Olen nainen, joka haluaisi olla mies, ja jos olisi mies, olisi homo. Olenko yksin?
Onko muita
pretty.hate.machine
173191
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Turvaa tilisi vahvistamalla puhelinnumerosi. Voit silloin palauttaa unohtuneen salasanan tekstiviestillä.
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 17
Vanhimmat
Et ole yksin, itse olen homo transkundi. Ja vielä aika nuori ja hyvin hämmentynyt itsestään...
Olin minäkin suorastaan paniikissa, kun asia alkoi selvitä mulle 13-vuotiaana. Mulla on edelleen identiteettikriisi ja ulkonäkökompleksi.
Kirjoita ihmeessä mulle jos haluat puhua:
[email protected]
Mulle ei ole väliä, miten vanha sitten oletkaan.
tuo oli kuin omasta suustani.. todella rankkaa olla olematta sitä mitä on. olen myös hyvin imarreltu, jos ihmiset luulevat pojaksi tms. olisin erittäin onnellinen, jos saisin samanhenkistä juttuseuraa, en oikein osaa puhua kenellekkään tästä asiasta.
mailia saa lähetellä osoitteeseen: [email protected]
Aika ajoin tää asia näilläkin sivuilla on tullut esiin...
Olen mies. Haluaisin olla nainen. Kuvittelen, että jos olisin nainen, olisi lesbo. Tiedän, että lesbous on fyysisesti miehestä naiseksi muutettujen transihmisten parissa tavallisempaa kuin naisten joukossa ylipäätään.
Ja sitten ne huokaukset. Olen ollut 34½ vuotta mies. Transseksuaaliset taipumukseni ovat niin sanotusti sekundääriset, eli en ole tuntenut halua olla nainen lapsena. En toisaalta ole koskaan identifioitunut miessukukunnan jäseneksi kovin voimakkaasti. Olen harkinnut tätä asiaa, ja myönnän että harkintani tulos ei ole kovin vakaa. Tämänhetkisen näkemykseni mukaan hoito muuttaisi minut lähinnä ei-mieheksi. Ei siis täydeksi naiseksi.
Tällä tietoa olen lopun ikääni sosiaaliselta ja fyysiseltä sukupuoleltani mies. Jotensakin karvaasti olen hyväksynyt tämän olevan se todennäköisin vaihtoehto. En silti ole luopunut siitä ajatuksesta, että haluaisin olla nainen. (Arvoisat naiset! Säästäkää edes tällä kerralla minut moitiskelulta... etenkin feministit ovat aika ajoin tyrmänneet minut. Tokaisen siis vain, että miehenä olo tässä yhteiskunnassa ei ole taivas.)
Mitähän sanoisin vielä sosiaalisesta asemastani ja sukupuolestani? Useimmat ystäväni ovat naisia... tai kaverini. Ystäviä minulla ei ole. Ihastun heihin kyllä, mutta mitään suhteita niistä ei synny. Johtunee osin siitä, että he ovat kristittyjä, jotkut pappeja, ja naimisissa. En ihastu miehiin - enkä samaistu, kuten totesin. Tiedän myös, että chateissa lesbotytöt pakkaavat ihastumaan minuun, eikä minun tarvitse näytellä internetissä mennäkseni täydestä naisena. Se vain tulee minusta, kun ruumiini ei ole kahleena. Ongelmat luonnollisesti alkavat kun pitäisi luopua nettipersoonasta ja pistää itsensä kokonaisuutenaan likoon. Teenkö väärin 'näytellessäni' tai 'ollessani' (lukija valitkoon mieleisensä ilmauksen) nainen netissä? Myönnän että olen tehnyt: olen tieten tahtoen antautunut alkaviin suhteisiin, ja joutunut häpeämään ja tunnustumaan, että kuoreni on mies. Mutta muutoin homma menee sujuvasti, jos en ajattele liikoja. Ikävä kyllä kaikessa naisenaolossani on vallitseva todellisuus jatkuvasti häiritsemässä. En voi antautua mihinkään. En voi rakastua kehenkään. Ja kuten pretty.hate.machine, tunnen olevani yksin. Tunnen silti, vaikka tiedän että samanlaisia ihmisiä on jonkin verran. Tällaista asiaa on äärettömän vaikea jakaa kenenkään kanssa - ja kaikkein vaikeinta tuttujen ja omaisten kanssa.
