olisi hyvä tehdä myös omaa hoitoaan koskeva "testamentti", jossa olisi toivomus siitä, ettei halua tietää jos jotakin todella vakavaa löytyy.
        Se pitäisi saada tehdä jo silloin kun on terve.

        En tiedä voisiko potilaspapereihin liittää sellaisen toivomuksen.

      • Pirre*
        Marion.T kirjoitti:

        Se on varmaan vielä pahempi kuin kuolema.

        Jos ajattelee vaikka Altsheimerin tautia tai jotakin vastaavaa, niin kyllä se diagnoosi olisi vielä paljon järkyttävämpi.

        En tiedä sanooko lääkäri sellaisessa tapauksessa potilaalle suoraan mikä häntä odottaa.
        Toki pelkkä diagnoosikin riittää, kyllä uskoisin että jokainen hakisi tiedon itse,vaikka lääkäri ei sairauden kulkua kertoisikaan.

        Altsheimerin tauti on siitä "armollinen", että siinä ymmärrys omasta tilasta lopulta häviää...

        Olen joutunut seuraamaan mieheni sopeutumista toimintakykynsä hitaaseen häviämiseen, mutta tuntuu kuin hän ei vieläkään halua tietää mitään sairaudestaan, hän ei halua lukea milloinkaan sairaudestaan kertovia artikkeleita, ja huomaan ettei hän halua (tai ymmärrä) yhdistää lisääntyneitä fyysisiä oireitaan itse sairauteen, vaikka ne ovat seurausta siitä.

        En tiedä miten minä toimisin samassa tilanteessa, ehkä ottaisin selvää..

      • että hän haluaa
        Pirre* kirjoitti:

        Altsheimerin tauti on siitä "armollinen", että siinä ymmärrys omasta tilasta lopulta häviää...

        Olen joutunut seuraamaan mieheni sopeutumista toimintakykynsä hitaaseen häviämiseen, mutta tuntuu kuin hän ei vieläkään halua tietää mitään sairaudestaan, hän ei halua lukea milloinkaan sairaudestaan kertovia artikkeleita, ja huomaan ettei hän halua (tai ymmärrä) yhdistää lisääntyneitä fyysisiä oireitaan itse sairauteen, vaikka ne ovat seurausta siitä.

        En tiedä miten minä toimisin samassa tilanteessa, ehkä ottaisin selvää..

        elää elämäänsä niin kuin tähänkin asti eikä ryhtyä miksikään potilaaksi. Potilaan elämä on aina alisteista taudille.

      • Pirre*
        että hän haluaa kirjoitti:

        elää elämäänsä niin kuin tähänkin asti eikä ryhtyä miksikään potilaaksi. Potilaan elämä on aina alisteista taudille.

        ymmärtänyt sen niin ja enkä ole tuputtanutkaan hänelle pakolla mitään "tietoja". Muutenkin riitelen hänelle kuin hänen terveenä ollessaan...:), minä ainakaan en tee hänestä potilasta..

      • jaanamaikki
        Marion.T kirjoitti:

        Se on varmaan vielä pahempi kuin kuolema.

        Jos ajattelee vaikka Altsheimerin tautia tai jotakin vastaavaa, niin kyllä se diagnoosi olisi vielä paljon järkyttävämpi.

        En tiedä sanooko lääkäri sellaisessa tapauksessa potilaalle suoraan mikä häntä odottaa.
        Toki pelkkä diagnoosikin riittää, kyllä uskoisin että jokainen hakisi tiedon itse,vaikka lääkäri ei sairauden kulkua kertoisikaan.

        kärsivät enemmän omaiset kuin potilas itse?
        Pahinta ehkä aivokuolleet joita pidetään väkisin ja kalliisti hengissä,USA:ssahan juuri ooli tapaus jossa omaiset ja aviomies kiistelivät vuosia naisen oidesta eläman ja sen elämän laadusta,mies lopultakin voitti,itse en haluaisi maata "vihanneksena"!

      • TR.maalariN
        jaanamaikki kirjoitti:

        kärsivät enemmän omaiset kuin potilas itse?
        Pahinta ehkä aivokuolleet joita pidetään väkisin ja kalliisti hengissä,USA:ssahan juuri ooli tapaus jossa omaiset ja aviomies kiistelivät vuosia naisen oidesta eläman ja sen elämän laadusta,mies lopultakin voitti,itse en haluaisi maata "vihanneksena"!

        etenee kohtuullisen hitaasti... ja siihen liittyy pitkä pitkä kausi jolloin oman mielen rappeutumisen tajuaa... Myös tunne siitä, että on eksyksissä saattaa kestää useita vuosia...

        Toisen alentuvan käytöksenkin vaistoaa vaikka sairastaisi Alzhaimerintautia. Altzhaimerpotilas elää useita vuosia niin, että on olemassa vain se hetki jossa elää. Kukaan ei tunnut tutulta...
        Vasta taudin loppusuoralla (joka sekin saattaa kestää useita vuosia) on yhteys tähän maailmaan liki kokonaan poikki. Silti silloinkin saattaa kaunis musiikki saada Alzhaimerpotilaan liikuttumaan kyyneliin ....

        Mielestäni se, että seuraavassa hetkessä on unohtanut kokemansa henkisen kivun ei vähennä kipua siinä edellisessä hetkessä...

        Se kuka kärsii enemmän... on pitkälti sidoksissa siihen miten Alzhaimerpotilaitame kohtelemme.
        Kuka meistä on sanomaan sitä, että sattuuko enemmän se kun sinua viedään kylpyyn, riisutaan vaatteet...etkä ymmärrä mitä on tapahtumassa ... vai se että täti ei muista ...kuka olet ;)

      • jaanamaikki
        TR.maalariN kirjoitti:

        etenee kohtuullisen hitaasti... ja siihen liittyy pitkä pitkä kausi jolloin oman mielen rappeutumisen tajuaa... Myös tunne siitä, että on eksyksissä saattaa kestää useita vuosia...

        Toisen alentuvan käytöksenkin vaistoaa vaikka sairastaisi Alzhaimerintautia. Altzhaimerpotilas elää useita vuosia niin, että on olemassa vain se hetki jossa elää. Kukaan ei tunnut tutulta...
        Vasta taudin loppusuoralla (joka sekin saattaa kestää useita vuosia) on yhteys tähän maailmaan liki kokonaan poikki. Silti silloinkin saattaa kaunis musiikki saada Alzhaimerpotilaan liikuttumaan kyyneliin ....

        Mielestäni se, että seuraavassa hetkessä on unohtanut kokemansa henkisen kivun ei vähennä kipua siinä edellisessä hetkessä...

        Se kuka kärsii enemmän... on pitkälti sidoksissa siihen miten Alzhaimerpotilaitame kohtelemme.
        Kuka meistä on sanomaan sitä, että sattuuko enemmän se kun sinua viedään kylpyyn, riisutaan vaatteet...etkä ymmärrä mitä on tapahtumassa ... vai se että täti ei muista ...kuka olet ;)

        jpten on omakohtaisia kokemuksia,pahintya oli juuri palluttelu,sisareni alkoi välittömästi diagnoosin kuultuamme kohdella äitiä kuin vauvaa!

      • tähtitoimittaja ejk
        jaanamaikki kirjoitti:

        kärsivät enemmän omaiset kuin potilas itse?
        Pahinta ehkä aivokuolleet joita pidetään väkisin ja kalliisti hengissä,USA:ssahan juuri ooli tapaus jossa omaiset ja aviomies kiistelivät vuosia naisen oidesta eläman ja sen elämän laadusta,mies lopultakin voitti,itse en haluaisi maata "vihanneksena"!

        ei varmaan kukaan haluaisi maata vihanneksena. Sitä taas ei tiedä onko se mukavaa vai ei, ehkä se ei tunnu miltään? Enemmän pointti pitäisi olla kysymys elämän arvokkuudesta sinänsä, että ”kaikki elämä on arvokasta.” Onko? Onko arvokasta maata mitään tajuamatta, eli mikä sen arvokkuuden tai oikeastaan elämän määritelmä on. Tai arvostetaanko siinä ihmisen elämää, jos hän on koneiden varassa tajuttomana ehkä vuosikausia? Elämän pitäisi olla jonkinlaista vuorovaikutusta, ei tajuttomana koneessa olemista, jossa itse ei pysty millään tavoin vaikuttamaan mihinkään, ei fyysisesti eikä henkisesti, ei yhtään millään tasolla, että ei enää oikeastaan ole täällä. Näin sen yritin jäsennellä, taidan silti liikkua heikoilla jäillä..

        Toinen kysymys tietysti on, jos on koneiden varassa, mikä on se aika milloin ”hoito” on syytä lopettaa. Tuttavani oli koneessa kolme viikkoa ja letkut sovittiin irroitettavaksi seuraavana aamuna… hätäpäissään hän heräsi yöllä.

      • Angiina
        tähtitoimittaja ejk kirjoitti:

        ei varmaan kukaan haluaisi maata vihanneksena. Sitä taas ei tiedä onko se mukavaa vai ei, ehkä se ei tunnu miltään? Enemmän pointti pitäisi olla kysymys elämän arvokkuudesta sinänsä, että ”kaikki elämä on arvokasta.” Onko? Onko arvokasta maata mitään tajuamatta, eli mikä sen arvokkuuden tai oikeastaan elämän määritelmä on. Tai arvostetaanko siinä ihmisen elämää, jos hän on koneiden varassa tajuttomana ehkä vuosikausia? Elämän pitäisi olla jonkinlaista vuorovaikutusta, ei tajuttomana koneessa olemista, jossa itse ei pysty millään tavoin vaikuttamaan mihinkään, ei fyysisesti eikä henkisesti, ei yhtään millään tasolla, että ei enää oikeastaan ole täällä. Näin sen yritin jäsennellä, taidan silti liikkua heikoilla jäillä..

        Toinen kysymys tietysti on, jos on koneiden varassa, mikä on se aika milloin ”hoito” on syytä lopettaa. Tuttavani oli koneessa kolme viikkoa ja letkut sovittiin irroitettavaksi seuraavana aamuna… hätäpäissään hän heräsi yöllä.

        Minua sekä hymyilytti että jäi askarruttamaan, kun jossain tämän ketjun tuoksinassa totesit olevasi eräänlainen osapäiväuskovainen. Mitä sillä tarkoitat?

      • Marion.T
        jaanamaikki kirjoitti:

        jpten on omakohtaisia kokemuksia,pahintya oli juuri palluttelu,sisareni alkoi välittömästi diagnoosin kuultuamme kohdella äitiä kuin vauvaa!

        kuitenkin vielä muistin jo melkein mentyä kokonaan, saattaa olla myös hetkellisiä selviä tuokioita.

        Juuri ne selvät hetket voivat olla sairastuneelle ne pahimmat, koska silloin hän ymmärtää, että jotain on pahasti vialla.

        Mieheni täti sairastui jo vuosia sitten, ja vielä hieman ennen kuolemaansa, hän saattoi muutamien minuuttien aikana puhua aivan järkevästi ja ihmetellä missä oli.

        Altzhaimer on kuitenkin siitä armollinen sairaus, että potilas on suurimman osan ajasta tietämätön kohtalostaan, mutta itse diagnoosin saaminen on varmasti järkytys niin potilaaalle kuin omaisillekin - koska silloin tietää mitä on odotettavissa. Ja se kun huomaa kuinka muisti alkaa huonota on varmasti todella raskasta.

        Puhumattakaan omaisten valtavasta vastuusta, jos sairastunutta hoitaa 24 tuntia vuorokaudessa kotona.

        Vaikka lääkkeitä onkin nykyään taudin jonkinverran hidastamiseksi, niin parantava hoitoahan ei vielä ole.

        Nämä kaikki ovat vaikeita asioita, ja varmaan meillä jokaisella on omaisistamme ja tuttavistamme samantapaisia kertomuksia, vakavia sairauksia on niin paljon.

        On kuitenkin mahdollista jo nykyään saada tietää mikä sairaus se on, joka meidät sitten loppujen lopuksi nujertaa.

        Siinäkin asiassa on kaksi puolta - haluaisinko jo nuorena tietää että kuolen vaikkapa sydäninfraktiin.
        Ja sitten taas se puoli että jos tietäisin olevani riskiryhmässä, niin auttaisiko se minua elämään terveellisemmin.
        Ja siten ehkä välttyä saamasta sitä infraktia.
        Vai pelkäisinkö koko elämäni ajan että koska se iskee.

        Muistista vielä sen verran että jos unohtaa yhtäkkiä vaikkapa lusikan nimen, niin se ei ole niin vaarallista, mutta jos unohtaa mihin sitä käytetään, niin silloin on asiat jo huonommin.

        Jokaisella meillä on muistikatkoja silloin tällöin..

      • tähtitoimittaja ejk
        Angiina kirjoitti:

        Minua sekä hymyilytti että jäi askarruttamaan, kun jossain tämän ketjun tuoksinassa totesit olevasi eräänlainen osapäiväuskovainen. Mitä sillä tarkoitat?

        hyvä kysymys! Taidan ripustaa taikanaisen peukaloista virtuaaliroikkumaan, tämän avauksen takia joutuu tutkiskelemaan syvällisiä kysymyksiä ihan vahingossa, liekö se sitten huono juttu kuitenkaan.

