Tirlittan

Noita-akka kirjoitti:

Voin kuvitella että suurin osa meistä tällaista juttua kirjoittaessaan haluaisivat
aloittaa sanoilla "ainahan minä olen ollut noita!" Niin minäkin haluaisin.
Mutta monikaan meistä ei ole ollut aina noita, enkä siis minäkään. Mutta
noitapotentiaalia minussa on ollut niin kauan kuin voin muistaa, ja
sattumien ja kohtalonkin kautta olen saanut kaiken mikä minua on "aina" kiinnostanut

koottua yhteen. Ja kun ne kaikki kokoaa yhteen, ne alkavat
yhdessä merkitä enemmän kuin erikseen.

Äitini on hämmästellyt minun historiallismielisyyttäni ja romanttisuuden ja
kauneuden palvontaani jo pienestä asti. Kahdeksanvuotiaana etelänmatkalla en
halunnut lähteä pois ikivanhasta linnasta, kosketin linnan seinämiä ja
nautin visioistani; millaisia ihmisiä siellä on elänyt, millaisia juhlia
siellä on vietetty, millaisia ihmisiä on virunut vankityrmässä. Ehkä linnan

seinämät antoivat nuo näyt, ehkä se oli mielikuvitukseni. Oli miten oli, se oli
minusta todella romanttista ja kiehtovaa. Eikä tämä linnarakkaus jäänyt
ainoaksi. Niitä tuli lisää ja tulee lisää...

Lukeminen on ollut intohimoni neljä - viisivuotiaasta asti. Olen lukenut
paljon fantasiaa, ja sitä kautta tutustunut noituuteen, en kuitenkaan
enempää aluksi kuin sen glamour-hengessä. Ja lumoutunut täysin.
Kiinnostukseni historiaan on vienyt minut mytologian poluille ja sieltä on
auennut ovia Jumalatarten luokse. Yläasteella olin melko
anti-uskonnollinen, mutta mystiikassa on aina ollut se tietty hehku joka
pitää sisäisen tuleni yhäkin liekillä. Muistan yläasteelta hyvin
uskonnontunnit, kun tenttasin opettajaa että miksei Jumala voi olla nainen.
Olin femakko jo silloin :) Ja meille opetettiin että pakana on ihminen,
joka ei ole vielä kuullut kristinuskosta...

Lukiossa aloin kiinnostumaan henkisyydestä ja erilaisista vaihtoehtohoidoista

kuten yrteistä. Minulle tuli kova tarve uskonnollisuuteen, tuntui että se alue

puuttuu elämästäni.

Kirjoitin kirjeystävälleni Amerikkaan kuta kuinkin näin: "Haluaisin
opiskella noidaksi mutta olen kuullut ettei noitia voi etsiä vaan että ne
löytävät sinut kun olet siihen valmis." Hän vastasi tähän: "Etkö ole koskaan
kuullut itseopiskelusta?" Tämä laukaisi liikkeelle tapahtumien sarjan, jonka
johdosta löysin tieni pakanakirjallisuuteen, asioihin joiden olin
aavistanut, tuntenut olevan olemassa mutta ei minun ulottuvillani. Mitä
enemmän luin, sitä varmemmaksi tunsin oloni, ja koin tämän niin kliseisen
"kotiinpaluun tunteen".

Koska wiccalaisuus oli aluksi päällimmäisenä traditiona ja suuntana,
omaksuin sen perusperiaatteet ja kutsuinkin itseäni wiccalaiseksi. Luin
paljon, kaiken mitä käsiini sain sivuten edes jollain lailla aihetta, ja
olen onnellinen, että luin, koska minulla on ainakin itselleni riittävä,
melko kattava pohjustus.

Aluksi opiskelin vain perusasioita, enkä uskaltanut magiaan kajota. Tiesin,
etten ole valmis siihen. Pitkään minulla oli sellainen olo, etten osaa
tarpeeksi sitä sun tätä, jotta voisin tuntea olevani noita. Sitten,
kokemuksen ja sen myötä kasvaneen itseluottamuksen kautta tajusin olevani
varma itsestäni, luottavainen omiin kykyihini ja mielipiteisiini.

Olen siitä lähtien kutsunut itseäni noidaksi, ja olen ylpeä siitä. En ylpeä
negatiivisella tavalla, en ylpeä muiden yli, vaan kannan nimeäni pää
pystyssä. En kuitenkaan voi väittää olevani millään lailla valmis ja
osaavani kaikkea, vaan olen sitoutunut oppimaan ikuisesti. Jos lopettaa
opettelemisen, loppuu sisäinen kehittyminenkin.

Nykyään oma polkuni on muokkautunut hieman poispäin wiccalaisuudesta,
lähemmäs ns. Vanhaa Uskontoa ja kutsun itseäni Vihreäksi Noidaksi, koska
noituuteeni kuuluu olennaisena osana yrttien kanssa touhuaminen,
keittiönoituus, luonnonsuojelu ja vihreiden arvojen ylläpito. En kannata
hierarkkisuutta jota tietyt traditiot pitävät yllä. En suinkaan halua
soimata mitään traditiota, vaan minulle sopii tämä oma polkuni, ja niinhän
sen tulee ollakin.

Uskon siihen, että jokaisella ihmisellä on jokaiselle ihmiselle yhtä paljon
annettavaa, eikä arvokkuus ja arvostus tule itsestään sillä, että on ollut
niin ja niin kauan sellainen ja sellainen ylipapitar, vaan että se ansaitaan.
Uskon ihmisten tasavertaisuuteen. Uskon siihen, että vaikka uskontoni ja
tapani katsoa ja elää elämääni onkin vakavasti harkittua ja osittain
virheiden kautta opittua, huumorintaju pitää muistaa säilyttää. Jumalat ovat
onnellisempia jos me osaamme nauraa itsellemme ja jopa jumalille!

Se, että ihmisellä on usko johonkin, tarkoittaa sitä, ettei kaikkia asioita
tarvitsekaan pystyä selittämään tieteellisesti tai järjellä. Mutta
tietynlainen epäilys kannattaa säilyttää, ettei ihan sokeasti allekirjoita
ja omaksu kaikkea tietoa mitä tarjotaan. Kunhan on tarpeeksi "kypsä", pystyy
muodostamaan sen ihan oman polkunsa ja kulkemaan sovussa jokaisen ihmisen
polun rinnalla, olkoon muilla minkälainen polku tahansa.

Toivon jokaiselle mahdollisuutta ja voimaa löytää se oma polkunsa ja kulkea
sitä onnellisena, askel vakaana ja pää pystyssä.

Tirlittan Vihreänoita

(Julkaistu Lehto -Suomen Luonnonuskontojen Yhdistys ry:n jäsenlehdessä Seita 3/99)

(kuva:Tirlittan VihreäNoita 1999)

kirjoitti:

Anonyymi

Kirjoita kommentti

5000

Lähetä