Olen siis ollut lähes koko lapsuuteni sijoitettuna. Tarina on hyvin pitkä ja sisältää ties minkälaisia asiahaaroja mm. sijoitukseen liittyviä laittomuuksia, mutta jos kaiken kertoisin, niin siitä saisi kirjoittaa sitten kyllä täysipaksun romaanin.
Tarina on melko tyypillinen, eli kummatkin biovanhemmat alkoholesteja. Kotona väkivaltaa, joka ei kyllä kohdistunut meihin lapsiin. Isä käytti hyväksi isosiskoa ja meinasi loppujen lopuksi tappaa koko perheen.
Neljä vuotiaana tapahtui siis huostaanotto kiireellisenä ja meidät vietiin lastenkotiin. Siellä itse olin parin vuoden ajan, kunnes minulle löydettiin sijaisperhe. Tuli muutto vieraalle paikkakunnalle pitkän matkan päähän alkuperäisestä kodista.
Biovanhemmista, enkä siskosta kuullut reiluun puoleentoista vuoteen mitään. Äiti oli kyllä kovin kiinnostunut, mutta tietoja ei annettu. Lopulta huijaamalla sai selville olin paikkani. En ikinä unohda sitä, kun vastasin puhelimeen sijaisperheen sukunimellä ja sieltä toisesta päästä sanottiin: "kulta, äiti täällä!". Siitä alkoi puhelinmaratonit ja jumalattomat puhelinlaskut.
Pikkuhiljaa saatiin järjestettyä tapaamisia niin, että pääsin lopulta viettämään kesälomaviikon bioäidin luo, talvisin viikonloppuja. Matkaa oli siis useampi sata kilometriä, joten kovin usein ei nähty. Vierailut olivat henkisesti hyvin vaikeita, koska jouduin aina siirtymään "maailmasta toiseen" kuten itse silloin asian itselleni järkeilin. Silti en olisi vaihtanut niitä pois.
Sijaisvanhempani olivat ja ovat aivan loistavia ihmisiä ja rakastan heitä kuin omia vanhempiani. Oikeastaan asia on niin, että minulla kaksi äitiä ja yksi isä. Ja tämä isä on nimenomaan sijaisisä. Sijaisvanhempiini pidän edelleen päivittäin yhteyttä ja kerron heille säännöllisesti, että rakastan heitä. Olen erittäin kiitollinen kaikesta mitä he ovat minulle tarjonneet.
Bioäiti ei koskaan antanut periksi, kuten en myöskään minä itse, koska koin vääryytenä sen, miten kierosti kaikki asiat oli hoidettu ja hoidettiin. Meille kaikille valehdeltiin sossujen puolelta toisistamme. Niin minulle bioäidistä, kuin bioäidille sijaisvanhemmista, sijaisvanhemmille bioäidistä ja minusta... Ihan hirveä sekametelisoppa ja hirveästi turhia kyyneleitä vuodatettu ihan vain "valtion" takia.
No sitten 16-vuotiaana hain itse huostaanoton purkua. Vastaanotto sossujen puolelta oli enemmänkin pirullinen ja pelottelivat ties millä. No minäpä pelottelin takaisin. Lopputulos oli se, että huostaanotto purettiin tarpeettomana. Bioäiti onnensa kukkuloilla ja onnellinen siitä ettei koskaan luovuttanut. Sijaisvanhemmat surullisia, koska luulivat, että minun oli huono olla heidän kanssaan.
Nyt kun tästä on kulunut kohta 6-vuotta kaikki ovat ymmärtäneet sen mistä oikein oli kyse. Kaikki mitä oltiin aikaisemmin luultu ja sen takia "vihattu" toisiamme on selvitetty ja huomattu, kuinka paljon viranomaiset todella vaikeuttivat meidän asioita. Näin ei kyllä kaikissa tapauksissa ole, en halua millään tavalla yleistää, mutta minun tapauksessani olisi melkein syytä haastaa kyseinen kaupunki oikeuteen.
Tässä nyt "lyhykäisyydessään" se mitä halusin tässä välissä kertoa.
Tarina on melko tyypillinen, eli kummatkin biovanhemmat alkoholesteja. Kotona väkivaltaa, joka ei kyllä kohdistunut meihin lapsiin. Isä käytti hyväksi isosiskoa ja meinasi loppujen lopuksi tappaa koko perheen.