        Osapäiväuskovaisella taidan tarkoittaa sellaista tapauskovaisen ja epäilijän sekoitusta.. järkeni tietysti sanoo että sellaista ei voi olla olemassa mitä ei ole tieteellisesti todistettu. Toisaalta tarve uskoa johonkin yliluonnolliseen siltä varalta että muuta toivoa ei ole - tai jotain ei pysty muuten selittämään - on aika monessa ihmisessä. Jossain vertasin tällaista uskoa epäjumalien palvontaan, eikä kukaan antanut selkään.

        Tapauskovainen sitten, että sanoo uskovansa Jumalaan mutta ei ole niin sanotusti uskossa. Vähän siihen tyyliin että kun on liemessä, käy kauppaa yläkerran kanssa, mutta hyvinä aikoina unohtaa koko jutun. Vähän tämmöistä, en osaa kovin hyvin perustella koska olen osapäiväuskovainen. ;))

      • Angiina
        tähtitoimittaja ejk kirjoitti:

        hyvä kysymys! Taidan ripustaa taikanaisen peukaloista virtuaaliroikkumaan, tämän avauksen takia joutuu tutkiskelemaan syvällisiä kysymyksiä ihan vahingossa, liekö se sitten huono juttu kuitenkaan.

        Osapäiväuskovaisella taidan tarkoittaa sellaista tapauskovaisen ja epäilijän sekoitusta.. järkeni tietysti sanoo että sellaista ei voi olla olemassa mitä ei ole tieteellisesti todistettu. Toisaalta tarve uskoa johonkin yliluonnolliseen siltä varalta että muuta toivoa ei ole - tai jotain ei pysty muuten selittämään - on aika monessa ihmisessä. Jossain vertasin tällaista uskoa epäjumalien palvontaan, eikä kukaan antanut selkään.

        Tapauskovainen sitten, että sanoo uskovansa Jumalaan mutta ei ole niin sanotusti uskossa. Vähän siihen tyyliin että kun on liemessä, käy kauppaa yläkerran kanssa, mutta hyvinä aikoina unohtaa koko jutun. Vähän tämmöistä, en osaa kovin hyvin perustella koska olen osapäiväuskovainen. ;))

        Hyvinhän se meni. Sitäpaitsi sanassakin varoitetaan vakavasti tuomitsemasta osapäiväuskovaisten selitysyrityksiä, ettei vaan käy niin köpelösti, että tulee itse tuomituksi. Meikäläinen puolestaan on enempi tälläistä kokopäiväuskovaista lajiketta. Jos ei sitten satu just olemaan sellainen päivä, jolloin en jaksa uskoa edes itseeni.

    • erilaisia

      Kun lääkärit aikanaan antoivat äidilleni kuolemantuomion, ei hän muuttunut siitä mihinkään. Tyytyi vain tekemään suunnitelmia elämälleen seuraavan kolmen kuukauden ajalle eikä pidemmäs kuten siihen asti oli tapa ollut. Hän oli henkisesti valmis kuolemaan koska tahansa, vahva ihminen, eikä antanut periksi lopussakaan.

      • taikis

        ihmiset ovat erilaisia. Niin tuossakin, haluaako tietää sairastumisestaan vai ei. Jotenkin tuntuu pahalta huomata olevansa kuin rikollinen tai ainakin heikko henkilö joka ei kestä totuutta, jos ei halua itselleen tiedon taakkaa. Näin olen hiukan kokenut tässä palstakirjoittelussa nyt. minusta nämä pitäisivät olla vapaita valintoja, ainakin niin kauan kun on sellaisessa kunnossa että voi omista asioistaan päättää.

        Taitaa olla näin, että yleisesti ajatellaan ettei tuollaista asiaa saisi itse päättää,vaan pitäisi alistua omaisten hyväksi ottamaan sairauden taakka harteilleen ja elämään urhoollisesti sen kanssa. Miksiköhän?

        Äitisi tilanne, kauanko hän eli tuon tuomion jälkeen? Puhuttiinko teillä siitä ?

      • Marion.T
        taikis kirjoitti:

        ihmiset ovat erilaisia. Niin tuossakin, haluaako tietää sairastumisestaan vai ei. Jotenkin tuntuu pahalta huomata olevansa kuin rikollinen tai ainakin heikko henkilö joka ei kestä totuutta, jos ei halua itselleen tiedon taakkaa. Näin olen hiukan kokenut tässä palstakirjoittelussa nyt. minusta nämä pitäisivät olla vapaita valintoja, ainakin niin kauan kun on sellaisessa kunnossa että voi omista asioistaan päättää.

        Taitaa olla näin, että yleisesti ajatellaan ettei tuollaista asiaa saisi itse päättää,vaan pitäisi alistua omaisten hyväksi ottamaan sairauden taakka harteilleen ja elämään urhoollisesti sen kanssa. Miksiköhän?

        Äitisi tilanne, kauanko hän eli tuon tuomion jälkeen? Puhuttiinko teillä siitä ?

        heikko etkä rikollinen vaikka ajatteletkin asioista tuolla tavalla - ymmärrän täysin kantasi.

        Jokaisella on omat ajatuksensa vääjäämättä edessä olevasta kuolemasta - moni ei uskalla edes mainita sanaa kuolema, jos se koskee omaa itseään.

        Mutta niinhän se on että kukaan ei tänne jää, jokainen meistä poistuu ajallaan, kuka aikaisemmin ja kuka myöhemmin.

        Itse uskon siihen että kuoltuani olen aikani jossakin tyhjyydessä ja synnyn uudelleen johonkin ja joksikin. Ja jokainen minulle läheinen ihminen on seuraavassakin elämässä läheiseni.

        Hmm.... uskonasioista voi kiistellä, mutta jokainen varmaan uskoo tavallaan.

      • kaksi
        taikis kirjoitti:

        ihmiset ovat erilaisia. Niin tuossakin, haluaako tietää sairastumisestaan vai ei. Jotenkin tuntuu pahalta huomata olevansa kuin rikollinen tai ainakin heikko henkilö joka ei kestä totuutta, jos ei halua itselleen tiedon taakkaa. Näin olen hiukan kokenut tässä palstakirjoittelussa nyt. minusta nämä pitäisivät olla vapaita valintoja, ainakin niin kauan kun on sellaisessa kunnossa että voi omista asioistaan päättää.

        Taitaa olla näin, että yleisesti ajatellaan ettei tuollaista asiaa saisi itse päättää,vaan pitäisi alistua omaisten hyväksi ottamaan sairauden taakka harteilleen ja elämään urhoollisesti sen kanssa. Miksiköhän?

        Äitisi tilanne, kauanko hän eli tuon tuomion jälkeen? Puhuttiinko teillä siitä ?

        kuukautta. Siihen väliin tuli pahasti vain isän kuolema, hautajaisissa kävi viikkoa ennen omaa kuolemaansa. Totta kai me puhuimme siitä. Enemmän hän oli meistä muista huolissaan, siksi yritti tietysti meitä vähän valmistella.

        Äidin kuolemasta jäi hyvä muisto tuon valmistelun takia kenties, sen sijaan isä pimitti tilansa lähes kaikilta ja hänen kuolemansa oli meille jälkeen jääneille kyllä todella pitkään traumaattinen. Kaatui vähän kuin seisovilta jaloilta, tauti varmistettiin vasta ruumiinavauksessa samaksi kuin äidillä.

      • takis
        Marion.T kirjoitti:

        heikko etkä rikollinen vaikka ajatteletkin asioista tuolla tavalla - ymmärrän täysin kantasi.

        Jokaisella on omat ajatuksensa vääjäämättä edessä olevasta kuolemasta - moni ei uskalla edes mainita sanaa kuolema, jos se koskee omaa itseään.

        Mutta niinhän se on että kukaan ei tänne jää, jokainen meistä poistuu ajallaan, kuka aikaisemmin ja kuka myöhemmin.

        Itse uskon siihen että kuoltuani olen aikani jossakin tyhjyydessä ja synnyn uudelleen johonkin ja joksikin. Ja jokainen minulle läheinen ihminen on seuraavassakin elämässä läheiseni.

        Hmm.... uskonasioista voi kiistellä, mutta jokainen varmaan uskoo tavallaan.

        en oooookkkaaaan... :))
        Oli siinä pikkuisen kärjistystäkin viestissäni.Jos kokisin olevani heikko, niin enpä olisi tainnut tuollaista avausta palstalle tuoda, tietäen että lähes kaikki ajattelevat toisin kuin itse. Tämä on pitkälti tunnekysymys.

        Uskonasiat..ne vasta tunteisiimme vetoavatkin. jos muistat tuolta muutaman kuukauden takaa näitä sielukeskusteluja, tuo sielunvaellukseen uskominen varmaan vaikuttaa tähänkin minulla, etten koe tarvetta tietää lääkärin diagnoosia jos sairastuisin kuolemaanjohtavaan sairauteen. Sehän on vain maallinen tomumajani joka loppuu. Sieluni tasolla kuitenkin sen aistisin.

      • taikis
        kaksi kirjoitti:

        kuukautta. Siihen väliin tuli pahasti vain isän kuolema, hautajaisissa kävi viikkoa ennen omaa kuolemaansa. Totta kai me puhuimme siitä. Enemmän hän oli meistä muista huolissaan, siksi yritti tietysti meitä vähän valmistella.

        Äidin kuolemasta jäi hyvä muisto tuon valmistelun takia kenties, sen sijaan isä pimitti tilansa lähes kaikilta ja hänen kuolemansa oli meille jälkeen jääneille kyllä todella pitkään traumaattinen. Kaatui vähän kuin seisovilta jaloilta, tauti varmistettiin vasta ruumiinavauksessa samaksi kuin äidillä.

        tuollainen aika on tietysti raskasta, kun vanhemmat kuolevat noin peräperää.

        Isäsi siis sairasti samaa sairautta kuin äitisi. Tiesiköhän hän sairaudestaan? Jos hän ei halunnut lisätä teidän taakkaanne kun tiesitte äitinne lähdön olevan edessä?

      • aiemmin ylempänä
        taikis kirjoitti:

        tuollainen aika on tietysti raskasta, kun vanhemmat kuolevat noin peräperää.

        Isäsi siis sairasti samaa sairautta kuin äitisi. Tiesiköhän hän sairaudestaan? Jos hän ei halunnut lisätä teidän taakkaanne kun tiesitte äitinne lähdön olevan edessä?

        mainita että tiesi, mutta häntä harmitti kun puoskarit eivät kuunnelleet hänen selostustaan vaan tyytyivät pelkkään valohoitoon. Hoiti äitiä niin kauan että tämä joutui jäämään sairaalaan, sitten kuoli saman tien. Siinäkin oli siten aika lailla tahdonvoimaa takana.

        Mutta molemmilla oli ollut niin paljon todellisia koettelemuksia ja raskaita luopumisia elämässään että oma kuolema oli enää luonteva loppu jonka voi laittaa mihin tahansa.

    • Kuukaisi sitten

      kuoli paras ystäväni. Hänellä oli erittäin agressiivinen SE! En halua sanoa SITÄ nimeltä; kaikki te tiedätte, mitä tarkoitan. Hän sairasti marraskuusta lähtien - ja "kuolemantuomio" annettiin huhtikuussa. Siis ettei toivoa ole.
      Mielestäni lääkärit tekivät väärin, kun julistivat kuolemantuomion. Koska silloin ystäväni todella "antoi periksi" ja luovutti...
      Hän taisteli sinnikkäästi siihen saakka.
      Eli: vastaus kysymykseesi= en haluaisi tietää etukäteen, kauanko minulla on maanpäällistä elinaikaa jäljellä!
      Oikeesti tämä on pohtimisen arvoinen asia - ja se, kuinka "valmiita" me ollaan lähtöön...

      • TR.maalariN

        kuolemantuomiota...
        He kertovat vain sen, että käytettävissä olevat hoitokeinot on käytetty...

        - elinaikaakin ennustellaan vain potilaan tai lähimmän omaisen sitä kysyessä...

        Olen tässä puuhaillessani miettinyt tuota taikiksen toivetta...
        Lääkäri antaa valassaan lupauksen elämän ylläpitämisestä ... ja se että potilaalle ei kertoisi tämän vakavasta sairaudesta ja siihen tarvittavasta hoidosta ... olisi lääkärin näkökulmasta valansa vastaista toimintaa...

        No voisihan sitä hoitaa, mutta jokainen joka esim. saa sytostaatteja tai sädehoitoa.. osaisi kyllä laskea mielessään 1 1 ... ja kertomatta jättäminen olisi näennäistä.

        Tiedolta välttyäkseen on olemassa aina se keino, että ei mene lääkäriin... silloinhan kuolema tulee luonnollisesti jos on tullakseen...
        Toki siihen sisältyy se riski, että kuoee tautiin josta muuten paranisi.

        Kaipa se on niin...että yhtälöä jossa yhdsistyisi ... mahdollisimman pitkä elämä ja autuas tietämättömys .. on mahdoton rakentaa...

      • taikis
        TR.maalariN kirjoitti:

        kuolemantuomiota...
        He kertovat vain sen, että käytettävissä olevat hoitokeinot on käytetty...

        - elinaikaakin ennustellaan vain potilaan tai lähimmän omaisen sitä kysyessä...

        Olen tässä puuhaillessani miettinyt tuota taikiksen toivetta...
        Lääkäri antaa valassaan lupauksen elämän ylläpitämisestä ... ja se että potilaalle ei kertoisi tämän vakavasta sairaudesta ja siihen tarvittavasta hoidosta ... olisi lääkärin näkökulmasta valansa vastaista toimintaa...

