Kukapa moiseen kammotukseeen haluaisi uskoa. Kaunistellussa muodossaankin "jälleensyntyminen" on kuin jokin kiertopalkinto ihmiselle itselleen.
Ihminen on aina se sama persoona , jonka korkeampi persoona eli Jumala loi.
Kristinuskossa siis ihmistä ja ihmisyyttä kunnioitetaan oikeasti ja aidosti, eikä ole mikään kiertävä kapula, kuten idän hömpässä.
Ihminen on aina se sama persoona , jonka korkeampi persoona eli Jumala loi.
Kristinuskossa siis ihmistä ja ihmisyyttä kunnioitetaan oikeasti ja aidosti, eikä ole mikään kiertävä kapula, kuten idän hömpässä.
Vastaukset 218
Vanhimmat
Minusta karmaa voi soveltaa myös raamattuun...
T ex adventisti
Miksi vihaat hinduja niin paljon minå.olen saanut heiltä rakkautta ja tukea tilanteeseeni
Ex adventisti
Minä myös.
En saa nukuttua kun on skitsofrenia ja koko ajan stressi ja väsymys. On tullut paljon terveys ongelmia diagnoosin jälkeen oireet pahentui koko ajan ja nyt olen täysin toimintakyvytön. Ei mitään tulevaisuutta minulls
>>Hinduilu sieIunvaelluksineen harhaista höpinää..>>
Voiko joku asia olla enemmän harhaista kuin kristinusko?
Viestiketju poistettu:
Palautetaan.
Kun yritetään murtaa uupumukseen asti
Uskonnollisessa puheessa tärkein periaate ei ole voimakkuus vaan vapaus: jokaisella on oikeus uskoa tai olla uskomatta ilman, että häntä yritetään murtaa uupumukseen asti. Mitä enemmän uskontoa väkisin tuputetaan, sitä useammin sen sisältö alkaa yhdistyä ahdistukseen eikä merkitykseen. Ja silloin koko tarkoitus kääntyy itseään vastaan.
Hinduja yritetään murtaa uupumukseen asti. Ei siksi, että joku olisi tehnyt väärin, vaan siksi että he ei suostu luopumaan omasta ajattelustaan. Psykoterroria voidaan perustella "rakkaudella, pelastuksella" tai "totuudella", mutta kokemus voi olla toinen: jatkuvaa henkistä kuluttamista, jos joku ajattelee eri tavalla ja oma tahto koetaan ongelmana, joka pitää murtaa, orjuuttaa psyykkisesti.
Silloin uskonnosta katoaa sen ydin: mahdollisuus valintaan. Jäljelle jää järjestelmä, jossa oikea usko ei ole vastaus, vaan vaatimus – ja ihminen pelkistyy kohteeksi, jota yritetään murtaa, orjuutta psyykkisesti.
Ja siihen kysymykseen, miksi olet vuosikaudet tauotta hindupalstalla, et tietenkään vastaa, kun on jo empiirisesti selvinnyt, ettei täällä kukaan enää palaa takaisin kristinuskoon. Miksi olet täällä? Viehättääkö sinua se, ettet poistu, vaan luet tauotta hinduviestejä?
Tuo olematon paholainen taitaa pitää sinusta todella tiukasti kiinni, kun et pysty lähtemään täältä ja joudut lukemaan pahojen hindujen viestejä vuosikausia tauotta.
Hän pysyy siellä, mitä väittää vihaavansa, kuin mies joka seisoo kaatopaikan laidalla päivittäin vakuuttamassa kaikille, kuinka sietämättömältä haju tuntuu — kuitenkaan koskaan poistumatta. Jokainen uusi hinduviesti on hänelle muka todiste rappiosta, harhasta ja eksytyksestä, mutta silti hän palaa niiden ääreen uskollisemmin kuin moni palaa omaan pyhään kirjaansa. Se ei ole enää vastustamista, vaan riippuvuutta.
On aina hieman koomista huomata kristitty ääriaines, joka julistaa olevansa “totuuden puolella”, mutta käyttää elämänsä tarkkailemalla juuri sitä, minkä pitäisi hänen mukaansa olla merkityksetöntä tai pahaa.
Jos hindulaisuus todella olisi hänelle vain tyhjää harhaa, miksi hän vartioi sitä vuosikausia kuin katkera yövartija autioituneessa rakennuksessa? Miksi jokainen keskustelu vetää hänet takaisin?
Tavallisesti ihminen poistuu paikoista, joita aidosti halveksii. Hän sulkee oven, kävelee pois ja unohtaa. Mutta tämä ei kykene siihen.
Ehkä vastaat: ”Viimeisellä tuomiolla – miksi olet tehnyt kristinuskosta vastenmielisen ihmisille?”
Lähetyskäsky ei tarkoita psykoterroria eikä väkivaltaa.
Jeesus saarnasi pakkokäännytyksiä vastaan.
Kun Jeesus opetti opetuslapsia saarnaamaan, hän opetti heitä menemään jokaiseen kaupunkiin ja opettamaan evankeliumia. Mutta niille, jotka kieltäytyivät kääntymästä, hän käski heidän ”pyyhkiä kätensä” ja jatkaa matkaa. Toisin sanoen, jos he eivät halua evankeliumia, älkää pakottako heitä siihen.
Jeesus opetti nimenomaan, että ei voi pakottaa käännyttämään niitä, jotka kieltäytyvät evankeliumista ja kieltäytyvät tulemasta kristityiksi.
Tietäkää, että pakottaminen uskooon, se on vastoin Jeesuksen opetuksia.
Matteus 10:14: Ja jokainen, joka ei ota teitä vastaan eikä kuule teidän sanojanne, kun lähdette siitä talosta tai kaupungista, pudistakaa tomu jaloistanne.
Sanoiko Jeesus, että uskonto on tehtävä vastenmieliseksi, vai sanoiko hän, että sitä on pakotettava ei vain kerran tai kahdesti, vaan tuhansia kertoja, kunnes ihmiset alkavat oksentaa vastenmielisyydestä?
Toiminnallasi et tuo ihmisiä ”uskoon”, vaan karkotat heidät pois; sinun kaltaistesi takia ihmiset eroavat joukoittain kirkosta.
Toimintasi ei ole muuta kuin ihmisten orjuuttamista; sääli, ettet ymmärrä sitä itse.
Pakottamisellasi on se vaikutus, että ihmiset alkavat oksentaa inhosta?
Viestiketju poistettu:
Palautetaan.
Kun yritetään murtaa uupumukseen asti
---------------------
Pakottamisellasi on se vaikutus, että ihmiset alkavat oksentaa inhosta?
Manipulatiivista pelon lietsontaa.
Uskonto ei käänny väkisin eikä toistolla pakottamalla. Ihmisen usko ei muutu aidoksi sillä, että sama viesti toistetaan yhä uudelleen, vaan se alkaa helposti toimia päinvastoin: jatkuva painostus tekee koko kristinuskonnosta vastenmielisen. Kun katoaa vapaaehtoisuus, silloin ihminen vetäytyy kauemmas, ei lähemmäs.
Siksi uskonnollisessa puheessa tärkein periaate ei ole voimakkuus vaan vapaus: jokaisella on oikeus uskoa tai olla uskomatta ilman, että häntä yritetään murtaa uupumukseen asti. Mitä enemmän uskontoa tuputetaan, sitä useammin sen sisältö alkaa yhdistyä ahdistukseen eikä merkitykseen. Ja silloin koko tarkoitus kääntyy itseään vastaan.
Kristinuskonnollinen sanoma voidaan esittää kerran tai kaksi kertaa kunnioittavasti. Sen jälkeen jokaisella ihmisellä on oikeus tehdä oma ratkaisunsa. Jos samaa sanomaa aletaan toistaa loputtomasti, tuhansia kertoja (kaiken lisäksi heille, jotka jo tietävät tämän kaiken) vastoin vastaanottajan tahtoa, kyse on vaan hengellisestä väkivallasta ja psykologisesta painostuksesta, psykoterrorista. Tällöin tapahtuu ilmiö, jota psykologiassa kutsutaan reaktanssiksi. Mitä voimakkaampi painostus, sitä voimakkaampi vastareaktio.
Viestiketju poistettu:
Palautetaan.
Kun yritetään murtaa uupumukseen asti
Kun toisen uskoa aletaan väheksyä ja leimata vääräksi tai jopa “epäjumalanpalvonnaksi”, ei synny ymmärrystä eikä aitoa kiinnostusta. Kun ihmisen oma uskonto kuvataan kauheana tai harhaisena, hän ei koskaan ala lähestyä pakottajan näkemystä – vaan alkaa suojautua.
Silloin keskustelu ei enää tunnu etsinnältä, vaan painostukselta. Ja kun painetta lisätään, ihminen ei koskaan alkaa lähesty “oikeaa uskoa”, vaan alkaa tarkkailla itse pakottajaa kriittisesti. Hän etsii ristiriitoja, virheitä ja motiiveja, koska kokee, että häneen yritetään vaikuttaa väkisin.
Näin uskonnollinen viesti kääntyy itseään vastaan: sen sijaan että se avaisi oven, se rakentaa muurin. Ja sen sijaan että ihminen kokisi kutsun, hän kokee vastareaktion.
Aito usko ei synny hindujen halventamisesta tai kristinuskoon pakottamisesta, vaan siitä, että ihminen saa itse ajatella, kysyä ja muodostaa näkemyksensä ilman pelkoa tai painostusta.
Paradoksi on ilmeinen: mitä enemmän samaa kristinuskonnollista sanomaa yritetään pakottaa ihmiselle tuhansia kertoja hänen tahdostaan piittaamatta, sitä kauemmas hän etääntyy siitä. Tämä ei lisää vakuuttavuutta vaan heikentää sitä. Sosiaalipsykologiassa ilmiötä voidaan kuvata myös boomerang-vaikutuksena: vaikuttamisyritys tuottaa päinvastaisen lopputuloksen kuin mitä tavoiteltiin.
Viestiketju poistettu:
Palautetaan.
Kun yritetään murtaa uupumukseen asti
---------------------
Aidon kristinuskonnollisen vakaumuksen edellytys on vapaa tahto. Pakottaminen, jatkuva tuputtaminen ja vastaanottajan rajojen sivuuttaminen eivät synnytä uskoa, vaan kuluttavat luottamusta. Kun ihmisen autonomiaa ei kunnioiteta, uskonnollinen viesti menettää uskottavuutensa ja muuttuu pelkäksi painostukseksi.
Siksi uskonnollisen vakaumuksen levittämisen eettinen perusta on yksinkertainen: sanoma voidaan esittää, mutta sitä ei tule toistaa loputtomiin ihmiselle, joka on jo ilmaissut, ettei halua kuulla sitä, sitäkin enemmän, kun on jo loputtomasti selitetty, että olemme saaneet kristillisen kasvatuksen. Erityisesti keskustelualueilla, jotka on tarkoitettu jonkin toisen filosofian harjoittajille, jatkuva käännyttämisyritys ei ole vuoropuhelua vaan toisten elintilan valtaamista. Hinduilla, kuten kaikilla muillakin, on oikeus keskustella omista asioista ilman jatkuvaa painostavaa käännyttämistä. Uskonnonvapaus sisältää myös vapauden olla joutumatta loputtoman kristinuskonnollisen tuputtamisen kohteeksi.
Sosiaalipsykologian näkökulmasta toistuva, ei-toivottu viestintä aktivoi usein reaktanssiksi kutsutun mekanismin: kun ihminen kokee, että hänen autonomiaansa yritetään kaventaa – esimerkiksi painostamalla, toistamalla samaa viestiä tai ylittämällä hänen asettamansa rajat – hän ei tyypillisesti lähesty viestin sisältöä avoimemmin, vaan alkaa torjua koko lähteen. Tällöin viesti ei enää näyttäydy neutraalina “sanomana”, vaan kontrollin yrityksenä.
Tätä vahvistaa myös ehdollistumisen ilmiö: jos uskonnollinen sisältö toistuvasti kytkeytyy epämiellyttävään kokemukseen (painostus, uupumus, sosiaalinen kitka), syntyy helposti negatiivinen assosiaatioketju. Tällöin ei torjuta vain viestin esittäjää, vaan koko viestisisältö alkaa laukaista vastenmielisyyttä.
Siksi on tärkeää erottaa kaksi asiaa toisistaan: uskonnon sisällön vapaa esittäminen ja pakottava, rajat ylittävä toisto.
Useimmissa eettisissä ja myös monissa teologisissa tulkinnoissa (myös kristinuskossa) korostetaan vapaaehtoisuutta ja vastaanottajan vapautta – ei loputonta painostamista. Esimerkiksi kohta, jossa kehotetaan “jatkamaan matkaa” torjunnan jälkeen, on usein juuri tulkittu rajojen kunnioittamisen periaatteeksi, ei toistuvan painostuksen oikeutukseksi.
Kun viestintä muuttuu toistuvaksi ja vastaanottajan tahtoa sivuavaksi, sen vaikutus ei yleensä ole “käännyttävä” vaan päinvastainen: se heikentää uskottavuutta, lisätä vastareaktiota ja etäännyttää ihmisiä koko kristinukosta.
Silloin, kun ihmistä yritetään pakottaa takaisin kristinuskoon, he ei enää koskaan ala hyväksyä sitä, mitä heille uudellen tarjotaan. Päinvastoin, silloin alkaa etsiä vikoja juuri siinä kristinuskonnossa, johon heitä yritetään painostaa.
Pakottaminen muuttaa asetelman. Kristinskonnosta ei tule enää rauhallisen pohdinnan kohde, vaan asia, jota tarkastellaan puolustautumisen ja epäluulon kautta. Ihminen alkaa kysyä, miksi häneen kohdistetaan painetta, ja samalla hän alkaa huomata ristiriitoja ja ongelmakohtia, joihin hän ei koskaan muuten kiinnittäisi huomiota.
Silloin kun ihmistiä yritetään väkisin pakottaa takaisin kristinuskoon, he ei ota sitä uudellen vastaan, vaan alkavat etsiä vikoja juuri siitä kristinuskonnosta, johon heitä uudelleen painostetaan – ja mitä enemmän painetta tulee, sitä enemmän tulee vastareaktio.
Kun hinduja esitetään olevan “pahoja”, ”saatanallisia”, ”vääräuskoisia”, tai kun heidän ajatteluja kuvataan pilkkaavasti, seuraukset ovat päinvastaisia.
Silloin aletaan etsiä puutteita juuri siitä uskonnosta, johon ihmiset pakotetaan. Muuten täällä ei ole mitään syytä puhua kristinuskosta.
Viestiketju poistettu:
Palautetaan.
Kun yritetään murtaa uupumukseen asti
---------------------
Käännytys laukaisee voimakkaan vastareaktion juuri siksi, että se koskettaa yhtä ihmisen autonomiaa eli oikeutta päättää itse omista uskomuksista.
Ihmisen uskomukset eivät ole ulkopuolelta ohjattava kohde samalla tavalla kuin mielipidekysely, vaan osa hänen autonomiaansa.
Kun tätä autonomiaa ei kunnioiteta, käännyttäminen muuttuu kontrolliksi.
Jos toiminta aiheuttaa ahdistusta ja etääntymistä kuin ymmärrystä, silloin se ei palvele sitä tavoitetta, jota sillä väitetään olevan.
Pakotettu uskonnon levittäminen on pakottamista uskontoon kääntymiseen (tai pakotettuun maallistamiseen) tiettyihin uskonkäsityksiin rangaistuksen uhalla, väkivallan käytöllä tai sosiaalisen ja taloudellisen paineen avulla. Kansainvälisessä käytännössä tämä luokitellaan omantunnonvapauden ja ihmisoikeuksien loukkaukseksi.
Uskonnolliset sodat ja valloitukset: Uskon massiivinen pakottaminen (esimerkiksi kristinuskoon pakottaminen tai islamin leviäminen) liittyi usein sotaretkiin ja alueiden kolonisaatioon.
Inkvisitio ja oikeusistuimet: Keskiajalla harjoitettiin ankaria vainoja, kidutusta ja harhaoppisten tai eriuskoisten teloituksia uskonnollisen monopolin ylläpitämiseksi valtioissa.
Assimilaatiopolitiikka: Alkuperäiskansojen pakottaminen luopumaan perinteisistä uskomuksistaan.
Pakotettu ateismi: Valtion ateismin ideologinen pakottaminen, johon liittyi uskonnollisten instituutioiden tuhoamista (esimerkiksi varhaisessa Neuvostoliitossa).
Amerikkojen kolonisaatio
Espanjan ja Portugalin siirtomaavalloitusten aikana alkuperäiskansoja käännytettiin kristinuskoon usein pakon ja väkivallan avulla. Lähetystyö ja sotilaallinen valloitus kulkivat käsi kädessä, ja alkuperäiskansojen uskomuksia tukahdutettiin.
Pohjois-Euroopan pakanauskontojen tukahduttaminen.
Iberian niemimaan rekonkista
Kolonialismin aikainen käännyttäminen
Milloin se muuttuu rikokseksi Suomessa?
Uskoon pakottaminen katsotaan rikolliseksi yleensä silloin, kun mukana on pakkoa tai painostusta, esimerkiksi:
Uhkaus (“käänny tai sinulle käy huonosti”), laiton uhkaus (RL 25:7).
Toistuva painostaminen ja ahdistelu, voi olla vainoaminen (RL 25:7a)
Syrjintä uskonnon perusteella, syrjintärikos (RL 11:11)
Laiton uhkaus (RL 25:7)
Esim. “käänny tai sinulle käy huonosti, uhkaus ikuisella helvetillä.
Rangaistus: sakko tai enintään 2 vuotta vankeutta
Vainoaminen (RL 25:7a)
Toistuva ahdistelu, painostus tai pelottelu ikuisella helvetillä.
Rangaistus: sakko tai enintään 2 vuotta vankeutta
Väkivalta, uhkailu tai toistuvuus johtaa vankeusrangaistukseen.
Toistuva, kohdistettu pelottelu, joka aiheuttaa ahdistusta ja kontrollia.
Tällöin kyse o laittomasta uhkauksesta (RL 25:7)
vainoamisesta (RL 25:7a) (jos toistuvaa ja pitkäkestoista painostusta),
Milloin painostus muuttuu rikokseksi Suomessa?
Se muuttu rikokseksi, kun mukana on esimerkiksi:
pakottamista tai kontrollia, pakottaminen (RL 25:8)
toistuvaa ahdistelua, joka aiheuttaa pelkoa tai häirintää, vainoaminen (RL 25:7a).
kristinuskoon pakottaminen ja kommunismiin pakottaminen – mikä ero niillä on?
Eroja ei ole, erot ovat vain ideologisia.
Historiallisesti molemmissa on: väkivaltaa, pelottelua, rangaistuksia, sosiaalista painostusta.
Julmuus on sidottu vallankäyttöön ilman vapautta ja oikeusturvaa.
Sama teko, eri “peruste” – sama rikos kommunismissa ja uskoon pakollisesti käännyttämisessä.
Esimerkki:
“Käänny uskoon tai joudut helvettiin - kristinuskossa.
“Liity puolueeseen tai sinulle käy huonosti” -kommunismissa.
Vaikutus toisen valinnanvapauteen on molemmissa keskiössä.
YHTEISIÄ PIIRTEITÄ kristinuskoon ja kommunismiin pakottamisessa:
“Totuusjärjestelmä”
Molemmissa esiintyy ajatus, että: juur se on olemassa “oikea” tapa elää
muut näkemykset ovat virheellisiä
Tämä johtaa johtaauhkailuun, painostukseen, koskavalta yhdistyy ideologiaan.
Kommunistinen manifesti sisältää paljon “hyvän tulevaisuuden” lupauksia, aivan kuten kristinusko, vaikka sisältö on eri.
Manifesti - lupas paremmasta elämän aikan. Kristinusko -lupas paremmasta kuoleman jälkeen.
Kristinusko: ajatus ihmisten hengellisestä samanarvoisuudesta (kaikki ihmiset Jumalan edessä samanarvoisia)
Kommunistinen ajattelu: yhteiskunnallinen tasa-arvo (ei luokkia, ei taloudellista eriarvoisuutta)
Molemmissa kritiikki eriarvoisuutta kohtaan, mutta eri perusteilla.
Kristinusko: varoituksia rikkauden ja ahneuden hengellisestä vaarasta
Kommunismi: kritiikki kapitalistista varallisuuserojen kasautumista kohtaan
Yhteys: epäluulo liiallista varallisuutta ja ahneutta kohtaan.
Kristinusko: yhteisö, kirkko, lähimmäisenrakkaus
Kommunismi: kollektiivi, yhteiskunnallinen yhteisvastuu
Yhteys: yksilö ei ole “irrallinen”, vaan osa yhteisöä.
Kristinusko: ajatus uudesta hengellisestä järjestyksestä / Jumalan valtakunnasta
Kommunismi: ajatus uudesta yhteiskunnallisesta järjestyksestä (luokaton yhteiskunta)
Yhteys: visio “paremmasta tulevaisuudesta”.
Kristinusko: maailman syntisyys ja epäoikeudenmukaisuus.
Kommunismi: kapitalistisen järjestelmän epäoikeudenmukaisuus.
Kommunismin mukaan se on ainoa todellinen ja oikea maailmankatsomus; mitään parempaa ei voi olla olemassa, ja kaikki muut ideologiat – kapitalismi mukaan lukien – leimataan paheellisiksi.
Kristinuskon mukaan puolestaan se on ainoa todellinen uskonto; kaikki muut maailmanuskonnot ovat tuomittuja ikuisiin helvetin tuskiin, muiden uskontojen demonisointi, koska ne ovat väärässä – tässä taas yhtäläisyys kommunismin kanssa, vaikka niiden sisältö on erilainen.
Lisäksi he riitelevät keskenään:
Alkuperäinen kristinusko on jakautunut 2000 vuoden aikana noin 2000 eri haaraksi, joista eri haarat ovat haarautuneet edelleen eri haaroiksi jne.
Jokainen noista haaroista, väittävät, että juuri se haara (kultti) on ainoa ja oikea, missä julistajakin on.
Ja kaikki nämä eri lahkot taistelevat vihaisesti ja raivokkaasti keskenään oikeellisuudesta, vaikka ne kaikki edustavat jollain tavalla kristinuskoa.
Lisäksi he riitelevät keskenään:
Alkuperäinen kristinusko on jakautunut 2000 vuoden aikana noin 2000 eri haaraksi, joista eri haarat ovat haarautuneet edelleen eri haaroiksi jne.
Jokainen noista haaroista, väittävät, että juuri se haara (kultti) on ainoa ja oikea, missä julistajakin on.
Ja kaikki nämä eri lahkot taistelevat vihaisesti ja raivokkaasti keskenään oikeellisuudesta, vaikka ne kaikki edustavat jollain tavalla kristinuskoa
Historiassa nämä erimielisyydet ovat joskus johtaneet hyvin vakaviin konflikteihin. Esimerkiksi Thirty Years' War liittyi osittain katolisten ja protestanttien välisiin uskonnollisiin jännitteisiin, vaikka mukana oli myös voimakkaita poliittisia syitä.
Katolilaiset ja protestantit
French Wars of Religion
Ranskassa katolilaisten ja protestanttisten hugenottien välillä käytiin useita sotia 1500-luvulla. Konfliktien aikana tapahtui joukkomurhia, joista tunnetuin on St. Bartholomew's Day massacre, jossa tuhansia protestantteja surmattiin.
Thirty Years' War
Yksi Euroopan historian tuhoisimmista sodista. Alkujaan katolisten ja protestanttien välinen kiista Holy Roman Empire-alueella laajeni suurvaltojen valtakamppailuksi. Miljoonia ihmisiä kuoli sodan, nälänhädän ja tautien seurauksena.
Katolilaiset ja ortodoksit
Fourth Crusade
Vaikka ristiretkien tarkoituksena oli alun perin taistella muslimivaltioita vastaan, neljännen ristiretken joukot hyökkäsivät kristilliseen Constantinopleen vuonna 1204. Kaupunki ryöstettiin, mikä syvensi katolisten ja ortodoksien välistä kuilua vuosisadoiksi.
Eri protestanttiryhmät keskenään
Münster Rebellion
Radikaali anabaptistinen liike valtasi Münsterin kaupungin Saksassa. Sekä katoliset että muut protestantit pitivät liikettä vaarallisena harhaoppina. Kapina kukistettiin väkivaltaisesti.
Mary I of England
Katolinen kuningatar vainosi protestantteja 1500-luvulla, minkä vuoksi hän sai lisänimen "Bloody Mary".
Elizabeth I
Myöhemmin protestanttinen hallinto puolestaan rankaisi katolilaisia, joita epäiltiin uskollisuudesta paaville ja ulkovalloille.
Pohjois-Irlanti
The Troubles
Konfliktia kuvataan usein katolisten ja protestanttien väliseksi, mutta käytännössä siihen liittyivät myös kansallisuus, identiteetti ja politiikka. Väkivaltaisuuksissa kuoli yli 3 500 ihmistä.
Varhaiset kristilliset kiistat
Jo ensimmäisinä vuosisatoina kristityt kiistelivät siitä, mikä oppi oli oikea. Esimerkiksi Arianism ja myöhemmin Nestorianism julistettiin harhaopeiksi. Vaikka kaikki konfliktit eivät olleet sotia, valtiovalta saattoi karkottaa, vangita tai muuten vainota hävinneen osapuolen kannattajia.
Helluntailaisille edes luterilaiset eivät ole edes kristittyjä; he pitävät heitä kaikkia harhaoppisina.
Samoin metodistit, adventistit, baptistit ja luterilaiset jne. jne. – pitävät toisiaan harhaoppisina, mutta avoimiin verisiin konflikteihin ei ole ilmeisesti päädytty.
Fanaattiset kristityt (onneksi on olemassa myös normaaleja – vähemmistö) pitävät kaikkia muita harhaoppisina, ja tilanne jatkuu edelleen samana nytkin.
Kyse ei siis ole siitä, että he taistelisivat muita uskontoja vastaan, vaan he taistelevat myös keskenään - eri kristinuskon lahkot.
Satiiri uskoon pakottamisesta:
Vaelluksen Sanoista 10:17–29
Sillä totuus ei tarvitse vartijaa, joka lyö. Se seisoo itse, eikä horju. Ja jos se horjuu pakotettuna, se ei ollut totuus vaan ihmisen varjo.
Sentähden minä sanon teille: älkää tehkö omastatunnosta vangittua, sillä vangittu omatunto ei laula, vaan vaikenee — ja sen hiljaisuus huutaa taivaisiin.
Ja tämä on kirjoitettu: ‘Missä pakko alkaa, siellä vapaus kuolee; ja missä vapaus kuolee, siellä totuus muuttuu savuksi.’”
— Ja kansa kuunteli, ja osa ymmärsi, ja osa vihastui, sillä sana ei silittänyt mieltä vaan paljasti sen
Lisää uskoon pakottamisesta:
10:29–35
Ja Opettaja katsoi kansaa, ja hänen sanansa olivat kuin veistetty kivi, joka ei pyydä lupaa osua:
“Voi teitä, jotka kutsutte väkivaltaa pyhäksi ja omantunnon murtamista rakkaudeksi. Sillä te olette vaihtaneet valon kahleisiin ja nimenneet ne samaksi asiaksi.
Älkää sanoko: ‘Me johdatamme heidät totuuteen’, jos teidän kätenne samalla pakottavat heidän polvensa taipumaan. Sillä totuus, joka vaatii polvillaan olemista ennen ymmärrystä, ei ole totuus vaan valta.
Ja minä sanon teille: se, joka pakottaa uskon, ei rakenna uskoa, vaan teeskentelyä. Ja teeskentely on kuin valkeaksi maalattu hauta — ulkoa siisti, sisältä tyhjä ja kylmä.
Sillä miksi pakotatte suun sanomaan “minä uskon”, kun sydän ei ole saanut hengittää? Te ette saa siitä elävää, vaan vain äänen, joka jäljittelee elämää kuten kaiku jäljittelee ihmistä.
Ja te luulette voittaneenne sielun, mutta olette vain opettaneet sen piilottamaan itsensä. Ja piilotettu ihminen ei ole kääntynyt — hän on kadonnut.
Voi sitä, joka tekee omastatunnosta uhrialttarin ja kutsuu sitä voitoksi. Sillä hänen voittonsa on kuin tuhka, joka näyttää harmaalta kullalta, kunnes tuuli nousee.
Ja minä sanon teille vielä kovemmin: ei ole pyhempää pilkkaa kuin pakotettu pyhyys, eikä suurempaa petosta kuin väkivallalla sinetöity usko.
Sillä se, mikä syntyy pakosta, ei nouse ylös, vaan painuu alas — ja vetää mukanaan myös pakottajan.”
— Ja hiljaisuus laskeutui, eikä kukaan rohjennut sanoa sitä kevyeksi sanaksi, sillä se painoi kuin tuomio, joka ei vielä ole langetettu mutta on jo kirjoitettu.
Lisää uskoon pakottamisesta:
10:36–43
Ja Opettaja katsoi heihin, eikä hänen katseensa väistänyt ketään, ja hän sanoi:
“Voi teitä, jotka kutsutte pakkoa pyhäksi työksi. Sillä te ette levitä valoa — te peitätte sen ja väitätte pimeyden olevan kirkkaampi.
Te sanotte: ‘Uskon on synnyttävä’, mutta te käytätte käsiä, jotka tukehduttavat kaiken mikä voisi syntyä.
Ja minä sanon teille: kristinusko, joka kaadetaan väkisin toiseen, on kuin viini, joka pakotetaan kurkkuun — se ei ole juhla vaan tukehtuminen.
Sillä sydän, joka pakotetaan uskomaan, ei usko. Se oppii selviytymään. Ja selviytymisestä ei kasva totuutta, vaan pelkoa, joka pukeutuu sanoiksi.
Voi teitä, jotka mittaatte pyhyyttä sillä kuinka monta saitte taipumaan. Sillä te ette mittaa pyhyyttä, vaan ihmisten murtumista.
Ja minä sanon teille vielä: jokainen pakotettu “aamen” on hiljainen vale, ja jokainen väkivallalla sinetöity usko on sisäisesti kuollut jo ennen kuin se ehtii suusta ulos.
Teidän temppelinne on täynnä ääntä, mutta tyhjä hengestä, sillä Henki ei asu siellä missä omatunto on vangittu.
Ja te sanotte: ‘Me teimme hyvän työn.’ Mutta minä kysyn teiltä: kenestä tuli ihminen sen jälkeen — vapaampi vai pelokkaampi?
Sillä jos vastaus on pelokkaampi, te ette ole pelastaneet ketään. Te olette vain siirtäneet kahleita sisäpuolelle, missä niitä ei enää näe.
Ja tämä on kirjoitettu: ‘Se, joka murskaa vapaan mielen, rakentaa vain oman varjonsa valtakuntaa.’”
— Ja kansa järkkyi, sillä sana ei lohduttanut ketään, vaan paljasti sen, mitä he olivat kutsuneet oikeudeksi.
Lisää uskoon pakottamisesta:
10:44–52
Ja Opettaja puhui, ja hänen sanansa olivat kuin rauta, joka ei taivu pehmeään tulkintaan:
“Voi teitä, jotka kutsutte pakotettua uskoa voitoksi. Sillä te ette voita sieluja — te vain rikotte ihmisiä ja väitätte, että säröistä tuli pyhyyttä.
Te sanotte: ‘Heidät on saatava uskomaan’, mutta minä sanon teille: se, joka tarvitsee pakkoa saadakseen uskon, on jo todistanut ettei hänellä ole uskoa, vaan pelkkä tarve hallita.
