Olen lukenut tätä palstaa ja täällä käytäviä parisuhde- ja uskottomuuskeskusteluja mielenkiinnolla.
Olen miettinyt paljon, miten ihmeessä saisin kadonneen rakkauden syttymään mieheni ja minun välillä nyt 30 avioliittovuoden jälkeen. Mutta se on kummallinen juttu, se ei syty vaikka kuinka hiileen puhaltaisi.
Minä rakastuin 10 vuotta sitten avioliiton ulkopuolella. Tunsin että hän on elämäni rakkaus. Kadun että päästin hänet menemään.
Ajattelin että lasten tähden... Mutta nyt ovat lapset kasvaneet. Elän kai lopun elämäni tässä kaivaten häntä. Ei se ole aina oikea ratkaisu jäädä perheensä luokse. Ei ole oikein perhettäkään kohtaan, jos sydän on muualla.
Olen miettinyt paljon, miten ihmeessä saisin kadonneen rakkauden syttymään mieheni ja minun välillä nyt 30 avioliittovuoden jälkeen. Mutta se on kummallinen juttu, se ei syty vaikka kuinka hiileen puhaltaisi.
Minä rakastuin 10 vuotta sitten avioliiton ulkopuolella. Tunsin että hän on elämäni rakkaus. Kadun että päästin hänet menemään.
Ajattelin että lasten tähden... Mutta nyt ovat lapset kasvaneet. Elän kai lopun elämäni tässä kaivaten häntä. Ei se ole aina oikea ratkaisu jäädä perheensä luokse. Ei ole oikein perhettäkään kohtaan, jos sydän on muualla.
Vastaukset 17
Vanhimmat
Mikset nyt muuta elämäsi rakkauden luokse vai onko hän varattu. Ehkä et itse kuitenkaan ollut se suuri rakkaus, sehän olisi odottanut sinua vaikka vanhuuteen asti.
Olikohan tämä rakkaus vain sanoja, joita halusit kuulla. Miten oli arki, ruokavaliot, mustasukkaisuus, yhteiset näkemykset, sukulaiset, verhojen asettelut, kärttyisyydet... kaikki se mikä kuuluu parisuhteeseen, ei rakastelut ja toisen huomioiminen silloin tällöin ole rakkautta. Haaveilla voi, mutta pitäisi nähdä totuus.
Murrosikäni oli pikkusen vaikee. Siitä oli se hyvä puoli, että aloin ottaan
selvää kuka oikeasti olen.
Hokasin olevani huippujätkä...rakastan kypsallä tavalla itseäni.
Eille itseään hyväksy, ei muitakaan voi...
Minulla on aikaa etsiä rinnalleni täydellinen nainen.
Nauran narsisti vihjailuille!
..kohta puolivuosisataa olet vain etsinyt, voipi loppua aika kesken, jää luu lihan etsijälle..:DD
Samalla lailla kävi mulle. Olin aviossa ja kahden kouluikäisen isä. Suuri rakkauteni käveli tielleni. Tein valintani, jota en ole katunut päivääkään. Valitsin suuren rakkauteni.
Lapset sopeutuivat. Exällä on uusi mies. Kaikki on kunnossa nykyään.
Mikä kumma ihmisiä oikein vaivaa. Miksi ei 30 vuoden jälkeen voi arvostaa ja kunnioittaa sitä omaa kumppaniaan. Miksi pitää olla jotain suurta rakkautta? Ei sellaista ole uuden kumppaninkaan kanssa ensi huuman jälkeen. Ensi huuma on vain jalkojen välissä ja sekin laimenee ennen pitkää.
Ja oikeesti ei tosiaan ole helppo erota 30 vuoden jälkeen. Kyllä tekee kipeää.
Ei näin vanhoilla päivillä uskaltaisi hypätä enää suureen tuntemattomaan. Tuttu ja turvallinen,
vuosien yhteiselo takanapäin. Ei mitään suurta huumaa, joskus pientä tuttua lemmiskelyä. Ei mitään suuria yllätyksiä.
Unissani joskus tanssin nuoruuden aikaisen ystävän kanssa. Sitä ei voine uskottomuudeksi sanoa.
Olen vähään tyytyväinen. Enhän minä viitsisi lapsiani ja lastenlapsiani edes silmiin katsoa, jos sotkisin elämäni joutavalla haihattelulla.