        No voisihan sitä hoitaa, mutta jokainen joka esim. saa sytostaatteja tai sädehoitoa.. osaisi kyllä laskea mielessään 1 1 ... ja kertomatta jättäminen olisi näennäistä.

        Tiedolta välttyäkseen on olemassa aina se keino, että ei mene lääkäriin... silloinhan kuolema tulee luonnollisesti jos on tullakseen...
        Toki siihen sisältyy se riski, että kuoee tautiin josta muuten paranisi.

        Kaipa se on niin...että yhtälöä jossa yhdsistyisi ... mahdollisimman pitkä elämä ja autuas tietämättömys .. on mahdoton rakentaa...

        saivartelu ei tietenkään muuta asiaa. jokainen normaalijärjellä varustettu kyllä ymmärtää että lääkärin sanoma :kaikki käytettävissä olevat hoitokeinot on käytetty tarkoittaa juuri sitä että tulet kuolemaan tähän sairauteen.

        Tässäpä juuri tulemme ainakin siihen tosiseikkan, että itse ei voi päättää haluaako kuulla vai ei.Olisiko siis syytä pohtia tuota "testamenttia" jonka voisi kirjoittaa sinne sairaaloiden papereihin, jos ei halua tuota tuomiota kuulla. Silloin se kumoaisi lääkärien velvollisuuden kertoa asiaa.

        Vielä, syöpä yms sairaus ei ole nyt tarkoittamiani sairauksia, koska erilaisiin syöpiin on olemassa hoitokeinoja jotka saattavat auttaa. Tarkoitan nimenomaan sellaisia tauteja joiden paranemisennuste on nolla prosenttia. Tieto tällaisesta taudista lamauttaisi minut, sensijaan jos olisi kyseessä sairaus jossa olisi vaikka viiden prosentin paranemismahdollisuus, niin tämä elämäntahtoni pakottaisi kyllä kokeilemaan kaikki mahdolliset keinot taudin voittamiseksi.
        Osa lukijoista varmasti käsittää mitä tarkoitan.

        Jokainen meistä joutuu lääkärissä kulkemaan kun ikää tulee, sitä autuaallista tietämättömyyttä omasta tilastaan en todellakaan tavoittele, päinvastoin pyrin pitämään itseni kunnossa ja turvaudun kyllä lääkärin apuun jos koen itseni sairaaksi.

      • Marion.T
        taikis kirjoitti:

        saivartelu ei tietenkään muuta asiaa. jokainen normaalijärjellä varustettu kyllä ymmärtää että lääkärin sanoma :kaikki käytettävissä olevat hoitokeinot on käytetty tarkoittaa juuri sitä että tulet kuolemaan tähän sairauteen.

        Tässäpä juuri tulemme ainakin siihen tosiseikkan, että itse ei voi päättää haluaako kuulla vai ei.Olisiko siis syytä pohtia tuota "testamenttia" jonka voisi kirjoittaa sinne sairaaloiden papereihin, jos ei halua tuota tuomiota kuulla. Silloin se kumoaisi lääkärien velvollisuuden kertoa asiaa.

        Vielä, syöpä yms sairaus ei ole nyt tarkoittamiani sairauksia, koska erilaisiin syöpiin on olemassa hoitokeinoja jotka saattavat auttaa. Tarkoitan nimenomaan sellaisia tauteja joiden paranemisennuste on nolla prosenttia. Tieto tällaisesta taudista lamauttaisi minut, sensijaan jos olisi kyseessä sairaus jossa olisi vaikka viiden prosentin paranemismahdollisuus, niin tämä elämäntahtoni pakottaisi kyllä kokeilemaan kaikki mahdolliset keinot taudin voittamiseksi.
        Osa lukijoista varmasti käsittää mitä tarkoitan.

        Jokainen meistä joutuu lääkärissä kulkemaan kun ikää tulee, sitä autuaallista tietämättömyyttä omasta tilastaan en todellakaan tavoittele, päinvastoin pyrin pitämään itseni kunnossa ja turvaudun kyllä lääkärin apuun jos koen itseni sairaaksi.

        että en käy lääkärissä ollenkaan, mitä tuon pakollisen kolmen kuukauden välein tapahtuvan sairaalakeikkani.

        Se on hassu juttu, mutta vaikka minulla olisi mikä paikka kipeänä, niin en suostu menemään lääkäriin. (poikkeuksen se jättiukonputkimyrkytys)

        Jotenkin vain tuntuu siltä että minulle riittää se, että on pakko käydä säännöllisesti elämän loppuun asti noissa hoidoissa.
        Jos satun elämään vaikka 90 vuotiaaksi, koska sukumme on aika pitkä-ikäistä, niin minulla on vielä melkein 50 vuotta jolloin joudun sairaalassa kulkemaan tämän yhden sairauden vuoksi..... Sen tähden olenkin varma että kuolen johonkin syöpään tai vastaavaan, koska en mene lääkäriin, vaikka millaisia oireita olisi.

        Kuitenkin hoito on vain siihen yhteen ja ainoaan sairauteen, ei siellä muuta tutkita.
        Moni joka joutuu samalla tavalla käymään hoidoissa, on kertonut samaa, ettei halua mennä enää ikinä lääkäriin minkään muun asian takia.
        Jos joitakin oireita on niin lasken ne aina joko tämän sairauden syyksi, tai sitten lääkityksestä johtuvaksi.

        Aika omituinen tilanne - onkohan se jotakin lääkärinpelkoa tai yksinkertaisesti kyllästymistä.
        Itse uskoisin sen ainakin minun kohdallani olevan yksinkertaisesti kyllästymistä - tuo jatkuva sairaalassa juokseminen kyllästyttää perusteellisesti... Jotenkin tuntuu siltä että olen aina seisomassa kutsulappu kädessä poliklinikalla !!!

      • TR.maalariN
        taikis kirjoitti:

        saivartelu ei tietenkään muuta asiaa. jokainen normaalijärjellä varustettu kyllä ymmärtää että lääkärin sanoma :kaikki käytettävissä olevat hoitokeinot on käytetty tarkoittaa juuri sitä että tulet kuolemaan tähän sairauteen.

        Tässäpä juuri tulemme ainakin siihen tosiseikkan, että itse ei voi päättää haluaako kuulla vai ei.Olisiko siis syytä pohtia tuota "testamenttia" jonka voisi kirjoittaa sinne sairaaloiden papereihin, jos ei halua tuota tuomiota kuulla. Silloin se kumoaisi lääkärien velvollisuuden kertoa asiaa.

        Vielä, syöpä yms sairaus ei ole nyt tarkoittamiani sairauksia, koska erilaisiin syöpiin on olemassa hoitokeinoja jotka saattavat auttaa. Tarkoitan nimenomaan sellaisia tauteja joiden paranemisennuste on nolla prosenttia. Tieto tällaisesta taudista lamauttaisi minut, sensijaan jos olisi kyseessä sairaus jossa olisi vaikka viiden prosentin paranemismahdollisuus, niin tämä elämäntahtoni pakottaisi kyllä kokeilemaan kaikki mahdolliset keinot taudin voittamiseksi.
        Osa lukijoista varmasti käsittää mitä tarkoitan.

        Jokainen meistä joutuu lääkärissä kulkemaan kun ikää tulee, sitä autuaallista tietämättömyyttä omasta tilastaan en todellakaan tavoittele, päinvastoin pyrin pitämään itseni kunnossa ja turvaudun kyllä lääkärin apuun jos koen itseni sairaaksi.

        että kun lääkäri sanoo, että ei ole enää mitään keinoa hoitaa... ei hän samalla sanele elinaikaa... että se ei hoidon lopettamisesta huolimatta ole vakio...

        On ihmisiä jotka elävät hoitojen lopettamisen jälkeen käsittämättömn pitkiäkin aikoja.

        En muuten keksi mitään tautia joka vääjäämättä johtaisi kuolemaan siten, etteikö ihminen ehtisi siinä välillä kuolla johonkin muuhun... Tai ehkä joku lihansyöjäbakteeriinfektio tai sars tai... mutta ne kaikki ovat sellaisia tarttuvia tauteja, että niistä on toisten turvaamiseksi kerrottava...

        Ymmärrän taikis täysin toiveesi, enkä näe sitä millään tapaa motaalisesti arveluttavana tai tuomittavana.. L. minusta ei ole olemassa oikeaa tai väärää tapaa toimia. Mutta, en vain keksi sellaista tilannetta jossa tuon vaihtoehdon kanssa oltaisiin valintatilanteessa... että mitä kertoa ja mitä ei.

        Sellaisia kokemuksia minulla kyllä on, että ihmisen mieli on suojellut ihmistä kuulemasta ... sanottiinpa hänelle mitä tahansa. Mielestäni silloin on annettavakin ihmisen olla kuulematta.
        Tuo mies jonka pääsiäisenaikaisesta kuolemasta tuolla ylempänä kerroin... oli juuri tällainen tapaus. Hän ei tiennyt kuolevansa... uskoi vakaasti osastolle tullessaan, että voinnin huononeminen oli vain seurausta rankasta hoitojaksosta... ja pian sen jälkeen vajosikin tajuttomuuteen josta ei enää herännyt.

        Oikeastaan ajattelen sen niin, että jos taikis olisit joskus sellaisessa tilanteessa... kun tässä nyt kuvittelemme, niin mielesi suojaisi sinua kuulemasta... jos tieto vahigottaisi sinua siten että menettäisit kykysi käsitellä asiaa...

        Ihminen on niin kummallisen taitavasti rakennettu pakkaus... tuo maalaismiehen puhuma elämänvoima kun on se joka kriisitilanteessakin vie voiton.
        Jos ajatellaan vaikka psykoosia, niin loppuviimeksi sekin on ihmisen tapa suojata itseään. Kuinka monesti ihmiset huokaavatkaan, esimerkiski menetettyään lapsensa...että voisinpa edes seota... jotta ei tarvitsisi koko ajan muistaa mitä on tapahtunut.

      • Pirre*
        Marion.T kirjoitti:

        että en käy lääkärissä ollenkaan, mitä tuon pakollisen kolmen kuukauden välein tapahtuvan sairaalakeikkani.

        Se on hassu juttu, mutta vaikka minulla olisi mikä paikka kipeänä, niin en suostu menemään lääkäriin. (poikkeuksen se jättiukonputkimyrkytys)

        Jotenkin vain tuntuu siltä että minulle riittää se, että on pakko käydä säännöllisesti elämän loppuun asti noissa hoidoissa.
        Jos satun elämään vaikka 90 vuotiaaksi, koska sukumme on aika pitkä-ikäistä, niin minulla on vielä melkein 50 vuotta jolloin joudun sairaalassa kulkemaan tämän yhden sairauden vuoksi..... Sen tähden olenkin varma että kuolen johonkin syöpään tai vastaavaan, koska en mene lääkäriin, vaikka millaisia oireita olisi.

        Kuitenkin hoito on vain siihen yhteen ja ainoaan sairauteen, ei siellä muuta tutkita.
        Moni joka joutuu samalla tavalla käymään hoidoissa, on kertonut samaa, ettei halua mennä enää ikinä lääkäriin minkään muun asian takia.
        Jos joitakin oireita on niin lasken ne aina joko tämän sairauden syyksi, tai sitten lääkityksestä johtuvaksi.

        Aika omituinen tilanne - onkohan se jotakin lääkärinpelkoa tai yksinkertaisesti kyllästymistä.
        Itse uskoisin sen ainakin minun kohdallani olevan yksinkertaisesti kyllästymistä - tuo jatkuva sairaalassa juokseminen kyllästyttää perusteellisesti... Jotenkin tuntuu siltä että olen aina seisomassa kutsulappu kädessä poliklinikalla !!!

        ei käsittääkseni voi kuolla kivutta, ilman lääkkeitä.
        Luulen, että se kipu veisi sinut lääkäriin, ennemmin tai myöhemmin, ikävä kyllä.

      • muija 1
        Marion.T kirjoitti:

        että en käy lääkärissä ollenkaan, mitä tuon pakollisen kolmen kuukauden välein tapahtuvan sairaalakeikkani.

        Se on hassu juttu, mutta vaikka minulla olisi mikä paikka kipeänä, niin en suostu menemään lääkäriin. (poikkeuksen se jättiukonputkimyrkytys)

        Jotenkin vain tuntuu siltä että minulle riittää se, että on pakko käydä säännöllisesti elämän loppuun asti noissa hoidoissa.
        Jos satun elämään vaikka 90 vuotiaaksi, koska sukumme on aika pitkä-ikäistä, niin minulla on vielä melkein 50 vuotta jolloin joudun sairaalassa kulkemaan tämän yhden sairauden vuoksi..... Sen tähden olenkin varma että kuolen johonkin syöpään tai vastaavaan, koska en mene lääkäriin, vaikka millaisia oireita olisi.

        Kuitenkin hoito on vain siihen yhteen ja ainoaan sairauteen, ei siellä muuta tutkita.
        Moni joka joutuu samalla tavalla käymään hoidoissa, on kertonut samaa, ettei halua mennä enää ikinä lääkäriin minkään muun asian takia.
        Jos joitakin oireita on niin lasken ne aina joko tämän sairauden syyksi, tai sitten lääkityksestä johtuvaksi.