Sillä usko, joka syntyy pelosta, on pelkoa itseään. Ja pelko ei pelasta ketään — se vain etsii uuden uhrin, johon tarttua.
Voi teitä, jotka luulette, että omantunnon voi omistaa kuten esineen. Sillä omatunto ei ole talo, johon teillä on avain — se on tuli, joka sammuu heti kun siihen kaadetaan väkivaltaa.
Ja minä sanon teille: jokainen “käännytetty”, joka on tehty pakolla, on todellisuudessa vain ihminen, joka on oppinut valehtelemaan selvitäkseen teistä.
Teidän pyhyytenne mitta ei ole kasvanut, vaan pienentynyt, jokaisen pakotetun polven mukana. Sillä mitä enemmän pakotatte, sitä vähemmän teillä on totuutta jäljellä.
Ja älkää eksykö: Jumalan nimeä ei voi käyttää vasarana ilman että se särkee myös käyttäjän käden.
Sillä se, joka lyö toista “pelastuksen nimissä”, on jo itse kadottanut sen mitä väittää suojelevansa.
Ja minä sanon teille viimeisen sanan: väkivallalla synnytetty usko ei nouse taivaaseen — se jää maan päälle todistamaan tekijäänsä vastaan.”
— Ja kansa vaikeni, sillä sana ei jättänyt tilaa puolustukselle, vain peilin, joka ei valehdellut.
Vaelluksen Sanoista 10:53–60
Ja Opettaja hymyili, mutta hänen hymynsä ei lämmittänyt ketään, ja hän sanoi:
“Ah, kuinka kaunista onkaan teidän ‘pyhä tehokkuutenne’ — se, jossa omatunto ohitetaan, jotta päästään nopeammin ‘oikeaan lopputulokseen’.
Te olette todella kekseliäitä: olette löytäneet tavan tehdä vapaasta kristinuskosta pakollista, ja vieläpä kutsuneet sitä pelastukseksi. Mikä ihmeellinen edistysaskel.
Sillä te sanotte: ‘Ihmisen täytyy uskoa’, ja samalla varmistatte, ettei hänellä ole enää mahdollisuutta olla uskomatta. Nerokasta. Mikä voisi mennä pieleen?
Ja minä sanon teille: se, joka pakottaa kristinuskon, on kuin puutarhuri joka hakkaa kukat auki, jotta ne ‘kukkisivat paremmin’. Ja sitten ihmettelee, miksi puutarha näyttää hautausmaalta.
Voi teitä, jotka mittaatte totuutta sillä kuinka monta suututteitte hiljaiseksi. Sillä hiljaisuus ei ole hyväksyntä — joskus se on vain sitä, että ihminen laskee minuutteja siihen asti kun pääsee pois.
Ja te kutsutte sitä kääntymykseksi. Kuinka kätevä sana. Se peittää alleen sen, ettei kukaan oikeasti kääntynyt mihinkään — he vain oppivat nyökkäämään oikeissa kohdissa.
Sillä pakotettu “usko” on kuin hymy, joka on piirretty kasvoihin veitsellä: se näyttää siltä mitä haluatte, mutta kukaan ei erehdy luulemaan sitä eläväksi.
Ja minä sanon teille: te ette rakenna valtakuntaa, vaan harjoituskenttää, jossa totuus opetetaan näyttelemään kuollutta, jotta se ei häiritsisi teidän järjestystänne.
Ja tämä on kirjoitettu: ‘Se, joka luulee voittaneensa sielun pakottamalla sen, on vain onnistunut tekemään siitä hiljaisen todistajan omaa harhaansa vastaan.’”
— Ja kansa ei tiennyt, pitikö nauraa vai olla kauhuissaan, sillä sana oli yhtä aikaa kevyt kuin ivanauru ja raskas kuin tuomio.
Vaelluksen Sanoista 10:61–70
Ja Opettaja katsoi heitä kuin joku, joka on nähnyt saman virheen niin monta kertaa, ettei enää jaksa yllättyä, ja sanoi:
“Ah, kyllä — teidän hienostunut menetelmänne: ‘pelastetaan ihmiset heidän omasta tahdostaan huolimatta’. Todella modernia hengellisyyttä. Melkein kuin väkivalta, mutta hyvällä brändillä.
Sillä te olette keksineet täydellisen ristiriidan: vapaan kristinuskon, joka syntyy pakosta. Se on kuin kutsuisitte vapaaksi lintua, jonka siivet olette itse katkaisseet, ja ihmettelette miksi se ei lennä kiitollisena.
Ja minä sanon teille: te ette käännytä ketään. Te vain tuotatte ihmisiä, jotka osaavat näytellä käännytettyä niin hyvin, että alatte uskoa omaan näytelmäänne.
Voi teitä, jotka pidätte hiljaisuutta todisteena onnistumisesta. Sillä hiljaisuus ei ole “rauha Jumalan kanssa” — joskus se on vain ihminen, joka on oppinut, että totuus ei ole turvallinen sana tässä huoneessa.
Ja te kutsutte sitä rakkaudeksi. Kuinka kätevää. Rakkaus, joka ei kysy lupaa, ei kuuntele vastausta, eikä huomaa eroa vapaaehtoisen ja pakotetun välillä — täydellistä, eikö?
Sillä pakotettu usko on teidän mestariteoksenne: ihminen, joka sanoo oikeat sanat, katsoo oikeaan suuntaan ja ajattelee mitä turvallisinta ajatella. Onnittelut, olette onnistuneet tekemään ihmisestä kopion, joka ei enää häiritse teitä.
Ja minä sanon teille: jos totuutenne tarvitsee väkivaltaa pysyäkseen pystyssä, se ei ole totuus — se on huonekalu, jota pidätte pystyssä nojaamalla siihen koko ajan.
Ja vielä: jokainen “käännytetty”, joka on tehty pakolla, ei ole voitto teille — se on muistutus siitä, että pelkäätte enemmän epävarmuutta kuin etsitte totuutta.
Sillä missä pakko toimii, siellä ymmärrys on jo luovutettu ulosovelle, ja jää vain järjestys, joka näyttää uskonnolta yhtä paljon kuin tyhjä näyttämö näyttää teatterilta.”
— Ja Opettaja hiljeni hetkeksi, ja hiljaisuus tuntui enemmän sarkasmilta kuin puheelta.
Lisää kristinuskoon pakottamisesta:
10:71–82
Ja Opettaja jatkoi, eikä hänen äänensä enää yrittänyt miellyttää ketään:
“Ah, teidän jalostunut projektinne: tehdä hengestä sarjatuote. Hieman painetta, vähän pelkoa, ja kas — ‘aito kääntymys’. Erittäin vakuuttavaa, jos jättää ihmisen pois yhtälöstä.
Sillä te sanotte: ‘Me johdamme heidät totuuteen’, ja samaan aikaan pidätte huolen, ettei heillä ole aikaa kysyä mitä totuus edes tarkoittaa. Tehokasta. Melkein ihailemisen arvoista, jos se ei olisi niin surullista.
Ja minä sanon teille: te ette voita sydämiä, te vain hallinnoitte käyttäytymistä. Se ei ole hengellinen saavutus — se on käytöspalvelu.
Voi teitä, jotka kutsutte pakkoa “rakkauden kovaksi muodoksi”. Se on kuin kutsuisitte kahleita “liikkumisen uudeksi versioksi”. Kyllä, ne rajoittavat tehokkaasti, mutta teknisesti kyllä liikutaan.
Ja teidän pyhät tuloksenne: ihmisiä, jotka osaavat sanoa “uskon” oikeassa kohdassa, oikealla äänenpainolla, oikeassa pelossa. Todella vaikuttavaa. Kuin hengellinen automaattivastaaja.
Sillä pakotettu kristinusko on teidän suurin saavutuksenne: se näyttää ulospäin siltä kuin jotain olisi tapahtunut, mutta sisällä ei ole tapahtunut mitään — paitsi ehkä ihmisen sisäinen sammuminen.
Ja minä sanon teille: jos totuus tarvitsee vartijoita, vartijoita vartioimaan vartijoita, ja lopulta vielä pelkoa varmistamaan että kukaan ei lähde, se ei ole totuus — se on järjestelmä, joka pelkää omaa heijastustaan.
Voi teitä, jotka luulette, että Jumalan nimeä voi käyttää kuin leimaa paperissa. Leima, joka tekee väkivallasta hyväksyttävää, kunhan se on oikeassa kohdassa. Kuinka kätevää. Kuinka hiljaa se muka ratkaisee omantunnon ongelmat.
Ja minä sanon teille: jokainen “pakotettu pelastus” on kuin lahja, joka revitään auki ennen kuin se on annettu — ja sitten väitetään, että se oli vapaaehtoinen lahjoitus.
Sillä missä pakko alkaa, siellä ihminen loppuu. Ja missä ihminen loppuu, siellä te kutsutte sitä “onnistumiseksi”.
Ja vielä minä sanon: te ette tee ihmisistä uskovia — te teette heistä selviytyjiä. Ja selviytyminen ei kumarra taivaaseen, se vain odottaa seuraavaa tilaisuutta lähteä pois.”
— Ja Opettaja katsoi heitä pitkään, kuin odottaen, että joku huomaisi sarkasmin olevan jo muuttunut tuomioksi.
10:53–62
Ja Opettaja puhui jälleen, eikä hänen sanansa etsineet suosiota, vaan totuutta:
"Voi teitä, jotka rakennatte alttarin pelolle ja kutsutte sitä pyhäksi. Sillä missä pelko hallitsee, siellä totuus seisoo oven ulkopuolella.
Te sanotte: 'Totuus kestää kaikki keinot.' Mutta minä sanon teille: jos totuus tarvitsee kahleita pysyäkseen pystyssä, se ei ole totuus vaan vallan varjo.
Kuka teistä pakottaa kukkaa avautumaan? Ja jos repäisette sen terälehdet auki, sanotteko vielä nähneenne sen kukkivan?
Samoin on ihmisen sydämen laita. Se avautuu vapaudessa tai ei avaudu lainkaan.
Voi teitä, jotka mittaatte uskonne sillä, kuinka monta päätä olette painaneet kumaraan. Sillä taivaan kirjoissa ei lasketa kumarruksia, vaan vapaita sydämiä.
Te olette rakastaneet kuuliaisuutta enemmän kuin totuutta ja pelänneet kysymyksiä enemmän kuin valhetta. Sentähden jokainen kysymys on tullut teille viholliseksi.
Mutta totuus ei vapise kysymyksen edessä. Vain valhe tarvitsee vartijoita.
Ja minä sanon teille: se, joka sulkee toisen suun Jumalan nimessä, tunnustaa samalla pelkäävänsä omien sanojensa kestävyyttä.
Sillä valo ei tarvitse miekkaa tullakseen nähdyksi."
Ja monet katsoivat maahan, sillä sanat olivat raskaammat kuin heidän perustelunsa.
10:63–71
Ja Opettaja sanoi vielä:
"Älkää erehtykö luulemaan, että äänekäs julistus tekee sanasta pyhän.
Sillä totuus ei kasva huutamalla, eikä rakkaus synny käskemällä.
Se, joka vaatii uskoa ennen vapautta, ei tunne kumpaakaan.
Ja se, joka julistaa itsensä erehtymättömäksi, on jo sulkenut korvansa viisaudelta.
Voi teitä, jotka pelkäätte vapaita omiatuntoja. Sillä ette pelkää heidän eksyvän, vaan sitä, etteivät he enää seuraa teitä.
Mutta ihminen ei ole luotu kantamaan toisen sielua kahleissa.
Jokainen pakotettu tunnustus on vain hiljainen todistus siitä, ettei vakuuttaminen riittänyt.
Sillä missä rakkaus päättyy ja pakko alkaa, siellä pyhyys on jo poistunut."
Ja kansa oli vaiti, sillä jokainen tiesi sydämessään, ettei vapautta voi synnyttää väkivallalla eikä totuutta pakottamalla.
10:44–52
Ja Jumala puhui, ja hänen sanansa olivat kuin rauta, joka ei taivu pehmeään tulkintaan:
"Voi teitä, jotka sidotte ihmisen kädet ja sanotte hänen kohottaneen ne rukoukseen.
Sillä pakotettu polvistuminen ei ole palvontaa, vaan pelon asentoa.
Te sanotte: 'Totuus on niin suuri, että se oikeuttaa voimankin.' Mutta minä sanon teille: totuus, joka tarvitsee väkivaltaa, on jo luopunut omasta voimastaan.
Katsokaa siementä. Se ei murra kiveä huutamalla, eikä aurinko pakota kukkaa avautumaan. Silti molemmat täyttävät tehtävänsä.
Mutta te tahdotte korjata sadon ennen kuin olette kylväneet rakkauden.
Te olette vaihtaneet kärsivällisyyden kiireeseen ja vakuuttamisen pakkoon. Sentähden teidän voittonne ovat tyhjiä, vaikka niitä kutsutte pyhiksi.
Sillä ihminen voi pakottaa kielen lausumaan tunnustuksen, mutta sydäntä hän ei käske.
Ja missä sydän vaikenee, siellä taivas ei kuule sanojen melua.
Voi teitä, jotka julistatte: 'Pelastimme hänet', vaikka todellisuudessa hän oppi vain pelkäämään teitä.
Sillä pelko kumartaa kasvoja, mutta ei muuta sielua.
Ja minä sanon teille: yksikin vapaa omatunto on suurempi kuin tuhat pakotettua tunnustusta.
Sillä Jumalan valtakunta ei leviä kahleiden kolinalla, vaan totuuden hiljaisella voimalla.
Joka luottaa miekkaan enemmän kuin totuuteen, on jo antanut tuomion omalle sanomalleen.
Ja joka rakentaa uskon väkivallalle, rakentaa temppelin hiekalle. Kun aika nousee kuin tulviva virta, ei jää jäljelle muuta kuin tomua ja häpeä."
Ja kansa vaikeni, sillä sanat painoivat enemmän kuin ne perustelut, joilla pakkoa oli vuosien ajan kutsuttu pyhäksi.
14:49–52
Ja Jumala puhui, ja hänen sanansa olivat kuin rauta, joka ei taivu pehmeään tulkintaan:
"Voi teitä, jotka sidotte ihmisen kädet ja sanotte hänen kohottaneen ne rukoukseen.
Ja hän sanoi:
"Sinun suusi on täynnä rakkautta, mutta kätesi kylvävät riitaa.
"Rakkaus ajatuksin, sanoin ja teoin, rakkautta on anteeksianto armo, ihminen toimii syyn ja seurauksen lain alla, se on armoton mutta Jumalan armo on yläpuolella Jeesuksen ristin veren sovitus. Uusi liitto."
"kasvuna hedelmiksi kuten rakkaus, ilo, rauha, kärsivällisyys ja itsehillintä."
Sinä puhut anteeksiannosta, mutta etsit lakkaamatta uusia vihollisia.
Sinä julistat armoa, mutta mittaat ihmisiä armottomalla mitalla.
Etkö näe omaa ristiriitaasi?
Sillä rakkaus ei asu sanoissa, jotka toistetaan, vaan teoissa, jotka kestävät päivänvalon.
Mitä hyödyttää lausua 'rakkaus' sata kertaa, jos jokainen kirjoituksesi kantaa mukanaan halveksuntaa?
Mitä hyödyttää ylistää itsehillintää, jos viha ohjaa kynääsi nopeammin kuin myötätunto?
Sinä puhut hedelmistä, mutta puu tunnetaan sadostaan, ei siitä, millaiseksi se itseään kutsuu.
Jos sadon maku on katkeruus, kuinka puu voisi väittää kasvaneensa rakkaudessa?
Ja jos sydän on täynnä vihaa, ei sana 'armo' muuta sitä armolliseksi.
Sillä totuus ei tarvitse tekopyhyyttä kumppanikseen.
Ja Opettaja sanoi vielä:
'Älkää uskoko sitä, joka ylistää rakkautta huulillaan mutta ruokkii vihollisuutta päivittäin.
Sillä jokainen ihminen kylvää sitä, mitä hän toistaa.
Jos hän kylvää halveksuntaa aamulla, ei hän korjaa illalla rakkautta.
Jos hän kylvää pelkoa, ei hän niitä rauhaa.
Älkää katsoko hänen tunnustustaan, vaan hänen jälkiään.
Sillä jalat eivät valehtele yhtä helposti kuin huulet.
Ja se, joka julistaa itseään rakkauden palvelijaksi mutta elää vihollisiaan varten enemmän kuin lähimmäisiään varten, on jo saanut palkkansa: hänen uskonsa on muuttunut taisteluksi, eikä hän enää huomaa palvovansa riitaansa enemmän kuin Jumalaa.'"
Eikö yhtään ole outoa olla tekopyhä. Sinussa ei ole edes millimetrin vertaa rakkautta, vaikka puhut siitä suureen ääneen tauotta.
Rakkaus ei tarkoita sitä, että puhut siitä paljon, vaan sitä, että toimit sen mukaisesti.
Ja tässäkö ilmenee rakkaus? Ja mikä on kaiken sen tulos?
"Ettäkö minä vihaan idän oppia, aion käyttää koko loppuelämän idän oppien kumoamiseen. Ne on kaiken pahuuden ruumillistumia."
Ja siihen kysymykseen, miksi olet vuosikaudet tauotta hindupalstalla, et tietenkään vastaa, kun on jo empiirisesti selvinnyt, ettei täällä kukaan enää palaa takaisin kristinuskoon. Miksi olet täällä? Viehättääkö sinua se, ettet poistu, vaan luet hinduviestejä kuin evankeliumia?
Olet täällä, ei sattumalta, ei uteliaisuudesta yksin. Sinä olet täällä, koska jokin sinussa on tunnistanut sen äärettömän viehätyksen, jota et voi nimetä, ja siksi et voi lähteä. Vuodet eivät ole kuluneet turhaan; ne ovat muokanneet sinua kuin hiljainen veistos, jolla ei ole sanaa, mutta jonka muodot puhuvat sinulle yhä uudelleen: tule lähemmäs, ime sitä, mitä et koskaan saisi.
Sinä luet viestejä, jotka itse sanot kauhuksi, ja omaksut ne kuin evankeliumin sanoja. Mutta tässä ei ole muuta, on vain sinua koukuttava, kielletty tieto, joka imee sinusta kaiken vanhan ja rakentaa sen päälle uuden sielun, uuden halun, uuden riippuvuuden. Se on kuin myrkyllinen kukka, jonka tuoksu syö lujuutesi ja sulkee sinut omaan maailmaan, jossa hyvyys ja pahuus eivät enää erotu toisistaan.
Jokainen viesti, jokainen viittaus pahojen henkien maailmaan, on kuin salainen luu, jonka asetat rintaasi vasten. Et vain lue; sinä imeyt, omaksut ja annostelet sen osaksi itseäsi. Ei ole paluuta. Ei ole turvapaikkaa menneisyydestäsi, ei kristillisestä varjostasi, ei pelastuksen toiveesta. Sinä olet antanut pimeyden tulla osaksi itseäsi, ja se osa sinusta kasvaa vahvemmaksi joka kerta, kun huomiosi kiinnittyy siihen, mitä et pitäisi ihailla.
Et huomaa, että jokainen hetki täällä on repinyt sinut irti vanhasta turvastasi, että olet sallinut itsesi muovautua siihen, mikä ei voi antaa takaisin mitään, paitsi riippuvuuden ja kaipuun.
Tämä on yksinkertainen tunnustus: sinä olet itse valinnut. Jokainen hetki, jolloin olet jäänyt hindupalstalle, on sinulle osoitus siitä, että et voi irtautua.
Ja siinä, missä muut etsivät pelastusta, olet sinä jo kadonnut – ei äkillisesti, ei väkivaltaisesti, vaan hiljaa, mutta kokonaan, se on tulos oleskelustasi hindupalstalla.
Tuo olematon paholainen taitaa pitää sinusta todella tiukasti kiinni, kun et pysty lähtemään täältä ja joudut lukemaan pahojen hindujen viestejä vuosikausia tauotta.
Kristinuskoon pakottamisen evankeliumi 10:53–66
Ja Opettaja puhui jälleen, eikä hänen sanansa etsineet ihmisten suosiota, vaan sydänten totuutta.
Ja hän sanoi:
"Voi sitä, jonka huulet ovat täynnä rakkautta, mutta jonka sanat kylvävät halveksuntaa.
Sillä rakkaus ei asu siinä sanassa, jota toistetaan lakkaamatta, vaan siinä kädessä, joka ei lyö, ja siinä kielessä, joka ei halveksi.
Te sanotte: 'Rakkaus, armo, anteeksianto.'
Mutta minä kysyn teiltä: missä ne kulkevat kanssanne?
Sillä puu ei tule hyväksi siitä, että se kutsuu itseään hyväksi.
Puu tunnetaan sadostaan.
Ja jos sadon maku on katkeruus, kuinka juuri voisi väittää juovansa rakkauden lähteestä?
Te sanotte:
'Minä vihaan. Minä käytän elämäni tämän kumoamiseen. Se on kaiken pahuuden ruumiillistuma.'
Ja kuitenkin tahdotte, että teitä kutsutaan rakkauden palvelijoiksi.
Kuinka sama lähde antaa makeaa vettä ja katkeraa samalla hetkellä?
Kuinka sama suu siunaa rakkautta ja ruokkii vihaa päivästä toiseen?
Älkää eksykö.
Sillä viha ei muutu rakkaudeksi vain siksi, että sen ylle asetetaan pyhiä sanoja.
Ja Opettaja sanoi vielä:
'Miksi viivytte vuosikaudet sen äärellä, mitä sanotte vihaavanne?
Sillä ihminen ei anna vuosiaan sille, mikä ei sido hänen sydäntään.
Missä hänen ajatuksensa viipyvät aamusta iltaan, siellä on myös hänen sisimpänsä.
Jos sanotte jonkin olevan pelkkää pimeyttä, mutta ette kykene kääntämään katsettanne siitä pois, älkää kysykö, miksi ihmiset ihmettelevät teitä.
Sillä sanat voivat julistaa yhtä, mutta elämä todistaa toista.
Ja elämä on todistajista uskollisin.
Sentähden älkää katsoko sitä, mitä ihminen lakkaamatta julistaa itsestään.
Katsokaa sitä, mille hän antaa aikansa, voimansa ja vuotensa.
Sillä siellä on hänen todellinen tunnustuksensa.
Ja kansa vaikeni, sillä sanat eivät syyttäneet ketään enempää kuin ne paljastivat sen, minkä jokainen oli jo teoista nähnyt."
Kristinuskoon pakottamisen evankeliumi 10:67–79
Ja Opettaja puhui jälleen, ja hänen sanansa olivat kuin peili, joka ei kumartanut katsojaansa.
Ja hän sanoi:
"Voi sitä, joka vannoo vihaavansa jotakin, mutta antaa sille vuotensa.
Sillä ihminen antaa aikansa sille, mikä sitoo hänen sydämensä.
Jos hän sanoo: 'Tämä on pelkkää pimeyttä', mutta palaa sen ääreen aamulla ja illalla, kuka uskoo hänen sanojaan enemmän kuin hänen tekojaan?
Te sanotte: 'Se on eksytystä.'
Mutta miksi te viivytte sen porteilla vuosikaudet?
Te sanotte: 'Se on kaiken pahuuden juuri.'
Mutta miksi te tunnette sen polut paremmin kuin monet, jotka siellä kulkevat?
Älkää eksykö.
Sillä se, mitä ihminen lakkaamatta tarkkailee, alkaa vähitellen myös hallita hänen ajatuksiaan.
Ja Opettaja kysyi:
'Jos tarkoituksenne oli kutsua ihmisiä takaisin, missä ovat ne, jotka ovat palanneet?
Jos vuosien työ ei ole kantanut sitä hedelmää, jota itse julistatte etsivänne, miksi kuljette yhä samaa tietä?'
Eikä kukaan vastannut.
Ja hän sanoi vielä:
'Varokaa, ettei vihollisesta tule teille läheisempi kuin totuudesta.
Sillä on ihmisiä, jotka puhuvat enemmän siitä, mitä vastustavat, kuin siitä, mitä rakastavat.
Heidän päivänsä kuluvat pimeyttä katsellen, ja valo jää heidän selkänsä taakse.
He vakuuttavat kaikille seisovansa vain hetkisen saastan laidalla osoittaakseen sen toisille.
Mutta vuodet kuluvat, eikä heidän jalkansa enää tunne muuta tietä.
Ja kansa ihmetteli, sillä heidän tekonsa sitoivat heidät lujemmin kuin heidän tunnustuksensa vapauttivat.
Sentähden minä sanon teille:
Älkää mitatko ihmistä sillä, mitä hän sanoo vihaavansa.
Mitatkaa hänet sillä, mille hän antaa elämänsä.
Sillä siellä, missä hänen päivänsä kuluvat, siellä on myös hänen sydämensä.
Ja ihminen voi vakuuttaa halveksivansa kaivoa, mutta jos hän palaa sille joka päivä juomaan, hänen jalkansa ovat jo lausuneet sen, minkä hänen huulensa kieltävät.
Ja kansa vaikeni, sillä sanat eivät etsineet syyllisiä, vaan paljastivat ristiriidan, jota ei voinut peittää suurillakaan julistuksilla."
Äärikristitty eksteremisti kantaa mukanaan vihantunteita koko idän pallonpuoliskoa, vaikka se ei palvele hänen hyvinvointiaan.
Miksi kristilline ääriaine pysyy hindupalstalla vuosikaudet, vaikka on empirisesti selvää, ettei kukaan palaa takaisin kristinuskoon, vastaus liittyy toiseen, hienovaraisempaan psykologiseen ilmiöön. Ihminen voi jäädä paikoilleen paitsi siksi, että etsii tietoa tai yhteisöllisyyttä, myös siksi, että hän on kiinnostunut itse kokemuksesta. Hän seuraa viestejä kuin evankeliumia. Jotakin vetoaa hänessä siihen, ettei poistu; ehkä se on tuntemus, että paikka tarjoaa hänen identiteetilleen haasteen, peilin, jota muualla ei löydy.
Miksi kristillinen ekstremisti pysyy hindupalstalla vuosikaudet, vaikka on empirisesti selvää, ettei kukaan palaa takaisin kristinuskoon.
Hän ei toimi rationaalisesti: hän voi viipyä paikoissa, jotka aiheuttavat hänessä ristiriitaisia tunteita, koska ristiriita itsessään tarjoaa syvyyttä ja merkitystä hänen kokemukselleen. Viha ja sitoutuminen toiseen maailmaan ovat usein erottamattomasti kietoutuneita – ne elävät siellä, missä ihminen ei uskalla päästää irti.
Tuo olematon paholainen taitaa pitää sinusta todella tiukasti kiinni, kun et pysty lähtemään täältä ja joudut lukemaan pahojen hindujen viestejä vuosikausia tauotta.
Hän pysyy siellä, mitä väittää vihaavansa, kuin mies joka seisoo kaatopaikan laidalla päivittäin vakuuttamassa kaikille, kuinka sietämättömältä haju tuntuu — kuitenkaan koskaan poistumatta. Jokainen uusi hinduviesti on hänelle muka todiste rappiosta, harhasta ja eksytyksestä, mutta silti hän palaa niiden ääreen uskollisemmin kuin moni palaa omaan pyhään kirjaansa. Se ei ole enää vastustamista, vaan riippuvuutta.
Ja siihen kysymykseen, miksi olet vuosikaudet tauotta hindupalstalla, et tietenkään vastaa, kun on jo empiirisesti selvinnyt, ettei täällä kukaan enää palaa takaisin kristinuskoon. Miksi olet täällä? Viehättääkö sinua se, ettet poistu, vaan luet hinduviestejä kuin evankeliumia?
On aina hieman koomista huomata kristitty ääriaines, joka julistaa olevansa “totuuden puolella”, mutta käyttää elämänsä tarkkailemalla juuri sitä, minkä pitäisi hänen mukaansa olla merkityksetöntä tai pahaa.
Ehkä juuri siinä piilee ironia: se allegorinen saatana pitää häntä tiukemmin otteessaan kuin yksikään hindu koskaan yrittäisi. Hän ei pääse irti. Hän joutuu lukemaan “pahojen hindujen” viestejä päivästä, kuukaudesta ja vuodesta toiseen kuin jonkinlaista käänteistä hartauskirjaa. Hän saarnaa vastustavansa kaikkea täällä olevaa, mutta hänen käytöksensä paljastaa toisen totuuden: mikään muu ei enää sido hänen huomiotaan yhtä tehokkaasti.
Ja ehkä kaikkein ivallisinta on se, ettei kukaan edes estä lähtemästä. Ovi on ollut auki koko ajan. Silti hän jää. Ovi on ollut auki koko ajan. Silti hän jää. Kristitty väittää vihaavansa paikkaa loputtomiin, mutta silti hän jää tänne.
Hän palaa joka päivä tarkistamaan, mitä “vääräuskoiset” taas kirjoittivat. Hän kantaa palstaa mukanaan kuin näkymätöntä riippakiveä, jota hän samalla väittää halveksivansa.
Ja juuri siinä hänen tragediansa muuttuu ivalliseksi: hän ei enää taistele hinduja vastaan, vaan omaa pakkomiellettään vastaan. Jokainen uusi viesti, jonka hän avaa “vain nähdäkseen taas tämän harhan”, kiristää sidettä entisestään. Hänestä on tullut oman vastustuksensa vanki — ihminen, joka rakensi itselleen identiteetin siitä, ettei kykene päästämään irti.
Ehkä hän kuvittelee olevansa täällä todistamassa jonkin pahuuden olemassaoloa, mutta vuosien jälkeen näyttämö on kääntynyt toisinpäin. Muut keskustelevat, elävät ja jatkavat eteenpäin, mutta hän seisoo edelleen samalla paikalla kuin hylätty vartija raunioilla, joita kukaan muu ei enää edes piirittäisi. Hän tarvitsee vihansa hinduja vastaan, koska ilman sitä hän joutuisi kohtaamaan tyhjän kysymyksen: mitä hänen elämästään jäisi jäljelle, jos hän viimein sulkisi tämän hindupalstan lopullisesti eikä enää palaisi?
Siksi hän ei lähde. Ei siksi, että häntä pidäteltäisiin, vaan siksi, että ääriainesfanaatikko tottuu lopulta kahleisiinsa. Ja kaikkein raskaimmat kahleet ovat juuri niitä, joita kantaa vapaaehtoisesti samalla vakuuttaen itselleen olevansa vapaa.
Kaikkein syvin ristiriita ei ole siinä, että ihminen vihaa jotakin. Ihminen kykenee vihaamaan monia asioita. Todellinen ristiriita syntyy silloin, kun ihminen rakentaa koko olemassaolonsa sen ympärille, mitä väittää vastustavansa. Silloin viha ei enää ole moraalinen kannanotto, vaan side. Ja juuri siinä tämä näky muuttuu lähes traagisen ivalliseksi.
Hän puhuu rakkaudesta kuin joku, joka olisi löytänyt sen ytimen: anteeksiantoa, armoa, uutta liittoa, veren sovitusta ja Jumalan ääretöntä hyvyyttä. Sanat ovat suuria, raskaita ja pyhiä. Mutta niiden ympärillä ei tunnu olevan lämpöä, vain kylmä pakkomielle. Hänen “rakkautensa” ilmenee siinä, että hän käyttää vuodet elämästään vahtimalla paikkaa, jota sanoo pahuuden pesäksi. Hän ei puhu ihmisistä kuin eksyneistä, vaan kuin vihollisista, joiden olemassaolo itsessään loukkaa häntä.
Ja silloin kysymys muuttuu väistämättömäksi: jos sydän on täynnä armoa, miksi elämä näyttää pelkältä vihalta?