Silloin avioliitto on hyvä, jos on hyvä olla.
Mitäpä sitä silloin elämäänsä korjailemaan, jos ei tunne siihen tarvetta.
Jos lähtee etsimään itselleen uutta suhdetta, jotainhan silloin on pielessä. Vai mitä?
Voi olla vaikka kuinka paha olla. Jos ei enää puolisoaan rakasta, niin eipä sille mitään voi.
Joskus on parempi hypätä uuteen suhteeseen, kuin riutua loppuelämä onnettomana.
Noin puhuu ihminen, joka ei koskaan uskalla mitään.
Pitää tyytyä vain siihen toiseksi parhaaseen, kun ei uskalla ottaa sitä hyppyä tuntemattomaan.
Minä uskaltaisin tehdä sen, mutta se, jota rakastan ei ole siihen vielä valmis.
Odotanko siis vielä 10 vuotta, että hän on sitten liian vanha enää mihinkään? Elämä on tässä ja nyt. Voin olla huomenna kuollut. Ja kuolenkin, jos hän ei osaa päättää pian.
Tätä tämä elämä on. Ottakaa opiksi nuoret, joilla on jotain tuntoa. Älkää jääkö makaamaan tuleen! Mikään ei muutu, jollei itse tee jotain sen eteen.
nim. 26 vuotta aviossa
Olen kokenut kanssasi saman. Mieheni petti ja minä hoidin lapsia kotona. Sitten minäkin tapasin miehen, johon rakastuin.En kuitenkaan jättänyt aviomistäni, koska kuvittelin hänen tarvitsevan minua. Kului vuosia ja avioliittoni oli tosi onneton. Yhtenä päivänä kun tulin töistä, suuri rakkauteni oli minua työpaikan portailla vastassa. Hän oli tullut hakemaan lapsiani ja minua. Elämme onnellisina. eksäni jatkaa seikkailujaan naismaailmassa.Kaikki on parhainpäin. Ei pidä tuomita ennenkuin tietää mistä on kyse, jos sittenkään.
"uhrautua",parempi heille tasapainoiset eronneet vanhemmat kuin valheessa yhdessä elävät!
nämä rakkausasiat ovat ikuisuuskysymys.
jokainen ajattelee ja päättää tavallaan.
mutta olen samaa mieltä, että uhrautua ei
kannattaisi edes lasten takia.
jos lapsia kasvattavat vanhemmat ovat onnellisia,
se säteilee lapsiin. eivät lapset eroon kuole.
joskus se on parempi vaihtoehto.
onnellinen ihminen säteilee onnellisuutta myös
ympärilleen.
tällä palstalla on kauhean moralisoivia kirjoituksia malliin: yhdessä on pysyttävä hinnalla millä hyvänsä. mistä lie johtuu?
iästämme?
Sinun on ihan turha haikailla menneen rakkautesi perään, sillä ei se ollut tarpeeksi suuri rakkaus, koska se ei johtanut mihinkään. Elämä vanhan kumppanin kanssa tarjosi Sinulle kokonaisuutena enemmän etuja kuin uusi ihana rakkautesi, joten teit järjen avulla sellaisen ratkaisun, joka on johtanut hyvään lopputulokseen. Olette pystyneet kasvattamaan yhdessä lapsenne aikuisiksi.
Sinun on aivan turha yrittää saada itseäsi hullaantumaan ja rakastumaan puolisoosi 30 avioliittovuoden jälkeen, sillä ei rakkautta voi määrätä. Tunnetta ei voi oman tahdon voimalla sytyttää eikä sammuttaa, joten ei sitä kannata yrittääkään.
Koska olet kuitenkin pystynyt elämään puolisosi kanssa jo 30 vuotta, niin kai te silloin olette olleet melkoisen onnellisia. Tunnet itsesi ehkä onnettomaksi vain naistenlehtien valheellisten rakastumisen ihanuutta korostavien kirjoitusten vuoksi. Lehdillä on näihin kirjoituksiin taas täysin kaupalliset syyt.
Menetetty suuri rakkaus saattaa tuntua jälkeenpäin hyvinkin ihanalta siitä syystä, että usein se on ollut salainen, jolloin se tuntuu entistäkin kiehtomvammalta ja ihanammalta. Muistikuvat suhteesta ovat kauniit siksi, että kaikki salaiset tapaamiset oli varmasti valmisteltu huolella, ja kumpikin osapuoli halusi silloin näyttää parastaan. Sivusuhde on yleensä sunnuntaisuhde, jota ei rasiteta millään arkimurheilla, jolloin tunnepuoli pääsee ylivalta-asemaan. Juuri tästä syystä sivusuhde tuntuukin niin ihanalta, vaikka useimmiten se on pelkkää harhaa.