        Aika omituinen tilanne - onkohan se jotakin lääkärinpelkoa tai yksinkertaisesti kyllästymistä.
        Itse uskoisin sen ainakin minun kohdallani olevan yksinkertaisesti kyllästymistä - tuo jatkuva sairaalassa juokseminen kyllästyttää perusteellisesti... Jotenkin tuntuu siltä että olen aina seisomassa kutsulappu kädessä poliklinikalla !!!

        en minäkään lääkärille mene,ellei olo ole aivan sietämätön.Olen joutunut niin paljon tutkimuksissa juoksemaan.Tuohon toiseen kysymykseen,haluaisin kyllä tietää,jos ei olisi kun muutama kuukausi elinaikaa.Voisi läheisilleen hyvästit jättää,ettei jäisi puhumattomia asioita,ettei läheiset sitten ajattelisi,että jäi jotain sanomatta,tai kysymattä.Voisi rauhassa nukahtaa.

      • emw34
        TR.maalariN kirjoitti:

        että kun lääkäri sanoo, että ei ole enää mitään keinoa hoitaa... ei hän samalla sanele elinaikaa... että se ei hoidon lopettamisesta huolimatta ole vakio...

        On ihmisiä jotka elävät hoitojen lopettamisen jälkeen käsittämättömn pitkiäkin aikoja.

        En muuten keksi mitään tautia joka vääjäämättä johtaisi kuolemaan siten, etteikö ihminen ehtisi siinä välillä kuolla johonkin muuhun... Tai ehkä joku lihansyöjäbakteeriinfektio tai sars tai... mutta ne kaikki ovat sellaisia tarttuvia tauteja, että niistä on toisten turvaamiseksi kerrottava...

        Ymmärrän taikis täysin toiveesi, enkä näe sitä millään tapaa motaalisesti arveluttavana tai tuomittavana.. L. minusta ei ole olemassa oikeaa tai väärää tapaa toimia. Mutta, en vain keksi sellaista tilannetta jossa tuon vaihtoehdon kanssa oltaisiin valintatilanteessa... että mitä kertoa ja mitä ei.

        Sellaisia kokemuksia minulla kyllä on, että ihmisen mieli on suojellut ihmistä kuulemasta ... sanottiinpa hänelle mitä tahansa. Mielestäni silloin on annettavakin ihmisen olla kuulematta.
        Tuo mies jonka pääsiäisenaikaisesta kuolemasta tuolla ylempänä kerroin... oli juuri tällainen tapaus. Hän ei tiennyt kuolevansa... uskoi vakaasti osastolle tullessaan, että voinnin huononeminen oli vain seurausta rankasta hoitojaksosta... ja pian sen jälkeen vajosikin tajuttomuuteen josta ei enää herännyt.

        Oikeastaan ajattelen sen niin, että jos taikis olisit joskus sellaisessa tilanteessa... kun tässä nyt kuvittelemme, niin mielesi suojaisi sinua kuulemasta... jos tieto vahigottaisi sinua siten että menettäisit kykysi käsitellä asiaa...

        Ihminen on niin kummallisen taitavasti rakennettu pakkaus... tuo maalaismiehen puhuma elämänvoima kun on se joka kriisitilanteessakin vie voiton.
        Jos ajatellaan vaikka psykoosia, niin loppuviimeksi sekin on ihmisen tapa suojata itseään. Kuinka monesti ihmiset huokaavatkaan, esimerkiski menetettyään lapsensa...että voisinpa edes seota... jotta ei tarvitsisi koko ajan muistaa mitä on tapahtunut.

        aivan samaa mieltä kanssasi.
        Kaikki yllä kirjoittmasi kyllä allkirjoitan.

        Kokemuksetkin käytännöntasolla kuoleman odotuksesta sekä myös luonnon suojamekanismista suojautua,olla kuulematta,tajuamatta 'liian raskaita asioita'olen kokenut.

        Minulta puuttuu lähes kaksi vuotta elämästä,siis siltä ajalta ei ole mitään muisteltavaa.

        Ja olen joskus aiemmin itse kuoleman tatahtumasta kirjoittanut muualla,että haluaisin olla kuin filmin intiaanipäällikkö,joka tietäessään ajan koittaneen nousee vuorelle, asettuu levolle arvokkaasti,seestyneenä odottamaan lähtöhetkeä.

      • Angiina
        taikis kirjoitti:

        saivartelu ei tietenkään muuta asiaa. jokainen normaalijärjellä varustettu kyllä ymmärtää että lääkärin sanoma :kaikki käytettävissä olevat hoitokeinot on käytetty tarkoittaa juuri sitä että tulet kuolemaan tähän sairauteen.

        Tässäpä juuri tulemme ainakin siihen tosiseikkan, että itse ei voi päättää haluaako kuulla vai ei.Olisiko siis syytä pohtia tuota "testamenttia" jonka voisi kirjoittaa sinne sairaaloiden papereihin, jos ei halua tuota tuomiota kuulla. Silloin se kumoaisi lääkärien velvollisuuden kertoa asiaa.

        Vielä, syöpä yms sairaus ei ole nyt tarkoittamiani sairauksia, koska erilaisiin syöpiin on olemassa hoitokeinoja jotka saattavat auttaa. Tarkoitan nimenomaan sellaisia tauteja joiden paranemisennuste on nolla prosenttia. Tieto tällaisesta taudista lamauttaisi minut, sensijaan jos olisi kyseessä sairaus jossa olisi vaikka viiden prosentin paranemismahdollisuus, niin tämä elämäntahtoni pakottaisi kyllä kokeilemaan kaikki mahdolliset keinot taudin voittamiseksi.
        Osa lukijoista varmasti käsittää mitä tarkoitan.

        Jokainen meistä joutuu lääkärissä kulkemaan kun ikää tulee, sitä autuaallista tietämättömyyttä omasta tilastaan en todellakaan tavoittele, päinvastoin pyrin pitämään itseni kunnossa ja turvaudun kyllä lääkärin apuun jos koen itseni sairaaksi.

        Tuohon lääkärin mahdollisuuteen antaa tiettyä sairautta koskeva prognoosi, vaikka potilas sitä nimenomaisesti pyytääkin, liittyy ymmärtääkseni eräs rajoite. Nimittäin se, että lääkäri ei voi antaa ennustetta sellaisessa muodossa, että sinulla on elinaikaa jäljellä kolme kuukautta. Lääkäri voi ainoastaan sanoa, että keskimäärin näissä olosuhteissa ihmisellä on elinaikaa jäljellä noin kolme kuukautta. Ja tämä tapahtuu juuri siksi, minkä maalari onkin jo useaan otteeseen maininnut, että jokaisen yksilön kohdalla samankin sairauden kulku on aina... yksilöllinen. Kukaan ei voi varmasti tietää, miten asiat etenevät.

      • Marion.T
        Pirre* kirjoitti:

        ei käsittääkseni voi kuolla kivutta, ilman lääkkeitä.
        Luulen, että se kipu veisi sinut lääkäriin, ennemmin tai myöhemmin, ikävä kyllä.

        mutta itselläni on valtavan korkea kipukynnys, ja uskoisin että esimerkiksi syöpä saisi olla jo aika pitkällä, ennenkuin kivut menisivät sille asteelle että lääkäriin menisin.

        Silloin tuskin enää mitään olisi tehtävissä.
        Kivut kuuluvat sairauteeni, ja olen niin tottunut niihin, etten osaa enää sanoa mikä on tämän aiheuttamaa kipua ja mikä voisi olla sitten jotakin muuta.

        Kipulääkkeitä olen kieltäytynyt syömästä, kokeilin kyllä, kipu ei kadonnut, mutta pää meni sekaisin, jo yhden pillerin kokeilu riitti minulle.

        Jo se että ihmisillä on hyvin erilainen suhtautuminen kipuihin, estää monta kertaa sen tarpeeksi aikaisn lääkäriin menon esimerkiksi syövän kohdalla.

        Tiedän että on paljon ihmisiä joiden elämän kipu tekee sietämättömäksi, ja olen huono esimerkki siinä suhteessa, koska minulle ei kipu ole koskaan ollut mikään este tehdä mitä haluan.

        Nuo ovat kaikki niitä asioita joihin jokainen suhtautuu omalla tavallaan, joillekin elämä on vaikeaa ja omasta itsestään ja sairaudestaan puhuminen on koko elämän tärkein asia - sairaus hallitsee heitä, eivätkä he sairautta.

        Ja sitten ovat ne jotka viis veisaavat noista oireista, ja heille elämä on huomattavasti helpompaa. He ovat niitä onnellisia jotka hallitsevat sairautensa ja hyväksyvät sen.

        Itse kuulun näihin onnellisiin - otin asian puheeksi vain tämän aiheen takia, elämä ja kuolema ja siinä sivussa sairaudet ovat sitä tavallisen ihmisen arkea.

        Ne kaikki on hyväksyttävä elämän kirjavaksi kudelmaksi - jokaisen kohdalla kuitenkin hiemen erilaiseksi.

      • jaanamaikki

        Jos sairastuisin parantumattomasti en haluaisi tietäää kuinka paljon aikaa on jäljellä että kuolema tulissi yllätyksenä,asiansahan voi jo nyt järjestää siihen kuntoon etteiu omaisille tule ongelmia perintöasioissa,hautajaisesikin voit suunnitella jo eetukäteen itse!

      • taikis
        TR.maalariN kirjoitti:

        että kun lääkäri sanoo, että ei ole enää mitään keinoa hoitaa... ei hän samalla sanele elinaikaa... että se ei hoidon lopettamisesta huolimatta ole vakio...

        On ihmisiä jotka elävät hoitojen lopettamisen jälkeen käsittämättömn pitkiäkin aikoja.

        En muuten keksi mitään tautia joka vääjäämättä johtaisi kuolemaan siten, etteikö ihminen ehtisi siinä välillä kuolla johonkin muuhun... Tai ehkä joku lihansyöjäbakteeriinfektio tai sars tai... mutta ne kaikki ovat sellaisia tarttuvia tauteja, että niistä on toisten turvaamiseksi kerrottava...

        Ymmärrän taikis täysin toiveesi, enkä näe sitä millään tapaa motaalisesti arveluttavana tai tuomittavana.. L. minusta ei ole olemassa oikeaa tai väärää tapaa toimia. Mutta, en vain keksi sellaista tilannetta jossa tuon vaihtoehdon kanssa oltaisiin valintatilanteessa... että mitä kertoa ja mitä ei.

        Sellaisia kokemuksia minulla kyllä on, että ihmisen mieli on suojellut ihmistä kuulemasta ... sanottiinpa hänelle mitä tahansa. Mielestäni silloin on annettavakin ihmisen olla kuulematta.
        Tuo mies jonka pääsiäisenaikaisesta kuolemasta tuolla ylempänä kerroin... oli juuri tällainen tapaus. Hän ei tiennyt kuolevansa... uskoi vakaasti osastolle tullessaan, että voinnin huononeminen oli vain seurausta rankasta hoitojaksosta... ja pian sen jälkeen vajosikin tajuttomuuteen josta ei enää herännyt.

        Oikeastaan ajattelen sen niin, että jos taikis olisit joskus sellaisessa tilanteessa... kun tässä nyt kuvittelemme, niin mielesi suojaisi sinua kuulemasta... jos tieto vahigottaisi sinua siten että menettäisit kykysi käsitellä asiaa...

        Ihminen on niin kummallisen taitavasti rakennettu pakkaus... tuo maalaismiehen puhuma elämänvoima kun on se joka kriisitilanteessakin vie voiton.
        Jos ajatellaan vaikka psykoosia, niin loppuviimeksi sekin on ihmisen tapa suojata itseään. Kuinka monesti ihmiset huokaavatkaan, esimerkiski menetettyään lapsensa...että voisinpa edes seota... jotta ei tarvitsisi koko ajan muistaa mitä on tapahtunut.

        olettaisin, että meistä kumpikaan ei ole kokenut vastaavaa tilannetta, joten pystymme vain arvelemaan tunteita ja haluja mitä tuollaiseen tilanteeseen joutuminen meissä herättää.

        On esim joitain perinnöllisiä sairauksia jotka vievät hitaasti ihmisen, tosin en ole lääkäri enkä pysty nimeämään niitä.
        jos jossakin rutiinitarkastuksessa minulta löydettäisiin sairaus jollaista tarkoitan, ja minulla olisi elinaikaa arviolta viisi vuotta, niin miksi lääkäri tämän minulle kertoisi vastoin tahtoani ellei sairauteen olisi parantamiskeinoa.
        Jos hän kertoisi sen niin eläisin viisi vuotta tuo tietoisuus kalvaen mieltä ja antautuisin mahdollisiin turhiin kokeisiin toivoen mahdotonta.Elämä alkaisi pyörimään sairauden ympärillä, ystävät alkaisivat suhtautumaan toisin, omaiset alkaisivat säälimään yms yms. Kun ilman tietoa saattaisin tuosta viidestä vuodesta elää vaikka neljä täysin normaalia ja täyttä elämää ilman oireita.

        Toki viimeisissä vaiheissa jolloin tulisin sairaaksi asia selviäisi, jos sairauden loppuvaiheet olisivat kivuliaita niin tietysti tarvitsisin kivunlievityshoitoa.

        Tässä ehkä aikakäsite on hieman toinen meillä.

      • TR.maalariN
        taikis kirjoitti:

        olettaisin, että meistä kumpikaan ei ole kokenut vastaavaa tilannetta, joten pystymme vain arvelemaan tunteita ja haluja mitä tuollaiseen tilanteeseen joutuminen meissä herättää.