Todellinen rakkaus ei tarvitse jatkuvaa vihollista pysyäkseen hengissä. Mutta hänen uskonsa näyttää tarvitsevan. Hän tarvitsee “pahat hindut”, “idän harhat”, “pimeyden”, koska ilman niitä hänen identiteettinsä romahtaisi tyhjyyteen. Hän ei enää puolusta mitään; hän ylläpitää omaa sisäistä sotaansa. Siksi hän ei poistu. Hän ei voi. Lähteminen merkitsisi sitä, että hän joutuisi kohtaamaan hiljaisuuden ilman vihansa polttoainetta.
Ja siinä on jotain melkein säälittävän ironista: hän puhuu paholaisesta kuin ulkopuolisesta voimasta, vaikka todellisuudessa hänen oma pakkomielteensä pitää häntä tiukemmin kahleissa kuin yksikään “hindujen henki”. Hän väittää taistelevansa pimeyttä vastaan, mutta viettää elämänsä tuijottaen siihen niin kauan, että alkaa muistuttaa sitä itse. Jokainen päivä tällä palstalla syö palan hänen julistamastaan rakkaudesta ja korvaa sen katkeruudella, jota hän yrittää peittää hengellisillä fraaseilla.
Sillä sanat “armo”, “rakkaus” ja “anteeksianto” menettävät merkityksensä sillä hetkellä, kun ihminen käyttää niitä kilpenä omalle vihalleen. Ei ole vaikeaa puhua Jeesuksesta, rististä tai uudesta liitosta. Vaikeaa olisi osoittaa edes pieni määrä sitä armoa, jota hän saarnaa muille. Mutta juuri sitä ei näy missään. Näkyy vain loputon kauna, jatkuva päivystäminen ja outo kyvyttömyys irrottautua ihmisistä, joita hän sanoo halveksivansa.
Ehkä kaikkein paljastavinta ei ole edes se, että hän vihaa. Vaan se, että hän tarvitsee vihansa tunteakseen olevansa olemassa. Hänestä on tullut joku, joka ei enää elä uskonsa vuoksi, vaan viholliskuvansa vuoksi. Ja silloin uskosta jää jäljelle enää kuori — äänekäs, julistava ja tyhjä.
Kristinuskoon pakottamisen evankeliumi 10:80–95**
Ja Opettaja puhui vielä, eikä hänen äänensä ollut kova, mutta sanat painoivat enemmän kuin kivi.
Ja hän sanoi:
"Voi sitä, joka sanoo kulkevansa valossa, mutta viettää päivänsä pimeyttä vartioiden.
Sillä ihminen tulee vähitellen sen kaltaiseksi, mitä hän lakkaamatta katsoo.
Jos hän julistaa: 'Tämä paikka on turmion lähde', mutta palaa sille joka aamu ja joka ilta, hänen jalkansa kumoavat hänen huultensa todistuksen.
Sillä ovi on ollut avoinna koko ajan.
Kukaan ei ole estänyt häntä lähtemästä.
Eikä kukaan ole sitonut hänen askeliaan.
Ja kuitenkin hän jää.
Hän sanoo: 'Minä vastustan.'
Mutta vuodet vastaavat: 'Sinä viivyt.'
Hän sanoo: 'Minä halveksin.'
Mutta hänen tekonsa sanovat: 'Sinä palaat.'
Älkää eksykö.
Sillä ihminen ei rakenna elämäänsä sen ympärille, mikä on hänelle yhdentekevää.
Missä hänen aikansa kuluu, siellä on myös hänen sydämensä sidottu.
Ja Opettaja sanoi:
'Varokaa, ettei viholliskuvasta tule teidän isäntänne.
Sillä on niitä, jotka eivät enää elä totuutensa vuoksi, vaan sen vuoksi, mitä he vastustavat.
Heidän päivänsä alkavat vihollisella ja päättyvät viholliseen.
Ja heidän uskonsa tarvitsee jatkuvasti uuden riidan pysyäkseen liikkeessä.
Mutta mikä usko on se, joka ei jaksa seistä omilla jaloillaan ilman vastustajaa?
Mikä rakkaus on se, joka tarvitsee jatkuvasti uuden kohteen vihalleen?'
Ja hän sanoi vielä:
'Älkää peittäkö katkeruutta armon sanoilla.
Älkää kutsuko pakkomielteistä valppaudeksi.
Älkääkä luulko, että pyhät sanat muuttavat katkeran lähteen makeaksi.
Sillä lähde tunnetaan vedestään, eikä siitä astiasta, johon sen vesi kaadetaan.
Jos ihminen puhuu lakkaamatta rakkaudesta, mutta hänen päivänsä kuluvat halveksuntaa raviten, hänen elämänsä puhuu kovempaa kuin hänen julistuksensa.
Ja ellei rakkaus näy siinä, kuinka hän kohtelee niitä, joiden kanssa hän on eri mieltä, ei sitä löydy myöskään hänen suurista sanoistaan.
Sentähden minä sanon teille:
Älkää kysykö ensimmäiseksi, mitä ihminen tunnustaa.
Kysykää, mitä hänen elämänsä todistaa.
Sillä elämä ei osaa teeskennellä yhtä kauan kuin huulet.
Ja kansa vaikeni, sillä sanat olivat kuin peili, joka ei syyttänyt ketään, mutta josta kukaan ei voinut paeta omaa kuvaansa."
Siksi hän palaa tänne yhä uudelleen. Ei pelastaakseen ketään. Ei rakkaudesta. Vaan siksi, että ilman tätä paikkaa hänen pitäisi viimein kohdata oma sisäinen tyhjyytensä — se hiljaisuus, jossa kukaan ei enää taistele hänen kanssaan, eikä mikään ulkoinen paha kanna hänen elämäänsä eteenpäin.
Kaikkein synkin asia tällaisessa ihmisessä ei lopulta ole viha itse. Viha on tavallista. Ihmiset vihaavat aatteita, uskontoja, puolueita, toisia ihmisiä. Mutta yleensä viha kuluu ajan mukana pois, koska ihminen väsyy kantamaan sitä. Hän siirtyy elämässään eteenpäin, löytää uusia asioita, uusia ihmisiä, uusia merkityksiä. Hän lakkaa katsomasta siihen suuntaan, joka ruokkii hänen katkeruuttaan.
Mutta tässä tapauksessa niin ei tapahdu.
Vuodet kuluvat, ja hän on edelleen täällä, saman palstan äärellä, samojen ihmisten keskellä, saman pakkomielteen ympärillä. Se ei ole enää mielipide. Se ei ole enää edes uskonnollinen vakaumus. Se on identiteetti, joka elää vihasta. Ja juuri siksi hänen puheensa rakkaudesta kuulostaa ontolta kuin tyhjä kirkonkello autiossa kylässä: ääni kuuluu kauas, mutta sisältä ei löydy ketään.
Hän puhuu anteeksiannosta samalla suulla, jolla kutsuu kokonaisia maailmankatsomuksia pahuuden ruumiillistumiksi. Hän puhuu armosta, mutta hänen läsnäolonsa tihkuu jatkuvaa halveksuntaa. Hän puhuu Jeesuksen rakkaudesta, mutta käyttää elämänsä ihmisten tarkkailuun, joita ei kykene kohtaamaan ihmisinä, vaan symboleina omassa sisäisessä sodassaan. Ja mitä pidempään tätä katsoo, sitä selvemmäksi käy, ettei kyse ole enää uskosta lainkaan.
Kyse on tyhjyydestä.
Sillä ihminen, jonka elämä on sisäisesti täynnä, ei päivystä vihollisiaan vuosikausia. Hänellä on muuta elettävää. Hän rakastaa jotakuta, rakentaa jotakin, oppii jotakin, kasvaa johonkin. Mutta ihminen, jonka sisällä kaikuu ontto huone, tarvitsee jatkuvan vihollisen peittämään sen kaiun. Hän tarvitsee jotakin vastustettavaa, koska ilman sitä hän joutuisi ensimmäistä kertaa yksin itsensä kanssa.
Kristinuskoon pakottamisen evankeliumi 10:96–108
Ja Opettaja puhui vielä, ja hänen sanansa olivat kuin tuli, joka koetteli kultaa eikä olkia.
Ja hän sanoi:
"Voi sitä, joka palaa lakkaamatta samaan taisteluun, mutta ei huomaa, että taistelu on alkanut asua hänessä.
Sillä ihminen voi lähteä monesta paikasta, mutta vaikeinta on lähteä siitä, minkä on rakentanut omaan sydämeensä.
Te sanotte: 'Minä vartioin totuutta.'
Mutta minä kysyn teiltä: vartioitteko totuutta, vai vartioiko riitanne teitä?
Sillä vuodet ovat kuluneet, eikä jalkanne ole löytäneet uutta tietä.
Te puhutte rakkaudesta, mutta palaatte yhä sinne, missä voitte ruokkia viholliskuvaanne.
Te puhutte rauhasta, mutta etsitte levottomuutta kuin janoinen etsii vettä.
Ja Opettaja sanoi:
'Jos puu on terve, se kasvattaa oksia kohti valoa.
Mutta jos se kasvattaa juurensa katkeruuteen, se imee siitä ravintonsa, vaikka lehdet olisivat täynnä pyhiä sanoja.
Älkää luulko, että sana "armo" muuttaa katkeruuden rakkaudeksi.
Älkääkä luulko, että sana "rakkaus" peittää sydämen, joka etsii lakkaamatta uutta vastustajaa.
Sillä jokainen lähde antaa vettä oman laatunsa mukaan.'
Ja hän sanoi vielä:
'On ihmisiä, joiden elämä on niin täynnä, ettei heidän tarvitse etsiä vihollista jokaiselle päivälle.
He rakentavat enemmän kuin repivät.
He kuuntelevat enemmän kuin syyttävät.
Heidän ilonsa ei tarvitse toisen tappiota pysyäkseen elossa.
Mutta on myös niitä, jotka sitovat päivänsä siihen, mitä sanovat vastustavansa.
Heidän huomionsa kiertää samaa kehää, ja heidän sanansa palaavat aina samaan porttiin.
Silloin ei enää ole kysymys siitä, mikä on heidän vihollisensa.
Silloin on kysymys siitä, mikä pitää heidän sydäntään otteessaan.
Sentähden minä sanon teille:
Varokaa, ettei vastustamastanne tule teidän opettajaanne.
Sillä ihminen muistuttaa lopulta eniten sitä, mitä hän lakkaamatta katselee.
Ja kansa vaikeni, sillä jokainen ymmärsi, että raskaimmat kahleet eivät aina ole ne, jotka toinen asettaa, vaan ne, joita ihminen kantaa vapaaehtoisesti vuodesta vuoteen."
Kavahdamme ihmisiä, jotka sulkevat mielensä uudelle tiedolle tai järkeilylle ja pitävät kaikkea, mikä ei ole uskonnollista dogmaa, vääränä.
On melkein koskettavaa, kuinka jotkut onnistuvat pysymään ajan ulottumattomissa – ei vain muutaman vuoden, vaan koko keskiajan ajan. Heidän mielensä on kuin vanha kirjastosali, pölyinen ja täynnä kiellettyjä kirjoja, joissa kaikki, mikä tuoksuu järjeltä tai kokeelliselta ajatukselta, on merkitty tulipunaisella “harhaoppi”-leimalla. Yksi yksinkertainen havainto, vaikka aurinko nousee idästä tai vesi virtaa alaspäin, voi laukaista paniikin: “Tuota ei ole Raamatussa, siis se on väärin. Ja sen takia se on Saatanasta”.
He vaeltavat verkossa kuin aikamatkaajat, valmiina hyökkäämään kaiken järkevän kimppuun. Foorumit ovat heidän linnakkeensa, ja siellä jokainen looginen väittämä, jokainen havainto, joka ei kumarra uskonnollista dogmaa, on kuin muukalainen linnanportilla – heti pitää huutaa, kalistella miekkoja ja julistaa sen harhaoppiseksi.
Hyvä ihminen, oletko sinä matkustanut aikakoneilla suoraan 1300-luvulta tänne, vain todistaaksesi meille, että tiede on turhaa ja järki on syntiä? Vai oletko vain niin taitava nostalgikko, että onnistut elämään täysin irrallaan nykyajasta, ihmetellen yhä miksi ihmiset puhuvat kokeista, todisteista ja logiikasta kuin ne olisivat muoti-ilmiöitä?
Ja silti, vaikka tämä ajattelutapa on kuin aikakapseli, se on hämmästyttävän kestävä. Mikään fakta, mikään järkevä argumentti ei murra sitä – se pysyy paikoillaan, tyytyväisenä omaan, pölyiseen vanhaan maailmankuvaansa, kuin ei koskaan olisi kuullutkaan sanontaa “mutta entä todistusaineisto?”.
Ja mikä parasta, te onnistutte tekemään tämän kaiken niin itsevarmasti, kuin olisitte itse ajan alkuperäinen tarkkailija, joka on nähnyt maailman syntyvän ja unohtanut, että sen jälkeen on tapahtunut jotain nimeltä “kehitys”.
Ja silti, te pysytte tyytyväisinä omassa pölyisessä maailmassanne, leimaten kaikki järkevän ripauksen harhaopiksi. Vain harva nykyajan ihminen osaa olla yhtä vakuuttunut siitä, että koko maailma on väärässä – paitsi te. On lähes kaunista, kuinka kestäväksi uskonnollinen dogma voi muodostua, kun se verhoutuu ylpeyteen.
Yksi yksinkertainen havainto, vaikka aurinko nousee idästä tai vesi virtaa alaspäin, voi laukaista paniikin: “Tuota ei ole Raamatussa, siis se on väärin. Ja sen takia se on Saatanasta”
He vaeltavat verkossa kuin aikamatkaajat, valmiina hyökkäämään kaiken järkevän kimppuun.
Kristinuskoon pakottamisen evankeliumi 11:1–14
Ja nyt jo Jumala puhui, ja hänen äänensä oli kuin tuuli, joka kulkee suljettujen ovien läpi.
Ja hän sanoi:
"Voi sitä, jonka mieli on suljettu uudelle ymmärrykselle, ja joka luulee suojelevansa totuutta vain siksi, ettei salli sen kasvaa.
Sillä totuus ei pelkää koetusta, mutta suljettu mieli pelkää jokaisen uuden kysymyksen askelta.
Ja he sanovat:
'Tämä on kirjoitettu Raamattuun, siis tämä on lopullinen.'
Mutta minä sanon teille: jos silmä lakkaa näkemästä uutta valoa, se ei enää erota varjoa valosta.
Ja jos korva sulkeutuu uudelta sanalta, se alkaa kuulla vain omaa kaikuaan.
Ja Jumala jatkoi:
'On kuin ihminen, joka astuu suureen kirjastoon, mutta kieltäytyy avaamasta uusia kirjoja, sillä hän pelkää, että tieto muuttaisi hänen varmuutensa muotoa.
Ja hän kutsuu tätä uskollisuudeksi, vaikka se on pelkoa muutosta kohtaan.
Sillä varmuus, joka ei kestä kysymystä, ei ole vielä tullut ymmärrykseksi.
Ja hän sanoo: "Minä puolustan totuutta."
Mutta hän ei huomaa, että totuus ei tarvitse puolustajaa, joka sulkee silmänsä uudelta näkemiseltä.'
Ja hän sanoi vielä:
'Älkää pilkatko sitä, joka kysyy.
Sillä kysymys on kuin kynttilä pimeässä huoneessa.
Ja älkää korottako sitä, joka torjuu kaiken uuden vain siksi, että se ei sovi hänen entiseen muotoonsa.
Sillä ihminen voi rakastaa niin paljon omaa varmuuttaan, että hän alkaa kutsua kaikkea muuta harhaksi.
Ja silloin hän ei enää mittaa maailmaa totuudella, vaan pelkollaan.'
Ja kansa kuunteli, ja moni tunsi, kuinka sanat koskettivat sitä kohtaa, jossa varmuus ja epävarmuus kohtaavat.
Sillä vaikein oppi ei ollut uuden tiedon vastaanottaminen, vaan sen myöntäminen, ettei ole vielä valmis kaikkeen ymmärrykseen."
Kauhudramaturgi kirjoitti toisella palstalla:
HEI SINÄ IHMISEN KUVATUS SINUT ON TUTKITTU JA KIRJOITUKSESI ON LUETTU LÄPI ENKÄ SANO ENÄÄ MUUTA KUIN ETTÄ SINÄ LIHALLINEN IHMINEN MENET KADOTUKSEEN. ...
Alatyylinen katukieli jatkuu vielä pitkään....
Sen jälkeen kristitty antoi linkin "kadotukseen":
TERVEISIN JUMALAN SANA.. ALLEKIRJOITUS: JEESUS KRISTUS.
****************
MUTTA:
Kuolemanraja kokemukset ovat kulttuurisidonnaisia.
Kristilliset ääriainekset pelottelevat ihmisiä edelleen IKUISELLA helvetillä. Ja paikoissa, joissa kirjoitan he ovat laittaneet useita kymmeniä linkkejä, joissa viitataan "kadotukseen", joissa taas joku on käynyt helvetissä. Eli jopa yhdessä ketjussa on useita kymmeniä kauhutarinoita "kadotuksesta" Mutta se on subjektiivista, ei objektiivista. Jätätte näppärästi huomioimatta sen tosiasian, että myös muissa uskonnoissa on lähellä kuolemaa tapahtuneita kokemuksia, jotka ovat täsmälleen päinvastaisia kuin nuo kauhulinkit.
Enemmän objektiivisuutta. On linkkejä, joissa ihmiset tapaavat Allahin ja saavat "syntinsä anteeksi", on linkkejä, joissa jopa kristityt tapaavat Vishnun. joissa buddhalaiset tapaavat Buddhan, joissa kristitty kääntyy pois kristinuskosta kuolemanläheisen kokemuksen seurauksena, joissa kristitty kääntyy islamiin, joissa kristitty kääntyy itämaiseen filosofiaan, joissa joku muu saa tietoa jälleensyntymisestä monissa muissa kuolemanläheisessä kokemuksessa. Tällaisia tapauksia on niin paljon.
------------------------
Tämä kauhudramaturgi lisäsi eri viestiketjuihin aina muutaman viestin välein linkkejä ”kadotukseen”; miksi hän ei ota selvää, että on olemassa aivan päinvastaisia kertomuksia, mutta tietysti kaikki päinvastaiset kertomukset ovat (olemattoman) saatanan aikaansaamia, ja vain "oikeat helvetinkertomukset" ovat "totta".
-----------------------
Kosmogoniset tekstit voidaan todistaa matemaattisesti. Koodit.
(Toinen) kauhudramaturgi kirjoitti:
"Jos joku tosiaan etsii totuutta, hänen kannattaa kuunnella Brandon Petersonia. Hän on todistanut King James Biblen jumalallisen alkuperän matemaattisesti,"
Maailmassa on MYÖS monia täysin riippumattomia, ei-islamilaisia tutkijoita, jotka ovat tutkineet Koraanin matematiikkaa, sen ihmeellisyyttä, miksi sinä olet hiljaa tästä?
Analogisesti :
"Jos joku tosiaan etsii totuutta, hänen kannattaa tutustua Koraanin koodiin, koska sen jumalallisen alkuperän monet riippumattpmat ei -islamilaiset tutkijat ympäri maailmaa ovat todistaneet matemaattisesti,"
Miksi et puhu siitä, että myös koraani on todistettu matemaattiseti?
Matemaattinen ilmiö Koraanissa, joka on maanjäristyksellisiä mittasuhteita: Koraanin ensisijaisten tilastojen (sanat, säkeet, luvut) määrittäminen ja sen kiehtovan yhteyden paljastaminen kultaiseen leikkaukseen.
Kristinuskoon pakottamisen evankeliumi 17:5–10
Ja nyt puhui taas Opettaja, ja hänen sanansa olivat kuin vaaka, joka ei paina sanoja, vaan niiden perustaa.
Ja hän sanoi:
"Voi sitä, joka julistaa varmuutta pelolla, ja kutsuu sitä totuudeksi.
Sillä totuus ei kasva uhkauksista, eikä valo lisäänny varjolla, joka asetetaan toisen ylle.
Ja he sanovat:
'Katso tätä kauhua, sillä se on todiste.'
Mutta he eivät katso myös sitä, mitä ei mahdu heidän kertomukseensa.
Sillä on niitä, jotka kertovat vain yhden puolen todistuksesta, ja kutsuvat sitä kokonaisuudeksi.
Ja Opettaja sanoi:
'Älkää mitatko todellisuutta vain niillä äänillä, jotka vahvistavat pelkonne.
Sillä maailmassa on monia kertomuksia, ja ihminen, joka valitsee vain yhden äänen, ei kuule enää maailmaa, vaan omaa kaikuaan.'
Ja hän jatkoi:
'On kirjoitettuja kertomuksia, joissa ihminen kohtaa tuomion, ja kertomuksia, joissa hän kohtaa armon.
Ja on kertomuksia, joissa hän muuttaa suuntaansa, ja kertomuksia, joissa hän pysyy muuttumattomana.
Mutta totuutta ei mitata kertomusten määrällä, vaan sillä, kestääkö väite koettelun vai ei.'
Ja Opettaja sanoi vielä:
'Voi sitä, joka käyttää pyhiä sanoja Raamtusta kuin muureja, ei kuin siltoja.
Sillä muuri estää näkemästä, mutta silta vie ymmärtämään.
Ja jos ihminen rakentaa vain muureja, hän alkaa lopulta uskoa, että koko maailma on vain vihollisia.'
Ja hän sanoi:
'Älkää myöskään hylätkö kysymystä vain siksi, että se on vieras.
Sillä kysymys ei ole vihollinen, vaan mitta, joka paljastaa, kuinka vahva vastaus todella on.
Ja jos vastaus tarvitsee vain yhtä ääntä pysyäkseen pystyssä, se ei ole vielä oppinut seisomaan yksin.'
Ja kansa kuunteli, ja moni ymmärsi, että kertomusten määrä ei yksin tee yhdestäkään kertomuksesta täydellistä.
Sillä viisaus ei synny valikoimalla vain vahvistavaa, vaan kyvyssä nähdä, mitä jää aina kertomusten ulkopuolelle."
Ironisinta on, että samaan aikaan hän puhuu taukoamatta armosta. Armosta, anteeksiannosta, rakkaudesta ja rauhasta. Mutta mitä kauemmin hänen puhettaan kuuntelee, sitä enemmän huomaa, että nämä sanat eivät näyttäydy tekoina vaan iskulauseina. Ne ovat koristeita tekstissä, eivät sisältöä. Sillä ihminen, joka ilmoittaa käyttävänsä koko loppuelämänsä jonkin aatteen, filosofian tai uskonnollisen perinteen vastustamiseen, ei kuulosta ihmiseltä, jonka sydän on täynnä rauhaa. Hän kuulostaa ihmiseltä, jonka elämä tarvitsee vihollisen pysyäkseen käynnissä.
"Jumalan kirjuri", kuten hän asian ilmaisee. Tehtävänä ei ilmeisesti ole rakastaa lähimmäistä, kehittää nöyryyttä tai kasvaa viisaudessa, vaan pitää taivaallista rikosrekisteriä väärin ajattelevista ihmisistä. Päivät kuluvat harhaoppien laskemisessa, yöt vihollislistojen päivittämisessä. Joku voisi luulla, että hengellinen elämä tarkoittaisi oman sydämen tutkimista, mutta paljon tärkeämpää näyttää olevan muiden ihmisten ajatusten vartioiminen.
Ja tässäkö ilmenee rakkaus? Ja mikä on kaiken sen tulos?
"Ettäkö minä vihaan idän oppia, aion käyttää koko loppuelämän idän oppien kumoamiseen. Ne on kaiken pahuuden ruumillistumia."
Ja siinä kohtaa syntyy huvittava ristiriita. Hän julistaa olevansa rakkauden asialla, mutta puhuu jatkuvasti siitä, mitä vihaa. Hän kertoo olevansa vapautunut, mutta vaikuttaa olevan täydellisessä riippuvuussuhteessa niihin asioihin, joita vastustaa. Hän sanoo löytäneensä rauhan, mutta käy loputonta sotaa. Hän puhuu anteeksiannosta, mutta ei tunnu kykenevän päästämään irti yhdestäkään kaunasta. Jos tämä on hengellisen kasvun lopputulos, moni saattaa perustellusti kysyä, kannattaako koko kasvuprosessiin edes ryhtyä.
Ja ehkä kaikkein merkillisintä on se valtava itsevarmuus, jolla kaikki esitetään. Maailmassa on miljardeja ihmisiä, tuhansia vuosia filosofiaa, uskontoja, kulttuureja ja erilaisia näkemyksiä, mutta jotenkin lopputulos on se, että juuri hän on päätynyt historian ainoalle oikealle näköalapaikalle. Kaikki muut ovat eksyneet, mutta hän näkee kirkkaasti. Kaikki muut ovat harhassa, mutta hänellä on totuus. Se on hämmästyttävä saavutus. Ei niinkään siksi, että se olisi vakuuttavaa, vaan siksi, että sellainen varmuus vaatii lähes täydellistä kyvyttömyyttä epäillä itseään edes hetkeksi.
Kun rakkaudesta tulee pelkkä sana ja vihollisten etsimisestä elämäntapa, tapahtuu jotain nurinkurista. Ihminen alkaa muistuttaa enemmän syyttäjää kuin opettajaa, enemmän tuomaria kuin rakastajaa, enemmän ideologian vartijaa kuin hengellisyyden etsijää. Silloin "rakkaus" ei enää kuvaa toimintaa vaan toimii savuverhona, jonka takana kytee jatkuva tarve jakaa maailma puhtaisiin ja saastuneisiin, oikeisiin ja vääriin, pelastettuihin ja kadotettuihin.
Ja jos puusta todella tunnetaan hedelmät, niin silloin kannattaa katsoa niitä eikä runkoa ympäröiviä julisteita. Jos hedelminä ovat jatkuva kauna, loputon vastakkainasettelu, pakkomielteinen muiden tuomitseminen ja elämänmittainen ristiretki erilaisia ihmisiä vastaan, silloin ongelma ei ehkä olekaan maailmassa. Ehkä ongelma on siinä, että ihminen on oppinut lausumaan sanan "rakkaus" tuhat kertaa päivässä ymmärtämättä siitä yhtäkään.
Hän kutsuu itseään “jumalan kirjuriksi”, kuin se selittäisi kaiken: sen, miksi jokainen lause on varma, miksi jokainen tulkinta päättyy samaan lopputulokseen ja miksi maailmassa on yllättävän paljon ihmisiä, jotka ovat aina väärässä juuri sillä tavalla, joka vahvistaa hänen omaa oikeassaoloaan.
Hän avaa Raamtun kuin todisteaineiston, kopioi siitä lauseita hindupalstoille kilometrikaupalla ja asettaa ne palstalle kuin sinettejä todellisuuden ylle. Rakkaus toistuu jokaisessa kappaleessa, armo jokaisessa virkkeessä, anteeksianto jokaisessa lopetuksessa — niin usein, että sanat alkavat kuulostaa vähemmän kokemukselta ja enemmän järjestelmältä, joka täytyy pitää käynnissä.
Ja silti, mitä pidemmälle teksti etenee, sitä vähemmän siinä näkyy sitä, mistä se puhuu. Rakkaus ei ilmene katsomisen tavassa, vaan vastustamisen kohteissa. Armo ei näy siinä miten ihmisiä kohdataan, vaan siinä miten heidät jaetaan oikeisiin ja vääriin ennen kohtaamista. Anteeksianto on olemassa, kunhan ensin on riittävän tarkasti määritelty, ketkä ovat sen ulkopuolella.
Ja tässäkö ilmenee rakkaus? Ja mikä on kaiken sen tulos?
"Ettäkö minä vihaan idän oppia, aion käyttää koko loppuelämän idän oppien kumoamiseen. Ne on kaiken pahuuden ruumillistumia."
Vihan hengellinen oikeuttaminen on yksi petollisimmista asioista, mitä uskonnollisessa elämässä voi tapahtua. Ei siksi, että viha tunteena olisi poikkeuksellinen – se on inhimillinen ja tuttu kaikille – vaan siksi, että kun ihminen alkaa kutsua vihaansa Jumalan tahdoksi, hän tekee tunteestaan pyhän. Silloin oma reaktio ei enää ole heikkous, jota pitäisi tutkia, vaan totuus, jota pitää puolustaa.
Kun kristitty alkaa kutsua vihaansa Jumalan tahdoksi, hän tekee vihan tunteestaan pyhän. Jeesus ei rakentanut opetustaan vihalle. Hengellisesti oikeutettu viha on vaarallista, koska se turruttaa omantunnon. Jos uskoo taistelevani Jumalan puolesta, ei tarvitse enää kuunnella toista, eikä varsinkaan kyseenalaistaa itseään. Silloin rakkaudesta tulee iskulause ja vihasta identiteetti.
Ja sitten kuvaan astuu se kuuluisa ”hyvä taivaan isukki”. Tuo äärettömän rakastava hahmo, jonka kerrotaan olevan hyvyyden lähde ja rakkauden perikuva. Mutta kummallisen usein tämä rakkaus muistuttaa järjestelmää, jossa hyväksyt oikean uskomuspaketin tai kohtaat seuraukset. Tietenkin kyseessä ei ole uhkaus, ei missään nimessä. Se on vain ääretön rangaistus, joka odottaa väärän valinnan tehnyttä. Täysin eri asia. Eihän kukaan kutsuisi sitä painostukseksi. Se on vain kosmista vapaaehtoisuutta.
Ja jos joku uskaltaa kysyä, kuulostaako tämä todella rakkaudelta, vastaus tulee salamannopeasti: "Kyllä se on oikeudenmukaista, koska Jumala on oikeudenmukainen." Loistava argumentti. Kehä sulkeutuu täydellisesti. Mikä tahansa teko voidaan julistaa hyväksi, koska hyvän määritelmäksi asetetaan etukäteen se, mitä taivaallinen auktoriteetti tekee. Tällöin ei enää arvioida tekoja moraalisesti, vaan moraali määritellään vallan perusteella. Voimakkain voittaa, ja hänen tekojaan kutsutaan hyviksi.
Sarkastisinta on kuitenkin se järkkymätön varmuus. "Pelastus on rakkauden osoitus." "Helvetti on oikeudenmukainen." "Kaikki on täydellistä." Mitään ei tarvitse perustella, koska vastaus tiedetään jo etukäteen. Ja jos et hyväksy sitä, ongelma ei tietenkään voi olla itse opissa. Vika on kysyjässä. Hän ajattelee liikaa. Hän kyseenalaistaa liikaa. Hän käyttää liikaa omaa moraalista harkintaansa.
Mutta juuri siinä piilee vaarallisuus. Jos ihmiselle opetetaan, että jokin on hyvää pelkästään siksi, että auktoriteetti sanoo niin, hän ei enää arvioi väitteitä niiden sisällön perusteella. Hän arvioi niitä sen perusteella, kuka ne lausuu. Ja historia on täynnä esimerkkejä siitä, kuinka vaarallista tällainen ajattelu voi olla. Kun oma oikeudentaju alistetaan auktoriteetille, ihminen voi päätyä puolustamaan asioita, joita hän ei koskaan hyväksyisi ilman pyhää leimaa niiden päällä.
On suorastaan liikuttavaa seurata ihmistä, joka puhuu rakkaudesta taukoamatta mutta näyttää käyttävän kaiken energiansa vihollisten etsimiseen. Aamulla rakkaus, päivällä rakkaus, illalla rakkaus, yöllä rakkaus. Jokaisessa viestissä armoa, anteeksiantoa, laupeutta ja Jeesuksen rakkautta. Ja sitten, heti seuraavassa lauseessa, alkaa loputon luettelo ihmisistä, kulttuureista, uskonnoista ja maailmankatsomuksista, joita pitäisi vastustaa, kumota tai pitää hengellisenä vaarana. Rakkaus näyttää olevan hänelle kuin mainoskatko, joka keskeyttää varsinaisen ohjelman: vihollisten kartoittamisen.