Olen aloittamassa psykoterapian. En todellakaan usko, että terapeutti pystyy antamaan lisäeväitä kohdatakseni omat naiselliset puoleni. Yritin sitä jo kerran, mutta hän painotti tulkinnassaan persoonani miehisiä puolia. Niitähän on toki, en kai voi kieltää. Kaikillahan miehisyyteen liittyviä ominaisuuksia on, koska ylipäätään psyyken ominaisuudet kai jakautuvat etupäässä henkilöitten mukaan ja toissijaisesti sukupuolen mukaan. Tai no... miten tuonkin selvittää? Noh. Olen jollakin tapaa transvestiitti. Käytän jatkuvasti joitakin naisten vaatteita, ja yleensä pyrin välttämään kovin maskuliinisia vaatteita. Kesäisin tyydyn sujuvasti farkut- ja t-paita linjaan. Kotosallaollessani saatan suosia joitain pitsisomisteita yms. En koskaan kuitenkaan pidä esimerkiksi rintaliivejä, eivätkä naisten vaatteet kiihota. Pikemminkin ne vain tuntuvat mukavilta. Vaatetus ei ensisijaisesti tee naista, mutta hetkittäin tuntuu, ettei paljon muuta vaihtoehtoa ole naisellisuutensa toteuttamiseen.
Tulihan vuodatettua. pretty.hate.machine, et ole yksin... tai no, enhän ole täsmälleen samassa tilanteessa, mutta uskoisin että joitain yhtymäkohtia sentään on. Toivotanpa vain jaksamista!
Tuo kirjoituksesi vastasi monessa kohdassa omaa elämääni.
En tuntenut itseäni tytöksi aivan pienenä lapsena, mutta en kai kovin vahvasti pojaksikaan. Lapsen on helppo elää sukupuoletonta elämää. Vasta kun hormonit alkoivat heräillä, tunsin että minun pitäisi olla tyttö. Koska silloin vuosikymmeniä sitten ei saanut mistään tietoa, saatika hoitoa, tilanne jäi väkisinkin "roikkumaan". Myöhemmin perhesyyt estivät hoitoihin hakeutumisen. Luulin jo että joudun elämään tuossa vääräksi tuntemassani miehen roolissa hautaan saakka ja se rassasi ajoittain henkisesti paljon. Vasta viimevuosina kun perhesyyt eivät enää estäneet, olen lähtenyt tutkimuksiin ja hoitoihin. Joten ikä ei ole mikään este, olenhan Sinua huomattavasti vanhempi.
Ennen tutkimuksiin hakeutumista epäilin vähän fyysisiä mahdollisuuksiani käydä naisesta. Kuitenkin jo ennen tutkimusten alkua aloitin kosmeettisen muutosprosessin (aivan "jokanaisen" keinoin) ja tutkimusten vielä kestäessä olin niin varma että siirryin lopullisesti elämään naisen elämää. Parhaiten olen saanut palautetta siitä että hyvätkään ystävät eivät enää tunnistaneet.
Olen aina tullut mukavasti juttuun naisten kanssa ja tutkimusten alussa tuntui heterous mahdottomalta. Kun sitten aloin elämään täysin naisen elämää ja myöhemmin hoitojakson alkaessa, huomasin että naiset ovat edelleen vain kavereita, mutta aloin katsella miehiä "sillä silmällä".
Vuosien kuluessa en hakeutunut psykoterapiaan tms. koska en katsonut sitä tarpeelliseksi. Tutkimusvaihe oli ensimmäinen kosketukseni alan ammattilaisiin. Toisaalta tunsin saavani näistä keskusteluista paljon, onhan tutkimustiimin jäsenet tämän alan asiantuntijoita. Myös vertaistukiryhmien kokoukset ovat tärkeitä minulle, onneksi asustan pääkaupunkiseudulla ja voin osallistua niihin helposti.