Neljä vuotiaana tapahtui siis huostaanotto kiireellisenä ja meidät vietiin lastenkotiin. Siellä itse olin parin vuoden ajan, kunnes minulle löydettiin sijaisperhe. Tuli muutto vieraalle paikkakunnalle pitkän matkan päähän alkuperäisestä kodista.
Biovanhemmista, enkä siskosta kuullut reiluun puoleentoista vuoteen mitään. Äiti oli kyllä kovin kiinnostunut, mutta tietoja ei annettu. Lopulta huijaamalla sai selville olin paikkani. En ikinä unohda sitä, kun vastasin puhelimeen sijaisperheen sukunimellä ja sieltä toisesta päästä sanottiin: "kulta, äiti täällä!". Siitä alkoi puhelinmaratonit ja jumalattomat puhelinlaskut.
Pikkuhiljaa saatiin järjestettyä tapaamisia niin, että pääsin lopulta viettämään kesälomaviikon bioäidin luo, talvisin viikonloppuja. Matkaa oli siis useampi sata kilometriä, joten kovin usein ei nähty. Vierailut olivat henkisesti hyvin vaikeita, koska jouduin aina siirtymään "maailmasta toiseen" kuten itse silloin asian itselleni järkeilin. Silti en olisi vaihtanut niitä pois.
Sijaisvanhempani olivat ja ovat aivan loistavia ihmisiä ja rakastan heitä kuin omia vanhempiani. Oikeastaan asia on niin, että minulla kaksi äitiä ja yksi isä. Ja tämä isä on nimenomaan sijaisisä. Sijaisvanhempiini pidän edelleen päivittäin yhteyttä ja kerron heille säännöllisesti, että rakastan heitä. Olen erittäin kiitollinen kaikesta mitä he ovat minulle tarjonneet.
Bioäiti ei koskaan antanut periksi, kuten en myöskään minä itse, koska koin vääryytenä sen, miten kierosti kaikki asiat oli hoidettu ja hoidettiin. Meille kaikille valehdeltiin sossujen puolelta toisistamme. Niin minulle bioäidistä, kuin bioäidille sijaisvanhemmista, sijaisvanhemmille bioäidistä ja minusta... Ihan hirveä sekametelisoppa ja hirveästi turhia kyyneleitä vuodatettu ihan vain "valtion" takia.
No sitten 16-vuotiaana hain itse huostaanoton purkua. Vastaanotto sossujen puolelta oli enemmänkin pirullinen ja pelottelivat ties millä. No minäpä pelottelin takaisin. Lopputulos oli se, että huostaanotto purettiin tarpeettomana. Bioäiti onnensa kukkuloilla ja onnellinen siitä ettei koskaan luovuttanut. Sijaisvanhemmat surullisia, koska luulivat, että minun oli huono olla heidän kanssaan.
Nyt kun tästä on kulunut kohta 6-vuotta kaikki ovat ymmärtäneet sen mistä oikein oli kyse. Kaikki mitä oltiin aikaisemmin luultu ja sen takia "vihattu" toisiamme on selvitetty ja huomattu, kuinka paljon viranomaiset todella vaikeuttivat meidän asioita. Näin ei kyllä kaikissa tapauksissa ole, en halua millään tavalla yleistää, mutta minun tapauksessani olisi melkein syytä haastaa kyseinen kaupunki oikeuteen.
Tässä nyt "lyhykäisyydessään" se mitä halusin tässä välissä kertoa.