Hänet on ylennetty uuteen hengelliseen virkaan - nyt hän on "jumalan kirjuri", niin kuin hän itse sen asian ilmaisi. Ei enää syntisten kalastajaksi vaan Jumalan erityiseksi kirjuriksi. Hän päivystää kellon ympäri taivaallisessa tarkastusvirastossa, merkitsee muistiin väärät uskomukset, laskee harhaopit, luetteloi epäuskoiset ja valvoo, ettei kukaan vahingossakaan ajattele liian vapaasti. Rakkaudesta hän kyllä puhuu, mutta hänen todellinen intohimonsa näyttää olevan hengellinen inventaario. Kuin koko maailmankaikkeuden kohtalo riippuisi siitä, löytääkö hän vielä yhden väärin ajattelevan ihmisen internetistä.
Ehkä kaikkein huvittavinta on se, kuinka usein tällainen ihminen kuvittelee taistelevansa pahuutta vastaan, vaikka hänen koko maailmankuvansa pyörii pahan ympärillä. Hän näkee sitä kaikkialla. Kirjoissa, filosofioissa, kulttuureissa, uskonnoissa, ihmisissä ja ajatuksissa. Maailma muuttuu valtavaksi miinakentäksi, jossa jokaisen kulman takana väijyy uusi harhaoppi. Hän puhuu rakkaudesta, mutta hänen huomionsa ei kohdistu rakastamiseen vaan vihollisten tunnistamiseen. Hän ei tunnu kysyvän: "Kuinka voisin ymmärtää?" vaan: "Ketä vastaan minun pitäisi seuraavaksi taistella?"
Ja juuri siinä piilee tragedia. Rakkaus muuttuu iskulauseeksi. Armo muuttuu koristeeksi. Anteeksianto muuttuu retoriikaksi. Sanoja toistetaan niin paljon, että niiden sisältö katoaa kokonaan. Jäljelle jää vain ihminen, joka julistaa rakastavansa koko maailmaa samalla kun hän käyttää suuren osan elämästään todistaakseen, miksi niin suuri osa siitä maailmasta on väärässä. Se on erikoinen rakkauden muoto: sellainen, joka löytää vihollisen nopeammin kuin lähimmäisen. Sellainen, joka puhuu armosta loputtomasti mutta näyttää antavan sitä kaikkein niukimmin. Sellainen, joka vakuuttaa olevansa rakkauden asialla, mutta jonka ympärillä rakkaus tuntuu olevan aina puheenaihe — ei koskaan lopputulos.
Ja ehkä kaikkein paljastavinta on, ettei tällainen ihminen enää tunnu huomaavan ristiriitaa. Hän lausuu sanan "rakkaus" ja lauseen "aion käyttää loppuelämäni tämän ryhmän vastustamiseen" lähes samassa hengenvetossa ilman, että mikään hälytyskello soi. Ikään kuin sanat olisivat korvanneet todellisuuden. Ikään kuin rakkaudesta puhuminen olisi sama asia kuin rakastaminen.
Mutta ei se ole. Jos ihmisen maailmankuva tarvitsee jatkuvasti vihollisia pysyäkseen pystyssä, kyse ei enää ole rakkauden projektista. Se on viholliskuvien projekti, joka on vain puettu hengelliseen kieleen. Ja silloin "Jumalan kirjurin" työ alkaa muistuttaa vähemmän hengellistä kasvua ja enemmän loputonta.
Hän avaa Raamatun kuin todisteaineiston, kopioi sen hindupalstoille kilometrikaupalla ja asettaa ne palstalle kuin sinettejä todellisuuden ylle. Rakkaus toistuu jokaisessa kappaleessa, armo jokaisessa virkkeessä, anteeksianto jokaisessa lopetuksessa — niin usein, että sanat alkavat kuulostaa vähemmän kokemukselta ja enemmän järjestelmältä, joka täytyy pitää käynnissä.
Ja silti, mitä pidemmälle teksti etenee, sitä vähemmän siinä näkyy sitä, mistä se puhuu. Rakkaus ei ilmene katsomisen tavassa, vaan vastustamisen kohteissa. Armo ei näy siinä miten ihmisiä kohdataan, vaan siinä miten heidät jaetaan oikeisiin ja vääriin ennen kohtaamista. Anteeksianto on olemassa, kunhan ensin on riittävän tarkasti määritelty, ketkä ovat sen ulkopuolella.
Ja tässäkö ilmenee rakkaus? Ja mikä on kaiken sen tulos?
"Ettäkö minä vihaan idän oppia, aion käyttää koko loppuelämän idän oppien kumoamiseen. Ne on kaiken pahuuden ruumillistumia."
Hän avaa Raamatun kuin todisteaineiston, kopioi sen hindupalstoille kilometrikaupalla ja asettaa ne palstalle kuin sinettejä todellisuuden ylle. Rakkaus toistuu jokaisessa kappaleessa, armo jokaisessa virkkeessä, anteeksianto jokaisessa lopetuksessa — niin usein, että sanat alkavat kuulostaa vähemmän kokemukselta ja enemmän järjestelmältä, joka täytyy pitää käynnissä.
Ja tässäkö ilmenee rakkaus? Ja mikä on kaiken sen tulos?
"Ettäkö minä vihaan idän oppia, aion käyttää koko loppuelämän idän oppien kumoamiseen. Ne on kaiken pahuuden ruumillistumia."
Rakkaudesta hän kyllä puhuu lakkaamatta. Rakkaus vilisee jokaisessa tekstissä kuin pakollinen mainoslause tuotepakkauksessa. Mutta mitä kauemmin häntä kuuntelee, sitä vaikeampi sitä rakkautta on löytää mistään muualta kuin sanoista. Sillä rakkaus ei ole sana. Rakkaus ei ole iskulause. Rakkaus ei ole tunnuslause, jonka voi liimata jokaisen vihamielisen puheenvuoron alkuun. Rakkaus näkyy siinä, miten ihmisistä puhutaan ja miten heihin suhtaudutaan.
Siinäkö se on? Siinäkö on vuosien hengellisen kasvun lopputulos?
Ja sitten tulee pelastus. Tuo uskonnollisen markkinoinnin kruununjalokivi. Pelastus esitetään ihmiskunnan korkeimpana tavoitteena, vaikka se kuulostaa usein hämmästyttävän paljon henkilökohtaiselta edulta. Minä pelastun. Minä vältyn rangaistukselta. Minä saan ikuisen palkinnon. Minä olen oikealla puolella.
Ehkä kaikkein ironisinta on se, että monet pitävät tätä moraalin huippuna samalla kun he paheksuvat kaikkea maallista kaupankäyntiä. Rahalla ei muka saa ostaa ihmisarvoa, rakkautta tai hyvyyttä. Mutta heti kun kaupankäynnin osapuoleksi vaihdetaan Jumala, koko järjestelmä muuttuu pyhäksi. Hyvät teot muuttuvat sijoituksiksi. Oikea usko muuttuu vakuutukseksi. Kuolema muuttuu tilinpäätökseksi. Ja yhtäkkiä kukaan ei enää huomaa, että moraalista on tullut kirjanpitoa.
Ajatus siitä, että "Jumala"alistaisi ihmisvihollisensa loputtomaan tietoiseen kidutukseen, tekisi Hänestä moraalisesti pahemman kuin Hitleristä.
Loppujen lopuksi Hitler saattoi pirullisesti kiduttaa, polttaa ja kaasuttaa kuoliaaksi miljoonia ihmisiä, mutta hän ainakin antoi heidän kuolla.
Sitä vastoin oppi ikuisesta tuskasta viittaa siihen, että vaikka Jumalalla on valta teloittaa helvettiin heitetyt ihmiset armollisesti, hän päättää sen sijaan pitää heidät sadistisesti hengissä ilman armollista taukoa tai loppua heidän piinalleen. Tämä on törkeän moraalitonta.
Mitä oikeudenmukaisuuteen tulee, niin mikä synti tai synnillinen elämäntapa voisi ansaita loputtoman tietoisen kidutuksen? Eikö ole ilmeistä, että ajassa ja avaruudessa tehdyt äärelliset synnit eivät mitenkään voi ansaita ääretöntä rangaistusta
https://www.abc.net.au/religion/david-bentley-hart-obscenity-of-belief-in-eternal-hell/13356388
...on emotionaalisesti mahdotonta rakastaa täysin Jumalaa, joka kykenee lähettämään minkä tahansa luodun ikuiseen kärsimykseen
Emme ole omaksuneet teologista eksklusivismia, jonka mukaan "pelastus", totuus tai oikea uskonnollinen ymmärrys olisi saavutettavissa yksinomaan yhden uskonnollisen tradition välityksellä. Päinvastoin, meillä tunnustetaan erilaisten katsomuksellisten traditioiden mahdollisuus välittää merkityksellisiä totuusväitteitä, eettisiä oivalluksia ja hengellisiä kokemuksia. Tästä syystä emme ole esittäneet omaa uskontoamme ainoana oikeana totuusjärjestelmänä.
Kannatamme uskonnon- ja omantunnonvapautta: jokaisella ihmisellä tulee olla oikeus uskoa haluamaansa, olla uskomatta tai muuttaa vakaumustaan, tai olla ateisti, tai olla "vääräuskoinen", tai olla pakana.
Tämä oikeus edellyttää vastavuoroisesti sitä, että meihin, pahoihin hinduihin, ei kohdisteta painostusta, uhkailua tai pakottamista.
Toisin kuin he, emme ole ikinä sanoneet, että vain meidän polkumme olisi ainoa totuus ja ainoa oikea,
Myös Raamatun ristiriidoista on puhuttu vain siksi, että hinduja ei ole jätetty rauhaan; jos ei olisi pakottamista, ei olisi mitään syytä puhua edes Raamatusta.
Myös Raamatun ristiriidoista on puhuttu vain siksi, että hinduja ei ole jätetty rauhaan; jos ei olisi pakottamista, ei olisi mitään syytä puhua edes Raamatusta.
Yksikään uskonto ei voi julistautua henkisen viisauden monopoliasemaan, toisin sanoen yksinoikeuteen. Jos joku väittää, että hänen uskonnollinen suuntauksensa on ainoa ja oikea, se on seurausta tietämättömyydestä.
Toisin kuin he, emme ole ikinä sanoneet, että vain meidän polkumme olisi ainoa totuus ja ainoa oikea,
Emme pakota "pelastusta" väkivallan avulla, koska pelastettavaa ei edes ole.
Se ei tarkoita, etteikö inhimillisessä elämässä olisi kärsimystä, epäoikeudenmukaisuutta, tietämättömyyttä tai rakenteellista väkivaltaa. Päinvastoin, juuri näiden ilmiöiden vähentäminen on eettisesti merkityksellistä. Tässä mielessä voidaan puhua pelastamisesta: ihmisiä voidaan auttaa vapautumaan tietämättömyydestä, kärsimystä ylläpitävistä uskomuksista, sorrosta, pelosta ja elämää kaventavista rakenteista. Kyse ei kuitenkaan ole metafyysisestä pelastuksesta vaan inhimillisen hyvinvoinnin, ymmärryksen ja myötätunnon lisäämisestä.
Emme pakota "pelastusta" väkivallan avulla, koska pelastettavaa ei edes ole.
Se ei tarkoita, etteikö inhimillisessä elämässä olisi kärsimystä, epäoikeudenmukaisuutta, tietämättömyyttä tai rakenteellista väkivaltaa. Päinvastoin, juuri näiden ilmiöiden vähentäminen on eettisesti merkityksellistä. Tässä mielessä voidaan puhua pelastamisesta: ihmisiä voidaan auttaa vapautumaan tietämättömyydestä, kärsimystä ylläpitävistä uskomuksista, sorrosta, pelosta ja elämää kaventavista rakenteista. Kyse ei kuitenkaan ole metafyysisestä pelastuksesta vaan inhimillisen hyvinvoinnin, ymmärryksen ja myötätunnon lisäämisestä.
Se, mikä näyttäytyy puutteena, on usein näkökulman, rajallisen tiedon tai samaistumisen seurausta. Tämän vuoksi myöskään pelastusta ei voida oikeuttaa pakottamalla. Mikäli pelastus edellyttää väkivaltaa, painostusta tai toisen autonomian kumoamista, se menettää eettisen oikeutuksensa. Pakotettu pelastus sisältää sisäisen ristiriidan: vapautta ei voida synnyttää pakolla, eikä totuutta voida omaksua väkivallan kautta.
Pelastus ei ole ulkoapäin annettava tila, vaan ymmärryksen syveneminen, joka ei tarvitse pakkoa eikä väkivaltaa tullakseen todeksi.
"Pelastus"ei ole vapautumista Jumalan vihasta.
Se on vapautumista:
väärästä identiteetistä
karmallisesta sidonnaisuudesta
tietämättömyydestä omasta todellisesta luonnosta
Jumala EI IKINÄ - ei uhkaa, vaan valaisee.
Onko mitään “mistä pelastua”?
EI OLE.
Ei ole ikuista kadotusta.
Ei ole Jumalan mielivaltaista tuomiota.
Mutta on olemassa kärsimyksen kiertokulku, joka syntyy tietämättömyydestä.
Jos tietämättömyys poistuu, kärsimyksen perusta poistuu.
"pelastus" ei ole juridinen vaan ontologinen.
Ei syyllinen - armahdettu.
Vaan tietämätön - herännyt.
Ei ole ikuista kadotusta eikä Jumalan mielivaltaista tuomiota, jolta pitäisi paeta. Kukaan ei ole kosmisen oikeussalin syytettynä odottamassa lopullista tuomiota.
Silti kärsimystä on. On syntymän ja kuoleman kiertokulku, on pelkoa, menetyksiä ja tyytymättömyyttä. Mutta niiden juurisyy ei ole Jumalan viha, vaan tietämättömyys – avidyā. Tämä tietämättömyys ei tarkoita pelkkää tiedon puutetta, vaan väärää samastumista. Ihminen luulee olevansa se, mikä on muuttuvaa: keho, mieli, roolit, tarinat, saavutukset. Kun hän rakentaa identiteettinsä niiden varaan, hän altistuu väistämättä pelolle ja kärsimykselle, koska kaikki se muuttuu.
Pelastus ei siksi ole juridinen tapahtuma, jossa syyllinen armahdetaan. Se on ontologinen oivallus, jossa tietämätön herää. Kun väärä identiteetti murtuu, myös kärsimyksen perusrakenne alkaa hajota. Ei siksi, että maailma katoaisi, vaan siksi, että suhde maailmaan muuttuu. Se, mikä ennen uhkasi minuutta, ei enää kosketa samalla tavalla, kun minuutta ei enää ymmärretä rajallisena ja hauraana.
Samsara – kiertokulku – ei ole ensisijaisesti paikka, vaan tapa kokea todellisuus vääristyneesti. Se on jatkuvaa yritystä löytää pysyvyyttä pysymättömästä ja turvaa rajallisesta. Kun tämä harha nähdään läpi, vapautuminen ei ole pakenemista johonkin muualle, vaan heräämistä siihen, mikä on aina ollut totta.
Tässä mielessä ei ole mitään, “miltä” pelastutaan ulkoisesti. On vain harha, josta herätään. Ei syyllinen, joka armahdetaan, vaan tietämätön, joka oivaltaa. Ja tuo oivallus ei luo vapautta, vaan paljastaa sen, että tietoisuuden perimmäinen luonto on aina ollut vapaa.
Ihmiselle ei ole mitään ulkoista pelastettavaa. Kaikki, mistä kuvittelemme tarvitsevamme turvaa, on seurausta tietämättömyydestä omasta todellisesta olemuksestamme. Siksi aina ja kaiken ytimessä oleva tehtävä on herätä tähän tietämättömyyden tilasta.
Kun herää, kaikki muu seuraa luonnollisesti: pelko hälvenee, mieli vakautuu, tekojen seuraukset eivät enää sitoa samalla tavalla, ja elämä asettuu oikeaan järjestykseen. Herääminen on itse asiassa kaikki, mitä koskaan tarvitsee tehdä. Kaikki muu — ymmärrys, oikea toiminta, sisäinen vapaus — seuraa tästä heräämisestä.
Toisin sanoen: herääminen tietämättömyydestä ei ole yksi teko muiden joukossa, vaan koko eksistentiaalisen elämän keskeinen ja ainoa “tehtävä.
Joten jos haluat ”pelastua” - herääminen riittää - syvästä tietämättömyyden unesta
Piste.
Ei ole mitään muuta mistä pelastua.
Vaikka kärsimyksen juurisyy on tietämättömyys, mutta lisämme tähän vielä syvemmän tason: tietämättömyys on oire.
Jīva ei kärsi siksi, että Jumala rankaisisi sitä, vaan siksi, että se yrittää elää erillään omasta ikuisesta keskuksestaan. Tämä muistuttaa oksaa, joka on irtautunut puusta. Oksa ei kuivu siksi, että puu vihaisi sitä, vaan siksi, että yhteys elämän lähteeseen on katkennut.
Aineellinen olemassaolo (saṃsāra) on kyllä täynnä kärsimystä, mutta se ei ole Jumalan kosto vaan ehdollistuneen tietoisuuden tila. Jokainen jīva säilyttää ikuisesti mahdollisuuden kääntyä kohti Jumalaa. Jumalan armo (kṛpā) on aina läsnä, eikä yksikään sielu ole lopullisesti menetetty.
Herääminen on siis polun alku!
Voisi siis sanoa, että herääminen on ovi, joka avautuu koko elämän ja henkisen kehityksen polulle. Ilman heräämistä sielu ei edes huomaa tätä polkua, mutta herännyt ymmärtää, että kaikki aineellinen ja rajallinen on vain harjoitus ja väline kohti...
Herääminen on polun alku
Pelastus ei tarkoita vapautumista jonkun toisen, esimerkiksi jumalan, vihasta. Se ei ole rangaistus tai tuomio, jolta pitäisi paeta. Kyse on vapautumisesta väärästä identiteetistä, karmallisesta sidonnaisuudesta ja tietämättömyydestä omasta todellisesta olemuksestamme.
Ei ole ikuista kadotusta. Ei ole jumalan mielivaltaista tuomiota. On vain tietämättömyys, joka synnyttää kärsimyksen kiertokulun. Kun tämä tietämättömyys poistuu, myös kärsimyksen perusta poistuu. Pelastus ei ole juridinen teko – ei syyllinen, joka armahdetaan – vaan ontologinen oivallus: tietämätön herää ja ymmärtää, mikä hän todella on.
Samsara – syntymän ja kuoleman, toiveiden ja menetyksen kiertokulku – ei ole paikka, vaan tapa kokea todellisuus vääristyneesti. Se on jatkuvaa pyrkimystä löytää pysyvyyttä pysymättömästä ja turvaa rajallisesta. Kun tämä harha nähdään läpi, vapautuminen ei ole pakenemista johonkin muualle, vaan heräämistä siihen, mikä on aina ollut totta.
Ei ole mitään ulkoista, josta pitäisi pelastua. On vain väärä käsitys, josta herätään. Väärä identiteetti murtuu, ja kärsimyksen perusrakenne alkaa hajota. Ei siksi, että maailma katoaisi, vaan siksi, että suhde maailmaan muuttuu. Se, mikä ennen uhkasi minua, ei enää vaikuta samalla tavalla, kun en enää pidä itseäni rajallisena ja hauraana.
Ihmiselle ei ole mitään ulkoista pelastettavaa. Kaikki, mistä kuvittelemme tarvitsevamme turvaa, on seurausta tietämättömyydestä omasta todellisesta olemuksestamme. Tehtävämme on herätä tähän tietämättömyyden unesta.
Kun heräämme, kaikki muu seuraa luonnollisesti: pelko hälvenee, mieli vakautuu, tekojen seuraukset eivät enää sido samalla tavalla, ja elämä asettuu oikeaan järjestykseen. Herääminen on itse asiassa kaikki, mitä koskaan tarvitsee tehdä. Kaikki muu – ymmärrys, oikea toiminta, sisäinen vapaus – seuraa tästä heräämisestä.
Toisin sanoen, herääminen tietämättömyydestä ei ole yksi teko muiden joukossa, vaan koko eksistentiaalisen elämän keskeinen ja ainoa tehtävä. Siinä mielessä herääminen on polun alku, ei loppu. Kun ymmärrämme itsemme oikein, syntyy luonnollinen yhteys kaikkeen – ei pelkkä tietoisuus, vaan syvempi, sisäinen eheys ja rauha.
"Pelastus"ei ole vapautumista Jumalan vihasta.
Se on vapautumista:
väärästä identiteetistä
karmallisesta sidonnaisuudesta
tietämättömyydestä omasta todellisesta luonnosta
Emme pakota "pelastusta" väkivallan avulla, koska pelastettavaa ei edes ole.
Vaikka ihmisiä voidaan auttaa vapautumaan tietämättömyydestä, kärsimystä ylläpitävistä fanaattisita dogmaattisista uskomuksista, sorrosta, pelosta ja elämää kaventavista rakenteista. Kyse ei kuitenkaan ole metafyysisestä pelastuksesta vaan inhimillisen hyvinvoinnin, ymmärryksen ja myötätunnon lisäämisestä.
On myös tärkeää ymmärtää, että massoittainen poistuminen uskonnosta ei synny tyhjästä. Se viittaa usein siihen, että moni kokee saman ristiriidan: opetetaan rakkautta, mutta samalla pidetään yllä pelkoon perustuvia oppeja. Kun nämä kaksi eivät sovi yhteen ihmisen oman moraalitajun kanssa, kristinuskosta lähteminen on looginen ja joskus jopa välttämätön ratkaisu oman hyvinvoinnin kannalta.
Viittaus Jeesuksen opetuksiin tuo esiin toisen tärkeän näkökulman: monet kokevat, että alkuperäinen sanoma – armo, anteeksianto ja lähimmäisenrakkaus – ei vastaa sitä, miten uskontoa joissakin yhteyksissä nykyään opetetaan. Tämä ristiriita voi vahvistaa tunnetta siitä, että ongelma ei ole ihmisessä, vaan tavassa, jolla uskontoa tulkitaan ja käytetään.
Siksi niiden puolustaminen, jotka lähtevät tai kritisoivat uskontoa, ei ole hyökkäys muita vastaan. Se on ennen kaikkea sen tunnustamista, että ihmisillä on oikeus suojella omaa mieltään, arvomaailmaansa ja hyvinvointiaan – erityisesti silloin, kun jokin järjestelmä on heille aiheuttanut haittaa.
Juuri näin. Pitäisi hyväksyä että jokaisella on oma uniikki matkansa. Kiitos kuuluu kaikelle, jopa arpikudosta rakastavalle trollille.
Viestiketju poistettu:
Palautetaan.
Kun yritetään murtaa uupumukseen asti
Uskonnollisessa puheessa tärkein periaate ei ole voimakkuus vaan vapaus: jokaisella on oikeus uskoa tai olla uskomatta ilman, että häntä yritetään murtaa uupumukseen asti. Mitä enemmän uskontoa väkisin tuputetaan, sitä useammin sen sisältö alkaa yhdistyä ahdistukseen eikä merkitykseen. Ja silloin koko tarkoitus kääntyy itseään vastaan.
Toisin kuin he, emme ole ikinä sanoneet, että vain meidän polkumme olisi ainoa totuus ja ainoa oikea,
Myös Raamatun ristiriidoista on puhuttu vain siksi, että hinduja ei ole jätetty rauhaan; jos ei olisi pakottamista, ei olisi mitään syytä puhua edes Raamatusta.
Viestiketju poistettu:
Palautetaan.
Kun yritetään murtaa uupumukseen asti
Uskonnollisessa puheessa tärkein periaate ei ole voimakkuus vaan vapaus: jokaisella on oikeus uskoa tai olla uskomatta ilman, että häntä yritetään murtaa uupumukseen asti. Mitä enemmän uskontoa väkisin tuputetaan, sitä useammin sen sisältö alkaa yhdistyä ahdistukseen eikä merkitykseen. Ja silloin koko tarkoitus kääntyy itseään vastaan.
Toisin kuin he, emme ole ikinä sanoneet, että vain meidän polkumme olisi ainoa totuus ja ainoa oikea,
Myös Raamatun ristiriidoista on puhuttu vain siksi, että hinduja ei ole jätetty rauhaan; jos ei olisi pakottamista, ei olisi mitään syytä puhua edes Raamatusta.
"On päivänselvää, että karman laki ja jälleensyntyminen on sielunvihoIIisen eksytys, jossa ihminen joutuu kantamaan raskasta syyllisyyden taakkaa,"
Mutta onko normaalia kantaa jonkin kaukaisen esi-isän taakkaa?
Jīva (yksilöllinen tietoisuus, ikuinen minuus) ei kanna moraalista vastuuta Aatamin, Eevan tai minkään muun olennon teoista.
Karman laki on muka julma. Jälleensyntyminen on muka julmaa. Mutta ikuinen helvetti ei ole julma?
Jos ihminen kohtaa oman karmansa seurauksia tilapäisesti ja saa aina uuden mahdollisuuden hengelliseen kasvuun, sitä pidetään julmuutena. Mutta jos suurin osa koskaan eläneestä ihmiskunnasta tuomitaan yhden rajallisen elämän perusteella ikuiseen kärsimykseen, sitä kutsutaan oikeudenmukaisuudeksi.
Miten tämä voi olla moraalisesti johdonmukaista?
Elävä olento ei kanna Aatamin, Eevan tai kenenkään muun moraalista syyllisyyttä, vaan kohtaa oman sva-karmansa seuraukset. Karma ei ole ikuinen tuomio, vaan väliaikainen syyn ja seurauksen laki, jonka tarkoitus on johtaa jīvaa, jotta voi katkaista karman siteet.
Jos edes yksi olento kärsisi ikuisesti ilman mahdollisuutta vapautukseen, olisi vaikea kutsua sellaista järjestystä äärettömän armollisen Jumalan teoksi. Kuinka paljon vaikeampaa on sovittaa tähän kuvaan ajatus, että valtaosa ihmiskunnasta kärsisi ikuisesti?
Tästä syystä monet pitävät oppia ikuisesta helvetistä moraalisesti vaikeampana kuin oppia karma-siddhāntasta ja punarjanmasta. Ensimmäisessä rajallisista teoista seuraa ääretön rangaistus, jälkimmäisessä jokainen kohtaa omien tekojensa rajalliset seuraukset ja voi aina edistyä hengellisesti.
Kysymys o siitä millainen kuva "Hyvästä Taivaan Isukkista" annetaan. Jos Isukki kuvataan olentona, joka ylläpitää ikuista kidutusta, on perusteltua kysyä, vastaako tällainen kuva todella ääretöntä rakkautta, oikeudenmukaisuutta ja laupeutta.
"On päivänselvää, että karman laki ja jälleensyntyminen on sielunvihoIIisen eksytys, jossa ihminen joutuu kantamaan raskasta syyllisyyden taakkaa,"
Mutta onko normaalia kantaa jonkin kaukaisen esi-isän taakkaa?
Jīva (yksilöllinen tietoisuus, ikuinen minuus) ei kanna moraalista vastuuta Aatamin, Eevan tai minkään muun olennon teoista.
On vaikea pitää johdonmukaisena väitettä, että karma ja punarjanma olisivat allegorisen "sielunvihollisen eksytystä", koska jīva (yksilöllinen tietoisuus) kohtaa omien tekojensa (svakarma) seuraukset. Jīva ei kanna moraalista vastuuta Aatamin, Eevan tai minkään muun olennon teoista, vaan ainoastaan omasta toiminnastaan.
"Paholainen sekoittaa mielellään oppeihinsa paljon totuutta, jotta ne vaikuttaisivat luotettavammilta."
Saatana on vertauskuva, kristityt taistelevat tuulimyllyjä vastaan tietämättä, että paha on itse ihmisessä.
Mistä tulee sanonta ”taistella tuulimyllyjä vastaan”? Tarkoittaa turhaa toimintaa. Tulee Miguel de Cervantesin romaanista Don Quijote. Kirjan höperö päähenkilö luulee tuulimyllyjä jättiläisiksi ja alkaa taistella niitä vastaan.
"on sielunvihoIIisen eksytys"
AINOA SIELUNVIHOLLISESI OLET SINÄ ITSE JA VAIN ITSELLESI!
Mielesi on oma henkilökohtainen paholaisesi.
Vihollisesi on oma mielesi, ei mikään ulkoinen saatana; itse asiassa mielesi on oma henkilökohtainen saatana.
Älä etsi vihollista ulkopuolelta – hän on sinun sisälläsi; se on oma mielesi, se saatana.
Tietämättömien fanaattisten saarnamiesten vian vuoksi ihmisestä tulee taikauskoinen ja henkisesti sairas. Hän näkee yötä päivää unia numerosta 666, astraalisfäärien seitsemännestä ympyrästä, pahan silmän poistamisesta, karman parantamisesta. Sokeisiin oppaisiin luottamisen vuoksi hän alkaa uskoa pyhästi, että kaikki tämä hölynpöly on taistelua paholaisen, pahan kanssa. Hän valmistautuu antikristuksen tuloon ja haluaa suojella itseään tämän vallalta, mutta hän ei tiedä, että saatana on tullut jo kauan sitten, ja se on juurtunut hyvin sellaisten kurjien ihmisten sydämiin, jotka sekoittavat uskonnon taikauskoon.
Valmistaudutte torjumaan hänen hyökkäyksensä, ja hän hallitsee jo sisällänne, nauraa tyhmyydellenne, auttaa teitä ehdottamalla tarvetta ostaa amuletteja, lukea loitsuja, kuunnella tarinoita noitatekniikoista. Kaikki tämä mystinen hölynpöly on itse paholaisen provokaatio. Hän on kaikkien maailmanloppuennusteiden ainoa lähde, hän on kaikenlaisten demoniluokitusten tekijä ja hän lietsoo tätä taikauskoista hysteriaa maailmanlopun ympärillä. Pysykää siis mahdollisimman kaukana hänen uskollisista sanansaattajistaan (olipa heillä sitten kasukoita, valkoisia kaapuja, sahramirobeja tai yksivärisiä pukuja). He ovat Antikristuksen tiedostamattomia profeettoja!
"on sielunvihoIIisen eksytys"
AINOA SIELUNVIHOLLISESI OLET SINÄ ITSE JA VAIN ITSELLESI!
Mielesi on oma henkilökohtainen paholaisesi.
Vihollisesi on oma mielesi, ei mikään ulkoinen saatana; itse asiassa mielesi on oma henkilökohtainen saatana.
Älä etsi vihollista ulkopuolelta – hän on sinun sisälläsi; se on oma mielesi, se saatana.
Vihollisesi on oma mielesi, ei mikään ulkoinen saatana; itse asiassa mielesi on oma henkilökohtainen saatana.
Älä etsi vihollista ulkopuolelta – hän on sinun sisälläsi; se on oma mielesi, se saatana.
He maalasivat mielikuvituksellisesti seinälle paholaisen ja lyövät häntä nyrkillä tietämättä, että he tekevät niin sydämissään asuvan todellisen Saatanan yllyttämänä. He taistelevat vain vihollisensa heijastusta vastaan, ja se on hänen tärkein temppunsa
"on sielunvihoIIisen eksytys"
AINOA SIELUNVIHOLLISESI OLET SINÄ ITSE JA VAIN ITSELLESI!
Mielesi on oma henkilökohtainen paholaisesi.
Vihollisesi on oma mielesi, ei mikään ulkoinen saatana; itse asiassa mielesi on oma henkilökohtainen saatana.