Mennyttä rakkautta haikaillessa kannattaisi joskus miettiä hieman sitä, olisiko arkielämä tämän salarakkaan kanssa ollut merkittävästi parempaa kuin nykyisen kumppanin kanssa. Olisiko varallisuustaso parempi, ja olisiko uusi puoliso pystynyt hankkimaan komeamman talon ja komeamman auton? Miten tämä uusi kumppani olisi suhtautunut lapsiisi ja olisiko hän ollut normaalissa arkielämässä sen parempi puoliso? Nämä ovat edelleenkin arvailujen varassa, ja siksi turhilla haavekuvilla on mielessäsi hyvä kasvualusta, jota arkipäivä ei ole vielä pilannut.
Jos edelleenkin tunnet yhteiselämän aviopuolisosi kanssa tuskalliseksi, niin silloin voit puhua siitä suoraan hänelle. Jos hänkään ei saa suhtesta enää mitään irti, niin silloinhan voitte sulassa sovussa purkaa suhteenne ja lähdette kumpikin etsimään onneanne muualta. Uusi entistä ihanampi kumppani saattaa silloin kävellä vastaan tai sitten ei. Mitään varmuutta siitä ei voi antaa, joten ihan tuntemattomaan jodudutte kumpikin hyppäämään.
rakkauteen liittyvää voimme vain pohdiskella ilman vastausta,teenkö järjen vain tunteen mukaan,
Niinpä, niin monta on mielipidettä kuin on kirjoittajaa. Niin monta on ongelmaa, ja kaikkiin eri ratkaisut.
Minullakin oli kerran avioliiton aikana salainen suhde. Miehelläni oli niitä monen monta.
Minun salainen suhteeni alkoi kun lapset kasvoivat isoiksi. Sitä kesti 8 vuotta.
Sitten siitä tuli julkinen. Olemme nyt avioliitossa ja en ole päivääkään katunut
a) että ajauduin salaiseen suhteeseen
b) että arkisen avioliittoni ohella minulla oli ihana ihmissuhde
c) että erosin ja päädyimme yhteen kun lapset olivat lentäneet pesästä
Mun Elämäni Rakkaus astui tielleni. Ei sille todellakaan mitään voi. Muutama vuosi yritettiin salassa seurustella, yritettiin pitää se salarakkautena. Mutta niin hemmetin ikävä oli joka hetki, että pakko se oli avioliitot purkaa ja sitten aikanaan solmia yhteinen liitto.
Ei minusta ole mitään järkeä siinä, että mädännytään liitossa väkisin. Se ei ole loppujen lopuksi mikään hyvä kasvualusta lapsillekaan. Iloisempia ja onnellisempia hekin ovat, jos vanhemmilla menee hyvin. Vanhemmatkin jaksaa paremmin kasvatustyötä onnellisena.
Kun teen päätöksiä, kuuntelen sydäntäni.
Kun teen päätöksen miten sydän sanoo, olen tehnyt oikein. Yksinkertaista.
Onhan se kuitenkin niin, että parempi elää yksin kuin jatkuvasti loukata toista. Siitäkin huolimatta, että toinen ei tietäisi tulevansa loukatuksi. Puolisoni ei tätä tiennyt.
Minä elin ensimmäisen puolen avioliitostamme kiltisti ja toisen puolen avioliitossa siten, että petin puolisoani noin kerran vuoteen. Aloin itsekin miettiä, miksi päädyn näihin irtosuhteisiin. Lopulta ei auttanut muu kuin tunnustaa, etten ole tässä avioliitossa onnellinen. Mikään maallinen mammona ympärillä ei korvaa sitä rakkauden, hellyyden ja yhteisymmärryksen puutetta, jossa elin.
Nyt olen vihdoin pääsemässä jaloilleni ja olen tyytyväinen ratkaisuuni. Vielä en ole valmis ottamaan ketään ihmistä vakituisesti elämääni, mutta annan elämän yllättää. Eihän sitä koskaan tiedä, mitä tapahtuu.