Kävipä niin ikävästi että Jorma-enoni kuoli - ei tullut yllätyksenä, oli hänellä ikääkin jo niin ja syövän kanssa oli elänyt jo kauan. Mulle se oli kova paikka, "Jorpe" oli suosikkienoni.
Pieni Tuomas-poikani kyseli että miksi äiti itkee joka päivä? Tiesihän pikkuiseni enoni kuolemasta, mutta jotenkin vaan oli niin käsittämätöntä että äitillä on niin suuri suru.
Tuomaksen kummitäti tuli kerran käymään, halusi viedä Tuomasta jonnekin että saisin itsekseni viettää vähän aikaa. Kummitäti toi Tuomakselle aivan uskomattoman suloisen pehmolelukoiran ja minulle ihanan pikkuisen pehmolelunallen.
Äitini ja mieheni vanhemmat olivat onneksi jutelleet Tuomaksen kanssa elämästä ja kuolemasta - minä olin vielä pitänyt pikkuistani liian pienenä niiden asioiden käsittelyyn mutta nyt tajusin että olisihan minunkin pitänyt niistä jo jutella.
Liikutuin kovin kun Tuomas änkesi syliini ja sanoi: "Äiti älä oo surullinen ku Jorma on poissa se ei ole pipi se on terve!! Mie annan tälle mun (lelu)koiralle nimeks Jorma jotta sinä äiti muistat että Jorma on sinun kanssa vaikka ei näy!"
Tyhjentävä kommentti...
No, sitten kului aikaa ja minäkin aloin päästä jo pahimman suruni yli... Kerran sitten oltiin johonkin ystäväporukalla, kai pikkaisella kiireelläkin lähdössä - Tuomaksesta oli tullut jo isoveli, pikkusiskonsa ihaili häntä kovin... Lapset olivat mieheni vanhempien luo menossa. Vieläkin oli Jorma-koira hänelle hyvin rakas. Nyt Jormaa ei kuitenkaan löytynyt heti, ja kiirekin jo oli. Hoputin pienokaisiani, sanoin että pitäisi päästä lähtemään. Muutaman ystäväni kanssa olin sopinut treffit jo meidän kotiin, vietäisiin lapset yhdessä mummille ja jatketaan sieltä. Suuri oli hämmästys ystävillä kun pikkupoika ilmoittaa ärtymyksen ja huolen sekaisesti: "Äiti, en löydä mun Jormaa!!" ja pikkusiskonsa, kuin kaikuna: "Äiti, missä Tuomaksen Jorma on? En minäkään sitä löytäny!" Niinpä niin, olihan ystävilläni kysyvät ilmeet kasvoillaan! Ja eikun selittelemään: Lempparienoni nimen poikani antoi lelukoiralleen. Ja vielä kun sille minun nallelleni poikani ehdotti samaa nimeä, "sitten meillä kummallakin olisi oma Jorma ja kun minä oon sun laps, sulla olis sit kaks Jormaa!"
Tämmöinen avautuminen... :') *sniiiif*
Pieni Tuomas-poikani kyseli että miksi äiti itkee joka päivä? Tiesihän pikkuiseni enoni kuolemasta, mutta jotenkin vaan oli niin käsittämätöntä että äitillä on niin suuri suru.
Tuomaksen kummitäti tuli kerran käymään, halusi viedä Tuomasta jonnekin että saisin itsekseni viettää vähän aikaa. Kummitäti toi Tuomakselle aivan uskomattoman suloisen pehmolelukoiran ja minulle ihanan pikkuisen pehmolelunallen.
Äitini ja mieheni vanhemmat olivat onneksi jutelleet Tuomaksen kanssa elämästä ja kuolemasta - minä olin vielä pitänyt pikkuistani liian pienenä niiden asioiden käsittelyyn mutta nyt tajusin että olisihan minunkin pitänyt niistä jo jutella.
Liikutuin kovin kun Tuomas änkesi syliini ja sanoi: "Äiti älä oo surullinen ku Jorma on poissa se ei ole pipi se on terve!! Mie annan tälle mun (lelu)koiralle nimeks Jorma jotta sinä äiti muistat että Jorma on sinun kanssa vaikka ei näy!"
Tyhjentävä kommentti...
No, sitten kului aikaa ja minäkin aloin päästä jo pahimman suruni yli... Kerran sitten oltiin johonkin ystäväporukalla, kai pikkaisella kiireelläkin lähdössä - Tuomaksesta oli tullut jo isoveli, pikkusiskonsa ihaili häntä kovin... Lapset olivat mieheni vanhempien luo menossa. Vieläkin oli Jorma-koira hänelle hyvin rakas. Nyt Jormaa ei kuitenkaan löytynyt heti, ja kiirekin jo oli. Hoputin pienokaisiani, sanoin että pitäisi päästä lähtemään. Muutaman ystäväni kanssa olin sopinut treffit jo meidän kotiin, vietäisiin lapset yhdessä mummille ja jatketaan sieltä. Suuri oli hämmästys ystävillä kun pikkupoika ilmoittaa ärtymyksen ja huolen sekaisesti: "Äiti, en löydä mun Jormaa!!" ja pikkusiskonsa, kuin kaikuna: "Äiti, missä Tuomaksen Jorma on? En minäkään sitä löytäny!" Niinpä niin, olihan ystävilläni kysyvät ilmeet kasvoillaan! Ja eikun selittelemään: Lempparienoni nimen poikani antoi lelukoiralleen. Ja vielä kun sille minun nallelleni poikani ehdotti samaa nimeä, "sitten meillä kummallakin olisi oma Jorma ja kun minä oon sun laps, sulla olis sit kaks Jormaa!"
Tämmöinen avautuminen... :') *sniiiif*
Vastaukset 1
Vanhimmat
Todella kauniisti poikasi sanoi sinulle..