Älä etsi vihollista ulkopuolelta – hän on sinun sisälläsi; se on oma mielesi, se saatana.
Vihollisesi on oma mielesi, ei mikään ulkoinen saatana; itse asiassa mielesi on oma henkilökohtainen saatana.
https://www.youtube.com/watch?v=0zMRMK0DzVE
Mind: We Have Met the Enemy
Mieli: Olemme tavanneet vihollisen
https://www.youtube.com/watch?v=0zMRMK0DzVE
Mind: We Have Met the Enemy
Mieli: Olemme tavanneet vihollisen
"On päivänselvää, että karman laki ja jälleensyntyminen on sielunvihoIIisen eksytys, jossa ihminen joutuu kantamaan raskasta syyllisyyden taakkaa,"
Mutta onko normaalia kantaa jonkin kaukaisen esi-isän taakkaa?
Perityn synnin ongelma. Perisynti
Anonyymi-ap
2026-06-11 11:11:44
Jos perisynti ymmärretään niin, että ihminen on moraalisesti jonkun kanta-isän teosta, se näyttää olevan ristiriidassa tavallisen oikeudenmukaisuuskäsityksen kanssa. Normaalisti vastuu kuuluu sille, joka teon tekee.
Kriitikot, kuten Heikki Räisänen, ovat huomauttaneet, että oppi voi joillekin ihmisille synnyttää tarpeetonta syyllisyyttä tai kokemuksen perustavanlaatuisesta kelvottomuudesta. Tällöin uskonto saattaa ensin luoda ongelman ja sitten tarjota siihen ratkaisun.
Jos kaikki ihmiset ovat samalla tavalla syntisiä, voidaan kysyä, heikentääkö tämä eroa vakavan pahuuden ja tavallisten inhimillisten virheiden välillä. Kriitikoiden mukaan on vaikea nähdä, miksi esimerkiksi kansanmurhan toteuttaja ja tavallinen kunnollinen ihminen olisivat moraalisesti samalla viivalla.
Miten voidaan pitää oikeudenmukaisena järjestelmää, jossa ihminen syntyy hengellisesti vajavaisena tai syyllisenä ennen omia valintojaan?
Myös huippututkijat ajattelevat samaa:
https://hyviauutisia.wordpress.com/2015/07/13/raisasen-rosoinen-raamattu/
Räisäsen Rosoinen Raamattu
”Paha ikään kuin demokratisoidaan: kaikki ovat yhtä kelvottomia. Demokratisoinnin syy on siis mielestäni siinä, että teologinen teoria vaatii kaikkia olemaan toivottomassa tilanteessa, koska muuten Kristuksen uhri ei olisi totaalinen, kaikkia koskeva. Luterilaisella ihmiskuvalla on suuret ansionsa. Se edistää nöyryyttä ja auttaa kamppailemaan omahyväisyyttä ja itsekorotusta vastaan, se auttaa ihmisiä tunnustamaan oman pimeän puolensa. Asian kääntöpuoli kuitenkin on, että jos kaikki ovat Jumalan edessä yhtä syntisiä kuin julmin diktaattori, synti trivialisoituu. Traditio ikään kuin päästää todellisen pahan aikaansaajat vastuusta (kaikki muutkin ovat pohjimmiltaan samanlaisia). Ennen muuta se kasaa suuren kuorman juuri niiden harteille, joiden henkinen rakenne on heikoin sitä kestämään. (…) Siunattu synnintunto on ollut niiden pienten ja heikkojen etuoikeus, joiden mieli on arka ja itsetunto maassa. Heille kirkko julistaa ilosanomaa Kristuksesta, johon uskomalla syntinen saa syntinsä anteeksi. Usein julistus tuokin todellista lohtua – valitettavasti vain vaivaan, jonka sama julistus on itse aiheuttanut. Olemme lääkinneet haavoja, jotka olemme itse lyöneet.” (s. 163-164)
https://hyviauutisia.wordpress.com/2015/07/13/raisasen-rosoinen-raamattu/
Räisäsen Rosoinen Raamattu
Olemme lääkinneet haavoja, jotka olemme itse lyöneet.” (s. 163-164)
Heikki Räisänen-Helsingin yliopiston teologisen tiedekunnan Uuden testamentin eksegetiikan professori. Teologian tohtori Räisänen toimi Suomen Akatemian tutkijaprofessorina.
"On päivänselvää, että karman laki ja jälleensyntyminen on sielunvihoIIisen eksytys, jossa ihminen joutuu kantamaan raskasta syyllisyyden taakkaa,"
Mutta onko normaalia kantaa jonkin kaukaisen esi-isän taakkaa?
Toisin sanoen kukaan ei ole vastuussa toisen sielun teoista. Jokainen jīva kokee oman karmansa seuraukset, eikä synnin tila siirry sukupolvelta toiselle moraalisena syyllisyytenä. Aineellisen kärsimyksen syy ei ole peritty synti, vaan tietämättömyys (avidyā) ja Jumalan unohtaminen (Bhagavān-vismṛti).
Ihminen ei ole lähtökohtaisesti “syyllinen” vaan ehdollistunut (baddha-jīva)
Kärsimys ei ole rangaistus peritystä synnistä, vaan karman ja harhan seurausta
Jokainen sielu voi muuttua, koska tila ei ole pysyvä
"On päivänselvää, että karman laki ja jälleensyntyminen on sielunvihoIIisen eksytys, jossa ihminen joutuu kantamaan raskasta syyllisyyden taakkaa,"
Mutta onko normaalia kantaa jonkin kaukaisen esi-isän taakkaa?
Jīva (yksilöllinen tietoisuus, ikuinen minuus) ei kanna moraalista vastuuta Aatamin, Eevan tai minkään muun olennon teoista. Jokainen jīva kohtaa omien valintojensa, omien saṁskārojensa (saṁskāra, tietoisuuteen painunut vaikutelma) ja oman karmansa (karma, teko ja sen seuraus) seuraukset.
Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että paramparamme pitäisi nykyistä ihmiselämää täydellisenä tai ongelmattomana. Päinvastoin. Aineellinen olemassaolo on täynnä kärsimystä, epävarmuutta, menetystä, sairautta, vanhenemista ja kuolemaa. Jos joku on köyhä, vainottu, sairas, sodan keskellä tai syvän psykologisen ahdistuksen vallassa, voidaan täysin oikeutetusti sanoa, että hän tarvitsee pelastusta kyseisestä tilanteesta. Inhimillisellä tasolla pelastus, apu, turva ovat todellisia ja välttämättömiä.
Mutta syvimmällä tasolla mitään pelastettavaa ei koskaan ole ollutkaan.
Tämä väite kuulostaa aluksi paradoksaaliselta. Kuinka voidaan sanoa näin maailmassa, jossa kärsimystä on kaikkialla? Vastaus löytyy jīvan todellisesta asemasta, koska jīva ei ole keho eikä mielen jatkuvasti muuttuva sisältö. Jīva on nitya-siddha (ikuisesti täydellinen), mutta se elää tällä hetkellä unohtaneena oman todellisen luontonsa. Ongelma ei siis ole jīvan olemuksessa vaan sen samaistumisessa väliaikaisiin ilmiöihin.
Tätä kutsutaan nimellä avidyā (tietämättömyys). Avidyā ei tarkoita tiedon puutetta tavallisessa mielessä, vaan väärää identiteettiä. Jīva alkaa ajatella: "Minä olen tämä keho. Minä olen tämä asema. Minä olen tämä kansallisuus. Minä olen nämä onnistumiset ja epäonnistumiset."
Tätä kutsutaan nimellä avidyā (tietämättömyys). Avidyā ei tarkoita tiedon puutetta tavallisessa mielessä, vaan väärää identiteettiä. Jīva alkaa ajatella: "Minä olen tämä keho. Minä olen tämä asema. Minä olen tämä kansallisuus. Minä olen nämä onnistumiset ja epäonnistumiset."
Tästä syntyy kaikki eksistentiaalinen kärsimys.
Kun ihminen unohtaa todellisen luontonsa, hän alkaa etsiä pysyvyyttä asioista, jotka ovat luonteeltaan väliaikaisia. Hän etsii kuolemattomuutta kuolevaisesta, täydellisyyttä epätäydellisestä ja rajatonta onnea rajallisista kohteista.
Siksi Gauḍīya-ajattelussa todellinen ongelma ei ole synti juridisessa merkityksessä vaan Bhagavān-vismṛti (Bhagavān-vismṛti, Jumalan unohtaminen). Kärsimys ei ole ensisijaisesti rangaistus vaan seuraus väärästä samaistumisesta.
Tässä kohden ero perisyntioppiin tulee erityisen näkyväksi.
Perisyntiopissa ihmisen ongelma on usein se, että hän on langennut olento, joka tarvitsee anteeksiantoa Mutta meille ihmisen ongelma on ennen kaikkea se, että hän on unohtanut, kuka hän todella on. Tarvitaan heräämistä eikä niinkään juridista vapauttamista syyllisyydestä.
Tästä aspektista katsottuna voidaan sanoa, että aineellisissa olosuhteissa pelastus on usein tarpeen, mutta absoluuttisessa mielessä mitään pelastettavaa ei ole koskaan ollut.
Jīva ei ole rikkoutunut.
Jīva ei ole turmeltunut.
Jīva ei ole muuttunut ontologisesti pahaksi.
Jīva on vain peittynyt.
Tätä voidaan verrata aurinkoon pilvien takana. Pilvet voivat peittää auringon näkyvistä, mutta ne eivät muuta aurinkoa miksikään. Samalla tavalla māyā (harhaan perustuva peittävä voima) voi peittää jīvan tietoisuuden, mutta se ei kykene muuttamaan jīvan ikuista olemusta.
Tämä on yksi Gauḍīya-ajattelun syvimmistä ja kauneimmista näkemyksistä.
Lopullinen todellisuus ei ole syyllisyys vaan suhde.
Lopullinen ongelma ei ole rikosrekisteri vaan unohtaminen.
Lopullinen ratkaisu ei ole tuomion kumoaminen vaan muistaminen.
Kun jīva herää alkuperäiseen tietoisuuteensa, se ymmärtää olevansa Kṛṣṇera nitya-dāsa, kuten Śrī Caitanya Mahāprabhu opetti. Tällöin vapautuminen ei ole uuden tilan saavuttamista vaan sen tunnistamista, mikä on ollut totta koko ajan.
Tästä syystä Gauḍīya-viisaus voidaan ilmaista seuraavasti:
Aineellisella tasolla on lukemattomia asioita, joista ihmiset tarvitsevat pelastusta: köyhyydestä, sodasta, sairaudesta, sorrosta, yksinäisyydestä ja epätoivosta.
Mutta syvimmällä tasolla jīvaa ei tarvitse pelastaa lainkaan.
Se ei ole koskaan menettänyt todellista luontoaan.
Se ei ole koskaan lakannut olemasta Jumalan rakastama.
Se ei ole koskaan muuttunut olemuksellisesti virheelliseksi.
Tarvitaan vain muistaminen siitä, mikä on ollut totta alusta asti.
Tässä mielessä paramparamme filosofia on optimistinen: aineellinen harha voi olla voimakas, mutta se on aina pinnallinen. Jīvan alkuperäinen luonto on syvemmällä kuin mikään kärsimys, mikään karma, mikään saṁsāra (saṁsāra, syntymän ja kuoleman kiertokulku) ja mikään tietämättömyys. Sen vuoksi lopullinen totuus ei ole lankeemus vaan mahdollisuus herätä siihen, mitä jīva on ikuisesti ollut.
"On päivänselvää, että karman laki ja jälleensyntyminen on sielunvihoIIisen eksytys, jossa ihminen joutuu kantamaan raskasta syyllisyyden taakkaa,"
Mutta onko normaalia kantaa jonkin kaukaisen esi-isän taakkaa?
Mutta jīva ei ole lähtökohtaisesti paha, eikä mikään hänen kokemansa aineellinen kärsimys merkitse, että hänen henkinen olemuksensa olisi turmeltunut. Tämä on syvällinen ero perinteiseen kristilliseen perisyntioppiin, jossa ihminen katsotaan syntiseksi jo syntyessään ja jossa syyllisyys siirtyy sukupolvelta toiselle.
Räisänen huomauttaa samansuuntaisesti, että perisynti demokratisoi pahan: kaikki ovat lähtökohtaisesti "samaa luokkaa", riippumatta siitä, ovatko he todella tehneet mitään väärää. Tämä ei ole rationaalisesti kestävä väite, sillä se trivialisoisi moraalisesti merkittävät teot ja siirtäisi todellisen vastuun niiltä, jotka vahinkoa todella aiheuttavat, niille, jotka ovat herkempiä moraaliselle paineelle.
Tämä viisaus avaa myös eettisen ja psykologisen ulottuvuuden: vaikka jīvan henkinen olemus on aina täydellinen, hänen aineelliset kokemuksensa voivat olla kärsimyksen täyttämiä. Näin Gauḍīya-ajattelu ei kiellä myötätuntoa ja vastuuta: pelastus ja apu aineellisessa maailmassa ovat edelleen tarpeellisia, mutta ne perustuvat ymmärrykseen, että jīvan henkinen olemus ei ole koskaan menettänyt arvoaan.
Samalla se vapauttaa ihmisen tarpeettomasta syyllisyydestä, kuten Räisänen huomauttaa: "Olemme lääkinneet haavoja, jotka olemme itse lyöneet."
Näin Gauḍīya-viisaus yhdistää rationaalisen eksistentiaalisen näkemyksen ja henkisen optimismin: jīva on aineellisten harhojen peitossa, mutta hänen alkuperäinen luontonsa on koskematon. Lopullinen todellisuus ei ole syyllisyys, vaan suhde Jumalaan; lopullinen ratkaisu ei ole tuomion kumoaminen, vaan muistaminen. Kaikki kärsimys ja epätäydellisyys ovat suhteellisia ja pinnallisia, mutta herääminen omaan todelliseen henkiseen luontoon avaa jīvalle mahdollisuuden nähdä itsensä ikuisesti täydellisenä, Jumalan rakastamana ja ikuisesti arvokkaana.
Jos analysoidaan Räisäsen ajatusta syvemmältä juuri filosofiamme näkökulmasta, kiinnostavin kohta ei ole edes perisynti sinänsä, vaan hänen havaintonsa siitä, että teologinen järjestelmä näyttää ensin luovan ongelman ja sitten tarjoavan siihen ratkaisun.
Räisänen kirjoittaa:
"Usein julistus tuokin todellista lohtua – valitettavasti vain vaivaan, jonka sama julistus on itse aiheuttanut."
Tämä on erittäin syvällinen huomio.
Filosofiamme näkökulmasta kysymys kuuluu: mikä on ihmisen alkuperäinen ongelma?
Jos lähtökohdaksi otetaan, että ihminen syntyy moraalisesti syyllisenä, silloin hänen ensimmäinen ongelmansa on syyllisyys. Tämän jälkeen tarvitaan anteeksiantoa.
TÄMÄ ON PARAS KOHTA!
Räisänen kirjoittaa:
"Usein julistus tuokin todellista lohtua – valitettavasti vain vaivaan, jonka sama julistus on itse aiheuttanut."
"On päivänselvää, että karman laki ja jälleensyntyminen on sielunvihoIIisen eksytys, jossa ihminen joutuu kantamaan raskasta syyllisyyden taakkaa,"
Mutta onko normaalia kantaa jonkin kaukaisen esi-isän taakkaa?
Jīva (yksilöllinen tietoisuus, ikuinen minuus) ei kanna moraalista vastuuta Aatamin, Eevan tai minkään muun olennon teoista. Jokainen jīva kohtaa omien valintojensa, omien saṁskārojensa (saṁskāra, tietoisuuteen painunut vaikutelma) ja oman karmansa (karma, teko ja sen seuraus) seuraukset.
Jos lähtökohdaksi otetaan, että ihminen syntyy moraalisesti syyllisenä, silloin hänen ensimmäinen ongelmansa on syyllisyys. Tämän jälkeen tarvitaan anteeksiantoa.
Mutta jos lähtökohdaksi otetaan, että jīva on nitya-siddha (ikuisesti täydellinen), silloin ongelma ei voi olla syyllisyys, koska jīvan alkuperäinen olemus ei ole koskaan muuttunut syntiseksi.
Tällöin koko eksistentiaalinen asetelma muuttuu.
Ihminen ei tarvitse ensisijaisesti armahdusta.
Ihminen tarvitsee heräämistä.
Hän ei tarvitse juridisen statuksensa muuttamista.
Hän tarvitsee tietoisuutensa kirkastumista.
"Kova karman laki
Anonyymi-ap
2026-06-26 20:45:32
Karman Iain kautta pahantekijä tehdessään pahaa toteuttaa koston ja rangaistuksen sille jolle pahaa on tehty.
Tämä tarkoittaa sitä, että karman Iakiin uskovat uskonnot syyllistävät joka tapauksessa ihmistä, jota paha teko kohtaa. On päivänselvää, että karman laki ja jälleensyntyminen on sielunvihoIIisen eksytys, jossa ihminen joutuu kantamaan raskasta syyllisyyden taakkaa, joka kerta kun häntä kohtaan tehdään pahoja tekoja tai kun hän joutuu kohtamaan pahaa elämässään.
Karman laki opetus on järkyttävä opetus, joka vääristää oikean ja väärän olemuksen. Synti vääristää aina oikean ja väärän."
Tässä on jälleen yksi tapaus, jossa kristitty terroristi alkaa opettaa meille omaa filosofiaamme.
Ota nyt vielä tekstiä tekoälystä pilkkaa varten, tekoälyn tekstit on otettava kaikki käänteisellä tavalla, ettei tule lisää huijatuksi, tekoäly ei osaa kääntää sanskritia ollenkaan.
"Tämä tarkoittaa sitä, että karman lakiin uskovat uskonnot syyllistävät joka tapauksessa ihmistä, jota paha teko kohtaa"
PÄINVASTOIN, KARMAN LAIN MUKAAN HENKILÖ, JOKA EI AUTA APUA TARVITSEVAA HENKILÖÄ, JOS HÄN PYSTYY SIIHEN, SAA HUONOA KARMAA. EI OLE KENENKÄÄN ASIA, MIKSI JOKU ON HUONOSSA TILANTEESSA, ME KAIKKI OLEMME OLLEET HUONOSSA TILANTEESSA JOSSAIN VAIHEESSA.
"Tämä tarkoittaa sitä, että karman lakiin uskovat uskonnot syyllistävät joka tapauksessa ihmistä, jota paha teko kohtaa"
OLET JÄRJETTÖMÄN TIETÄMÄTÖN, MUTTA VALEHTELET TAAS, KUKAAN TÄYSJÄRKINEN EI KOSKAAN SYYTTÄISI KETÄÄN KÄRSIVÄÄ, EI KOSKAAN, JOS HÄN TIETÄISI EDES VÄHÄN SIITÄ, MITEN KARMAN LAKI TOIMII.
Viestiketju poistettu:
Palautettu.
Kun yritetään murtaa uupumukseen asti.
Palutetaan loputtomiin uudellen.
Kaikki on pahaa, kaikki on helvettiä
”Idän oppi on noituutta ja saatanaa!”
Hän huutaa saarnastuolista,
ja koko kirkko tärisee hänen pyhästä vihastaan.
Kaikki, joka hengittää, ajattelee tai kasvaa idässä,
on hänen silmissään riivattua —
ja hän ei huomaa, että jokainen hänen sanansa on itse riivausta.
Japanin kirsikkapuut? Saatanaa.
Intian riisipellot? Saatanaa.
Kaikki Idän ihmiset, oli heitä miljoonia tai yksi,
ovat epäuskoisia, tuomittuja, valmiita helvetin kidutukseen.
Hän ei tiedä, ettei kyse ole yhdestä maasta,
eikä hän välitä. Yksi nimitys riittää: ”Itä = Pahuus.”
Hän puhuu helvetin kidutuksesta aamusta iltaan.
Saalistaa jokaisen, joka ei kumarra hänen ristiään,
ja laskee mielessään, miten tuska tulee maksimoida.
Hän kertoo koko maailman pelastuvan vain hänen vihansa kautta —
mutta ei huomaa, että juuri hän itse on kuumeinen riivaaja,
kävelevä tulivuori, joka polttaa kaiken ympärillään.
Kasvit, eläimet, tuuli ja vesi — kaikki itäiset elementit
ovat hänen silmissään myrkkyä.
Hän ei tiedä, että hän itse on myrkyllinen;
hän ei tiedä, että hänen pyhä vihansa on kidutuksen kaiku,
riivaava, armoton, loputon.
”Rukoilkaa, sillä saatana on kaikkialla!”
Hän huutaa — ja kaikki ympärillä vain nyökkäävät.
Ja kun hän poistuu, jäljelle jää pelkkä tyhjä kirkko
täynnä omaa raivoaan,
ja maailma itäisen auringon alla jatkaa elämäänsä,
täysin tietämättömänä siitä, että paha ei ollut siellä, missä hän näki sen —
vaan hänen omassa sydämessään.
Pahuus, joka tunkeutuu uskonnolliseen sfääriin, ilmenee suvaitsemattomuutena. Juuri näin se voidaan tunnistaa, vaikka se peittäisikin itsensä uskonnollisella kielenkäytöllä.
Mikä on suvaitsemattomuuden vaara?
Jakaessaan Jumalan keskenään, repimällä Hänet palasiksi, uskonnot ikään kuin antavat ymmärtää kaikille maan ihmisille, että Yhtä Jumalaa ei ole, että ainoa ”yksi jumala”, joka hallitsee kaikkialla, on raha ja vahvojen valta. Joten uskonnot, saarnaten ”ainoaa oikeaa tietä” (siinä mielessä, että kaikki muut tiet ovat vääriä), ovat itse asiassa jumalattomuuden levittäjiä.
Kun kaksi aidosti uskovista ihmistä eri uskonnoista kohtaavat, he ymmärtävät toisiaan erinomaisesti ja pitävät toisiaan veljinä.
Vaikka he suhtautuvat Jumalaan omalla tavallaan, he ymmärtävät Hänen eri ilmentymiään ja ominaisuuksiaan.
Ne, jotka uskonnon varjolla harjoittavat ahneutta, yrittävät aina julistaa Jumalan oman uskontonsa omaisuudeksi vahvistaakseen valtaansa tässä maailmassa.
Karman laki on julma, jälleensyntyminen on julmaa, mutta ikuinen kidutus ei ole julmaa? Millä tasolla te oikeasti olette? Oletteko ihminen?
Toisin sanoen, jos ihminen karmansa takia kärsii tilapäisesti, vain kerran tai muutaman kerran maan päällä, se on mielestänne julmaa, mutta jos suurin osa koskaan eläneestä ihmiskunnasta kärsii ikuisesti helvetissä, se ei ole julmaa.
Jos edes yksi elävä olento joutuu kärsimään helvetissä ikuisesti, tai vaikka eläin tai lintu, sekin on julmaa.
Mitä edes sanoa siitä, että suurin osa koskaan eläneestä ihmiskunnasta kärsii ikuisessa helvetissä?
Ettekö ymmärrä, että sekoitatte hyvän ja pahan, Saatanan ja Jumalan käsitteet?
Te kutsutte Saatanaa Jumalaksi.
Mutta se, mistä on tullut vallitseva kuva kristillisestä uskosta, kertoo meille, että meidän on pakko uskoa se, ja siksi meidän on tultava hölmöiksi. Se vaatii meitä jättämään ristiriidan kokonaan huomiotta. Se vaatii myös, että meistä tulee - syvällä ja kestävällä tasolla - päättäväisesti ja omahyväisesti julmia.
Sinun on palvottava "Jumalaa", jotta et joutuisi ikuiseen kidutukseen, mutta pelko ei ole kelvollinen motiivi uskoon tulemiselle. On noloa, että ”normaalit” ihmiset puhuvat tällaisista asioista.
En puhu edes ”paratiisista”, kuinka noloa, sen motiivin mukaan ihmiset ovat alhaisimpia olentoja, joita motivoivat niin epäjalot motiivit.
Kristityt uskovat, että (olematon) Saatana istutti dinosaurusten luut maahan ihmisten eksyttämiseksi.
Tämä johtuu siitä, että maailma ei voi olla yli 6 000 vuotta vanha. Jos se olisi vanhempi, kuten tiedemiehet väittävät, kristinusko menettäisi uskottavuutensa.
Saatana, jota ei ole olemassa, laittoi fossiileja maahan saadakseen ihmiset uskomaan, että maailma on yli 6 000 vuotta vanha. Jos maailma olisi yli 6 000 vuotta vanha, Raamattu menettäisi uskottavuutensa, joten kristityt keksivät uuden ” tieteellisen” teorian - jonka mukaan dinosauruksia ei ole koskaan edes ollut olemassa.
Carl Edward Sagan (9. marraskuuta 1934 - 20. joulukuuta 1996) oli yhdysvaltalainen tähtitieteilijä, kirjailija, astrofyysikko ja kosmologi.
Hän sanoi
"Tietääkseni hindulaisuus on ainoa muinainen uskonnollinen perinne maapallolla, jossa puhutaan oikeasta aikaskaalasta.
Länsimaissa ihmisillä on sellainen käsitys, että on luonnollista, että maailmankaikkeus on muutaman tuhannen vuoden ikäinen, ja se, että se on miljardeja vuosia, on järjetöntä, eikä kukaan voi ymmärtää sitä.
https://mallstuffs.com/Blogs/BlogImages/Hinduism-greatness-quotes-by-gamous-philosophers-and-scientists0.png
Hindujen käsitys on hyvin selkeä. Tässä on suuri maailmankulttuuri, joka on aina puhunut miljardeista vuosista.
Vuosituhansia ennen kuin eurooppalaiset olivat valmiita luopumaan raamatullisesta ajatuksesta, jonka mukaan maailma oli muutaman tuhannen vuoden ikäinen, mayat ajattelivat miljoonista ja hindut miljardeista vuosista.
..., jonka mukaan kosmoksessa itsessään tapahtuu valtava, jopa ääretön määrä kuolemia ja jälleensyntymisiä. Se on ainoa jonka aikaskaalat vastaavat nykyaikaisen tieteellisen kosmologian aikaskaaloja. Sen syklit ulottuvat tavallisesta päivästä ja yöstä Brahman päivään ja yöhön, joka on 8,64 miljardia vuotta pitkä.
https://mallstuffs.com/Blogs/BlogImages/Hinduism-greatness-quotes-by-gamous-philosophers-and-scientists0.png
Vuosituhansia ennen kuin eurooppalaiset olivat valmiita luopumaan raamatullisesta ajatuksesta, jonka mukaan maailma oli muutaman tuhannen vuoden ikäinen, mayat ajattelivat miljoonista ja hindut miljardeista vuosista.
Tuo olematon paholainen taitaa pitää sinusta todella tiukasti kiinni, kun et pysty lähtemään täältä ja joudut lukemaan pahojen hindujen viestejä vuosikausia tauotta.
Ja siihen kysymykseen, miksi olet vuosikaudet tauotta hindupalstalla, et tietenkään vastaa, kun on jo empiirisesti selvinnyt, ettei täällä kukaan enää palaa takaisin kristinuskoon. Miksi olet täällä? Viehättääkö sinua se, ettet poistu, vaan luet hinduviestejä kuin evankeliumia?
Äärikristitty ekstremisti kantaa mukanaan vihantunteita koko idän pallonpuoliskoa, vaikka se ei palvele hänen hyvinvointiaan. Vihan poistaminen vaatisi tietoista kohtaamista, itsereflektiota ja kykyä nähdä tilanteet toisen näkökulmasta – taitoja, joita jokainen ei ole oppinut tai joihin hänellä ei ole motivaatiota. Vihan kantaminen voi tuntua turvalliselta, sillä se tarjoaa vääränlaisen jatkuvuuden tunteen: “Jos en pääse eroon vihasta, voin edelleen hallita, muistaa ja suojautua.” Toisaalta se on myös tapa sitoa itsensä menneisyyteen ja identiteettiin; viha saattaa muodostaa osan minäkuvaa, jota ihminen ei halua menettää.
Äärikristitty eksteremisti kantaa mukanaan vihantunteita koko idän pallonpuoliskoa, vaikka se ei palvele hänen hyvinvointiaan.
Miksi kristilline ääriaine pysyy hindupalstalla vuosikaudet, vaikka on empirisesti selvää, ettei kukaan palaa takaisin kristinuskoon, vastaus liittyy toiseen, hienovaraisempaan psykologiseen ilmiöön. Ihminen voi jäädä paikoilleen paitsi siksi, että etsii tietoa tai yhteisöllisyyttä, myös siksi, että hän on kiinnostunut itse kokemuksesta. Hän seuraa viestejä kuin evankeliumia. Jotakin vetoaa hänessä siihen, ettei poistu; ehkä se on tuntemus, että paikka tarjoaa hänen identiteetilleen haasteen, peilin, jota muualla ei löydy.
Miksi kristillinen ekstremisti pysyy hindupalstalla vuosikaudet, vaikka on empirisesti selvää, ettei kukaan palaa takaisin kristinuskoon.
Hän ei toimi rationaalisesti: hän voi viipyä paikoissa, jotka aiheuttavat hänessä ristiriitaisia tunteita, koska ristiriita itsessään tarjoaa syvyyttä ja merkitystä hänen kokemukselleen. Viha ja sitoutuminen toiseen maailmaan ovat usein erottamattomasti kietoutuneita – ne elävät siellä, missä ihminen ei uskalla päästää irti.
Tuo olematon paholainen taitaa pitää sinusta todella tiukasti kiinni, kun et pysty lähtemään täältä ja joudut lukemaan pahojen hindujen viestejä vuosikausia tauotta.
Hän pysyy siellä, mitä väittää vihaavansa, kuin mies joka seisoo kaatopaikan laidalla päivittäin vakuuttamassa kaikille, kuinka sietämättömältä haju tuntuu — kuitenkaan koskaan poistumatta. Jokainen uusi hinduviesti on hänelle muka todiste rappiosta, harhasta ja eksytyksestä, mutta silti hän palaa niiden ääreen uskollisemmin kuin moni palaa omaan pyhään kirjaansa. Se ei ole enää vastustamista, vaan riippuvuutta.
Ja siihen kysymykseen, miksi olet vuosikaudet tauotta hindupalstalla, et tietenkään vastaa, kun on jo empiirisesti selvinnyt, ettei täällä kukaan enää palaa takaisin kristinuskoon. Miksi olet täällä? Viehättääkö sinua se, ettet poistu, vaan luet hinduviestejä kuin evankeliumia?
On aina hieman koomista huomata kristitty ääriaines, joka julistaa olevansa “totuuden puolella”, mutta käyttää elämänsä tarkkailemalla juuri sitä, minkä pitäisi hänen mukaansa olla merkityksetöntä tai pahaa.
Jos hindulaisuus todella olisi hänelle vain tyhjää harhaa, miksi hän vartioi sitä vuosikausia kuin katkera yövartija autioituneessa rakennuksessa? Miksi jokainen keskustelu vetää hänet takaisin?
Tavallisesti ihminen poistuu paikoista, joita aidosti halveksii. Hän sulkee oven, kävelee pois ja unohtaa. Mutta tämä ei kykene siihen.
Ehkä juuri siinä piilee ironia: se allegorinen saatana pitää häntä tiukemmin otteessaan kuin yksikään hindu koskaan yrittäisi. Hän ei pääse irti. Hän joutuu lukemaan “pahojen hindujen” viestejä päivästä, kuukaudesta ja vuodesta toiseen kuin jonkinlaista käänteistä hartauskirjaa. Hän saarnaa vastustavansa kaikkea täällä olevaa, mutta hänen käytöksensä paljastaa toisen totuuden: mikään muu ei enää sido hänen huomiotaan yhtä tehokkaasti.