Vähän epäilyttää tuo hakeutumisesi psykoterapiaan tässä tapauksessa. Olen tavannut useita henkilöitä, jotka ovat aloittaneet terapialla ja todennut sen vain sekoittaneen ja viivästäneen ratkaisuja. Ehkäpä tilanteessasi kannattaisi hakeutua transtutkimuksiin heti. Tutkimuksissa selviää tarkemmin mistä on kyse ja jos kyseessä ei ole varsinainen transsukupuolisuus, he ohjaavat tarvittaessa muuhun hoitoon.
Minäkin käytin jo vuosikymmeniä joitakin naisten alusasuja ja vasta muutamia vuosia muita androgyynisiä vaatteita, pitihän miehistä roolia pitää yllä ulospäin. Naisen vaatetus tuntui minusta mukavalta. Minua ei naisen vaatetus kiihottanut, vaan se tuntui luonnolliselta. Nythän tilanteen muututtua jo transasetuksenkin määräämänä, miesten vaatetus tuntuu vastenmieliseltä. Pukua ja kravattia en miesroolissakaan suostunut pukemaan kuin ehdottomasta pakosta.
Mieti vielä ratkaisujasi ja jos tarvitset asiantuntija-apua, ota yhteyttä Transtukipisteeseen (valitettavasti vain heillä alkaa juuri kuukauden kesäloma). Lisätietoa saa runsaasti jo nettisivultakin: www.transtukipiste.fi
Että tutkimuksissa voi käydä ja saada diagnoosin, mutta mitään vaatimusta lähteä hoitoihin ei ole. Eli jos silti päätät jatkaa loppuelämäsi (epä)miehenä, se on vapaasti päätettävissäsi. Toisaalta tutkimuksissa sinulle saattaa aueta muita vaihtoehtoisia ratkaisuja, jotka tekevät elämästä helpomman kestää.
Isoin ongelma tässä onkin, että tulen olemaan tunnevammainen (sellainen minä kuulemma olen) lopun elämääni. En voisi rakastua koskaan. Asia on alkanut syödä minua sisältäpäin. Vihaan jostain syystä heteropariskuntia. Olen todella, todella kyyninen. Onneksi minulla on mielikuvitukseni. Kirjoitan slasheja, ja kuvittelen aina olevani toinen hahmoista. Olen kuulemma lähes psykoottinen. Minut passitettiin 13-vuotiaana psykiatrille aineeni vuoksi (aika slashyhan se taisi sitten olla). No, sain sentään kympin. Siinä oli kuulemma niin vaikeita aiheita (lue: tabuja tälle yhteiskunnalle). Vihaan psykiatreja ja psykologeja. Olin vähällä joutua hourulaan, kun kerroin hieman tilanteestani (syy: todella ahdasmielinen psykiatri.) Sain lääkityksen, joka turrutti minua koko yläasteen ajan, kun muutenkin oli vaikeaa. Sanoisin olevani aika maskuliininen, ja minua erehdytään silloin tällöin metalli_mieheksi_. Koen sen hyvin imartelevana. Mutta joo, jaksamista kaikille hengenheimolaisille täällä.
I just want something,
I just want something I can never have.
Toi sun juttus oli ihan ku mun suusta. Oon viel näin nuori ja silti en kestä enää kauaa leikkii jotain mitä mä en oikeesti ole. Oon ainaki seitsemän vuotiaasta asti halunnu olla poika. Toivon ett haaveeni toteutuisi ja saisin olla poika. En jaksa elää näin enää ku korkeintaan vuoden ta kaks. Mistä sais lisä tietoo leikkauksista sun muusta?
"Mistä sais lisä tietoo leikkauksista sun muusta?"
trasek.net ja transtukipiste.fi, hyviä sivustoja molemmat.