        On esim joitain perinnöllisiä sairauksia jotka vievät hitaasti ihmisen, tosin en ole lääkäri enkä pysty nimeämään niitä.
        jos jossakin rutiinitarkastuksessa minulta löydettäisiin sairaus jollaista tarkoitan, ja minulla olisi elinaikaa arviolta viisi vuotta, niin miksi lääkäri tämän minulle kertoisi vastoin tahtoani ellei sairauteen olisi parantamiskeinoa.
        Jos hän kertoisi sen niin eläisin viisi vuotta tuo tietoisuus kalvaen mieltä ja antautuisin mahdollisiin turhiin kokeisiin toivoen mahdotonta.Elämä alkaisi pyörimään sairauden ympärillä, ystävät alkaisivat suhtautumaan toisin, omaiset alkaisivat säälimään yms yms. Kun ilman tietoa saattaisin tuosta viidestä vuodesta elää vaikka neljä täysin normaalia ja täyttä elämää ilman oireita.

        Toki viimeisissä vaiheissa jolloin tulisin sairaaksi asia selviäisi, jos sairauden loppuvaiheet olisivat kivuliaita niin tietysti tarvitsisin kivunlievityshoitoa.

        Tässä ehkä aikakäsite on hieman toinen meillä.

        tahtovat nykypäivänä olla, aika usein, niitä ... jotka selvitellään lähiomaisten perimästä, siinä vaiheessa, kun nuoremmat sukupolvet suunnittelevat perhettä...

        Onneksi meidän tarvitsee pohtia tätä asiaa vain teoriassa;))

      • taikis
        TR.maalariN kirjoitti:

        tahtovat nykypäivänä olla, aika usein, niitä ... jotka selvitellään lähiomaisten perimästä, siinä vaiheessa, kun nuoremmat sukupolvet suunnittelevat perhettä...

        Onneksi meidän tarvitsee pohtia tätä asiaa vain teoriassa;))

        ja sieltä saattaakin putkahtaa jotain mitä ei välttämättä tarvitsisi kertoa liian varhaisessa vaiheessa... asianosaiselle.

      • taikis

        siitä että arvostat aloittamani aiheen tärkeyttä. Niin minunkin mielestäni asia on pohtimisen arvoinen. Meistä itsekukin kokee tällaiset asiat peilaten omia kokemuksiaan lähiympäristöstä ja miettien tuntemuksiaan omasta käyttäytymisestään mahdollisessa tilanteessa. Jollakin saattaa olla jopa omakohtaisia kokemuksia.
        Oikeaa tai väärää tapaa ajatella tällaisissa asioissa tuskin on olemassa, on vain monenlaisia ajatuksenkulkuja.

    • jaanamaikki

      nopeasti kerralla,mieluiten siitä etukäteen tietämättä,asiat ovat siinä kunnossa järjestettynä että vois saada vaikka sydärin huomenna!Luin juuri täällä jonkun ikätoverin saaneen aivoverenvuodon,pahinta mitä tietäisin olisi juuri vammautuminen,mieluummiin kerrasta poikki!

      • Marion.T

        pysyvästi ole kuitenkaan elämän loppu

        Vammautunut ja kroonisesti sairastunutkin pystyy vielä nauttimaan elämästään täysin siemauksin.

        Se usein vahvistaa ihmistä, ja auttaa häntä laittamaan elämän arvot oikeaan järjestykseen.
        Ne asiat mitkä ennen olivat itsestään selviä tulevat olemaan vaikeampia, mutta myös paljon haastavampia.
        Ihminen saa voimavaroja joita ei koskaan kuvitellut itsessään olevankaan.

        Joten sairastuminen ei ole elämän loppu, se saattaa olla jopa uusi alku.

      • taikis

        myös... jos olisi mahdollisuus valita lähtönsä tapa... lähteä "saappaat jalassa". Valitettavasti meille ihmisille ei ole annettu tätä mahdollisuutta ns normaalimenetelmien puitteissa.

        Lähtijälle äkkikuolema lienee helpoin tapa, jälkeenjääville ei niinkään.

        Kohtuuttoman pitkä "valmiusaika", esim. hitaasti kuolemaanjohtava sairaus on uuvuttavinta kuitenkin...näin uskoisin.. sekä lähtijälle että jälkeenjääville. Tässä en nyt niinkään tarkoita normaalia vanhuuteen ja elimistön loppumiseen liittyviä aikoja, nehän koetaan luonnollisina.

      • jaanamaikki
        taikis kirjoitti:

        myös... jos olisi mahdollisuus valita lähtönsä tapa... lähteä "saappaat jalassa". Valitettavasti meille ihmisille ei ole annettu tätä mahdollisuutta ns normaalimenetelmien puitteissa.

        Lähtijälle äkkikuolema lienee helpoin tapa, jälkeenjääville ei niinkään.

        Kohtuuttoman pitkä "valmiusaika", esim. hitaasti kuolemaanjohtava sairaus on uuvuttavinta kuitenkin...näin uskoisin.. sekä lähtijälle että jälkeenjääville. Tässä en nyt niinkään tarkoita normaalia vanhuuteen ja elimistön loppumiseen liittyviä aikoja, nehän koetaan luonnollisina.

        isäni äkillinen kuolema oli järkytys ja yllätys mutta myöhemmin olen usein ajatellut että juuri noin haluaisin lähteä,kerralla enkä jäädä kitumaan!

    • TR.maalariN

      aivan,
      Kirjoittanut: tähtitoimittaja ejk 10.7.2005 klo 15.50

      tuo on yksi puoli asiasta, voisi tietysti miettiä ettei ihan älyttömiä toiveita laita sukulaisten kiusaksi. Toinen puoli on taas se, noudatetaanko toiveita vaikka voitaisiin, vaikka ei haluaisi mitään itkijäisiä niin sellaiset kuitenkin järjestetään, tai itketään koska ei voida olla itkemättä. ;)

      Tarkoitan kuitenkin sitä, että koska täällä puhutaan läheisten huomioonottamisesta kuolemassakin, niin voisihan sen tehdä myös käytännön järjestelyjen osalta. Oma vika jos niitä ei pystytä noudattamaan, ja se ei tosiaan itseä enää haittaa. Ei kyllä saisi haitata omaisiakaan, jos ihan hulluja pyytää.

      ... Serkkuni haudattiin uurnalehtoon vuosi ja päivä kuolemansa jälkeen... Aviomies pummi (somalla avustuksellani) osan tuhkasta, ehkä tikkurasian verran... jonka sitten aikanaan, hyppysellinen kerrallaan ...ripottelee ... vieraille mantereille;))

      kompromisseja vielä kuolemankin jälkeen :)

      • tähtitoimittaja ejk

        jos nyt tällaista sanontaa voi tässä käyttää.
        Toisesta asiasta, noista viime hetken ohjeistuksista mitä haluaisit välttää, tarkoititko jotain "suuria elämänohjeita" eikä käytännön juttuja? Olenkin miettinyt kokeeko ihminen ennen kuolemaansa jonkinlaisen Suuren Viisauden Hetken, jolloin voi opastaa eläviä miten heidän tulisi loppuaikansa pällistellä. Oscar Wilde sanoi kuulemma huoneensa tapeteille: "Toisen meistä on häivyttävä."

        Toinen asia on, onko kuolevalle annettu lupaus sitovampi kuin vähemmän kuolevalle, jos sitä ei kerta kaikkiaan pysty pitämään, esim. tuo tuhkan vieminen ulkomaille, ja miksi siitä pitäisi tuntea huonoa/huonompaa omatuntoa.

      • Angiina
        tähtitoimittaja ejk kirjoitti:

        jos nyt tällaista sanontaa voi tässä käyttää.
        Toisesta asiasta, noista viime hetken ohjeistuksista mitä haluaisit välttää, tarkoititko jotain "suuria elämänohjeita" eikä käytännön juttuja? Olenkin miettinyt kokeeko ihminen ennen kuolemaansa jonkinlaisen Suuren Viisauden Hetken, jolloin voi opastaa eläviä miten heidän tulisi loppuaikansa pällistellä. Oscar Wilde sanoi kuulemma huoneensa tapeteille: "Toisen meistä on häivyttävä."

        Toinen asia on, onko kuolevalle annettu lupaus sitovampi kuin vähemmän kuolevalle, jos sitä ei kerta kaikkiaan pysty pitämään, esim. tuo tuhkan vieminen ulkomaille, ja miksi siitä pitäisi tuntea huonoa/huonompaa omatuntoa.

        Juuri tässä päivänä muutamana (ennen kuin tästä ketjusta oli vielä tietoakaan) ajattelin, että kuolemassa on sekin ällöttävä puoli, että se on niin arkista. Ei viuluja, ei suuria ajatuksia. Katkera paikka meitsille, jonka haaveena on aina ollut pitää puhe. Eikä mikä tahansa puhe, vaan Se Puhe. Tarkoitan sellaista amerikkalaisten elokuvien tilannetta, jossa joku, jolta sitä vähiten odotetaan, avaa suunsa. Ihmiset alkavat kuunnella henkeään pidättäen, koska he ymmärtävät puhujan olevan oikeassa (tämä on tärkeä kohta!). Kun puhe loppuu, paikan ylle laskeutuu syvä hiljaisuus. Ja sitten yhtäkkiä joku nousee seisomaan ja alkaa taputtaa. Ja kohta kaikki seisovat ja taputtavat.

        The End

      • tähtitoimittaja ejk
        Angiina kirjoitti:

        Juuri tässä päivänä muutamana (ennen kuin tästä ketjusta oli vielä tietoakaan) ajattelin, että kuolemassa on sekin ällöttävä puoli, että se on niin arkista. Ei viuluja, ei suuria ajatuksia. Katkera paikka meitsille, jonka haaveena on aina ollut pitää puhe. Eikä mikä tahansa puhe, vaan Se Puhe. Tarkoitan sellaista amerikkalaisten elokuvien tilannetta, jossa joku, jolta sitä vähiten odotetaan, avaa suunsa. Ihmiset alkavat kuunnella henkeään pidättäen, koska he ymmärtävät puhujan olevan oikeassa (tämä on tärkeä kohta!). Kun puhe loppuu, paikan ylle laskeutuu syvä hiljaisuus. Ja sitten yhtäkkiä joku nousee seisomaan ja alkaa taputtaa. Ja kohta kaikki seisovat ja taputtavat.

        The End

        tyypillistä jenkkileffoissa, että lopussa kaikki taputtavat kaikelle mahdolliselle. Mutta voithan pitää jonkun muistotilaisuudessa Sen Puheen, tiedä miten raikuvat aplodit saisit. ;)
        Tuli vielä mieleen tuosta tuhkanviemiskiellosta ulkomaille, jos sattuisin sellaista lupaamaan asiasta tietämättä (en kyllä ennen tätä tiennytkään), niin ei se purkki kyllä ruokapöydälleni jäisi, ei takuulla…

    • TR.maalariN

      Söhlin tuosta äskeisestä tekstistäni...sen jujukohdan pois... L. uudelleen.

      varmaan se ...että olen joutunut käymään läpi
      Kirjoittanut: TR.maalariN 10.7.2005 klo 16.17

      niiden poikieni kuoleman... ja päättämään silloin että eläminen kannattaa, on muokannut minun suhtautumistani kuolemaan.
      En saanut koskaan niitä poikiani tuntea muuten kuin liikkeistä kohdussa... Ja se mitä he minulle olivat, oli jotain sellaista joka perustui mielikuviini.

      Tuon kokemuksen myötä jotenkin se, että mikä on elossa, se meillä on ja siitä, mikä on kuollut on olemassa enää vain omat mielikuvat, konkretisoitui.

      Jos en ajattelisi niin, että tiedostettu elämä loppuu kuoleman jälkeen, olisin helvetillisen katkera... Olisihan minulla silloin jossain olemassa kaksi poikaa, persoonaa, joita koskaan en ole saanut tavata... Mitä mieltä sellaisessa olisi? Olisi kammottava ajatus että kuolemani jälkeen... minua vastaan tulisi kaksi täysin tuntematonta sielua... jotka sanoisivat, että moi mutsi;)))

      Mielummin ajattelen siten, että se rakkaus mitä odotusaikana koin... on edelleen mukana elämän kiertokulussa... palautui luontoon... ja syntyy uudelleen jossain muualla. Vaikka niissä kedon kukissa...

      L. tuon kokemani vuoksi... kuolemisessakin arvokasta on se miten elämän silloin kokee...
      -kuoltua sitä sitten on kuollut....

    • Maalaismies*

      Kuolemista ei voi harjoitella, koska sitä ei voi ottaa uusiksi. Ei voi tulla sanomaan, että meni väärin, olisi pitänyt menetellä niin tai näin.

      Sama koskee geriatriaa, vanhuustiedettä. Sitä harjoittavat nuoret ihmiset (vanhoihin nähden). He ovat väistämättä jäljessä, vanhuus kulkee edellä. Tutkija yrittää formuloida sen kuinka vanhus tuntee, mutta ei se niin mene.

      Vanhuus, kuolema ja siihen johtavat sairaudet ovat iäti tutkimaton alue.

      • taikis

        muistan joskus lukeneeni valituista paloista keromuksen, jossa eräs mies täytenä totena kertoi näkemästään kuoltuaan.
        Hänellä oli oikeasti sydän pysähtynyt ja hän oli lakanut hengittämästä. Jonkun ajan kuluttua hänet oli saatu elvytettyä, en muista montako minuuttia hän oli ollut tuossa tilassa jossa verenkierto oli pysähtynyt.