Ja ehkä kaikkein ivallisinta on se, ettei kukaan edes estä lähtemästä. Ovi on ollut auki koko ajan. Silti hän jää. Ovi on ollut auki koko ajan. Silti hän jää. Kristitty väittää vihaavansa paikkaa loputtomiin, mutta silti hän jää tänne.
Hän palaa joka päivä tarkistamaan, mitä “vääräuskoiset” taas kirjoittivat. Hän kantaa palstaa mukanaan kuin näkymätöntä riippakiveä, jota hän samalla väittää halveksivansa.
Ja juuri siinä hänen tragediansa muuttuu ivalliseksi: hän ei enää taistele hinduja vastaan, vaan omaa pakkomiellettään vastaan. Jokainen uusi viesti, jonka hän avaa “vain nähdäkseen taas tämän harhan”, kiristää sidettä entisestään. Hänestä on tullut oman vastustuksensa vanki — ihminen, joka rakensi itselleen identiteetin siitä, ettei kykene päästämään irti.
Ehkä hän kuvittelee olevansa täällä todistamassa jonkin pahuuden olemassaoloa, mutta vuosien jälkeen näyttämö on kääntynyt toisinpäin. Muut keskustelevat, elävät ja jatkavat eteenpäin, mutta hän seisoo edelleen samalla paikalla kuin hylätty vartija raunioilla, joita kukaan muu ei enää edes piirittäisi. Hän tarvitsee vihansa hinduja vastaan, koska ilman sitä hän joutuisi kohtaamaan tyhjän kysymyksen: mitä hänen elämästään jäisi jäljelle, jos hän viimein sulkisi tämän hindupalstan lopullisesti eikä enää palaisi?
Siksi hän ei lähde. Ei siksi, että häntä pidäteltäisiin, vaan siksi, että ääriainesfanaatikko tottuu lopulta kahleisiinsa. Ja kaikkein raskaimmat kahleet ovat juuri niitä, joita kantaa vapaaehtoisesti samalla vakuuttaen itselleen olevansa vapaa.
Kaikkein syvin ristiriita ei ole siinä, että ihminen vihaa jotakin. Ihminen kykenee vihaamaan monia asioita. Todellinen ristiriita syntyy silloin, kun ihminen rakentaa koko olemassaolonsa sen ympärille, mitä väittää vastustavansa. Silloin viha ei enää ole moraalinen kannanotto, vaan side. Ja juuri siinä tämä näky muuttuu lähes traagisen ivalliseksi.
Hän puhuu rakkaudesta kuin joku, joka olisi löytänyt sen ytimen: anteeksiantoa, armoa, uutta liittoa, veren sovitusta ja Jumalan ääretöntä hyvyyttä. Sanat ovat suuria, raskaita ja pyhiä. Mutta niiden ympärillä ei tunnu olevan lämpöä, vain kylmä pakkomielle. Hänen “rakkautensa” ilmenee siinä, että hän käyttää vuodet elämästään vahtimalla paikkaa, jota sanoo pahuuden pesäksi. Hän ei puhu ihmisistä kuin eksyneistä, vaan kuin vihollisista, joiden olemassaolo itsessään loukkaa häntä.
Ja silloin kysymys muuttuu väistämättömäksi: jos sydän on täynnä armoa, miksi elämä näyttää pelkältä vihalta?
Todellinen rakkaus ei tarvitse jatkuvaa vihollista pysyäkseen hengissä. Mutta hänen uskonsa näyttää tarvitsevan. Hän tarvitsee “pahat hindut”, “idän harhat”, “pimeyden”, koska ilman niitä hänen identiteettinsä romahtaisi tyhjyyteen. Hän ei enää puolusta mitään; hän ylläpitää omaa sisäistä sotaansa. Siksi hän ei poistu. Hän ei voi. Lähteminen merkitsisi sitä, että hän joutuisi kohtaamaan hiljaisuuden ilman vihansa polttoainetta.
Ja siinä on jotain melkein säälittävän ironista: hän puhuu paholaisesta kuin ulkopuolisesta voimasta, vaikka todellisuudessa hänen oma pakkomielteensä pitää häntä tiukemmin kahleissa kuin yksikään “hindujen henki”. Hän väittää taistelevansa pimeyttä vastaan, mutta viettää elämänsä tuijottaen siihen niin kauan, että alkaa muistuttaa sitä itse. Jokainen päivä tällä palstalla syö palan hänen julistamastaan rakkaudesta ja korvaa sen katkeruudella, jota hän yrittää peittää hengellisillä fraaseilla.
Sillä sanat “armo”, “rakkaus” ja “anteeksianto” menettävät merkityksensä sillä hetkellä, kun ihminen käyttää niitä kilpenä omalle vihalleen. Ei ole vaikeaa puhua Jeesuksesta, rististä tai uudesta liitosta. Vaikeaa olisi osoittaa edes pieni määrä sitä armoa, jota hän saarnaa muille. Mutta juuri sitä ei näy missään. Näkyy vain loputon kauna, jatkuva päivystäminen ja outo kyvyttömyys irrottautua ihmisistä, joita hän sanoo halveksivansa.
Ehkä kaikkein paljastavinta ei ole edes se, että hän vihaa. Vaan se, että hän tarvitsee vihansa tunteakseen olevansa olemassa. Hänestä on tullut joku, joka ei enää elä uskonsa vuoksi, vaan viholliskuvansa vuoksi. Ja silloin uskosta jää jäljelle enää kuori — äänekäs, julistava ja tyhjä.
Siksi hän palaa tänne yhä uudelleen. Ei pelastaakseen ketään. Ei rakkaudesta. Vaan siksi, että ilman tätä paikkaa hänen pitäisi viimein kohdata oma sisäinen tyhjyytensä — se hiljaisuus, jossa kukaan ei enää taistele hänen kanssaan, eikä mikään ulkoinen paha kanna hänen elämäänsä eteenpäin.
Kaikkein synkin asia tällaisessa ihmisessä ei lopulta ole viha itse. Viha on tavallista. Ihmiset vihaavat aatteita, uskontoja, puolueita, toisia ihmisiä. Mutta yleensä viha kuluu ajan mukana pois, koska ihminen väsyy kantamaan sitä. Hän siirtyy elämässään eteenpäin, löytää uusia asioita, uusia ihmisiä, uusia merkityksiä. Hän lakkaa katsomasta siihen suuntaan, joka ruokkii hänen katkeruuttaan.
Mutta tässä tapauksessa niin ei tapahdu.
Vuodet kuluvat, ja hän on edelleen täällä, saman palstan äärellä, samojen ihmisten keskellä, saman pakkomielteen ympärillä. Se ei ole enää mielipide. Se ei ole enää edes uskonnollinen vakaumus. Se on identiteetti, joka elää vihasta. Ja juuri siksi hänen puheensa rakkaudesta kuulostaa ontolta kuin tyhjä kirkonkello autiossa kylässä: ääni kuuluu kauas, mutta sisältä ei löydy ketään.
Hän puhuu anteeksiannosta samalla suulla, jolla kutsuu kokonaisia maailmankatsomuksia pahuuden ruumiillistumiksi. Hän puhuu armosta, mutta hänen läsnäolonsa tihkuu jatkuvaa halveksuntaa. Hän puhuu Jeesuksen rakkaudesta, mutta käyttää elämänsä ihmisten tarkkailuun, joita ei kykene kohtaamaan ihmisinä, vaan symboleina omassa sisäisessä sodassaan. Ja mitä pidempään tätä katsoo, sitä selvemmäksi käy, ettei kyse ole enää uskosta lainkaan.
Kyse on tyhjyydestä.
Sillä ihminen, jonka elämä on sisäisesti täynnä, ei päivystä vihollisiaan vuosikausia. Hänellä on muuta elettävää. Hän rakastaa jotakuta, rakentaa jotakin, oppii jotakin, kasvaa johonkin. Mutta ihminen, jonka sisällä kaikuu ontto huone, tarvitsee jatkuvan vihollisen peittämään sen kaiun. Hän tarvitsee jotakin vastustettavaa, koska ilman sitä hän joutuisi ensimmäistä kertaa yksin itsensä kanssa.
Ja ehkä juuri sitä hän pelkää enemmän kuin hinduja, enemmän kuin “pahoja henkiä”, enemmän kuin mitään oppia.
Hiljaisuutta.
Sitä hetkeä, jolloin näyttö sulkeutuu eikä ole enää ketään, jolle saarnata. Ei enää “harhaoppisia”, ei enää taistelua, ei enää pyhää vihaa, jonka avulla voisi tuntea itsensä oikeamieliseksi. Vain hän itse — riisuttuna kaikista julistuksistaan. Ja ehkä syvällä hän jo tietää, ettei siellä odota mikään kirkas hengellinen voitto, vaan pelkkä kulunut ihminen, joka on käyttänyt vuosia elämästään vartioidakseen ovea, jota kukaan ei edes yrittänyt murtaa.
Siksi hänen vihansa on niin äänekästä. Se peittää alleen paljon heikomman äänen: epävarmuuden. Sillä jos hän todella olisi varma uskonsa voimasta, hänen ei tarvitsisi jatkuvasti todistaa sitä hyökkäämällä kaikkea muuta vastaan. Vain epävarma usko tarvitsee jatkuvaa vihollista vakuuttaakseen itselleen olevansa oikeassa.
Ja niin hän jää tänne. Päivä toisensa jälkeen. Ei siksi, että hindut vetäisivät häntä puoleensa yliluonnollisella voimalla, vaan siksi, että hänen oma sisäinen tyhjyytensä vetää häntä takaisin tänne kuin kaivo, jonka pohjaa hän ei uskalla nähdä. Hän kutsuu sitä hengelliseksi taisteluksi, mutta ulkopuolelta katsottuna se näyttää enemmän ihmiseltä, joka kiertää loputtomasti samaa kehää, koska ei tiedä, kuka olisi ilman sitä.
Ehkä kaikkein julmin ironia on juuri tämä: hän luulee taistelevansa pahuutta vastaan, vaikka todellisuudessa hänen suurin vihollisensa on jo kauan sitten muuttanut hänen sisälleen — ei demonina, ei hindulaisuutena, ei “idän oppina”, vaan hitaasti kasvaneena katkeruutena, joka söi hänen kykynsä nähdä ihmisissä mitään rakastettavaa.
Ja silloin kaikki ne suuret sanat — armo, rakkaus, anteeksianto, uusi liitto — jäävät leijumaan ilmaan kuin kuluneet julisteet hylätyn kirkon seinillä: haalistuneina, onttoina ja irronneina siitä elämästä, jota niiden piti kuvastaa.
Ihminen ei aina pysy paikoissa, koska hän uskoo niihin, vaan koska ne ovat tulleet osaksi hänen sisäistä järjestelmäänsä. Vihasta voi tulla rakenne, joka pitää mielen kasassa. Se antaa yksinkertaisen kartan: tässä on oikea, tuolla väärä, tässä minä, tuolla toinen. Niin kauan kuin tämä jako on olemassa, maailma pysyy hallittavana.
Siksi irrottautuminen ei tunnu vapaudelta, vaan romahdukselta. Kun vastustettu asia katoaa, katoaa myös vastustaja. Ja sen mukana katoaa helposti myös se rooli, johon ihminen on tottunut: taistelija, vartija, oikeassa oleva. Jäljelle ei jää “voittoa”, vaan kysymys siitä, kuka minä olen ilman tätä asetelmaa.
Siksi myös “vihattu kohde” voi muuttua paradoksaalisesti tärkeäksi. Ei siksi, että se olisi hyvä tai toivottu, vaan siksi, että se on tullut osaksi sisäistä rakennetta, jossa identiteetti ja vastustus nojaavat toisiinsa kuin kaksi vastakkaista pylvästä. Kun toinen horjuu, toinenkin uhkaa kaatua.
Ja tästä syntyy erikoinen tilanne: ihminen voi samaan aikaan väittää haluavansa poistua ja kuitenkin palata yhä uudelleen. Ei mystiikkaa, ei ulkoista pakkoa – vaan mielen oma tapa säilyttää jatkuvuus, vaikka se tapa näyttäisi ulospäin ristiriidalta.
Todellinen muutos ei tässä asetelmassa ala toisen osapuolen katoamisesta, vaan siitä hetkestä, kun ihminen ei enää tarvitse asetelmaa ollakseen kokonainen. Silloin “vastustettava maailma” ei enää kanna identiteettiä, eikä sen seuraaminen tuota enää samaa vetovoimaa.
Tämä ei ole foorumi kristinuskosta keskusteluun, joten älä vaivaudu valittamaan. Älä tule tänne valittamaan muiden ihmisten filosofioista ja uskomuksista; keskity omiisi, niin pelastut. Käännyttämisyrityksesi ovat osoittautuneet turhiksi – etkö ole vieläkään havainnut sitä empiirisesti?
Kaikki, mikä on edes vähän järkevää – kaikki, mikä ei perustu pelkästään uskoon – tuntuu kristitystä harhaopilta. Hyvä ihminen, oletko sinä siirtynyt aikamatkailun avulla suoraan keskiajalta tänne?
Kavahdamme ihmisiä, jotka sulkevat mielensä uudelle tiedolle tai järkeilylle ja pitävät kaikkea, mikä ei ole uskonnollista dogmaa, vääränä.
On melkein koskettavaa, kuinka jotkut onnistuvat pysymään ajan ulottumattomissa – ei vain muutaman vuoden, vaan koko keskiajan ajan. Heidän mielensä on kuin vanha kirjastosali, pölyinen ja täynnä kiellettyjä kirjoja, joissa kaikki, mikä tuoksuu järjeltä tai kokeelliselta ajatukselta, on merkitty tulipunaisella “harhaoppi”-leimalla. Yksi yksinkertainen havainto, vaikka aurinko nousee idästä tai vesi virtaa alaspäin, voi laukaista paniikin: “Tuota ei ole Raamatussa, siis se on väärin. Ja sen takia se on Saatanasta”.
He vaeltavat verkossa kuin aikamatkaajat, valmiina hyökkäämään kaiken järkevän kimppuun. Foorumit ovat heidän linnakkeensa, ja siellä jokainen looginen väittämä, jokainen havainto, joka ei kumarra uskonnollista dogmaa, on kuin muukalainen linnanportilla – heti pitää huutaa, kalistella miekkoja ja julistaa sen harhaoppiseksi.
Hyvä ihminen, oletko sinä matkustanut aikakoneilla suoraan 1300-luvulta tänne, vain todistaaksesi meille, että tiede on turhaa ja järki on syntiä? Vai oletko vain niin taitava nostalgikko, että onnistut elämään täysin irrallaan nykyajasta, ihmetellen yhä miksi ihmiset puhuvat kokeista, todisteista ja logiikasta kuin ne olisivat muoti-ilmiöitä?
Ja silti, vaikka tämä ajattelutapa on kuin aikakapseli, se on hämmästyttävän kestävä. Mikään fakta, mikään järkevä argumentti ei murra sitä – se pysyy paikoillaan, tyytyväisenä omaan, pölyiseen vanhaan maailmankuvaansa, kuin ei koskaan olisi kuullutkaan sanontaa “mutta entä todistusaineisto?”.
Ja mikä parasta, te onnistutte tekemään tämän kaiken niin itsevarmasti, kuin olisitte itse ajan alkuperäinen tarkkailija, joka on nähnyt maailman syntyvän ja unohtanut, että sen jälkeen on tapahtunut jotain nimeltä “kehitys”.
Ja silti, te pysytte tyytyväisinä omassa pölyisessä maailmassanne, leimaten kaikki järkevän ripauksen harhaopiksi. Vain harva nykyajan ihminen osaa olla yhtä vakuuttunut siitä, että koko maailma on väärässä – paitsi te. On lähes kaunista, kuinka kestäväksi uskonnollinen dogma voi muodostua, kun se verhoutuu ylpeyteen.
Yksi yksinkertainen havainto, vaikka aurinko nousee idästä tai vesi virtaa alaspäin, voi laukaista paniikin: “Tuota ei ole Raamatussa, siis se on väärin. Ja sen takia se on Saatanasta”
He vaeltavat verkossa kuin aikamatkaajat, valmiina hyökkäämään kaiken järkevän kimppuun.
Saman sisällön toistuva julkaiseminen useissa eri yhteyksissä perustuu ennakointiin siitä, että nykyisiä ja tulevia viestiketjuja poistetaan jatkuvasti. Moninkertainen julkaiseminen lisää todennäköisyyttä sille, että keskeinen ja merkityksellinen teksti säilyy saatavilla myös pitkällä aikavälillä ja on siten tulevien sukupolvien saavutettavissa.
Uskonnollinen järjestelmä, joka perustuu palkkio–rangaistus-logiikkaan, on eettisesti haavoittuva ja altis radikalisoitumiselle.
Uskonto muuttuu moraaliseksi rikokseksi silloin, kun se tekee hyvästä teosta maksuvälineen ja Jumalasta kirjanpitäjän.
Paratiisilupaus ei ylitä egoa vaan vahvistaa sitä:
“Minä pelastun”
“Minä saan palkinnon”
“Minä olen oikeassa”
Tämä on ristiriidassa useimpien eettisten perinteiden kanssa.
“Uskonnollinen rikos” – filosofinen tulkinta
Kun uskonto:
oikeuttaa väkivallan,
siirtää vastuun pois tästä maailmasta,
ja muuttaa etiikan transaktioksi,
se tekee rikoksen omia eettisiä lähtökohtiaan vastaan.
Suvaitsemattomuus ei ole uskonnon ydin, vaan vallan, pelon ja palkkiologiikan seuraus.
Paratiisi- ja taivasretoriikka voi muuttua moraaliseksi korruptioksi, jos siitä tulee kaupankäyntiä.
Eksklusiivinen totuusväite: Ajatus, että vain yksi tie on oikea, tekee muista uskonnoista tai maailmankatsomuksista moraalisesti alempiarvoisia.
Pelastuskeskeisyys: Kun pelastus ja taivas asetetaan kaiken toiminnan päämääräksi, moraalinen arviointi siirtyy pois tästä maailmasta kohti palkkiota tuonpuoleisessa.
Valta ja kontrolli: Historiallisesti kirkolliset rakenteet ovat usein liittoutuneet poliittisen vallan kanssa, mikä on tehnyt uskonnosta normittavan ja rankaisevan välineen.
Tällöin suvaitsemattomuus ei ole poikkeama vaan järjestelmän sivutuote, jos uskontoa käytetään identiteettirajana eikä eettisenä harjoituksena.
Syvemmät uskonnolliset ja filosofiset traditiot korostavat vastuuta tässä maailmassa, ei hyvitystä seuraavassa.
Uskonto kaupankäyntinä – moraalin romahdus
Kun uskonto lupaa taivaan palkkioksi oikeasta uskosta tai teoista, se ei enää kasvata moraalia vaan kaupallistaa sen. Paratiisi muuttuu maksuksi, ja etiikka transaktioksi. Tämä ei ole hengellisyyttä vaan laskelmointia.
Taivasretoriikka ei ylitä ihmisen omaa etua, vaan lukitsee sen metafyysiselle tasolle. “Teen hyvää, jotta saan.”
Tämä on alhaisin mahdollinen moraalinen motiivi, sillä se ei ole hyvää sinänsä, vaan sijoitus tulevaan.
Kun tällainen ajattelu yhdistyy eksklusiiviseen totuusväitteeseen – vain meidän tiemme pelastaa – syntyy suvaitsemattomuus. Toisesta ei tule enää ihminen, vaan este omalle pelastukselle. Tässä vaiheessa uskonto ei ainoastaan salli väkivaltaa, vaan tekee siitä rationaalista.
Terrorismi tarvitsee aina palkinnon tuonpuoleisessa. Ilman paratiisilupausta kuolema ei ole voitto vaan tragedia. Siksi taivas on äärimmäisen väkivallan keskeisin valuutta.
Uskonto, joka muuttaa moraalin kaupankäynniksi Jumalan kanssa, tekee rikoksen omia eettisiä lähtökohtiaan vastaan. Se ei ole Jumalan palvelemista, vaan Jumalan käyttöä.
Kun Jumala toimii kirjanpitäjänä:
hyvät teot -kredit
Kun Jumala toimii kirjanpitäjänä:
hyvät teot -kredit
synnit - debet
pelastus - saldo
syntyy paradoksi:
Jumala ei ole enää hyvyyden lähde
vaan maksujärjestelmän ylläpitäjä
Tällainen Jumala ei ole moraalin perusta, vaan sen korruptoija.
Miksi tämä tekee järjestelmästä radikalisoitumisherkän
Radikalisaatio ei ole poikkeama vaan johdonmukainen seuraus, koska:
Palkinto on ääretön (ikuisuus)
Uhka on ääretön (helvetti)
Moraali on välineellinen
• Uskonto, joka muuttaa moraalin kaupankäynniksi Jumalan kanssa, tekee rikoksen omia eettisiä lähtökohtiaan vastaan. Se ei ole Jumalan palvelemista, vaan Jumalan käyttöä.
Kun Jumala toimii kirjanpitäjänä:
hyvät teot -kredit
synnit - debet
pelastus - saldo
Kun Jumala toimii kirjanpitäjänä:
hyvät teot -kredit
synnit - debet
pelastus - saldo
syntyy paradoksi:
Jumala ei ole enää hyvyyden lähde
vaan maksujärjestelmän ylläpitäjä
Tällainen Jumala ei ole moraalin perusta, vaan sen korruptoija.
Miksi tämä tekee järjestelmästä radikalisoitumisherkän
Radikalisaatio ei ole poikkeama vaan johdonmukainen seuraus, koska:
Palkinto on ääretön (ikuisuus)
Uhka on ääretön (helvetti)
Moraali on välineellinen
Vastuu siirtyy tuonpuoleiseen
Kun panokset ovat äärettömät, kaikki keinot alkavat näyttää kohtuullisilta.
Taivasbisnes on epäuskoa, ei uskoa.
Uskonto muuttuu moraaliseksi rikokseksi silloin, kun se tekee hyvästä teosta maksuvälineen ja Jumalasta kirjanpitäjän.
Mutta se on kai hyväksyttävää alkutasolla, mutta edessä on vielä kovin pitkä matka, ennen kuin motiivit ovat jaloja.
Pakottaminen vääristää Totuuden kokemuksen – Jos muoto (uskonnollinen järjestelmä) otetaan totuuden ilmentymäksi, se estää ihmistä näkemästä, että Totuus voi ilmetä monin eri tavoin. Se johtaa uskonnolliseen intoleranssiin, jossa toinen uskonto tuomitaan vääräksi pelkästään siksi, että sen muoto eroaa omasta. Tämä ei ole aito henkinen etsintä — tämä on välineen palvomista ja päämäärän unohtamista.
Ikuisen kidutuksen puolustajat ovat kiinnostava ilmiö.
Kuvitellaan hetki tavallinen ihminen. Hän näkee uutisen murhaajasta, kiduttajasta tai sotarikollisesta ja järkyttyy. Hän vaatii oikeutta, mutta samalla hän yleensä katsoo, että rangaistuksellakin pitäisi olla rajansa. Jopa pahimmille rikollisille annetaan elinkautinen, ei loputonta kidutusta. Jopa kaikkein julmimpien tekojen kohdalla ajatus ikuisesta piinaamisesta tuntuu useimmista ihmisistä vastenmieliseltä.
Sitten tapahtuu jotain merkillistä.
Sama ihminen saattaa siirtyä teologiseen keskusteluun ja alkaa puolustaa ajatusta, että ääretön olento ylläpitää tietoista kärsimystä ikuisesti. Ei vuosisataa. Ei miljoonaa vuotta. Ei biljoonaa vuotta. Vaan kirjaimellisesti ilman loppua.
Yhtäkkiä mittasuhteet katoavat.
Jos ihminen tekisi näin, häntä kutsuttaisiin hirviöksi. Jos valtio tekisi näin, sitä kutsuttaisiin rikokseksi ihmisyyttä vastaan. Jos diktaattori rakentaisi vankilan, jossa rangaistus ei koskaan pääty eikä armoa koskaan anneta, maailma pitäisi sitä pahuuden monumenttina.
Mutta lisää sana "jumalallinen" eteen, niin sama asia muuttuu joidenkin silmissä pyhäksi.
Tässä kohtaa sarkasmi kirjoittaa itse itsensä.
Ajatellaanpa puolustuspuhetta.
"Jumala on täydellinen rakkaus."
Hienoa.
"Mitä hän tekee niille, jotka eivät hyväksy häntä?"
"No, osa joutuu kärsimään ikuisesti."
"Ahaa. Kuinka kauan ikuisesti?"
"Ikuisesti."
"Eli ilman loppua?"
"Kyllä."
"Ja tämä on rakkautta?"
"Kyllä."
Se alkaa muistuttaa tilannetta, jossa joku yrittää vakuuttaa sinulle, että tuli on vettä ja yö on päivä.
Sanoja käytetään edelleen, mutta niiden merkitykset ovat kadonneet.
Ehkä kaikkein kummallisinta on yritys esittää tämä järjestelmä vapaan tahdon voittona.
"Olet vapaa valitsemaan."
Todellako?
Jos vaihtoehdot ovat ääretön autuus tai ääretön kärsimys, kyse ei enää muistuta vapaata valintaa. Se muistuttaa lomaketta, jonka alareunassa lukee pienellä tekstillä: "Väärä vastaus johtaa loputtomaan katastrofiin."
Sellaista kutsutaan normaalisti pakottamiseksi.
Mutta teologisessa versiossa sitä kutsutaan rakkaudeksi.
Ja mitä enemmän asiaa pyörittelee, sitä oudommaksi se muuttuu.
Ihmisen elämä on rajallinen. Tieto rajallista. Ymmärrys rajallista. Kulttuuri, kasvatus, kokemukset ja olosuhteet vaihtelevat valtavasti. Silti tämän muutaman vuosikymmenen mittaisen elämän seurauksena määrätään rangaistus, joka ei koskaan pääty.
Ei miljoonan vuoden jälkeen.
Ei miljardin vuoden jälkeen.
Ei silloinkaan, kun jokainen tähti on sammunut.
Ei koskaan.
Ja tämän pitäisi olla täydellisen oikeudenmukaisuuden huipentuma.
Jos joku kirjoittaisi tällaisen hahmon romaaniin, kriitikot pitäisivät häntä kosmisena tyrannina. Mutta kun hahmoa kutsutaan Jumalaksi, osa ihmisistä alkaa puolustaa järjestelmää sellaisella innolla, että itse oikeuden käsite näyttää menevän solmuun.
Lopulta kysymys on yksinkertainen.
Jos ikuisen kidutuksen oppi esitetään ilman uskonnollisia etikettejä, kuinka moni pitäisi sitä moraalisesti hyväksyttävänä?
Kuinka moni katsoisi sitä ja sanoisi:
"Tässä on täydellisen rakkauden teko."
Ja jos vastaus on, ettei juuri kukaan, silloin ongelma ei ehkä ole kriitikoissa.
Ongelma voi olla siinä, että jotkut sanat ovat muuttuneet niin pyhiksi, että niiden varjossa voidaan puolustaa asioita, joita muuten pidettäisiin käsittämättömän julmina.
On myönnettävä, että ikuisen kidutuksen oppi on yksi ihmiskunnan suurimmista markkinointisaavutuksista.
On myönnettävä, että ikuisen kidutuksen oppi on yksi ihmiskunnan suurimmista markkinointisaavutuksista.
Ajatellaan asiaa hetki ilman koristeita.
Olento luo tietoisia olentoja. Osa näistä olennoista erehtyy, epäilee, uskoo väärin, syntyy väärään kulttuuriin, päätyy vääriin johtopäätöksiin tai yksinkertaisesti kuolee vakuuttumatta.
Rangaistus?
Ei korjaus.
Ei kasvatus.
Ei kuntoutus.
Ei edes armollinen loppu.
Vaan tietoinen kärsimys, joka jatkuu niin kauan, että sana "kauan" menettää merkityksensä.
Ja sitten joku nousee ylös ja sanoo:
"Tämä on täydellistä oikeudenmukaisuutta."
Oletko sama, edellisessä elämässä Italiassa?
Minua hämmästyttävät ihmiset, jotka katsovat sitä ja sanovat: "Tämä on oikeudenmukaista."
Siinä on jotain syvästi hämmentävää.
Ei siksi, että ihmiset uskovat Jumalaan. Ei siksi, että ihmiset uskovat tuomioon. Vaan siksi, että ihmiset kykenevät kuvittelemaan kärsimyksen, jolle ei koskaan tule loppua, ja näkemään siinä moraalisen täydellisyyden.
On vaikea olla hämmästymättä sitä ekstremismin määrää, jolla dogmaatikot puolustavat järjestelmää, jossa ihmisen korkein moraalinen ihanne muistuttaa lähinnä kosmista bonusohjelmaa. Tee oikein, saat palkinnon. Tee väärin, saat rangaistuksen. Kerää tarpeeksi pisteitä, lunasta ikuinen jäsenyys paratiisiin. Ja tätä kutsutaan vielä hengelliseksi syvyydeksi. Jos sama logiikka esiteltäisiin minkä tahansa muun asian yhteydessä, sitä pidettäisiin lapsellisena käyttäytymisen ohjaamisena, mutta kun siihen lisätään taivas, enkelit ja ikuisuus, siitä tulee muka moraalin huippu.
Vielä erikoisempaa on se, miten tätä järjestelmää kutsutaan oikeudenmukaiseksi. Oikeudenmukaiseksi. Sanana se kuulostaa kauniilta, kunnes pysähtyy miettimään, mitä sillä tarkoitetaan. Äärellinen ihminen tekee rajallisia virheitä muutaman vuosikymmenen ajan, ja vastineeksi häntä uhkaa ääretön rangaistus. Tai vaihtoehtoisesti hän hyväksyy oikean oppijärjestelmän ja saa äärettömän palkinnon. Missä kohtaa tätä yhtälöä oikeudenmukaisuus tarkalleen sijaitsee? Se muistuttaa enemmän mielivaltaista kosmista arvontaa kuin mitään moraalifilosofian saavutusta. Mutta ilmeisesti kun laskutoimitukseen lisätään sana "jumalallinen", ristiriidat lakkaavat olemasta ristiriitoja.
Ja sitten tulee pelastus. Tuo uskonnollisen markkinoinnin kruununjalokivi. Pelastus esitetään ihmiskunnan korkeimpana tavoitteena, vaikka se kuulostaa usein hämmästyttävän paljon henkilökohtaiselta edulta. Minä pelastun. Minä vältyn rangaistukselta. Minä saan ikuisen palkinnon. Minä olen oikealla puolella. Minä olen valittu. Ego ei katoa mihinkään, se vain puetaan pyhiin vaatteisiin. Itsekkyys ei ylity, vaan sille annetaan kosminen merkitys. Ja tätä kutsutaan joskus nöyryydeksi.
Ehkä kaikkein ironisinta on se, että monet pitävät tätä moraalin huippuna samalla kun he paheksuvat kaikkea maallista kaupankäyntiä. Rahalla ei muka saa ostaa ihmisarvoa, rakkautta tai hyvyyttä. Mutta heti kun kaupankäynnin osapuoleksi vaihdetaan Jumala, koko järjestelmä muuttuu pyhäksi. Hyvät teot muuttuvat sijoituksiksi. Oikea usko muuttuu vakuutukseksi. Kuolema muuttuu tilinpäätökseksi. Ja yhtäkkiä kukaan ei enää huomaa, että moraalista on tullut kirjanpitoa.