Vastaukset 11
Vanhimmat
mielipiteen ongelmaani. Keskustelin lapseni (6v) isän kanssa puhelimessa ja hän oli sitä mieltä, että vierailut luonani (olen bioäiti) eivät ole lapselleni hyväksi, kun lapsi kiukuttelee sijoituspaikassa lomaviikon jälkeen enemmän kuin yleensä... yleensä ei kiukuttele juuri lainkaan. Itselläni on sellainen käsitys, että lapsi purkaa pahaa oloaan ja eroa äidistä käytöksellään. Ei kuusivuotiaalla mielestäni ole paljon konsteja tunteiden ilmaisuun, kun pitää olla kiltti ja tottelevainen poika normaaliarjessa, mitä hän ei nyt luonani elä vaan ne ovat aina lomaviikkoja.
tarkoititko mari isällä nyt sijaisisää?
jos, niin mielestänä olet täysin oikeassa. lapsesi purkaa sitä ikävää ja pahaaoloa minkä ero omasta äidistä aiheuttaa, kiukuttelemalla.
tuo on ihme jos ei sossu tuota tajua. ole nyt ihmeessä varovainen ettei tapaamisia aleta rajoittaa kun lapsesi "reagoi." tähänhän yleensä pyritään että SINUSSA on nyt joku vika ja näin lapsellasi paha olla. yrittäisikö sijaisvanhemmat omia lastasi?
omalla kohdalla olen koko ajan pelännyt juuri tuota että jos tapaan lastani ja hän ikävöi sitten minua, niin aletaan syyttää että lapsi reagoi minun kanssa ollessani. toinen mitä odotan tulevan kun eivät muuta keksi, niin insestiepäily! elän jatkuvassa pelossa että tapahtuu kaikki ne asiat mitä yleensä sijoituksissa tapahtuu että sitä saadaan pitkitettyä.
lapseni on sukulaissijoituksessa miehen sukulaisilla. Vähän kinkkinen juttu...
muistelin että lapsesi isä on kuollut...sotkin toiseen kirjoittajaan. tuolla sijaisvanhempien puolella mainitsitkin että oli viina ongelmaa...kirjoitin sinne sinulle juuri.
onko muuten lapsesi isä tekemisissä kuitenkin lapsensa kanssa? siis selvinpäin? millainen suhde lapsellasi on isäänsä?
välit. Lapsi ei ole koskaan osannut odottaakaan isältä enempää kuin saa, kun ensin hän oli minun kanssani melkein kolme vuotta ja sitten siirtyi sairastuttuani tähän sijaispaikkaan. Silloin, kun isä on selvinpäin, niin hän on malliesimerkki hyvästä isästä. Touhuaa, leikkii, ui ja urheilee lapsen kanssa ja talvella vei luistelemaan. Huolehtii puhtaudesta ja ruuasta jne. mutta kun alkaa viinahammasta kolottamaan, niin kaikki muu saa jäädä. Viimeksi tänään puhuimme puhelimessa ja sanoin siitä, että parempi olisi lapselle ollut ilman tuota alkoholiongelmaa niin olisi saanut olla isällään, kun en minä kykene hoitamaan 24/7.
Lapsi ei tiedä isän ongelmasta, koska siitä ei ole vielä näin pienelle kerrottu. Eikä kerrotakaan vähään aikaan, koska lapsen pitää saada olla lapsi ja luottaa elämään ja ihmisiin ympärillään.
Lapsi tietää, että minä olen sairastunut ja hyväksyy sen syyksi, ettei saa olla kotona kuin lomilla.
En tietenkään pysty sanomaan miten asia on sinun lapsesi kanssa, mutta se mitä itse silloin pienempänä tunsin, muistan kuin eilisen. Minun muistini on harvinaislaatuinen sikäli, että muistan kaiken tapahtuneen yhtä jaksoisesti 3-vuodesta eteenpäin ja sitäkin ennen pätkiä sieltä sun täältä. Nämä kaikki muistot ovat päässäni niin tarkasti piirtyneenä, että voin "kelata" niitä edes takaisin kuin videonauhoja...
Minulla oli myös bioäitini vierailun jälkeen aivan tajuttomia vaikeuksia, lähinnä, olla itseni kanssa. En tiennyt miten pitäisi suhtautua, kun bioäidin luona tunsin kuin olevani kotona ja minua rakastettiin ja sitten piti lähteä toiseen kotiin, jossa minua rakastettiin yhtälailla. Se lojaalisuuden määrä mitä varsinkin pieni ihminen voi kantaa on aivan käsittämätön! Ketään ei halua satuttaa ja jopa sillä kustannuksella, että on parempi kuin vain itse kärsii.