Ja tuntuu todella tutulta tuo ajatus, ettei jaksa esittää jotain muuta mitä ei ole oikeasti. Mutta perheen edessä sitä pitää minun ainakin tehdä, eivät takuulla ymmärtäisi jos koettaisin selittää.
Mutta koeta jaksaa, niin täälläkin yritetään...
Leikkauksiin pääsee vasta täysikäisenä, mutta tutkimukset voidaan aloittaa jo hieman aiemmin. Tuo 14v. on ehkä tähänkin vielä liian vähän, ilmeisesti pitää saada vanhempienkin luvat ym.
Kannattaa ottaa yhteyttä Transtukipisteeseen, sieltä saa apua "odotusajaksi".
Ensinnä lämpimät kiitokseni!
Olen ollut transtukeen yhteydessä. Valitettavasti yhteydenpito osoittautui ylipääsemättömän vaikeaksi. Heillä taitaa olla työvoimapula... (Mahtaisivatkohan tarvita yhtä humanistinplanttua siellä...? :) )
Psykoterapiasta tulin kai todenneeksi, että siihen ajautumiseni/puolivapaaehtoisen hankkiutumiseni syy on pitkäaikainen masennus. Itse asiassa olin vielä keväällä innokkaasti aloittamassa terapiaa, mutta nyt kesällä näkemykseni ovat muuttuneet. Ensinnäkään en usko terapian tuovan mitään uutta tietooni, koska olen mielestäni saanut puhua suuni puhtaaksi. Tottahan puhumisesta ja ajatusten selvittelystä on apua ja hyötyä, mutta loputon vatvominen ilman konkreettisia muutoksia ei johda terapian tai hoidon tavoitteisiin.
Ylipäätään sanoisin kuitenkin, että minulla on tämän masennukseni kanssa ollut onni tavata asiallista hoitohenkilöstöä. Minua on kuunneltu ja sanomiseni on otettu vakavasti. Yhtä ainoaa tapausta lukuunottamatta minua hoitaneet henkilöt eivät ole sortuneet ylitulkintoihin eli tehneet liian jyrkkiä johtopäätöksiä tilastani. Itse asiassa kuvittelisin, että ylitulkintakin tehtiin lähinnä siitä syystä, että kuntoutustukianomukseni hyväksyttäisiin helpommin. (Ei muuten hyväksytty. Saas nähdä mihin tästä raha-asioiden kanssa päätyypi.)
Juupa juu. Saas nähdä mitä elämä tuo eteen. Tuore TS:n kirjoituksen jälkeen tuntuu kuitenkin siltä, että minun kannattaa edelleen ylläpitää toivettani muutoksesta - etenkin kun olen jo ylipäätään luopunut ajatuksesta, että minun olisi syytä olla kuten muut miehet.
Luulen myös, että koetan uudelleen ottaa yhteyttä transtukipisteeseen. Edelleenkään en tiedä mihin se voisi johtaa, mutta yrittää pitääpi. Vaikka mihinkään radikaaliin ei olisikaan mahdollisuutta, jonkinmoinen yhteys samanlaisessa elämäntilanteessa oleviin tuntuisi tämän viestiketjun perusteella olevan erinomaisen tarpeellinen.
Varmaan transtukipisteellä on nyt loma-aika ja muutto menossa, joten yhteydenotto saattaakin olla vaikeaa. Sitkeyttä vaan avun hakemiseen ja vaikka sähköpostia sinne Tukarille, niin eiköhän sieltä ajallaan vastata!
Hienoa että aiheesta löytyy asiallisia keskusteluja! Jatkakaa ihmiset samaan malliin!
Itse olen itseni heteroksi luokitteleva transmies, joka on ollut mukana tutkimuksissa muutaman kuukauden. Ilman tukipisteen vinkkejä ja juttuapua en varmaan olisi rohkaistunut eteenpäin tämän projektin kanssa!