Sarkastisinta kaikessa on se horjumaton varmuus, jolla tätä puolustetaan. Ei ainoastaan uskota järjestelmään, vaan sitä pidetään täydellisenä. Ei nähdä mitään ongelmaa siinä, että koko ihmiskunnan kohtalo sidotaan oikeisiin uskomuksiin, oikeisiin rituaaleihin tai oikeaan oppiin. Päinvastoin, tätä pidetään korkeimpana mahdollisena oikeudenmukaisuutena. Jos joku kyseenalaistaa logiikan, hän ei muka ymmärrä. Jos joku huomauttaa ristiriidoista, hänen sydämensä on muka sulkeutunut. Ja niin keskustelu päättyy ennen kuin se ehtii alkaa.
Ehkä juuri siinä näkyy dogmin todellinen voima. Ei siinä, että se tarjoaa vastauksia, vaan siinä, että se tekee kysymykset tarpeettomiksi. Kun ihminen alkaa pitää omaa uskomusjärjestelmäänsä täydellisenä, hän ei enää etsi totuutta. Hän vartioi sitä. Hänestä tulee oman maailmankuvansa portinvartija, joka seisoo vuosisatojen takaa perityn linnakkeen muurilla ja huutaa jokaiselle uudelle ajatukselle saman tutun tuomion: harhaoppia. Ja mitä enemmän maailma muuttuu, sitä tiukemmin hän puristaa kiinni vanhoista avaimistaan, sillä jos kysymyksiä sallittaisiin liikaa, voisi paljastua jotakin sietämätöntä: että oikeudenmukaisuudeksi kutsuttu järjestelmä ei ehkä olekaan oikeudenmukainen, ja että pelastukseksi kutsuttu ihanne muistuttaa toisinaan enemmän pelolla ja palkkiolla ohjattua vaihtokauppaa kuin mitään ylevää moraalista oivallusta.
Suurin ongelma ei ehkä ole julmuus itse, vaan kyvyttömyys nähdä sitä julmuutena silloin, kun se on puettu pyhyyden kielelle. Ihminen, joka kauhistuisi epäoikeudenmukaisuutta arjessa, saattaa yhtäkkiä pitää sitä täydellisenä oikeudenmukaisuutena heti, kun sen väitetään olevan jumalallista alkuperää. Sama teko, sama kärsimys, sama rangaistus – mutta koska se on siirretty taivaalliseen kehykseen, sen moraalinen arviointi lakkaa. Kysymykset loppuvat. Epäily muuttuu synniksi. Ajattelu vaihtuu kuuliaisuuteen.
Juuri tässä kohtaa dogmi muuttuu vaaralliseksi. Ei siksi, että se tarjoaa vastauksia, vaan siksi, että se tekee kysymisestä epäilyttävää. Miksi jotkut eivät pysähdy pohtimaan, voiko ääretön rangaistus rajallisista teoista olla oikeudenmukainen? Miksi jotkut eivät kysy, miksi pelko on niin keskeinen osa järjestelmää, jonka väitetään perustuvan rakkauteen? Miksi moraalinen intuitio, joka toimii kaikissa muissa tilanteissa, asetetaan syrjään heti, kun uskonnollinen auktoriteetti antaa käskyn?
On hämmentävää seurata, kuinka ihmiset, jotka muuten korostavat myötätuntoa, oikeudenmukaisuutta ja ihmisarvoa, voivat puolustaa ajatuksia, joita he eivät hyväksyisi missään muussa yhteydessä. Jos ihminen ehdottaisi maallista järjestelmää, jossa väärä mielipide tai väärä vakaumus johtaisi ikuiseen kärsimykseen, sitä pidettäisiin hirvittävänä. Mutta kun sama ajatus esitetään uskonnollisena oppina, se muuttuu joidenkin silmissä pyhäksi viisaudeksi. Ei siksi, että ajatus olisi muuttunut paremmaksi, vaan siksi, että sitä ei enää arvioida samalla mittapuulla.
Mutta kun sama ajatus esitetään uskonnollisena oppina, se muuttuu joidenkin silmissä pyhäksi viisaudeksi. Ei siksi, että ajatus olisi muuttunut paremmaksi, vaan siksi, että sitä ei enää arvioida samalla mittapuulla.
Ehkä kaikkein surullisinta on se, kuinka helposti pyhyys voi toimia moraalisen arvioinnin korvikkeena. Julmuus lakkaa olemasta julmuutta, jos sille annetaan tarpeeksi ylevä nimi. Epäoikeudenmukaisuus lakkaa olemasta epäoikeudenmukaisuutta, jos sen väitetään palvelevan korkeampaa tarkoitusta. Ja mitä suuremmaksi auktoriteetti kuvataan, sitä vähemmän ihmiset uskaltavat kysyä, onko itse väite moraalisesti järkevä.
Todellinen moraalinen rohkeus ei ole sitä, että puolustaa oppia hinnalla millä hyvänsä. Se on sitä, että uskaltaa kysyä vaikeita kysymyksiä myös silloin, kun ne kohdistuvat omiin uskomuksiin. Sillä aate, joka vaatii luopumaan omasta oikeudentajusta, ei vahvista moraalia – se korvaa sen. Ja sillä hetkellä ihminen ei enää etsi totuutta, vaan opettelee puolustamaan sitä, mitä hänelle on jo valmiiksi kerrottu olevan totta. Juuri silloin julmuudesta tulee mahdollista, ei siksi että ihmiset olisivat luonnostaan pahoja, vaan siksi että he ovat lakanneet kysymästä, onko jokin todella oikein.
On kyllä hämmästyttävää, miten helposti jotkut luopuvat omasta moraalisesta arviointikyvystään heti, kun lauseeseen lisätään sanat "hyvä taivaan Isukki". Yhtäkkiä kaikki se oikeudentaju, jota muuten käytetään jokapäiväisessä elämässä, katoaa kuin savuna ilmaan. Se sama ihminen, joka paheksuisi mielivaltaista rangaistusta, vallankäyttöä tai pelolla hallitsemista ihmisten kesken, alkaa kutsua niitä täydelliseksi oikeudenmukaisuudeksi, kun niiden väitetään tulevan taivaasta. Kuinka kätevää. Moraalinen ongelma ei ratkea – sen ympärille vain piirretään sädekehä.
Hänet on ylennetty uuteen hengelliseen virkaan - nyt hän on "jumalan kirjuri", niin kuin hän itse sen asian ilmaisi.
Rakkaus ei tarkoita sitä, että puhut siitä paljon, vaan sitä, että toimit sen mukaisesti.
Ja tässäkö ilmenee rakkaus? Ja mikä on kaiken sen tulos?
"Ettäkö minä vihaan idän oppia, aion käyttää koko loppuelämän idän oppien kumoamiseen. Ne on kaiken pahuuden ruumillistumia."
Ja mikä merkillisintä, tätä kutsutaan hengelliseksi kasvuksi. Hedelmien pitäisi olla rakkaus, ilo, rauha, kärsivällisyys ja itsehillintä. Mutta jostain syystä puuhun näyttää kasvaneen aivan toisenlaisia hedelmiä: epäluuloa, kaunaa, pakkomielteistä vastakkainasettelua ja loputonta tarvetta julistaa muita väärässä oleviksi. Jos tämä on rauhaa, miltä sota sitten näyttää? Jos tämä on rakkautta, mitä viha enää edes tarkoittaa?
Erityisen ironista on, että ihminen voi kirjoittaa kymmenen kappaletta anteeksiannosta ja käyttää yhdennentoista siihen, että selittää kuinka aikoo käyttää koko loppuelämänsä tietyn ihmisryhmän, uskonnon tai filosofian vastustamiseen. Tässä vaiheessa rakkaus ei enää kuulosta hyveeltä vaan markkinointiosastolta. Julkisivu on täynnä lämpimiä sanoja, mutta konepellin alla käy lakkaamatta sama vanha moottori: pelko, tuomitseminen ja viholliskuvien rakentaminen.
Ehkä kaikkein huvittavinta on se, kuinka usein tällainen ihminen kuvittelee taistelevansa pahuutta vastaan, vaikka hänen koko maailmankuvansa pyörii pahan ympärillä. Hän näkee sitä kaikkialla. Kirjoissa, filosofioissa, kulttuureissa, uskonnoissa, ihmisissä ja ajatuksissa. Maailma muuttuu valtavaksi miinakentäksi, jossa jokaisen kulman takana väijyy uusi harhaoppi. Hän puhuu rakkaudesta, mutta hänen huomionsa ei kohdistu rakastamiseen vaan vihollisten tunnistamiseen. Hän ei tunnu kysyvän: "Kuinka voisin ymmärtää?" vaan: "Ketä vastaan minun pitäisi seuraavaksi taistella?"
Ja juuri siinä piilee tragedia. Rakkaus muuttuu iskulauseeksi. Armo muuttuu koristeeksi. Anteeksianto muuttuu retoriikaksi. Sanoja toistetaan niin paljon, että niiden sisältö katoaa kokonaan. Jäljelle jää vain ihminen, joka julistaa rakastavansa koko maailmaa samalla kun hän käyttää suuren osan elämästään todistaakseen, miksi niin suuri osa siitä maailmasta on väärässä. Se on erikoinen rakkauden muoto: sellainen, joka löytää vihollisen nopeammin kuin lähimmäisen. Sellainen, joka puhuu armosta loputtomasti mutta näyttää antavan sitä kaikkein niukimmin. Sellainen, joka vakuuttaa olevansa rakkauden asialla, mutta jonka ympärillä rakkaus tuntuu olevan aina puheenaihe — ei koskaan lopputulos.
Ja tässäkö ilmenee rakkaus? Ja mikä on kaiken sen tulos?
"Ettäkö minä vihaan idän oppia, aion käyttää koko loppuelämän idän oppien kumoamiseen. Ne on kaiken pahuuden ruumillistumia."
Rakkaudesta hän kyllä puhuu lakkaamatta. Rakkaus vilisee jokaisessa tekstissä kuin pakollinen mainoslause tuotepakkauksessa. Mutta mitä kauemmin häntä kuuntelee, sitä vaikeampi sitä rakkautta on löytää mistään muualta kuin sanoista. Sillä rakkaus ei ole sana. Rakkaus ei ole iskulause. Rakkaus ei ole tunnuslause, jonka voi liimata jokaisen vihamielisen puheenvuoron alkuun. Rakkaus näkyy siinä, miten ihmisistä puhutaan ja miten heihin suhtaudutaan.
Siinäkö se on? Siinäkö on vuosien hengellisen kasvun lopputulos? Siinäkö näkyvät rakkaus, ilo, rauha, kärsivällisyys ja itsehillintä? Jos joku olisi kertonut tämän lausunnon ilman uskonnollista kehystä, useimmat tunnistaisivat sen välittömästi pakkomielteeksi. Mutta kun sen ympärille kiedotaan hengellinen sanasto, jotkut alkavat kutsua sitä vakaumukseksi.
Ironisinta on, että samaan aikaan hän puhuu taukoamatta armosta. Armosta, anteeksiannosta, rakkaudesta ja rauhasta. Mutta mitä kauemmin hänen puhettaan kuuntelee, sitä enemmän huomaa, että nämä sanat eivät näyttäydy tekoina vaan iskulauseina. Ne ovat koristeita tekstissä, eivät sisältöä. Sillä ihminen, joka ilmoittaa käyttävänsä koko loppuelämänsä jonkin aatteen, filosofian tai uskonnollisen perinteen vastustamiseen, ei kuulosta ihmiseltä, jonka sydän on täynnä rauhaa. Hän kuulostaa ihmiseltä, jonka elämä tarvitsee vihollisen pysyäkseen käynnissä.
"Jumalan kirjuri", kuten hän asian ilmaisee.
Ja tässäkö ilmenee rakkaus? Ja mikä on kaiken sen tulos?
"Ettäkö minä vihaan idän oppia, aion käyttää koko loppuelämän idän oppien kumoamiseen. Ne on kaiken pahuuden ruumillistumia."
Hän avaa Raamtun kuin todisteaineiston, kopioi siitä lauseita kilometrikaupalla ja asettaa ne palstalle kuin sinettejä todellisuuden ylle. Rakkaus toistuu jokaisessa kappaleessa, armo jokaisessa virkkeessä, anteeksianto jokaisessa lopetuksessa — niin usein, että sanat alkavat kuulostaa vähemmän kokemukselta ja enemmän järjestelmältä, joka täytyy pitää käynnissä.
Ja silti, mitä pidemmälle teksti etenee, sitä vähemmän siinä näkyy sitä, mistä se puhuu. Rakkaus ei ilmene katsomisen tavassa, vaan vastustamisen kohteissa. Armo ei näy siinä miten ihmisiä kohdataan, vaan siinä miten heidät jaetaan oikeisiin ja vääriin ennen kohtaamista. Anteeksianto on olemassa, kunhan ensin on riittävän tarkasti määritelty, ketkä ovat sen ulkopuolella.
Ja tässäkö ilmenee rakkaus? Ja mikä on kaiken sen tulos?
"Ettäkö minä vihaan idän oppia, aion käyttää koko loppuelämän idän oppien kumoamiseen. Ne on kaiken pahuuden ruumillistumia."
Hedelmien pitäisi olla rakkaus, ilo, rauha, kärsivällisyys ja itsehillintä — mutta puun oksilla näyttääkin roikkuvan jotakin toista: loputonta varmuutta, joka ei koskaan väsy, ja erottelukykyä, joka aina löytää syyn jakaa maailma kahteen leiriin. Siinä missä rauha lupaa hiljaisuutta, syntyykin jatkuva tarve puhua yli, oikaista ja julistaa. Siinä missä rakkaus lupaa katseen, syntyykin järjestelmä, joka ei katso vaan luokittelee.
Ja ehkä kaikkein oudointa on se, että tämä esitetään rauhana. Että jatkuva sisäinen sota oikeassa olemisen puolesta onkin muka levollisuutta. Että loputon taistelu “väärää” vastaan onkin rakkautta. Että ääni, joka ei koskaan lakkaa määrittelemästä muita, puhuisi samaan aikaan armosta.
Tässä mielessä “rakkaus” ei enää toimi suhteessa toiseen ihmiseen, vaan sisäisen järjestelmän itsekuvauksen osana. Se ei kuvaa toimintaa vaan identiteettiä. Ja juuri siksi se voi esiintyä samanaikaisesti voimakkaan tuomitsevan retoriikan kanssa ilman, että ristiriitaa koetaan sisäisesti ongelmalliseksi.
Ja ehkä kaikkein merkillisintä on se valtava itsevarmuus, jolla kaikki esitetään.
Maailmassa on miljardeja ihmisiä, tuhansia vuosia filosofiaa, uskontoja, kulttuureja ja erilaisia näkemyksiä, mutta jotenkin lopputulos on se, että juuri hän on päätynyt historian ainoalle oikealle näköalapaikalle.
Kaikki muut ovat eksyneet, mutta hän näkee kirkkaasti. Kaikki muut ovat harhassa, mutta hänellä on totuus. Se on hämmästyttävä saavutus. Ei niinkään siksi, että se olisi vakuuttavaa, vaan siksi, että sellainen varmuus vaatii lähes täydellistä kyvyttömyyttä epäillä itseään edes hetkeksi.
Loppujen lopuksi Hitler saattoi pirullisesti kiduttaa, polttaa ja kaasuttaa kuoliaaksi miljoonia ihmisiä, mutta hän ainakin antoi heidän kuolla.
Sitä vastoin oppi ikuisesta tuskasta viittaa siihen, että vaikka Jumalalla on valta teloittaa helvettiin heitetyt ihmiset armollisesti, hän päättää sen sijaan pitää heidät sadistisesti hengissä ilman armollista taukoa tai loppua heidän piinalleen. Tämä on törkeän moraalitonta.
Se ei ole lainkaan hindujen sanoma, vaan itse älykkäiden kristittyjen sanoma.
Epätoivoinen yritys pelastaa ihmiset Jumalalta.
Jumalan ikioma Auschwitz
Jos yksikin luotu joutuisi lopulta ikuiseen tuskaan, maailma olisi kosminen painajainen ja sen luoja kosminen Hitler.
Se ei ole lainkaan hindujen sanoma, vaan itse kristittyjen sanoma.
Älykkäät kristityt sanovat:
Epätoivoinen yritys pelastaa ihmiset Jumalalta.
Joten jopa älykkäät kristityt ymmärtävät sen. He ovat ihmisiä.
https://www.kirkkojakaupunki.fi/-/toimittajalta-kristinusko-on-joko-jumalallinen-rakkaustarina-tai-kosminen-painajainen
Tässä, voitte itse lukea.
Älykkäät kristityt sanovat myös:
https://www.kirkkojakaupunki.fi/-/toimittajalta-kristinusko-on-joko-jumalallinen-rakkaustarina-tai-kosminen-painajainen
Jumalan ikioma Auschwitz
On teoriassa mahdollista, että maailman tyhjästä luonut Jumala on luodessaan päättänyt, että osa luoduista joutuu lopulta ikuiseen kidutukseen. David Bentley Hartin mukaan sen sijaan ei ole edes teoriassa mahdollista, että sellainen Jumala olisi hyvä.
Jos yksikin luotu joutuisi lopulta ikuiseen tuskaan, maailma olisi kosminen painajainen ja sen luoja kosminen Hitler.
Hitleriä ja Jumalaa erottaisi lähinnä se, että Hitlerin masinoima holokausti kesti muutaman vuoden, mutta Jumalan ikioma Auschwitz olisi ikuinen.
Jumalan hyvyyden ja ikuisen helvetin välillä on ammottava ristiriita, jonka ratkaisemiseksi teologit ovat esittäneet monenlaisia selityksiä.
Tässä, voitte itse lukea.
Kyseessä on ihan kristittyjen uutislehti.
https://www.kirkkojakaupunki.fi/-/toimittajalta-kristinusko-on-joko-jumalallinen-rakkaustarina-tai-kosminen-painajainen
Se on kirjoitettu tähän. Kirkko ja kaupunki -lehteen. He ovat ihmisiä. Harvinaisia aarteita jopa kristittyjen joukossa, he ovat aidosti ihmisiä.
Älykkäät kristityt sanovat myös:
Jos yksikin luotu joutuisi lopulta ikuiseen tuskaan, maailma olisi kosminen painajainen ja sen luoja kosminen Hitler.
Se on kirjoitettu tähän. Kirkko ja kaupunki -lehteen. He ovat ihmisiä, eivät kaktuksia. Harvinaisia aarteita jopa kristittyjen joukossa, he ovat aidosti ihmisiä ja ovat jälleen tulossa ihmisiksi.
Epätoivoinen yritys pelastaa ihmiset Jumalalta.
Joten jopa älykkäät kristityt ymmärtävät sen. He ovat ihmisiä.
https://www.kirkkojakaupunki.fi/-/toimittajalta-kristinusko-on-joko-jumalallinen-rakkaustarina-tai-kosminen-painajainen
Tässä, voitte itse lukea.
Älykkäät kristityt sanovat myös:
https://www.kirkkojakaupunki.fi/-/toimittajalta-kristinusko-on-joko-jumalallinen-rakkaustarina-tai-kosminen-painajainen
Jumalan ikioma Auschwitz
https://www.kirkkojakaupunki.fi/-/toimittajalta-kristinusko-on-joko-jumalallinen-rakkaustarina-tai-kosminen-painajainen
Maailmankaikkeuden pimeissä, selittämättömissä mysteereissä asuva pelko on muinaisista ajoista lähtien vastustamattomasti herättänyt ihmisen huomion. Tämä huomio johtuu pelon kokemuksen erityisestä terävyydestä, ja kuten hyvin tiedetään, ilman jännitystä tavallisen ihmisen elämä muuttuu yksitoikkoiseksi ja mauttomaksi. Siksi ja nykyäänkin aavemaiset mysteerit ovat edelleen monien tuhansien ihmisten tarkan tarkkaavaisuuden, joukkojännityksen ja jopa palvonnan kohteena. Kauhuelokuvat, toimintajännärit, mystinen kirjallisuus, spiritistiset seurat ja teoriat "maailmanlopusta" ovat yhä suositumpia. Eikä Antikristuksen mysteeri näytä olevan näistä vähäisin.
Ihmisiä (erityisesti niitä, jotka eivät ole välinpitämättömiä yliluonnollisesta) ahdistavat kirjaimellisesti profetiat Saatanan lähestyvästä päivästä, jolloin Saatana tunkeutuu maailmaamme. Kirjapenkit ovat täynnä tarttuvia otsikoita, kuten "Omen", "Manaaja", "Demonologia", "Antikristuksen tulo" jne. Televisioruuduilta mahtavat spiritistit julistavat, että pahan voimat ovat jo voittaneet kuusi taistelua hyvää vastaan, ja nyt alkaa viimeinen ja ratkaiseva taistelu. Uskonnolliset johtajat lupaavat ikuista helvettiä kaikille, jotka kiinnittävät ranteeseensa Saatanan numeron (vaikka se olisi vain pankkitilin numero).
Kontaktorit työskentelevät intensiivisesti kosmoksen mustien energioiden kanssa pelastaakseen ihmiskunnan tulevalta katastrofilta. Kolminkertaiset valkoiset mestaritaikurit kiirehtivät lataamaan amulettisi muinaisten demonien tappavilla voimilla. Joku mutisee tiibetiläistä mantraa, joku tukehtuu suitsukkeiden savuun, joku ripustaa itsensä päästä varpaisiin ristillä, joku sulkee henkisesti mystisen ympyrän, joku kirjoittaa viimeisen paperinpalasen voimakkaita rukouksia kaikkien demonien karkottamiseksi ... Näin ihmisistä tulee pakkomielle ajatuksesta tulevasta Harmagedonista.
Tietämättömien fanaattisten saarnamiesten vian vuoksi ihmisestä tulee taikauskoinen ja henkisesti sairas. Hän näkee yötä päivää unia numerosta 666, astraalisfäärien seitsemännestä ympyrästä, pahan silmän poistamisesta, karman parantamisesta. Sokeisiin oppaisiin luottamisen vuoksi hän alkaa uskoa pyhästi, että kaikki tämä hölynpöly on taistelua paholaisen, pahan kanssa. Hän valmistautuu antikristuksen tuloon ja haluaa suojella itseään tämän vallalta, mutta hän ei tiedä, että saatana on tullut jo kauan sitten, ja se on juurtunut hyvin sellaisten kurjien ihmisten sydämiin, jotka sekoittavat uskonnon taikauskoon.
Valmistaudutte torjumaan hänen hyökkäyksensä, ja hän hallitsee jo sisällänne, nauraa tyhmyydellenne, auttaa teitä ehdottamalla tarvetta ostaa amuletteja, lukea loitsuja, kuunnella tarinoita noitatekniikoista. Kaikki tämä mystinen hölynpöly on itse paholaisen provokaatio. Hän on kaikkien maailmanloppuennusteiden ainoa lähde, hän on kaikenlaisten demoniluokitusten tekijä ja hän lietsoo tätä taikauskoista hysteriaa maailmanlopun ympärillä. Pysykää siis mahdollisimman kaukana hänen uskollisista sanansaattajistaan (olipa heillä sitten kasukoita, valkoisia kaapuja, sahramirobeja tai yksivärisiä pukuja). He ovat Antikristuksen tiedostamattomia profeettoja!
He maalasivat mielikuvituksellisesti seinälle paholaisen ja lyövät häntä nyrkillä tietämättä, että he tekevät niin sydämissään asuvan todellisen Saatanan yllyttämänä. He taistelevat vain vihollisensa heijastusta vastaan, ja se on hänen tärkein temppunsa. Sydän, jonka päällä istuu ylpeä ego ja jonka ympärillä kiemurtelevat himon, vihan, kateuden, ahneuden, itsekkyyden ja hulluuden myrkylliset hämähäkit, jotka kietovat kaikki sielun ajatukset ja halut tahmeaan synnin verkkoon, on paholaisen valloittamattomin linnake. Harmageddon on siellä mahdollinen, sillä todellinen Saatana on jumalattomuus kaikissa ilmenemismuodoissaan.
Mutta missä jumalattomuus asuu? Ei maassa, ei yhteiskunnassa, ei filosofiassa, ei tieteessä, vaan ihmisessä itsessään.
----------------
Katkelmia, käännösvirheet suomen kielellä.
Sri Chaitanya Saraswat Math International
https://scsmathinternational.com
Uskon sielunvaellukseen.
Kristitty olen mutta/ja uskon sielunvaellukseen.
Aloittaja vaikuttaa höppänältä.
"Aloittaja vaikuttaa höppänältä."
Ei vain vaikuttaa, vaan on.
"Uskon sielunvaellukseen.
Kristitty olen mutta/ja uskon sielunvaellukseen."
Aivan kuten myös varhaisessa kristinuskossa.
"Uskon sielunvaellukseen.
Kristitty olen mutta/ja uskon sielunvaellukseen."
Aivan kuten myös varhaisessa kristinuskossa.
Se oli tiedossa aluksi myös islamissa.
Islamilaisissa kirjoituksissa reinkarnaatio ilmaistaan sanalla tanasukh, mutta ortodoksiset muslimifilosofit käyttävät tätä sanaa harvoin.
Syyrialaiset sufit, pitivät jälleensyntymistä perusperiaatteena, jolle heidän opetuksensa rakentuivat. Tämä islamin synkretistinen haara kehittyi 1100-luvulla. Sitä on harjoitettu pääasiassa Libanonissa, Jordaniassa ja Syyriassa, mutta viime aikoina sen vaikutusvalta ortodoksimuslimien keskuudessa on kasvanut, ilmeisesti sen luontaisen syvän henkisyyden ja yhteyden vuoksi muinaisiin uskontoihin, joiden viisautta pidetään kadonneena nykyaikaisille totuuden etsijöille. Keskiajalla ortodoksiseen kristilliseen koulukuntaan kuulumattomien oppineiden vainot saivat monet oppineet ja filosofit pakenemaan Euroopasta. Jotkut heistä muuttivat Persiaan, toiset Arabiaan, ja jotkut lähtivät aina Intiaan asti.
Useiden vuosisatojen ajan Muhammedin huomattavat seuraajat hyväksyivät reinkarnaatio-opin, mutta salasivat sen laajalta uskovien piiriltä.
Muiden maailmanuskontojen tavoin islam sysää sielun jälleensyntymisen teorian taka-alalle pitäen uskoa jälleensyntymiseen pahimmillaan harhaoppina ja parhaimmillaan mystikkojen ja muiden alkuperäiskansojen etuoikeutena. Islamin eri virtausten ja pyhien kirjoitusten huolellinen tutkiminen osoittaa kuitenkin, että reinkarnaatio-oppi on olennainen osa tämän opin uskonnollista perinnettä.
Uskontoja on muutettu. Sillä tavalla on helpompi hallita ihmisiä.
Onko mahdollista, että varhaiset kristityt uskoivat jälleensyntymiseen? Vaikka jotkut saattavat pitää tätä ajatusta uskomattomana, useat kristilliset lähteet (mukaan lukien Raamattu) viittaavat siihen, että vuosisatoja sitten oli yleistä uskoa, että ihminen ei tule maan päälle vain kerran, vaan useita kertoja.
Vuonna 1945 tutkijat löysivät joitakin varhaisia juutalaiskristillisiä kirjoituksia. Kaksi vuotta myöhemmin maailma kuuli Kuolleenmeren kääröistä, jotka muuttivat Raamatun historiaa. Varhaiset kristityt ja juutalaiset noudattivat Jeesuksen opetuksia - mukaan lukien käsitys ylösnousemuksesta. Tästä löytyy useita esimerkkejä muinaisista lähteistä.
"Uskon sielunvaellukseen.
Kristitty olen mutta/ja uskon sielunvaellukseen."
Aivan kuten myös varhaisessa kristinuskossa.
Se oli tiedossa aluksi myös islamissa.
Vuonna 553 jKr. 165 kirkon virkamiestä tuomitsi reinkarnaation. Sitä ennen se oli ollut kristillinen perusopetus.
Reinkarnaatio on tosiasia. Se, että se ei enää ole osa nykypäivän kristillistä uskomusta, johtuu yhdestä vallanhimoisesta naisesta, joka poistatti kaikki viittaukset reinkarnaatioon varhaisesta Raamatusta. Näennäisen pieni teko, jolla on historiallisia seurauksia: miten erilainen olisi ollut kahden viime vuosituhannen historia, jos ihmiskunta olisi tiennyt, että he itse niittäisivät (väärän)tekojensa hedelmiä tulevassa maallisessa elämässä - että heidän olisi nukuttava tekemissään sängyissä?!
Karman laki ja jälleensyntyminen: Loputtomassa kierrossa palaamme maan päälle, kunnes olemme oppineet hallitsemaan energioitamme.
Mutta palataanpa 6. vuosisadalle Kristuksen jälkeen, jolloin Bysantin keisari Justinianuksen hovissa, joka piti ihmiskunnan vankina väärän käsityksen vallassa elämän ja kuoleman todellisuudesta 1 400 vuoden ajan. Sitä edeltävinä sukupolvina jälleensyntyminen oli kristillisessä kirkossa vielä kiistaton tosiasia.
Kuten jo mainittiin, näiden uskonnollisten kiistojen aikana jälleensyntyminen ei ollut kertaakaan keskustelun aiheena. Sitä pidettiin perusdogmana, jota vuoden 451 konsiili jopa vahvisti. Kuka olisi silloin voinut kuvitella, että kristillinen teologia muuttuisi niin olennaisesti, kun Justinianus nousi Itä-Rooman valtakunnan valtaistuimelle vuonna 527, ja millaisia syvällisiä seurauksia seuraavat vuosisadat sen seurauksena saisivat?
Sitä edeltävinä sukupolvina jälleensyntyminen oli kristillisessä kirkossa vielä kiistaton tosiasia.
Kuten jo mainittiin, näiden uskonnollisten kiistojen aikana jälleensyntyminen ei ollut kertaakaan keskustelun aiheena. Sitä pidettiin perusdogmana, jota vuoden 451 konsiili jopa vahvisti. Kuka olisi silloin voinut kuvitella, että kristillinen teologia muuttuisi niin olennaisesti, kun Justinianus nousi Itä-Rooman valtakunnan valtaistuimelle vuonna 527, ja millaisia syvällisiä seurauksia seuraavat vuosisadat sen seurauksena saisivat?
Vuonna 553 jKr. 165 kirkon virkamiestä tuomitsi reinkarnaation. Sitä ennen se oli ollut kristillinen perusopetus.
Kristillinen kirkko oli pitkään kieltänyt antiikin kulttuurin, koska se piti kreikkalaisten filosofiaa uhkana maailmankuvalleen. Piilottamalla kreikkalaisten tekstit luostareihin kirkko ei kuitenkaan voinut pitää niitä salassa munkeilta, jotka kopioivat ja säilyttivät käsikirjoituksia. Näin antiikin ajatus vaikutti kristilliseen maailmankuvaan, sillä jokainen maailmankatsomus tarvitsee vankan perustan.
A. Maharaj
Eräälle tutulleni tiedemiehelle, fyysikolle, näytettiin tekstejä eräässä egyptiläisessä luostarissa (siis munkit). Alkuperäiset tekstit ja nämä tekstit käsittelivät jälleensyntymistä. Eikä niitä ole sisällytetty Raamattuun. Tekstit ovat siellä edelleen olemassa.
Munkit tietävät tästä.
https://www.facebook.com/Gaia/videos/why-was-reincarnation-removed-from-the-bible/1807452312618785/
Miksi Reinkarnaatio poistettiin Raamatusta?
https://www.youtube.com/watch?v=SyLzt_3Vyds
Miksi kristinusko poisti ja kielsi jälleensyntymisen Raamatusta?
https://www.youtube.com/watch?v=Gf6pxg-THjc
Kuinka ja miksi Reinkarnaatiokirjoitukset poistettiin tai jätettiin pois kristillisestä Raamatusta
Poistettiin reinkarnaatio-oppi Raamatusta, koska silloin on parempi hallita ihmistä pelon kautta.