Sain bioäidin tapaamisen jälkeen ja jopa juuri ennen sieltä lähtöä hirveitä raivareita. Näitä tapahtui siis jo joskus bioäidin kanssa. Purin pahan oloni ja ahdistuksen häneen. Yleensä eniten sai kyllä kärsiä sijaisvanhemmat, syyttä. Bio- ja sijaisvanhempieni välit eivät todellakaan olleet hyvin (mm. ed. viestissä mainitsemistani syistä). Oli piikittelyä puolin sun toisin. Sekään ei ollut se syy minkä takia käyttäydyin niin kuin käyttäydyin. Näin aikuisena voisin sanoa, että kyseessä oli enemmänkin se, etten tiennyt minne kuulun ja miten kuulun. Etsin sitä omaa paikkaani ja tavallaan historiasta johtuen kokeilin myös sitä välitettäisiinkö minusta oikeasti. Tämä tarkoitti siinä iässä sitä, että ollaan mahdollisimman hankala ja "kauhukakara". Silloinhan erottaisi "jyvät akanoista"...
Toisinaan reaktiot vierailuiden jälkeen saattoivat olla niinkin voimakkaita, että yhdessä vaiheessa sairastuin ihan fyysisestikin. Sain siis aina jonkin flunssan tai vastaavan. Mutta tämäkin oli vain seurausta stressistä, joka ei kylläkään ollut ns. "pahaa stressiä" mitä sossut niin kovasti hakivat takaa. Päivääkään en olisi bioäidin tapaamisista jättänyt väliin, vaikka välillä kipeää tekikin. Mutta tämä ei johtunut bioäidistä vaan niistä suurista tunteista, joita pieni ihminen joutui käymään läpi.
Sikäli Mari sinun käsityksesi siitä mitä sinun lapsesi käy läpi, voi olla hyvinkin juuri niin kuin olet ajatellut.
Tämä nyt ei varsinaisesti liity tähän asiaan, mutta muistin juuri erään kerran kun sossu tuli käymään sijaiskodissa. Halusi keskustella nimenomaan minun kanssani kahden kesken. Tämä nainen pisti nenäni eteen paperin, johon pyysi minua piirtämään kuvan perheestä. Piirsin tietenkin kuvan sijaisperheestä. Sitten minun piti ruveta tavaamaan siihen toivomustani bioäidin seuraavan kesän tapaamisesta. Silloin en sen kummemmin tajunnut asian juurta, mutta kun täysi-ikäisenä taistelin (huom! Todella taistelin!!!) saadakseni kaikki minua koskevat paperit itselleni, löytyi sieltä joukosta tuo piirroskin. Siinä oli iloinen perhe ja teksti: "Äiti, haluan ensi kesänä viettää viikon sinun kanssasi". MUTTA viettää ja viikon sanojen väliin oli minut pistetty jälkikäteen tavaamaan vielä sana "korkeintaan", jonka olin vielä kirjoittanut todella epäselvästi ja kirjoitusvirhein. Se oli täysin erillään muusta tekstistä niiden yläpuolella.
Edelleenkin haluan kuitenkin korostaa sitä, että sijoitus minun kohdallani oli oikea ratkaisu. En olisi voinut saada parempia eväitä elämääni. Paskamaisinta on se, että se täytyi tehdä lakeja rikkomalla.
olen miettinyt asiaa pitkään ja olen tullut siihen tulokseen, että asiasta on keskusteltava avoimesti ja suoraan sijaisperheen kanssa. Tietoa asiasta on todella vähän saatavilla ja väärät diagnoosit ja luulot jylläävät. Lapsellani on hyvä olla siellä, missä on, mutta koti hänellä on myös minun luonani. Ja sen asian selvittäminen hellävaraisesti kaikille on hiukkaste hankalaa. Lähinnä mietin sijaisvanhempia. Lapsi sen ymmärtää vaikka on niin pieni, että on kaksi kotia;)
Kirjoituksesi oli kuin olisin lukenut omaa pikku sujaislastani. Minulla on sijaisäitinä niin ristiriitaista miten auttaa tätä lasta. Hän käytäytyy juuri noi. En tiedä onko hyvä näin vai noin eli kysynkin sinulta kun sinulla on kokemusta. Miten autan sijaislastani että hänellä olisi hyvä olla??? Minulle on kaikkein tärkeintä hänen hyvinvointinsa.
oman lapseni.bioäiti.
