Voisiko joku kääntää ruotsiksi ja joku englanniksi:
Suomen peruskoulun opetussuunnitelmasta muodostui kansainvälisesti poikkeuksellisen kielipainotteinen. Peruskoulujärjestelmään siirtymisen aikoihin herätti runsaasti vastustusta se, että jopa vastoin opetusalan asiantuntijoiden tahtoa säädettiin peruskouluun kahden vieraan kielen opettelun velvoite ja vieläpä niin, ettei kumpikaan noista kielistä ole käytännössä valittavissa (käytännön syyt pakottavat englannin opetteluun, vaikkei laki siihen pakota Suomessa Ahvenanmaan ulkopuolella) eikä käytäntöä mukauteta eri alueilla niiden omien kielitaitotarpeiden mukaan vaan koko maan enemmistökielisille opetetaan käytännössä pakolla kaikille kahta samaa vierasta kieltä. 1970-luvun lopulta lähtien oli aiheesta vähäisehkön keskustelun aikaa, kunnes 1980-luvun lopulla keskustelu elpyi. Yleistyi hieman negatiivinen termi pakkoruotsi, jolla tarkoitettiin suomenkielisten pakkoa ruotsin lukuun. Jälleen 1980-luvun lopulla ja 1990-luvulla keskusteltiin siitä, riittäisikö yhden vieraan kielen opettelun velvoite peruskoulussa, käytännössä englannin.
Sen sijaan nykyisin kahden vieraan kielen opettelun velvoite peruskoulussa kuten lukiossakin hyväksytään yleisesti. Ruotsin opettelun pakollisuus herättää edelleen pitkälti emotionaalisista syistä johtuvaa vahvaa kannatusta ja vastustusta, ja edelleen vastustajat käyttävät mielellään termiä pakkoruotsi, mutta tällöin ei nykyään juurikaan kiistellä siitä, onko opeteltava vähintään yhtä vai vähintään kahta kieltä kuten kiisteltiin peruskoulujärjestelmää suunniteltaessa 1960-luvun loppupuolella ja 1970-luvun alussa sekä peruskoulujärjestelmän alkuaikoina 1970–90-luvulla. Kiistellään sen sijaan käytännössä siitä, mitä kieltä olisi opetettava englannin kielen ohella, tulisiko sen toisen kielen olla oppilaan valittavissa ja tuleeko käytännön olla sama koko Suomessa. Aikanaan kiisteltiin "yhden kielen mallin" ja "kahden kielen mallin" välillä, mutta nyt nuo termit eivät ole enää yleisessä käytössä. Sen sijaan ruotsin pakollisuuden vastustajat puhuvat usein kielivapaudesta, joka tarkoittaisi nimenomaan sitä, että englannin ohella opeteltava kieli olisi valittavissa. 2000-luvun alussa Itä-Suomessa monet toivoivat venäjää vaihtoehdoksi ruotsille, mitä perusteltiin mm. sillä, ettei tarvitsisi palkata Venäjältä asiakaspalvelijoita liikkeisiin, joiden maksavista asiakkaista venäläisturistit muodostivat tuolloin suuren osan, mutta sittemmin Venäjän toimet Ukrainassa ovat kielteistäneet suhtautumista venäjän kieleen ja rajasulut enimmäkseen lopettaneet Suomen ja Venäjän välisen turismin eikä siksi itäisessäkään Suomessa enää oletettavasti ole kovin paljon halua venäjän opetteluun. Toisaalta tässäkin törmätään siihen noloon huomioon, että kieltenopetuskäytännöt Suomessa, toisin kuin esimerkiksi luonnontieteiden opetuksen käytännöt, riippuvat enimmäkseen poliittisista syistä.
Suomen peruskoulun opetussuunnitelmasta muodostui kansainvälisesti poikkeuksellisen kielipainotteinen. Peruskoulujärjestelmään siirtymisen aikoihin herätti runsaasti vastustusta se, että jopa vastoin opetusalan asiantuntijoiden tahtoa säädettiin peruskouluun kahden vieraan kielen opettelun velvoite ja vieläpä niin, ettei kumpikaan noista kielistä ole käytännössä valittavissa (käytännön syyt pakottavat englannin opetteluun, vaikkei laki siihen pakota Suomessa Ahvenanmaan ulkopuolella) eikä käytäntöä mukauteta eri alueilla niiden omien kielitaitotarpeiden mukaan vaan koko maan enemmistökielisille opetetaan käytännössä pakolla kaikille kahta samaa vierasta kieltä. 1970-luvun lopulta lähtien oli aiheesta vähäisehkön keskustelun aikaa, kunnes 1980-luvun lopulla keskustelu elpyi. Yleistyi hieman negatiivinen termi pakkoruotsi, jolla tarkoitettiin suomenkielisten pakkoa ruotsin lukuun. Jälleen 1980-luvun lopulla ja 1990-luvulla keskusteltiin siitä, riittäisikö yhden vieraan kielen opettelun velvoite peruskoulussa, käytännössä englannin.
Sen sijaan nykyisin kahden vieraan kielen opettelun velvoite peruskoulussa kuten lukiossakin hyväksytään yleisesti. Ruotsin opettelun pakollisuus herättää edelleen pitkälti emotionaalisista syistä johtuvaa vahvaa kannatusta ja vastustusta, ja edelleen vastustajat käyttävät mielellään termiä pakkoruotsi, mutta tällöin ei nykyään juurikaan kiistellä siitä, onko opeteltava vähintään yhtä vai vähintään kahta kieltä kuten kiisteltiin peruskoulujärjestelmää suunniteltaessa 1960-luvun loppupuolella ja 1970-luvun alussa sekä peruskoulujärjestelmän alkuaikoina 1970–90-luvulla. Kiistellään sen sijaan käytännössä siitä, mitä kieltä olisi opetettava englannin kielen ohella, tulisiko sen toisen kielen olla oppilaan valittavissa ja tuleeko käytännön olla sama koko Suomessa. Aikanaan kiisteltiin "yhden kielen mallin" ja "kahden kielen mallin" välillä, mutta nyt nuo termit eivät ole enää yleisessä käytössä. Sen sijaan ruotsin pakollisuuden vastustajat puhuvat usein kielivapaudesta, joka tarkoittaisi nimenomaan sitä, että englannin ohella opeteltava kieli olisi valittavissa. 2000-luvun alussa Itä-Suomessa monet toivoivat venäjää vaihtoehdoksi ruotsille, mitä perusteltiin mm. sillä, ettei tarvitsisi palkata Venäjältä asiakaspalvelijoita liikkeisiin, joiden maksavista asiakkaista venäläisturistit muodostivat tuolloin suuren osan, mutta sittemmin Venäjän toimet Ukrainassa ovat kielteistäneet suhtautumista venäjän kieleen ja rajasulut enimmäkseen lopettaneet Suomen ja Venäjän välisen turismin eikä siksi itäisessäkään Suomessa enää oletettavasti ole kovin paljon halua venäjän opetteluun. Toisaalta tässäkin törmätään siihen noloon huomioon, että kieltenopetuskäytännöt Suomessa, toisin kuin esimerkiksi luonnontieteiden opetuksen käytännöt, riippuvat enimmäkseen poliittisista syistä.
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.