        Liekö tarua vai totta, yritän muistella jotain tuosta : Mies oli mennyt kirkasta kuin putkea myöten johonkin hohtavaan laajaan alueeseen ilman ruumistaan. Tietoisena siitä että se mitä sinne putkeen meni oli hän. ?? Tunne oli ollut miellyttävä. Sitten hän oli tuntenut miten häntä vedetään sieltä pois. Mies oletti että tuo poisvetämisen tunne oli se kun hänen sydämensä saatiin käyntiin.

      • tähtitoimittaja ejk
        taikis kirjoitti:

        muistan joskus lukeneeni valituista paloista keromuksen, jossa eräs mies täytenä totena kertoi näkemästään kuoltuaan.
        Hänellä oli oikeasti sydän pysähtynyt ja hän oli lakanut hengittämästä. Jonkun ajan kuluttua hänet oli saatu elvytettyä, en muista montako minuuttia hän oli ollut tuossa tilassa jossa verenkierto oli pysähtynyt.


        Liekö tarua vai totta, yritän muistella jotain tuosta : Mies oli mennyt kirkasta kuin putkea myöten johonkin hohtavaan laajaan alueeseen ilman ruumistaan. Tietoisena siitä että se mitä sinne putkeen meni oli hän. ?? Tunne oli ollut miellyttävä. Sitten hän oli tuntenut miten häntä vedetään sieltä pois. Mies oletti että tuo poisvetämisen tunne oli se kun hänen sydämensä saatiin käyntiin.

        olen lukenut joitakin samantapaisia kertomuksia, ja niitä on muistaakseni myös tieteellisesti selvitelty. Eniten jäi mieleen eräs kertomus, jossa henkilön mukaan tunnelin päässä kysyttiin, mitä hyvää olet elämässäsi saanut aikaan. Huh huh.

      • taikis
        tähtitoimittaja ejk kirjoitti:

        olen lukenut joitakin samantapaisia kertomuksia, ja niitä on muistaakseni myös tieteellisesti selvitelty. Eniten jäi mieleen eräs kertomus, jossa henkilön mukaan tunnelin päässä kysyttiin, mitä hyvää olet elämässäsi saanut aikaan. Huh huh.

        jopas nyt. siinä mun lukemassani ei ollut noita kyuselyitä.

        Onko sinulla mitään muistikuvaa millaisia tuloksia tieteellisistä selvityksistä on mahdollisesti saatu?

      • TR.maalariN

        ...voi tutkia itseanlyysin keinoni...
        Upeita kirjoja aiheesta on kirjoittanut, viime vuonna kuollut, T.B.Hägglund.

        Kuolemista emme voi harjoitella... kuten ei voi syntymistäkään. Miksi pitäisikään. Suurimmat seikkailumme kun koemme silloin kun vähiten suunnittelemme;)))

        ...tai ainakin minusta on tähänastisen lyhyen elämäni aikana tuntunut siltä. Ehkäpä elämässä, samaan tapaan kuin rakastaessa, on vain asetuttava alttiiksi.

        ’Ketään ei voi pakottaa, ketään ei voi kerjätä, ketään ei voi valoin velvoittaa. Ainut mitä minä voin tehdä on se, että asetan itseni alttiiksi. Näytän ja kerron mikä elämässä minulle on tärkeää ja mitä kaipaan. Lopulta kaikki muu on kohtalon käsissä. Ja siihen minun on tyydyttävä, halusinpa tai en.’

      • taikis
        TR.maalariN kirjoitti:

        ...voi tutkia itseanlyysin keinoni...
        Upeita kirjoja aiheesta on kirjoittanut, viime vuonna kuollut, T.B.Hägglund.

        Kuolemista emme voi harjoitella... kuten ei voi syntymistäkään. Miksi pitäisikään. Suurimmat seikkailumme kun koemme silloin kun vähiten suunnittelemme;)))

        ...tai ainakin minusta on tähänastisen lyhyen elämäni aikana tuntunut siltä. Ehkäpä elämässä, samaan tapaan kuin rakastaessa, on vain asetuttava alttiiksi.

        ’Ketään ei voi pakottaa, ketään ei voi kerjätä, ketään ei voi valoin velvoittaa. Ainut mitä minä voin tehdä on se, että asetan itseni alttiiksi. Näytän ja kerron mikä elämässä minulle on tärkeää ja mitä kaipaan. Lopulta kaikki muu on kohtalon käsissä. Ja siihen minun on tyydyttävä, halusinpa tai en.’

        vaikka aihe itsessään on vakava ketjussa ja olemme valottaneet näkemyksiämme kovinkin, niin tuo syntymisen harjoittelu, kuvittele se konkreettisesti...
        Mä kyllä meinasin tikahtua, kun ajattelin miten vauva vatkaisi edestakaisin hrjoittelmassa.....

        pyydän anteeksi hyvät lukijat..

      • tähtitoimittaja ejk
        taikis kirjoitti:

        jopas nyt. siinä mun lukemassani ei ollut noita kyuselyitä.

        Onko sinulla mitään muistikuvaa millaisia tuloksia tieteellisistä selvityksistä on mahdollisesti saatu?

        muistan, mutta muistanko oikein, on taas toinen juttu. Yhtenä selityksenä oli muistaakseni se, että endorfiini tai jokin vaikuttaisi aivoihin, joka taas vaikuttaisi siihen että näkökenttä kapenee, siitä tulisi tuo tunnelikokemus. Jotain tällaista.

      • TR.maalariN
        taikis kirjoitti:

        vaikka aihe itsessään on vakava ketjussa ja olemme valottaneet näkemyksiämme kovinkin, niin tuo syntymisen harjoittelu, kuvittele se konkreettisesti...
        Mä kyllä meinasin tikahtua, kun ajattelin miten vauva vatkaisi edestakaisin hrjoittelmassa.....

        pyydän anteeksi hyvät lukijat..

        no jos ... ajattelisi, että sellainen ihan pieni vauva... vauvaksi pieni ;) ... vatkaisi..

        *jatkaa vapaata assosiaatiota ja irvistelee;))))*

      • Marion.T

        pieni kuolema.

        Kokemukseni nukutuksesta ovat siinä määrin epämiellyttäviä, että joskus se pieni epäilys hiipii mieleen, että onko kuolema sama kuin nukutus - täysin tyhjä ja musta tila.

      • hyvää luonnonmukaista
        Marion.T kirjoitti:

        pieni kuolema.

        Kokemukseni nukutuksesta ovat siinä määrin epämiellyttäviä, että joskus se pieni epäilys hiipii mieleen, että onko kuolema sama kuin nukutus - täysin tyhjä ja musta tila.

        nukutusta, joten siinä syntyvä tajuttomuuden tila ei varmaan vastaa kovin hyvin mitään normaalisti esiintyvää tilaa, sellainen myrkytystila taitaa olla. Ei sillä kokemuksella kannata ruokkia omaa kuolemanpelkoaan.

      • Marion.T
        hyvää luonnonmukaista kirjoitti:

        nukutusta, joten siinä syntyvä tajuttomuuden tila ei varmaan vastaa kovin hyvin mitään normaalisti esiintyvää tilaa, sellainen myrkytystila taitaa olla. Ei sillä kokemuksella kannata ruokkia omaa kuolemanpelkoaan.

        Jokaisellehan se eteen tulee - ennemmin tai myöhemmin.

        Tarkoitin vain kokemuksena tuota täysin mustaa ja äänetöntä ja ajatonta tilaa, mikä nukutuksen aikana on.

        Silloinhan ihminen kuitenkin on elossa, mutta aivot ovat tavallaan pois pelistä.
        Kun ihminen kuolee, tuhoutuvat myös aivot.
        Ovatko aivot meidän sielumme vai onko sielu jossakin muualla.

        Itse uskon sielunvaellukseen ja siihen että synnymme omien rakkaittemme joukkoon - jossakin joskus.

        Tähän ei todellista vastausta olekaan - mutta mielenkiintoiseksi sen tekee se asia, että meistä jokainen sen kerran tulee omakohtaisesti kokemaan - ehkä silloin tiedämme.....

      • en tiedä
        Marion.T kirjoitti:

        Jokaisellehan se eteen tulee - ennemmin tai myöhemmin.

        Tarkoitin vain kokemuksena tuota täysin mustaa ja äänetöntä ja ajatonta tilaa, mikä nukutuksen aikana on.

        Silloinhan ihminen kuitenkin on elossa, mutta aivot ovat tavallaan pois pelistä.
        Kun ihminen kuolee, tuhoutuvat myös aivot.
        Ovatko aivot meidän sielumme vai onko sielu jossakin muualla.

        Itse uskon sielunvaellukseen ja siihen että synnymme omien rakkaittemme joukkoon - jossakin joskus.

        Tähän ei todellista vastausta olekaan - mutta mielenkiintoiseksi sen tekee se asia, että meistä jokainen sen kerran tulee omakohtaisesti kokemaan - ehkä silloin tiedämme.....

        mutta elämän uusiutuminen kuoleman kautta on kyllä fakta. Se riittää minulle. Eli tyydyn lykkäämään horsmaa...

    • Maalaismies*

      Silloin kun mennään ytimiin asioissa, kuten tässä keskustelussa, naiset ovat vahvoilla. Miehet eivät kykene, siltä näyttää, puuttumaan henkisiin juttuihin (sitä kai elämästä ja kuolemasta keskustelu on).

      En tiedä häpeänkö itseäni vai muita miehiä?

      • taikis

        ? Sinä olet niitä rohkeita miehiä jotka ottavat osaa tällaisiinkin keskusteluihin, ainakin minä pidän rohkeutena sitä että uskaltaa mielipiteitään tuoda esiin myös tämänkaltaisiin aiheisiin. Kaikkia aihe ei tietenkään kosketa niin että haluaisivat siihen osallistua, mutta nämä ihmiset joiden kanssa aihetta on saanut käydä läpi ovat mielestäni aidosti olleet mukana.

        Kiitos Sinulle. Kiitos kaikille osallistujille. jos jollakin vielä tulee jotain mieleen asian tiimoilta, niin rohkeasti vain kirjoittamaan. Itse en ehdi kovin intensiivisesti enää paneutumaan aiheeseen, työviikko edessä :))

      • TR.maalariN
        taikis kirjoitti:

        ? Sinä olet niitä rohkeita miehiä jotka ottavat osaa tällaisiinkin keskusteluihin, ainakin minä pidän rohkeutena sitä että uskaltaa mielipiteitään tuoda esiin myös tämänkaltaisiin aiheisiin. Kaikkia aihe ei tietenkään kosketa niin että haluaisivat siihen osallistua, mutta nämä ihmiset joiden kanssa aihetta on saanut käydä läpi ovat mielestäni aidosti olleet mukana.

        Kiitos Sinulle. Kiitos kaikille osallistujille. jos jollakin vielä tulee jotain mieleen asian tiimoilta, niin rohkeasti vain kirjoittamaan. Itse en ehdi kovin intensiivisesti enää paneutumaan aiheeseen, työviikko edessä :))

        ja arvostan paljon Maalaismiehen panosta ja kykyä keskustella... kuten jokaisen keskusteluketjuun osallistuneen vilpitöntä osallistumista. Sellainen tunne minulle nimittäin on tässä ketjussa tullut. Nautin siitä että asioista keskustellaan vilpittömässä hengessä ja siten, että jotain itsestä laitetaan likoon.

        Tällaisia keskusteluja olisi mukavaa käydä myös takkatulen äärellä, syysiltoina... Paistaa samalla omenoita tikunnokassa. ... ehkä joskus niinkin (huokaa vähän) ...

      • kuvittelit

        ensimmäinen täällä olemaan ja heti omia pisteitäsi nostamaan. Olisit mieluummin keskittynyt aiheeseen ja jättänyt sen tykötekemisen toiseen ketjuun.

      • TR.maalariN
        kuvittelit kirjoitti:

        ensimmäinen täällä olemaan ja heti omia pisteitäsi nostamaan. Olisit mieluummin keskittynyt aiheeseen ja jättänyt sen tykötekemisen toiseen ketjuun.

        että Maalaismies oli ainut mies joka osallistui keskusteluun useammalla kuin kahdella kommentilla...

        en minä ainakaan tuota huomiota itsensä tykötekemiseksi kokenut.

      • TR.maalariN
        TR.maalariN kirjoitti:

        että Maalaismies oli ainut mies joka osallistui keskusteluun useammalla kuin kahdella kommentilla...

        en minä ainakaan tuota huomiota itsensä tykötekemiseksi kokenut.

        taisi zakzak kommentoida kolmella... en toki tiedä, että onko mies vaiko nainen, kun en katsonut profiilia.

      • edes totta
        TR.maalariN kirjoitti:

        että Maalaismies oli ainut mies joka osallistui keskusteluun useammalla kuin kahdella kommentilla...

        en minä ainakaan tuota huomiota itsensä tykötekemiseksi kokenut.

        mutta ei sitä sukupuoltaan nyt ole tapana tällaisiin aiheisiin tyrkyttää, siitä ehkä väärintulkinta.

      • ainakin yksi asiaton
        kuvittelit kirjoitti:

        ensimmäinen täällä olemaan ja heti omia pisteitäsi nostamaan. Olisit mieluummin keskittynyt aiheeseen ja jättänyt sen tykötekemisen toiseen ketjuun.

        ja riidanhaluinen viesti tähänkin erittäin hyvään ja asialliseen ketjuun.