Tarkoitit siis ilmeisesti sitä, että sijaislapsesi saa raivareita bioäidin tapaamisten yhteydessä tai muuten?
Tärkeintä on antaa lapselle varauksetonta rakkautta. Minä itse pienempänä lähes testasin sijaisvanhempieni rakkauden määrä ja sen aitoutta nimenomaan käyttäytymällä kuin "kauhukakara". Toki en koko aikaa, mutta oli sellaisia päiviä. Usein lensi sijaisäidille lause: "Vie vaan mut takas lastenkotiin, enhän mä sun oikea lapsi ole!". Sijaisäiti järkyttyi näistä lauseista aina syvästi ja käski lopettamaan tyhmät puheet lähes kyyneleet silmissä. Tuolloin täytyi vielä vähän sohaista "muurahaispesää", kunnes äiti itki ja vasta silloin sain mielestäni sen varmuuden, että minua ei pistetäkään seuraavassa junassa takaisin sinne mistä olin tullut vaan olin perheenjäsen.
hienoa että kerroit oman tarinasi.
et mustamaalaa omaa äitiäsi (et kuullosta katkeralta), et hauku sijaisvanhempia. virheen on siis tehnyt sossu. olen koko ajan ollut sitä mieltä että lastensuojelulakia pitäisi muuttaa (lakihan on nyt joiltain osin vuodelta 1936 (!) ja suurimmalta osalta muutettu vuonna 1984, kuitenkin siis yli 20 vuoden takaa). mielestäni sossut eivät paneudu tarpeeksi työhönsä, siis tapauksiin tapauskohtaisesti. he eivät tutki kaikkia esiin tulleita asioita tarpeeksi tarkasti ja näin onkin sekametelisoppa valmis. tämä johtuu suurimmilta osin resurssipulasta.
mutta onko se biovanhempien ja lasten vika että on resurssipula?! tästä joutuu nyt kärsimään äidin lisäksi myös tietenkin lapsi, samoin kuin sijaisvanhemmat koska tieto asioista ei aina kulje kaikkien välillä. tai tiedot ovat puutteellisia. ja näin voidaan loput johtopäätökset asioista vetää itse.
samoin joissain kunnissa sijoitusprosessia hämmentää useampi sossu. miksi ei yhtä tapausta keskitetä aina yhdelle sossulle? tai sossu vaihtuu useaan otteeseen sijoitusprosessin aikana. näin bioäitiä ja lasta pompotellaan sossulta toiselle. aivan kuin kukaan ei jaksaisi viedä juttua loppuun.
aina ei sossuissa ole vika, mutta niinkuin sinunkin tapauksessa näin pääsi käymään. tai ainakin minun mielestäni sossu on tehnyt sen suurimman virheen. (tässä tapauksessa alkoholisti äiti ei ole se virhe, hänhän on sairas). on hienoa ettei äitisi hylännyt sinua ja luovuttanut taistelua omasta sairaudestaan huolimatta, vaikka toimittiin väärin ja oli mutkia matkassa.
kun tällälailla kieroillaan ja valehdellaan tai asioista on "sinne päin"-tieto, en ihmettele yhtään tappelua ja erimielisyyksiä bio- ja sijaisvanhempien välillä. mutta siitä huolimatta bioäidit voisivat miettiä kaksi ketaa mitä päästävät suustaan (toiset eivät kykene jos ovat sairaita) ja sijaisvanhemmat voisivat ottaa hieman ei-ylimielisen asenteen. jos bioäiti on sairas ja aukoo päätään, toivoisi sijaisvanhemmilta vähän ymmärrystä ja kykyä olla lähtemättä siihen mukaan. tosin jossain vaiheessa se ymmärrys varmasti loppuu...ja kaikki sijaisvanhemmathan eivät ole ylimielisiä mutta kummasti joillain on se oma lehmä ojassa ja käytös kummastuttaa.
hyvä kun sinä olet saanut parhaat mahdolliset eväät elämääsi sijaisvanhemmilta ja välit myös bioäitiin on säilyneet. tässä on onnistunut sijoitus ja lopputulos sen mukainen (lukuunottamatta sossujen söhlyjä...).
kaikkea hyvää sinulle.