Tämä siis kaikkien omille tarinoille.
Itsepä voisin kertoa myös omani.
Saadessaan minut bioäidilläni oli jo kaksi poikaa (noin . 4/7 vuotiaita), hän oli naimisissa ja eli ainakin jonkinlaisessa avioliitossa. Siitä minulle ei kovin paljon ole kerrottu. Kun bioäitini tuli raskaaksi (isälleni, ei siis omalle aviomiehelleen) muutti hän hetkeksi pois kotoaan, ja synnytti lopulta minut. Minun ollessa kolmen kuukauden ikäinen, hän kuitenkin näki parhaaksi jättää minut yksin isäni kanssa ja palata oman "oikean" perheensä luokse. Isäni on bioäitiäni reilusti nuorempi, ja bioäitini oli minut saadessaan 35-vuotias. Vuoden sisällä tapaamiset kuihtuivat kokonaan, enkä nähnyt häntä ennen kuudettatoista syntymäpäivääni. Isäni meni kylläkin naimisiin ihanan naisen kanssa, jota olen oppinut kutsumaan äidikseni :).
16-vuotiaana kaikki kuitenkin muuttui, kun bioäitini ilmestyi takaisin elämääni. Itse en edes tiennyt hänen kokonimeään, mutta jokatapauksessa hän oli yht'äkkiä päättänyt, että tahtoi olla osana elämääni. Hän oli eronnut miehestään, ja hänen asenteensa minua kohtaan oli muuttunut ratkaisevasti. HÄN HALUSI KIIVAASTI OSALLISTUA ELÄMÄÄNI. Tunsin uskomatonta katkeruutta häntä kohtaan, ja tunnen yhä vieläkin silloin tällöin.... vaikkakin olemme saaneet puhuttua asiat halki...
Bioäitini oli opona lukiossani (jonne lähdin yksin, vieraalle paikkakunnalle), ja näin hänen vältteleminen kävi kohtalaisen työlääksi... Kun asuin viikot yksin, enkä heti tuntenut paljon ihmisiä paikkakunnalta, oli hänen helppo sen varjolla aina illalla lähes tulkoon pakottaa minut hänen kanssaan syömään tai teatteriin tai elokuviin tai minne nyt milloinkin... Isäni oli kohtalaisen lepsu asian suhteen (hän ei siis toisin sanottuna tapansa mukaisesti uskaltanut/pystynyt sanomaan mitään bioäidilleni vastaan)...
Toisaalta olen onnellinen, että olen oppinut tuntemaan hänet. Ja vaikka tuntuu vaikealta myöntää, rakastan häntä aivan jumalattoman paljon. Vaikkakaan en pysty sitä hänelle myöntämään. Sisäisesti taidan olla aina ja ikuisesti petetty ja jätetty lapsi. Lapsi joka ei kelvannut.
Bioäitini on kyllä kovin koittanut selittää tilannetta, mutta minä en pysty mitenkään vain hyväksymään sitä ajatusta, että hän miehensä vuoksi pystyi olla tapaamatta minua. Ajatus tuntuu vain jotenkin niin julmalta.
Toisaalta on kuitenkin jännittävää huomata samoja piirteitä käyttäytymisessä ja muussa olemuksessa... Lukio on kuitenkin jo loppusuoralla, eli pitkään me emme enää "vain sattumalta" joudu tapaamaan.
Toivoisin siis, että joku haluaisi jakaa oman tarinansa...
Itsepä voisin kertoa myös omani.
Saadessaan minut bioäidilläni oli jo kaksi poikaa (noin . 4/7 vuotiaita), hän oli naimisissa ja eli ainakin jonkinlaisessa avioliitossa. Siitä minulle ei kovin paljon ole kerrottu. Kun bioäitini tuli raskaaksi (isälleni, ei siis omalle aviomiehelleen) muutti hän hetkeksi pois kotoaan, ja synnytti lopulta minut. Minun ollessa kolmen kuukauden ikäinen, hän kuitenkin näki parhaaksi jättää minut yksin isäni kanssa ja palata oman "oikean" perheensä luokse. Isäni on bioäitiäni reilusti nuorempi, ja bioäitini oli minut saadessaan 35-vuotias. Vuoden sisällä tapaamiset kuihtuivat kokonaan, enkä nähnyt häntä ennen kuudettatoista syntymäpäivääni. Isäni meni kylläkin naimisiin ihanan naisen kanssa, jota olen oppinut kutsumaan äidikseni :).
16-vuotiaana kaikki kuitenkin muuttui, kun bioäitini ilmestyi takaisin elämääni. Itse en edes tiennyt hänen kokonimeään, mutta jokatapauksessa hän oli yht'äkkiä päättänyt, että tahtoi olla osana elämääni. Hän oli eronnut miehestään, ja hänen asenteensa minua kohtaan oli muuttunut ratkaisevasti. HÄN HALUSI KIIVAASTI OSALLISTUA ELÄMÄÄNI. Tunsin uskomatonta katkeruutta häntä kohtaan, ja tunnen yhä vieläkin silloin tällöin.... vaikkakin olemme saaneet puhuttua asiat halki...
Bioäitini oli opona lukiossani (jonne lähdin yksin, vieraalle paikkakunnalle), ja näin hänen vältteleminen kävi kohtalaisen työlääksi... Kun asuin viikot yksin, enkä heti tuntenut paljon ihmisiä paikkakunnalta, oli hänen helppo sen varjolla aina illalla lähes tulkoon pakottaa minut hänen kanssaan syömään tai teatteriin tai elokuviin tai minne nyt milloinkin... Isäni oli kohtalaisen lepsu asian suhteen (hän ei siis toisin sanottuna tapansa mukaisesti uskaltanut/pystynyt sanomaan mitään bioäidilleni vastaan)...
Toisaalta olen onnellinen, että olen oppinut tuntemaan hänet. Ja vaikka tuntuu vaikealta myöntää, rakastan häntä aivan jumalattoman paljon. Vaikkakaan en pysty sitä hänelle myöntämään. Sisäisesti taidan olla aina ja ikuisesti petetty ja jätetty lapsi. Lapsi joka ei kelvannut.
Bioäitini on kyllä kovin koittanut selittää tilannetta, mutta minä en pysty mitenkään vain hyväksymään sitä ajatusta, että hän miehensä vuoksi pystyi olla tapaamatta minua. Ajatus tuntuu vain jotenkin niin julmalta.
Toisaalta on kuitenkin jännittävää huomata samoja piirteitä käyttäytymisessä ja muussa olemuksessa... Lukio on kuitenkin jo loppusuoralla, eli pitkään me emme enää "vain sattumalta" joudu tapaamaan.
Toivoisin siis, että joku haluaisi jakaa oman tarinansa...
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.