      • ei liity
        ainakin yksi asiaton kirjoitti:

        ja riidanhaluinen viesti tähänkin erittäin hyvään ja asialliseen ketjuun.

        tähän aiheeseen mitenkään joten puheen kääntäminen siihen vielä ottamatta selvää todellisesta tilanteesta oli vain sitä tälle listalle tyypillistä typeryyttä.

      • TR.maalariN
        ainakin yksi asiaton kirjoitti:

        ja riidanhaluinen viesti tähänkin erittäin hyvään ja asialliseen ketjuun.

        että voivat tipauttaa kärpäsen kermakuppiin....

      • TR.maalariN
        ei liity kirjoitti:

        tähän aiheeseen mitenkään joten puheen kääntäminen siihen vielä ottamatta selvää todellisesta tilanteesta oli vain sitä tälle listalle tyypillistä typeryyttä.

        ... eivät ne minusta ole vaarallisia. Keskusteltaessa, pästessä tasolle jossa osallistujat puhuvat siten, kuin tässä keskustelussa on puhuttu, analysoidaan usein myös itse prosessia.
        Minusta se on rakentava ja hedelmällinenkin tapa... varsinkin tällaisella foorumilla. Voimme käsiteltävän asian lisäksi oppia jotain myös siitä tavasta ... miten asiaa on käsitelty.
        Jos itse olisin jossain keskustelussa, lähes ainut, oman sukupuoleni edustaja, joka aktiivisesti on osallistumassa... kiinnittäisin siihen varmasti huomiota ja kommentoisinkin ja lähtisin yhdessä miettimään, että miksiköhän niin on.

        Minusta sellainen on huomionarvoinen asia.

      • Marion.T
        TR.maalariN kirjoitti:

        että voivat tipauttaa kärpäsen kermakuppiin....

        antoisaa luettavaa, ja kerrankin oli aihe joka säilyi kohtalaisen puhtaana, ilma pahempia reunahuomautuksia.

        Joten kyllä meillä tällä palstalla on paljon kirjoittajia, jotka osaavat kirjoittaa myös asiallista ja ajatuksia antavaa tekstiä.

        Kiitän aloittajaa siitä, että hän keksi aiheen joka hiljensi myös miettimään niitä syntyjä syviä.

        Ja vielähän on tilaa kirjoittaa, en huomannut katsoa kuinka paljon on vielä matkaa 200 viestiin, mutta jonkinverran varmaankin.
        Vaikka ei pallukkajahdissa kukaan olekaan, niin itse aihe ansaitsee kyllä pallukkansa.

      • sukupuoli
        TR.maalariN kirjoitti:

        ... eivät ne minusta ole vaarallisia. Keskusteltaessa, pästessä tasolle jossa osallistujat puhuvat siten, kuin tässä keskustelussa on puhuttu, analysoidaan usein myös itse prosessia.
        Minusta se on rakentava ja hedelmällinenkin tapa... varsinkin tällaisella foorumilla. Voimme käsiteltävän asian lisäksi oppia jotain myös siitä tavasta ... miten asiaa on käsitelty.
        Jos itse olisin jossain keskustelussa, lähes ainut, oman sukupuoleni edustaja, joka aktiivisesti on osallistumassa... kiinnittäisin siihen varmasti huomiota ja kommentoisinkin ja lähtisin yhdessä miettimään, että miksiköhän niin on.

        Minusta sellainen on huomionarvoinen asia.

        sotkeutuu tällä palstalla joka aiheeseen, olisi edes tämän voinut jättää rauhaan mutta jonkun teki taas mieli korostaa omaa arvoaan ja painaa toisten, silkkaa flirttailua.

      • poimia sitä
        TR.maalariN kirjoitti:

        että voivat tipauttaa kärpäsen kermakuppiin....

        pois mutta kärpänen taisikin kiinnostaa taas enemmän.

      • Angiina
        ei liity kirjoitti:

        tähän aiheeseen mitenkään joten puheen kääntäminen siihen vielä ottamatta selvää todellisesta tilanteesta oli vain sitä tälle listalle tyypillistä typeryyttä.

        Jos aivan tarkkoja ollaan, sukupuoli liittyy kaikkeen inhimilliseen elämään. Sillä inhimillinen elämä on sukupuolittunutta. Eli siis vaikka jossakin paikassa olisi fyysisesti ainoastaan naisia, niin miehet ovat siiitä huolimatta läsnä: sanoissa, ajatuksissa, peileinä. Minä en edes ymmärtäisi olevani nainen, ellei olisi sellaisia olentoja, joita miehiksi kutsutaan. Kaikki naiset kantavat mieheyttä (elämän maskuliinista puolta) alati mukanaan ja päinvastoin.

      • tällä palstalla
        Angiina kirjoitti:

        Jos aivan tarkkoja ollaan, sukupuoli liittyy kaikkeen inhimilliseen elämään. Sillä inhimillinen elämä on sukupuolittunutta. Eli siis vaikka jossakin paikassa olisi fyysisesti ainoastaan naisia, niin miehet ovat siiitä huolimatta läsnä: sanoissa, ajatuksissa, peileinä. Minä en edes ymmärtäisi olevani nainen, ellei olisi sellaisia olentoja, joita miehiksi kutsutaan. Kaikki naiset kantavat mieheyttä (elämän maskuliinista puolta) alati mukanaan ja päinvastoin.

        on luontevaa flirttailla tällaisenkin aiheen varjolla. Voi voi.

      • TR.maalariN
        tällä palstalla kirjoitti:

        on luontevaa flirttailla tällaisenkin aiheen varjolla. Voi voi.

        että ihminen on sukupuolinen olento ...hamaan hautaan asti.
        Minulle on vierasta ajatus siitä, että ihminen voitaisiin pilkkoa osiksi siten, että joissain elämän osa-alueissa sukupuolisuus ei olisikaan läsnä.

        ... taidankin kirjoittaa omaan hoitotestamenttiini..että muistakaa kohdella minua Naisena ...hamaan hautaan asti;))

      • mieluummin
        TR.maalariN kirjoitti:

        että ihminen on sukupuolinen olento ...hamaan hautaan asti.
        Minulle on vierasta ajatus siitä, että ihminen voitaisiin pilkkoa osiksi siten, että joissain elämän osa-alueissa sukupuolisuus ei olisikaan läsnä.

        ... taidankin kirjoittaa omaan hoitotestamenttiini..että muistakaa kohdella minua Naisena ...hamaan hautaan asti;))

        ihmisenä kohdeltavan, kuolleena persoonallisena ihmisenä. Kaikki kuolleet jotka ovat kohdalleni tulleet (ei vähän) ovat olleet henkilökohtaisesti kuolleita.

      • TR.maalariN
        mieluummin kirjoitti:

        ihmisenä kohdeltavan, kuolleena persoonallisena ihmisenä. Kaikki kuolleet jotka ovat kohdalleni tulleet (ei vähän) ovat olleet henkilökohtaisesti kuolleita.

        huomaat, että puhuin ajasta ennen kuolemaa. Oman kuolemani jälkeiseen aikaan en enää puutu;))

        - en osaa erottaa ihmisyyttä erilleen siitä, että olemme sukupuolisia olentoja. Kuolleena olemme mielikuvia läheistemme mielissä, emme muuta.

    • yksitypy evk

      on kova taistelemaan elämän puolesta. Sitten sen huomaa, kun jotain vakavaa sattuu.
      Elämä alkaakin sitten vasta tuntua elämisen arvoiselta. Siitä yrittääkin ottaa enemmän irti. Yrittää tehdä vaikka mitä, että sais elämälle jatkoaikaa mahdollisimman kauan, vaikka lopulta siihen sairauteen tietäiskin kuolevansa.

      Tietenkin poikkeuksiakin on.
      Olemmehan ihmiset niin erilaisia. Toiset luovuttaa helpommalla ja toiset ei sitten millään.

      Ja ehdottomasti lääkäri velvollisuus on kertoa potilaalle asian oikea laita.
      Omaisia sitä ehkä haluaa säästää mahdollisimman pitkään. Sillä lähiomaiselle se läheisen vakava sairaus on usein vielä kauheampaa.

      • taikis

        töiden välissä, en muita nyt ehdi kommentoimaan..
        niin...sanot että ehdottomasti lääkärin velvollisuus on kertoa. Siis minä en saa päättää itse haluanko kuulla omaa tilaani koskevan asian ?? Lääkärin velvollisuus kertoa menee yli minun tahtoni tällaisessa?

        vielä kerran. olisiko syytä harkita jonkun kirjallisen selvityksen tekemistä jossa lääkärin velvollisuus voitaisiin kumota, mikäli yksilö ajattelee asian toisin kuin yleinen käsitys asiasta on ?

        Harmi, kun en ehdi enempää tähän, näyttää täyttyvän niin nopeasti.

        tuohon sukupuolisuuteen sen verran tällaisissa keskust. Jokainen meistä on täältä lähtevä, oli hän mies tai nainen, siinä mielessä asia koskee jokaista. Se taas, kuka mihinkin ketjuun ottaa osaa lienee omassa harkinnassaan. Itse näen että tässä ketjussa on ollut kirjoittamassa ihmisiä.

      • tähtitoimittaja ejk

        on voinut sattua vakava sairaus tai onnettomuus kohdalle, ei vain niille jotka siitä palstalla kertovat. Voiko tässä aiheessa sinusta olla eri mieltä vain olemalla ”luovuttaja”? Silti kuulosti. Mikä on ”helpommalla” periksi antamista, eikö ihmisen sietokyky saakaan olla erilainen oli kyse mistä tahansa, ja miksei saa antaa periksi pakon edessä?

        Aika jännää että taas puhutaan lääkärin velvollisuudesta, vaikka taikis on kysynyt koko ajan omista oikeuksista, halusta tietää. Hänelle kuitenkin kiitos erikoisesta aiheesta. Vähemmistönä tässä oltiin, eikä tämä keskustelu saanut ainakaan minua muuttamaan kantaani, pikemminkin päinvastoin.

      • yksitypy evk
        taikis kirjoitti:

        töiden välissä, en muita nyt ehdi kommentoimaan..
        niin...sanot että ehdottomasti lääkärin velvollisuus on kertoa. Siis minä en saa päättää itse haluanko kuulla omaa tilaani koskevan asian ?? Lääkärin velvollisuus kertoa menee yli minun tahtoni tällaisessa?

        vielä kerran. olisiko syytä harkita jonkun kirjallisen selvityksen tekemistä jossa lääkärin velvollisuus voitaisiin kumota, mikäli yksilö ajattelee asian toisin kuin yleinen käsitys asiasta on ?

        Harmi, kun en ehdi enempää tähän, näyttää täyttyvän niin nopeasti.

        tuohon sukupuolisuuteen sen verran tällaisissa keskust. Jokainen meistä on täältä lähtevä, oli hän mies tai nainen, siinä mielessä asia koskee jokaista. Se taas, kuka mihinkin ketjuun ottaa osaa lienee omassa harkinnassaan. Itse näen että tässä ketjussa on ollut kirjoittamassa ihmisiä.

        Lääkäri sinulle kerro, jos et halua.
        Mutta onko sellaisia ihmisiä sitten todella olemassa??
        Kuulostais kyllä aika kummalta.

      • taikis
        yksitypy evk kirjoitti:

        Lääkäri sinulle kerro, jos et halua.
        Mutta onko sellaisia ihmisiä sitten todella olemassa??
        Kuulostais kyllä aika kummalta.

        ettet väheksyisi toisten mielipiteitä vaikka ne olisivat erilaisia kuin omasi. Jos luet tätä ketjua niin huomaat, että on näissä asioissa monenlaista mielipidettä, perusteluineen.

        Minulla on kyllä käsitys että lääkäri kertoo vaikka en haluaisikaan.???

      • yksitypy evk
        tähtitoimittaja ejk kirjoitti:

        on voinut sattua vakava sairaus tai onnettomuus kohdalle, ei vain niille jotka siitä palstalla kertovat. Voiko tässä aiheessa sinusta olla eri mieltä vain olemalla ”luovuttaja”? Silti kuulosti. Mikä on ”helpommalla” periksi antamista, eikö ihmisen sietokyky saakaan olla erilainen oli kyse mistä tahansa, ja miksei saa antaa periksi pakon edessä?

        Aika jännää että taas puhutaan lääkärin velvollisuudesta, vaikka taikis on kysynyt koko ajan omista oikeuksista, halusta tietää. Hänelle kuitenkin kiitos erikoisesta aiheesta. Vähemmistönä tässä oltiin, eikä tämä keskustelu saanut ainakaan minua muuttamaan kantaani, pikemminkin päinvastoin.

        joka on tutkittu ja todettu, että ihminen jolla on elämän taisteluntahtoa, usein elävät sairautensa kanssa kauemmin, kuin ns. luovuttajat.
        Ja myös sanoin jos luet edellisen kirjoitukseni uudelleen, että poikkeusiakin löytyy.
        Mutta luulen, että näitä elämästä taistelijoita ihmisistä löytyy huomattavasti enemmän on kuin ns. luovuttajia.
        Ikäkin on kyllä suuri tekijä siinä taistelussa.