Tunnen aivan samoin; olen fyysisesti nainen (äiti jopa ja naimisissa miehen kanssa), mutta henkisesti en ole koskaan tuntenut itseäni 100% naiseksi, vaikka joskus (varsinkin näin kesällä) se naisellinen puolikin herää.
Jos voisin ulkoisestikin olla sitä, mitä todella sisimmältäni olen, olisin mies ja homo.
Kuten sinä, minäkin kirjoitan ja luen slashia :-). Ja unelmissani olen milloin kukakin mies. Sukupuolenvaihdosleikkaus ei kuitenkaan ole minulle vaihtoehto: siihen en halua ryhtyä, koska minulla kumminkin on nyt toimivat vehkeet ja hyvä seksielämä miehen kanssa. En halua leikkauksiin (joita olen läpikäynyt jo useita toisesta syystä) ja keinotekoinen penis ei minun kohdallani ratkaisisi mitään. Lisäksi mieheni on tietoinen tästä minun "ongelmastani" (eli että olen väärässä kropassa), eikä se ole mikään ongelma, oikeastaan.
On imartelevaa aina, kun minua luullaan pojaksi. Söpöksi rokkijätkäksi on joskus sanottu...
Minä myös, nelikymppinen perheenäiti, olen painiskellut koko ikäni asian kanssa. Olen tuntenut olevani paremminkin mies kuin nainen, olen monesti kuullut ajattelevani kuin mies yms. Niin kauan kuin muistan olen halunnut olla poika, mies. lapsena mielikuvistusleikeissäni olin aina urhea ritari, tarzan, jne... Haaveilin jo ala-asteikäisenä sukupuolenvaihdosleikkauksesta, ensimmäisiä oli juuri tehty isossa maailmassa mutta en uskaltanut koskaan tosissani ryhtyä toteuttamaan asiaa. Olen suht tyytyväinen elämääni, en suinkaan naisena mutta muuten kaikin puolin. Silti sisälläni on koko ajan se poika joka haluaa tulla ulos mutta ei pääse. En tunne kuuluvani mihinkään; en ole nainen enkä mies. Fyysisesti toista, mieleltäni toista. Homomiehet on aina kiihottaneet mua ja uskonkin että jos oikeasti olisin mies myös ruumiini puolesta, olisin homo.
En ole uskaltanut puhua tästä koskaan kenellekään, en edes miehelleni. Näin anonyymisti se näyttää onnistuvan, varsinkin kun näkyy olevan muitakin... Tuskaa ja sisäistä hämmennystäni se ei kuitenkaan poista.
Tsemppiä teille kaikille jotka asian kanssa painitte, toivoo
yksi meistä
Kuulostaa niin tutulta! Minäkin olen 4-kymppinen ja noinhan se on aina ollut; aina olin lapsena mielikuvitusleikeissä poika. Ritari, intiaanisoturi, tarzan, merirosvo jne.
Tämä on hiukan kuin haamusärky. Ei sitä aina tunne, mutta jotain on kuitenkin vialla, jotain puuttuu. Kyllä tämän kropan kanssa elää (varsinkin kun voi pukeutua "poikamaisesti" herättämättä huomiota), mutta silti aina on takaraivossa se ajatus, että sisin ja ulkokuori eivät ole oikein tasapainossa.
Mutta olisin varmaankin bi... Tosin miehet kiinnostaa enemmän.
... oma tarinani (pikainen sellainen): n. puoli vuotta sitten ns. "heräsin" (olin juuri täyttänyt 17), ja tajusin haluavani olla mies. En tiedä mikä herätti minut, kun en muista lapsena olleen kovinkaan tyttömäinen enkä kyllä kovinkaan poikamainenkaan. Jossain luki että nuorena (murrosiässä?) saattaa olla eksyksissä sukupuoliroolinsa kanssa (tai jotain), mutta luulisi jo että tuollaiset "itsensä etsimiset" alkaisivat olla takana päin kun ei ole hirveän pitkä aika siihen kun täytän 18 (mikä toisaalta ei vielä tarkoita mitään...)