      • TR.maalariN
        taikis kirjoitti:

        ettet väheksyisi toisten mielipiteitä vaikka ne olisivat erilaisia kuin omasi. Jos luet tätä ketjua niin huomaat, että on näissä asioissa monenlaista mielipidettä, perusteluineen.

        Minulla on kyllä käsitys että lääkäri kertoo vaikka en haluaisikaan.???

        mutta LUULEN ..että jos lääkärin vastaanotolle mennessäsi kerrot, että et halua tietää ...
        kunnioittaa lääkäri toivettasi.

        Ja silloin toiveesi myös kirjataan papereihisi.

        Samaan tapaan papereihin kirjataan esim. se jos vanhus haluaa kieltäytyä elvytyksestä tms...

        Tärkeintä lienee se, että on toiveenilmaisuissaan riittävän selkeä ja suorasanainen.

      • tähtitoimittaja ejk
        yksitypy evk kirjoitti:

        joka on tutkittu ja todettu, että ihminen jolla on elämän taisteluntahtoa, usein elävät sairautensa kanssa kauemmin, kuin ns. luovuttajat.
        Ja myös sanoin jos luet edellisen kirjoitukseni uudelleen, että poikkeusiakin löytyy.
        Mutta luulen, että näitä elämästä taistelijoita ihmisistä löytyy huomattavasti enemmän on kuin ns. luovuttajia.
        Ikäkin on kyllä suuri tekijä siinä taistelussa.

        voi pysyä yllä myös sillä, että ei tiedä sairaudestaan.

      • yksitypy evk
        taikis kirjoitti:

        ettet väheksyisi toisten mielipiteitä vaikka ne olisivat erilaisia kuin omasi. Jos luet tätä ketjua niin huomaat, että on näissä asioissa monenlaista mielipidettä, perusteluineen.

        Minulla on kyllä käsitys että lääkäri kertoo vaikka en haluaisikaan.???

        Teidän kanssa. En väheksy kenenkään mielipiteitä, enkä ole tätä kejua kokonaan lukenutkaan. Kunhan vastasin oman mielipiteeni kysymykseesi.
        Sorry jos jotain loukkasin.
        Mutta siitä en anna periksi, että suurin osa ihmisistä, jotka saavat tietää vakavasta sairaudestaan taistelee elämän puolesta viimeiseen asti.
        Mutta anteeksi että tuli aloittamaasi ketjuusi osallistuttua.
        En tee enää sitä virhettä. Enkä ole oikein riitelyihmisiä :=))))

      • tähtitoimittaja ejk
        yksitypy evk kirjoitti:

        joka on tutkittu ja todettu, että ihminen jolla on elämän taisteluntahtoa, usein elävät sairautensa kanssa kauemmin, kuin ns. luovuttajat.
        Ja myös sanoin jos luet edellisen kirjoitukseni uudelleen, että poikkeusiakin löytyy.
        Mutta luulen, että näitä elämästä taistelijoita ihmisistä löytyy huomattavasti enemmän on kuin ns. luovuttajia.
        Ikäkin on kyllä suuri tekijä siinä taistelussa.

        pitempään eläminen ei minusta ole arvo sinänsä, varsinkaan jos se kuluu tuskallisissa hoidoissa. Mutta, ehkä se toivo "jos kuitenkin" saa monet yrittämään. Pitäisi kuitenkin kunnioittaa niitä jotka eivät näin ajattele, eikä pitää heitä kummallisina, luovuttajina tai itsekkäinä.

      • että viranomainen
        tähtitoimittaja ejk kirjoitti:

        on voinut sattua vakava sairaus tai onnettomuus kohdalle, ei vain niille jotka siitä palstalla kertovat. Voiko tässä aiheessa sinusta olla eri mieltä vain olemalla ”luovuttaja”? Silti kuulosti. Mikä on ”helpommalla” periksi antamista, eikö ihmisen sietokyky saakaan olla erilainen oli kyse mistä tahansa, ja miksei saa antaa periksi pakon edessä?

        Aika jännää että taas puhutaan lääkärin velvollisuudesta, vaikka taikis on kysynyt koko ajan omista oikeuksista, halusta tietää. Hänelle kuitenkin kiitos erikoisesta aiheesta. Vähemmistönä tässä oltiin, eikä tämä keskustelu saanut ainakaan minua muuttamaan kantaani, pikemminkin päinvastoin.

        päättää omien ohjeidensa mukaan ja hallintoalamainen saa sopeutua. Tässäkään ei siis niin että asiakkaalla olisi oikeutta asettaa toiveita virkahenkilön toiminnalle. Lääkärit ovat usein tästä sanomattoman tarkkoja, heitä ei neuvota rankaisematta. Yksityisellä puolella kuunneltaneen helpommin kun asiakaskato muuten on ilmeinen siellä missä valinnanvaraa on.

      • taikis
        yksitypy evk kirjoitti:

        Teidän kanssa. En väheksy kenenkään mielipiteitä, enkä ole tätä kejua kokonaan lukenutkaan. Kunhan vastasin oman mielipiteeni kysymykseesi.
        Sorry jos jotain loukkasin.
        Mutta siitä en anna periksi, että suurin osa ihmisistä, jotka saavat tietää vakavasta sairaudestaan taistelee elämän puolesta viimeiseen asti.
        Mutta anteeksi että tuli aloittamaasi ketjuusi osallistuttua.
        En tee enää sitä virhettä. Enkä ole oikein riitelyihmisiä :=))))

        olen jo tuolla ylempänä laittanut kommenttia. kopioin sen tähän Sinulle, jos et ole lukenut näitä kommentteja. Sillä mieleeni tuli tuo vähättely, kun sanoit että tuntuis kyllä kummalta jos noin ajattelevia ihmisiä olisi. Ei kyse ole riidanhalusta, hyvänen aika sentään.

        tässä tuo komenttini, miten kuitenkin toimisin jos saisin tietää sairastuneeni sairauteen jossa paranemisprosentti olisi nolla. Senkään vuoksi en haluaisi kuulla. Syöpiä en tarkoita, koska niissä on yleensä ainakin pieni paranemispros.

        "sitä, että itseni tuntien pyrkisin taistelemaan turhaa vastaan, en antaisi itselleni lupaa hellittää toivottomassakaan tilanteessa, keskittyisin mahdolliseen sairauteeni liikaa. Ahmisin kaiken mahdollisen tiedon, ajautuisin puoskaroitavaksi,uhraisin kaiken omaisuuteni yksityislääkäreihin, turvautuisin epämääräisiin hoitokokeiluihin. Normaalielämäni loppuisi. Sitten vielä kantaisin liikaa huolta miten muut pärjäisivät ilman minua (sehän olisi mielestäni tietysti mahdotonta) Yksinkertaisesti, elämäni alkaisi pyörimään liian pienissä kuvioissa. Ja kääntöpuolena, en haluaisi sääliä koska joutuisin lohduttajaksi sääliville. En luota itseeni, että jos tietäisin mahdollisesta sairaudestani, osaisin sen salata keneltäkään."

      • yksitypy evk
        tähtitoimittaja ejk kirjoitti:

        pitempään eläminen ei minusta ole arvo sinänsä, varsinkaan jos se kuluu tuskallisissa hoidoissa. Mutta, ehkä se toivo "jos kuitenkin" saa monet yrittämään. Pitäisi kuitenkin kunnioittaa niitä jotka eivät näin ajattele, eikä pitää heitä kummallisina, luovuttajina tai itsekkäinä.

        missä olen sanonut kummallisuudesta jotain???
        Ja tuo itsekäs sana kyllä sai minut nauramaan.
        Jokainen saa tehdä elämälleen mielestäni mitä haluaa. Mutta en nyt kyllä ketään ole tuominnut, eikä minulla ole edes valtaa sellaiseen :=)))

      • tuntee
        tähtitoimittaja ejk kirjoitti:

        voi pysyä yllä myös sillä, että ei tiedä sairaudestaan.

        jos on vakavasti sairas että menoa se nyt on, ei siinä mikään pimitys tehoa.

        Ennen vanhaan kuolemaantuomittujakin kidutettiin sillä että salattiin lopullinen täytäntöönpanon aika. Eikös tuolla sivistyksen kehdossa jenkeissä vieläkin makuuteta luvuttomasti ihmisiä kuolemanselleissä toimenpidettä odottamassa, kidutusta se sivistysmaissa olisi.

      • tähtitoimittaja ejk
        yksitypy evk kirjoitti:

        missä olen sanonut kummallisuudesta jotain???
        Ja tuo itsekäs sana kyllä sai minut nauramaan.
        Jokainen saa tehdä elämälleen mielestäni mitä haluaa. Mutta en nyt kyllä ketään ole tuominnut, eikä minulla ole edes valtaa sellaiseen :=)))

        sanoit sen kommentissasi taikikselle. Kerroit että et ole koko ketjua lukenut, kyllä täällä on puhuttu itsekkyydestä.

      • yksitypy evk
        taikis kirjoitti:

        olen jo tuolla ylempänä laittanut kommenttia. kopioin sen tähän Sinulle, jos et ole lukenut näitä kommentteja. Sillä mieleeni tuli tuo vähättely, kun sanoit että tuntuis kyllä kummalta jos noin ajattelevia ihmisiä olisi. Ei kyse ole riidanhalusta, hyvänen aika sentään.

        tässä tuo komenttini, miten kuitenkin toimisin jos saisin tietää sairastuneeni sairauteen jossa paranemisprosentti olisi nolla. Senkään vuoksi en haluaisi kuulla. Syöpiä en tarkoita, koska niissä on yleensä ainakin pieni paranemispros.

        "sitä, että itseni tuntien pyrkisin taistelemaan turhaa vastaan, en antaisi itselleni lupaa hellittää toivottomassakaan tilanteessa, keskittyisin mahdolliseen sairauteeni liikaa. Ahmisin kaiken mahdollisen tiedon, ajautuisin puoskaroitavaksi,uhraisin kaiken omaisuuteni yksityislääkäreihin, turvautuisin epämääräisiin hoitokokeiluihin. Normaalielämäni loppuisi. Sitten vielä kantaisin liikaa huolta miten muut pärjäisivät ilman minua (sehän olisi mielestäni tietysti mahdotonta) Yksinkertaisesti, elämäni alkaisi pyörimään liian pienissä kuvioissa. Ja kääntöpuolena, en haluaisi sääliä koska joutuisin lohduttajaksi sääliville. En luota itseeni, että jos tietäisin mahdollisesta sairaudestani, osaisin sen salata keneltäkään."

        mutta kummasti ajatukset muuttui. Ihminen EI voi tietää miten toimii, ennen asia on fakta. Lötyykin vaan yllättävän paljon uusia puolia itestään .Joten se tästä minun mielipiteestä.
        Hyvät työpäivän jatkot. Nyt täytyy alkaa minunkin töihin tosissaan :=))))

    Ketjusta on poistettu 0 sääntöjenvastaista viestiä.

    Takaisin ylös

    Luetuimmat keskustelut

    1. Kaipaatko sinä

      Yhtään meidän katseita
      Ikävä
      170
      2071

    2. Törkeä eläinsuojelurikos Sonkajärvellä

      Pohjois-Savossa Sonkajärvellä noin 40 kissaa ja reilut 10 koiraa on jouduttu lopettamaan kaltoinkohtelun vuoksi, kertoo
      Sonkajärvi
      37
      1455

    3. Jotkut ihmiset pelkäävät syöpää sairastavaa

      On hauskaa, kun kertoo jollekin, että "minulla on syöpä". Jotkut käyttäytyvät kuin se olisi tarttuva tauti. Eivät uskall
      Sinkut
      132
      1154

    4. Se ei ihan oikeasti vaatisi kuin yhden

      Tekstiviestin... Jos rakastat minua vielä toivoisin että laittaisit minulle viestiä. Rakastatko? Oletko oikeasti niin pe
      Ikävä
      56
      902

    5. olisit voinut mies edes

      Pyytää anteeksi 🙏🫶
      Ikävä
      55
      846

    6. Lavrov suivaantui Stubbille perustellusti.

      Lavrov perusteli suivaantumistaan tosiasioilla Suomen tarinasta sotiemme jälkeen, tutkija Tynkkynen ja pankkihenkilö Sol
      Maailman menoa
      250
      814

    7. Kääminsä polttanut taksi suomussalmella

      Vieläkö sillä hermonsa menettäneellä hulluja ylinopeuksia ajavalla asiakkaansa haukkuvalla( jos ajat paska kyydin hänen
      Suomussalmi
      20
      782

    8. Jorma Uotinen avaa sanaisen arkkunsa TTK-miesparista ja koko uudistuksesta: "Sehän on..."

      Tanssii Tähtien Kanssa -parketilla nähdään ensimmäistä kertaa Suomessa tanssiparina miespari kauden alusta asti. Mikko S
      Tanssii tähtien kanssa
      18
      735

    9. Aina ku nään sun kuvan

      Tekis mieli kirjoittaa viesti: Moi kulta, on ikävä❣️🤗 ihan noin vain, lyhyt ja ytimekäs 😁🤭
      Ikävä
      58
      713

    10. Sukupuolia on vain kaksi- kohukassista tuli kova tuomio perheenisälle oikeudessa.

      https://www.iltalehti.fi/kotimaa/a/4d4db0d9-4dda-4ba6-a699-25d725683ad6 Miten näin normaalista kassissa olevasta tekstis
      Maailman menoa
      198
      634
    Aihe
    TietosuojaselosteKäyttöehdotEvästeasetuksetSäännöt