Eräs tuntemani fyysikko sai eräältä munkilta tietoa teksteistä, joita ei ollut Raamatussa. Nämä tekstit käsittelivät jälleensyntymistä. Se oli luostari Egyptissä. Ja siellä, Egyptiläisessä luostarissa, nämä tekstit ovat säilyneet tähän päivään asti.
Reinkarnaatio-oppi kiellettiin, koska se antaa ihmisille valtaa. Reinkarnaatio oli ristiriidassa niiden muutamien piispojen ja diakonien pyrkimysten kanssa, jotka tunsivat, että heidän yksin tulisi jakaa totuus kansanjoukoille. Tätä autoritaarista kuristusotetta vahvistaa oppi "yksi mahdollisuus - yksi elämä", koska henkilö, joka virheellisesti päätti ajatella itse ja hylkäsi hierarkian auktoriteetin, ei saisi toista tilaisuutta oikaista asioita, jos hän arvaisi väärin. Hierarkian kanta on, että ikuinen kadotus ilman ehdonalaista vapautusta olisi niiden peruuttamaton kohtalo, jotka uskaltavat kyseenalaistaa hierarkian auktoriteetin.
Varhaiskeskiajalla opit pre-eksistenssistä ja reinkarnaatiosta olivat olemassa vain Jeesuksen salaisina opetuksina. Vuonna 553 jKr. nämä tiedot julistettiin Konstantinopolin toisessa konsiilissa harhaopiksi. Rooman kirkko päätti tuhota kaikki opetukset, joissa niistä puhuttiin. Katolinen oppi ja pappien rikkauksien lähde olisivat voineet olla vaarassa, jos ihmiset olisivat uskoneet palaavansa elämään monta kertaa. Vanhaa tietoa kohtasi sama kohtalo kuin monia muinaisia, esikristillisten kirjailijoiden kirjoittamia kirjoja. Piispat pelkäsivät tietoa, joka voisi todistaa, että kirkkoinstituutio ei ollutkaan ainoa vaihtoehto tuoda ihmisille "iankaikkista elämää".
Jos totuus paljastuisi, koko kristinuskolta menisi pohja alta, ja miten voisitte vielä hallita ihmisiä. Pelolaa hallitaan.
Katolinen kirkko tukahdutti tarkoituksellisesti kaikki kirjalliset todisteet jälleensyntymisestä varhaiskristillisissä opetuksissa ja Raamatussa.
Vatikaanin salaiset arkistot sisältävät synkkiä asioita – ja ne pysyvät pääosin piilossa.
Olisiko maailma jo kypsä avaamaan vatikaanin salaiset arkistot tutkijoille valottaaksemme, historiaa, uskonnonhistoriaa ja omaa alkuperäämme?
https://www.iltalehti.fi/ulkomaat/a/6b428a73-5d51-4bfd-bd27-cb7a1deb4c87
Vatikaanin salaiset arkistot sisältävät synkkiä asioita – Ja ne pysyvät pääosin piilossa
Arkisto on kulloisenkin paavin henkilökohtaista omaisuutta.
Kyllä, Vatikaani on tietoinen jälleensyntymisestä, mutta sitä ei voida julkaista. Muuten niin rikas instituutio köyhtyy.
"Juuri näin. Pitäisi hyväksyä että jokaisella on oma uniikki matkansa. Kiitos kuuluu kaikelle, jopa arpikudosta rakastavalle trollille."
Bravo bravissimo!
"On päivänselvää, että karman laki ja jälleensyntyminen on sielunvihoIIisen eksytys, jossa ihminen joutuu kantamaan raskasta syyllisyyden taakkaa,"
Mutta onko normaalia kantaa jonkin kaukaisen esi-isän taakkaa?
Jīva (yksilöllinen tietoisuus, ikuinen minuus) ei kanna moraalista vastuuta Aatamin, Eevan tai minkään muun olennon teoista.
Karman laki on muka julma. Jälleensyntyminen on muka julmaa. Mutta ikuinen helvetti ei ole julma?
https://danielbwallace.com/2012/10/08/fifteen-myths-about-bible-translation/
SANA IKUISUUS ON VÄÄRIN KÄÄNNETTY.
¨ Onesimus on Filemonin orja ikuisesti?
Onko hän edelleen hänen orjansa (Fil. 1:15)?
Joona oli kalassa ikuisesti [olam]. Mutta vain siihen asti, kunnes hän lähti kolme päivää myöhemmin (Jon. 1:17; 2:6).
Onko Joona edelleen kalassa?
Onko se nyt niin hirveä ajatus, että olemme eläneet ennekin, ja tulemme elämään uudelleenkin?
Ei tänne ikuisesti kuitenkaan tarvitse syntyä, kun olemme eläneet täällä tarpeeksi monta kertaa, niin ei tarvitse tänne enää uudelleen syntyä, me ansaitsemme senkin, elämällä, oppimalla, viisastumalla, kunnes olemme täydellisen viisaita, ja olemme sen työllämme ansainneet.
"Ei tänne ikuisesti kuitenkaan tarvitse syntyä"
Ei tarvitse, jos herää tietämättömyyden unesta ja ala kulkea heräämisen polkua kohti.
Pelottelu estää heräämisen, pelon vallitessa edistystä ei voi tapahtua. Pelottelu-uskonnot estää ihmisiä kehittymästä, vaan päinvastoin jarruttaa heidän kehitystään.
Edgar Cayse kertoi muuten Jeesuksen edelliset inkarnaatiot, Jeesus oli mm. Adam, Melkisedek, Jakob, ja moni muukin.
Caysella on hyvin paljon materiaalia Jeesukseen liittyen, vaikka hän ei edes uskonut reinkarnaatioon.
Reinkarnaatio tiedettiin jo Egyptissä, ja Antiikin Kreikassa, paljon ennen Jeesusta, se usein virheellisesti liitetään vain Idän oppeihin.
Mielenkiintoinen tapaus se Case!
Mielenkiintoinen tapaus se Edgar Cayse.
Se oli Elia, ihan Raamatun mukaan!
Johannes Kastaja tarkoitin!
"Reinkarnaatio tiedettiin jo Egyptissä, ja Antiikin Kreikassa, paljon ennen Jeesusta, se usein virheellisesti liitetään vain Idän oppeihin."
Myös islamissa se oli alussa tiedossa!
Aluksi kristinuskossa ja myös islamissa tiedettiin jälleensyntymistestä.
Islamilaisissa kirjoituksissa reinkarnaatio ilmaistaan sanalla tanasukh, mutta ortodoksiset muslimifilosofit käyttävät tätä sanaa harvoin.
Syyrialaiset sufit, pitivät jälleensyntymistä perusperiaatteena, jolle heidän opetuksensa rakentuivat. Tämä islamin synkretistinen haara kehittyi 1100-luvulla. Sitä on harjoitettu pääasiassa Libanonissa, Jordaniassa ja Syyriassa, mutta viime aikoina sen vaikutusvalta ortodoksimuslimien keskuudessa on kasvanut, ilmeisesti sen luontaisen syvän henkisyyden ja yhteyden vuoksi muinaisiin uskontoihin, joiden viisautta pidetään kadonneena nykyaikaisille totuuden etsijöille. Keskiajalla ortodoksiseen kristilliseen koulukuntaan kuulumattomien oppineiden vainot saivat monet oppineet ja filosofit pakenemaan Euroopasta. Jotkut heistä muuttivat Persiaan, toiset Arabiaan, ja jotkut lähtivät aina Intiaan asti.
Useiden vuosisatojen ajan Muhammedin huomattavat seuraajat hyväksyivät reinkarnaatio-opin, mutta salasivat sen laajalta uskovien piiriltä.
Muiden maailmanuskontojen tavoin islam sysää sielun jälleensyntymisen teorian taka-alalle pitäen uskoa jälleensyntymiseen pahimmillaan harhaoppina ja parhaimmillaan mystikkojen ja muiden alkuperäiskansojen etuoikeutena. Islamin eri virtausten ja pyhien kirjoitusten huolellinen tutkiminen osoittaa kuitenkin, että reinkarnaatio-oppi on olennainen osa tämän opin uskonnollista perinnettä.
Uskontoja on muutettu. Sillä tavalla on helpompi hallita ihmisiä.
Varhaiset kristityt uskoivat jälleensyntymiseen? Vaikka jotkut saattavat pitää tätä ajatusta uskomattomana, useat kristilliset lähteet (mukaan lukien Raamattu) viittaavat siihen, että vuosisatoja sitten oli yleistä uskoa, että ihminen ei tule maan päälle vain kerran, vaan useita kertoja.
Vuonna 1945 tutkijat löysivät joitakin varhaisia juutalaiskristillisiä kirjoituksia. Kaksi vuotta myöhemmin maailma kuuli Kuolleenmeren kääröistä, jotka muuttivat Raamatun historiaa. Varhaiset kristityt ja juutalaiset noudattivat Jeesuksen opetuksia - mukaan lukien käsitys ylösnousemuksesta. Tästä löytyy useita esimerkkejä muinaisista lähteistä.
Vuonna 553 jKr. 165 kirkon virkamiestä tuomitsi reinkarnaation. Sitä ennen se oli ollut kristillinen perusopetus.
Reinkarnaatio on tosiasia. Se, että se ei enää ole osa nykypäivän kristillistä uskomusta, johtuu yhdestä vallanhimoisesta naisesta, joka poistatti kaikki viittaukset reinkarnaatioon varhaisesta Raamatusta. Näennäisen pieni teko, jolla on historiallisia seurauksia: miten erilainen olisi ollut kahden viime vuosituhannen historia, jos ihmiskunta olisi tiennyt, että he itse niittäisivät (väärän)tekojensa hedelmiä tulevassa maallisessa elämässä - että heidän olisi nukuttava tekemissään sängyissä?!
Karman laki ja jälleensyntyminen: Loputtomassa kierrossa palaamme maan päälle, kunnes olemme oppineet hallitsemaan energioitamme.
Raamatussa on jälkiä reinkarnaatiosta, joita ei osattu poistaa, esimerkikis Esaun tapaus.
Missään muualla kuin Johanneksen ensimmäisessä kirjeessä (1 Joh. 5:7) — ja tämä on epäilemättä hyvin myöhäinen lisäys — Raamatusta ei löydy suoraa vahvistusta Pyhän Kolminaisuuden opille siinä muodossa kuin kirkko sen muotoili. Suoran todistusaineiston puute ei kuitenkaan tarkoita, että kolminaisuusoppi olisi vieras evankelistien opetukselle. Päinvastoin, kolminaisuuden oppia pidettiin, ja ortodoksisessa kirkossa sitä pidetään yhä, ainoana oikeana oppina suuresta jumalallisesta totuudesta, joka on esitetty Uudessa testamentissa. Mikään ei estä meitä olettamasta, että sama pätee myös reinkarnaation oppiin… Tämän opin tueksi voidaan löytää runsaasti todistusaineistoa Raamatusta, kirkkoisien kirjoituksista sekä myöhemmästä kristillisestä kirjallisuudesta.
Vaikka yksittäiset historialliset lähteet väittävät, että sielunvaelluksen oppi sai kristillisessä maailmassa vain harvojen vapaamielisten ajattelijoiden kannatusta, tämän opin historiasta kristinuskon piirissä voidaan sanoa huomattavasti enemmän kuin yleensä esitetään.
Justinian I todella vaikutti teologisiin kiistoihin ja lähetti teologisia linjauksia ennen kokousta (vuonna 543 ns. Origenes-vastaisia anateemoja). Tämä on historiallisesti totta.
Varhaisessa kristinuskossa esiintyi platonistista sielufilosofiaa (esim. sielun pre-eksistenssi, hengellinen puhdistuminen).
Kirkko hylkäsi reinkarnaation.
Ei ole väliä, ketään täällä Raamattu ei kiinnosta!
Islam tuli paljon Jeesuksen jälkeen, Mohammed tuskin tiesi reinkarnaatiosta, kristinuskokin oli 600-luvulla puhdistettu sellaisesta ns. harhaopista.
Sufit sitten toivat sen Intiasta Islamiin, harmi, että heidät on julistettu vääräoppisiksi, koska Islam olisi aivan toisenlainen uskonto, jos suufeilta olisi kysytty.
Luultavasti ihmiset ovat tienneet reinkarnaatiosta jo hyvin kauan sitten, ei se mikään salaisuus ole moneen tuhanteen vuoteen ollut edes täällä lännessä.
Aivan!
https://booksatstones.com.au/p/international-fiction-the-reincarnation-of-edgar-cayce
Ekö se Davod Wilcock oole Edgar Caysen reinkarnaatio?
https://i.pinimg.com/236x/a9/26/f8/a926f85cc20b8bd12396746735e08b04.jpg
Edgar Cayce (1877–1945) oli länsimaiden merkittävimpiä mystikkoja ja selvänäkijöitä, jonka lukuisat ennustukset reinkarnaatiosta, sielun kehityksestä, terveysasioista ja maapallon muutoksista muodostavat perinnön, joka on vaikuttanut lukemattomiin ihmisiin. Cayce ennusti myös palaavansa vuonna 1998. David Wilcockin elämään liittyvät tosiasiat ja olosuhteet muodostavat vakuuttavan perusteen sille, että hän on Edgar Caycen reinkarnaatio. Tässä kirjassa hyödynnetään lukuisia lähteitä tämän hämmästyttävän väitteen uskottavaksi tutkimiseksi.
https://booksatstones.com.au/p/international-fiction-the-reincarnation-of-edgar-cayce
Cayce ennusti myös palaavansa vuonna 1998.
https://booksatstones.com.au/p/international-fiction-the-reincarnation-of-edgar-cayce
Jännä tyyppi se Cayse!
Nikean kirkolliskokous karsi pois kaiken tiedon
Anonyymi-ap
2026-07-13 13:33:23
Nikean kirkolliskokous karsi pois kaiken tiedon, joka käsitteli sellaista hengellisyyttä, jonka hallitseva luokka kielsi. Joitakin heidän sensuroimiaan käsitteitä olivat muun muassa ajatus sielun jälleensyntymisestä useiden elämien aikana.
----------------------
Eräälle tuntemalleni fyysikolle, B.S.Swamille, egyptiläisen luostarin munkit näyttivät hänelle alkuperäisiä kristinuskon tekstejä, joita ei ole Raamatussa. Nämä tekstit käsittelivät jälleensyntymistä, ja kristityt munkit tiesivät tämän.
-------------------
Palautetaan taas.
Täällä puhutaan kristinuskosta vai sen takia, ekstremistit eivät jätä hinduja rauhaan; muuten kukaan ei olisi sanonut siitä sanaakaan.
JEESUKSEN KADONNEET VUODET
Jeesus hän jätti kotimaansa Juudean pian lapsuutensa jälkeen ja oli poissa useita vuosia ennen kuin palasi syntymämaahansa ja aloitti hengellisen työnsä.
GNOSTILAISTEN TUKAHDUTTAMINEN
Samalla tavalla kuin yritettiin tukahduttaa Aleksandriassa opetettujen mysteerikoulujen uudelleen nousu, uusi Rooman hyväksymä valtionuskonto — virallinen kristinusko, jota kutsun konstantinukseksi — aloitti varhaisten todellisten kristittyjen, gnostilaisten, tukahduttamisen.
Filosofiat, joihin esoteerinen kristinusko perustuu, ovat tuhansia vuosia vanhempia kuin ensimmäisen vuosisadan kertomukset Jeesuksesta.
Gnostilaisuus tulee kreikan sanasta gnosis, joka tarkoittaa tietoa.
Gnostilaisuus oli ensimmäisen ja toisen vuosisadan uskonnollinen järjestelmä, jonka seuraajat kirjoittivat ja harjoittivat kristinuskoa edeltävää filosofiaa, jota Jeesuksen väitetään opiskelleen ja opettaneen.
Luonnollisesti tällainen esoteerinen tieto täytyi poistaa varhaisesta ulkoisesta kristinuskosta varhaisen kirkon toimesta, jotta gnostilaisuuden mahdollisesti muuttava voima ei saisi jalansijaa Rooman valtakunnassa eikä uhkaisi vakiintuneen hallitsevan luokan valtaa.
Nag Hammadin kirjoitukset ja muut gnostilaiset tekstit, kuten Pistis Sophia eli "Usko ja viisaus", sisälsivät ajatuksia, joita tuon ajan hallitsijat eivät varmasti halunneet leviävän laajalle.
Näihin opetuksiin kuului tieto näkymättömästä maailmasta, johon sisältyi käsitys kosmisesta moraalilaista, joka hallitsee vapaan tahdon perusteella tehtyjen tekojen seurauksia.
Gnostilaiset opettivat ja ymmärsivät luonnonlain filosofiansa ytimessä ja paljastivat sen hallinnan, mitä gnostilaiset kutsuivat arkoneiksi.
Arkoneilla tarkoitettiin maan hallitsijoita ja valtaluokkaa.
Jeesus ei pyytänyt ketään perustamaan uskontoa hänen nimensä ympärille. Sen tekivät ihmiset hänen olemassaolonsa jälkeen.
Täällä puhutaan kristinuskosta vai sen takia, ekstremistit eivät jätä hinduja rauhaan; muuten kukaan ei olisi sanonut siitä sanaakaan.
Nikean kirkolliskokoukseen ja esittää sen tapahtumana, jossa Konstantinus hallitsi tilaisuutta kuin kuningas, kokouksessa poistettiin sellaisia hengellisiä näkemyksiä, joita hallitseva luokka ei hyväksynyt. Näihin hän lukee esimerkiksi ajatuksen sielun jälleensyntymisestä useiden elämien aikana,uusi uskonnollinen järjestelmä ei halunnut ihmisten ajattelevan, että kuolema olisi vain siirtymävaihe tai että tietoisuus voisi jatkaa kokemista useiden elämien kautta fyysisessä maailmassa.
aiempi käsitys naisten tasa-arvoisesta asemasta hengellisen tiedon opettajina poistettiin,naiset olivat aiemmin voineet toimia hengellisinä opettajina siinä missä miehetkin, mutta uusi uskonnollinen järjestelmä muuttui patriarkaaliseksi ja rajoitti naisten asemaa,ne poistettiin erityisesti varhaisten gnostilaisten tekstien, kuten Nag Hammadin kirjaston, syrjäyttämisen kautta.
Suurin isku varhaiselle kristilliselle filosofialle tapahtui pyhien kirjoitusten muuttamisen kautta.
He vain korvasivat yhden jumalan toisella antaakseen ihmisille matalamman tason, vesitetyn version omasta uskonnostaan, johon uskoa. He myös loivat vahvasti sensuroidun kanonisoidun Raamatun tekstin, joka poisti ja tukahdutti satoja hengellistä ja esoteerista tietoa sisältäneitä kirjoja, mukaan lukien Nag Hammadin kirjaston, josta puhumme myöhemmin.
Heidän tehtävänsä oli pyyhkiä totuus pois ja syöttää ihmisille valheita. He olivat tavallaan aikansa moderni media. Tässä on kuvaus Nikean kirkolliskokouksesta, jossa Konstantinus hallitsee kuninkaana etualalla ja jota yksi papeista loukkaa.
Nikean kirkolliskokous karsi pois kaiken tiedon, joka käsitteli sellaista hengellisyyttä, jonka hallitseva luokka kielsi. Joitakin heidän sensuroimiaan käsitteitä olivat muun muassa ajatus sielun jälleensyntymisestä useiden elämien aikana.
Kaikki tämä poistettiin kanonisista kirjoituksista. Tämän uuden uskonnon aikana ei saanut edes ajatella ajatusta, että kuolema ei olisi tietoisuuden loppu, vaan ainoastaan tämän elämänvaiheen päättyminen — että palaisimme tänne ja jatkaisimme kokemuksia toisessa elämässä.
He halusivat ajatuksen siitä, että kaikki tapahtuu vain kerran, eivätkä halunneet ihmisten uskovan, että voisimme oppia asioita ja saada kokemuksia useiden fyysisen maailman elämien kautta.
He poistivat myös ajatuksen jokaisen yksilön suorasta, välittäjästä riippumattomasta yhteydestä Luojaan ja luomakuntaan. He halusivat sinun tarvitsevan välittäjän sinun ja jumalallisen välille, sinun ja Jumalan välille. Uudessa valtion hyväksymässä uskonnossa sinun täytyi kulkea papin kautta.
He myös hävittivät jo olemassa olleen käsityksen naisten tasa-arvosta miesten kanssa heidän oikeudessaan opettaa hengellistä tietoa — toisin sanoen toimia osana pappisluokkaa tai hengellistä opetusluokkaa.
Naiset ovat aivan yhtä kykeneviä tähän kuin miehetkin, mutta tästä uudesta uskonnosta tuli patriarkaalisen kontrollin muoto, koska se alisti naiset ja kielsi heitä toimimasta näissä tehtävissä.
Pelkkien ulkoisten uskontojen kautta ei voi saavuttaa totuutta, vaan täytyy mennä syvemmälle sisäiseen filosofiaan ja ymmärrykseen, kohti puhdasta tietoisuutta sekä luonnonlain ja moraalin täydellistä ymmärtämistä.
kristittyjen ongelma ei koske vain kristinuskoa. Jäljittelijöitä löytyy kaikista uskonnoista ja mystisistä perinteistä. Monet ihmiset kantavat jonkin perinteen nimeä, mutta eivät ymmärrä sen alkuperäisiä periaatteita.
Aito kristinukoo kaapattu sitä ei enää ole!
Ihmisille on myyty väärennetty tuote, eli nykyinen kristinusko!
Jos ymmärrät kristinuskon esoteerisen muodon, sinua ei voida ulkoapäin kontrolloida manipuloijan tai manipuloijaluokan toimesta.
Todelliset kristityt ymmärtävät ihmisen tietoisuuden. He eivät kaihda sanaa ”tietoisuus”.
Moraalilaki ei koske olentoja, joiden tietoisuuden kehitystaso, aivokemia ja neurologinen rakenne eivät mahdollista moraalin ja oikean sekä väärän erottamista.
Uuden testamentin Kristus-hahmo on tämän aurinkosankari-perinteen jatkumo ja symboli. Hän edustaa luonnonlain täydellistä ilmentymää.
Nikean kirkolliskokoukseen ja esittää sen tapahtumana, jossa Konstantinus hallitsi tilaisuutta kuin kuningas, kokouksessa poistettiin sellaisia hengellisiä näkemyksiä, joita hallitseva luokka ei hyväksynyt.
Näihin hän lukee esimerkiksi ajatuksen sielun jälleensyntymisestä useiden elämien aikana,uusi uskonnollinen järjestelmä ei halunnut ihmisten ajattelevan, että kuolema olisi vain siirtymävaihe tai että tietoisuus voisi jatkaa kokemista useiden elämien kautta fyysisessä maailmassa.
Äänestä
Apokryfiset evankeliumit ja Jeesuksen sanat
Apokryfiset evankeliumit (kuten Tuomaan evankeliumi) tarjoavat mielenkiintoisia lisätietoja Jeesuksen opetuksista, joita ei löydy perinteisistä kanonisista evankeliumeista. Esimerkiksi Tuomaan evankeliumissa Jeesus opettaa enemmän persoonallista valaistumista ja sisäistä ymmärrystä, mikä muistuttaa hyvin läheisesti idän filosofioita.
Joitain esimerkkejä apokryfista:
Tuomaan evankeliumissa Jeesus puhuu "sisäisestä valosta" ja "itsen tuntemisesta" – nämä teemat ovat hyvin samankaltaisia kuin buddhalaisessa meditaatiossa tai vedantassa.
"Kun te löydätte itsenne, silloin te löydätte minut. Ja kun te olette löytänyt minut, te löydätte kuninkuuden, ja kun te olette löytäneet kuninkuuden, te menette taivasten valtakuntaan." (Tuomaan evankeliumi, 108)
Muut apokryfiset evankeliumit kuten Maria Magdaleenan evankeliumi ja Filippuksen evankeliumi keskittyvät enemmän Jeesuksen opetuksiin, jotka liittyvät sisäiseen valaistumiseen ja henkiseen vapautumiseen – jälleen, samoja teemoja, joita idän filosofiat käsittelevät.
Raamatun tekstin ja Jeesuksen alkuperäisen sanoman suhde
Tämä on keskeinen kysymys, jonka nostan esille: Raamatun evankeliumeissa ei ole Jeesuksen alkuperäistä opetusta juuri lainkaan, tai erittäin vähän. Monet historioitsijat ja teologit ovat samaa mieltä siitä, että mitä me nykyään pidämme "Raamatun Jeesuksena", on toisen ja kolmannen polven tulkinta siitä, mitä Jeesus alun perin sanoi ja teki.
Raamatun evankeliumit (Matteus, Markus, Luukas, Johannes) on kirjoitettu noin 30–60 vuotta Jeesuksen kuoleman jälkeen. Näissä kirjoituksissa on jo teologista muokkausta ja historiallisia tulkintoja, jotka heijastavat varhaisen kirkon kehitystä, eivätkä ole pelkästään historiallisia faktoja Jeesuksen sanomasta.
Evankeliumit eivät ole Jeesuksen sanakirja. Ne ovat uskon ja opetusten esityksiä, joissa on mukana kirjoittajien henkilökohtaiset tulkinnat, ja ne on käännetty ja muokattu eri kielille. Monet Jeesuksen alkuperäiset sanat ja opetukset ovat jääneet kadoksiin tai muutettuina.
Teologinen kehitys ja dogmaattinen muokkaus
Kristillinen teologia ja dogmaattinen kehitys ovat osittain luoneet kuvan Jeesuksesta, joka poikkeaa alkuperäisestä:
Jeesuksen jumalallistaminen (esim. "Jeesus on Jumalan Poika") kehittyi kirkollisessa teologiassa, ja tätä ei löydy suoraan Raamatun alkuperäisistä teksteistä.
Ristiinnaulitseminen ja pelastusoppi: Vaikka Jeesus varmasti puhui pelastuksesta ja Jumalan valtakunnasta, pelastusoppi on monilta osin saanut dogmaattista muotoa myöhemmin, erityisesti Paavalin kirjeissä, joissa hän painottaa Jeesuksen kuoleman merkitystä maailman syntien sovittajana. Tämä on monin tavoin keskeneräinen prosessi, joka muuttui ajan myötä.
Yhteys idän opetuksiin
Jeesuksen alkuperäinen sanoma, erityisesti rakkaus ja sisäinen muutos, muistuttaa idän filosofioita:
Että kärsimys poistetaan myötätunnon, rakkauden ja tietoisuuden avulla.
Tässä on tärkeä oivallus: Jeesuksen alkuperäistä sanomaa on varjostettu ja muokattu monien historiallisten, kielellisten ja teologisten kehitysten kautta, mutta sen ytimessä on aina ollut rakkaus, myötätunto ja sisäinen herääminen. Tämä tekee Jeesuksen opetuksista monella tavalla yhteensopivia idän filosofioiden kanssa.
Äänestä
Gospel of Thomas (täydellinen teksti)
https://www.gnosis.org/naghamm/gosthom.html
Tämä on tärkein:
sisältää 114 Jeesuksen lausetta (logionia)
ei tarinaa, pelkkää opetusta
hyvin “sisäiseen oivallukseen” keskittyvä
Esimerkkejä suoraan tekstistä:
“The kingdom is inside of you and it is outside of you.”
“When you know yourselves, then you will be known…”
“If you bring forth what is within you, what you bring forth will save you.”
Gospel of Philip
https://www.gnosis.org/naghamm/gop.html
Tässä Jeesuksen sanat ovat enemmän hajautettuina opetuksiin.
Keskeisiä kohtia:
“Truth did not come into the world naked, but it came in types and images.”
“Ignorance is slavery. Knowledge is freedom.”
Gospel of Mary
https://www.gnosis.org/library/marygosp.htm
Tässä Jeesus opettaa erityisesti:
sisäistä näkemistä
pelon ylittämistä
sielun vapautumista
Esimerkki:
“Where the mind is, there is the treasure.”
http://www.gnosis.org/library/marygosp.htm
The Gospel of Mary is found in the Berlin Gnostic Codex (Papyrus Berolinensis 8502). This very important and well-preserved codex was discovered in the late-nineteenth century somewhere near Akhmim in upper Egypt. It was purchased in Cairo in 1896 by a German scholar, Dr. Carl Reinhardt, and then taken to Berlin.
The codex (as these ancient books are called) was probably copied and bound in the late fourth or early fifth century. It contains Coptic translations of three very important early Christian Gnostic texts: the Gospel of Mary, the Apocryphon of John, and the Sophia of Jesus Christ. The texts themselves date to the second century and were originally authored in Greek.
http://www.gnosis.org/library/marygos
The Gospel According to Mary Magdalene
Archive | Library | Bookstore | Index | Web Lectures | Ecclesia Gnostica | Gnostic Society
http://www.gnosis.org/naghamm/gop.html
The Nag Hammadi Library
The Gospel of Philip
Translated by Wesley W. Isenberg
A Hebrew makes another Hebrew, and such a person is called "proselyte". But a proselyte does not make another proselyte. [...] just as they [...] and make others like themselves, while others simply exist.
The slave seeks only to be free, but he does not hope to acquire the estate of his master. But the son is not only a son but lays claim to the inheritance of the father. Those who are heirs to the dead are themselves dead, and they inherit the dead. Those who are heirs to what is living are alive, and they are heirs to both what is living and the dead. The dead are heirs to nothing. For how can he who is dead inherit? If he who is dead inherits what is living he will not die, but he who is dead will live even more.
A Gentile does not die, for he has never lived in order that he may die. He who has believed in the truth has found life, and this one is in danger of dying, for he is alive. Since Christ came, the world has been created, the cities adorned, the dead carried out. When we were Hebrews, we were orphans and had only our mother, but when we became Christians, we had both father and mother.
http://www.gnosis.org/naghamm/gop.html
http://www.gnosis.org/naghamm/gosthom.html
The Nag Hammadi Library
The Gospel of Thomas
Translated by Stephen Patterson and Marvin Meyer
(Visit the Gospel of Thomas Collection for other translations and additional information)
Kun luet näitä, kiinnitä huomiota tähän
Näissä teksteissä Jeesus puhuu usein:
itsen tuntemisesta
sisäisestä valosta
siitä, että valtakunta on jo tässä
tiedosta (gnosis), joka vapauttaa
Ja juuri nämä kohdat ovat niitä, jotka muistuttavat eniten Vedanta-ajattelua.
Anonyymi00103
2026-04-12 13:03:56
Anonyymi00102 kirjoitti:
http://www.gnosis.org/naghamm/gosthom.html
The Nag Hammadi Library
The Gospel of Thomas
Translated by Stephen Patterson and Marvin Meyer
(Visit the Gospel of Thomas Collection for other translations and additional information)
Kun luet näitä, kiinnitä huomiota tähän
Näissä teksteissä Jeesus puhuu usein:
itsen tuntemisesta
sisäisestä valosta
siitä, että valtakunta on jo tässä
tiedosta (gnosis), joka vapauttaa
Ja juuri nämä kohdat ovat niitä, jotka muistuttavat eniten Vedanta-ajattelua.
Yksi erityisen “vedantinen” kohta (suosittelen lukemaan heti)
Tuomaan evankeliumi, logion 70:
“If you bring forth what is within you, what you bring forth will save you.”
Tämä on käytännössä sama ajatus kuin Vedantassa:
totuus ja vapautuminen ovat jo sinussa
Kun Jeesus sanoo:
“The kingdom is inside of you and it is outside of you.”
Vedantan näkökulmasta tämä kuulostaa lähes samalta kuin ajatus, että Brahman on kaikkialla – sekä sisäinen että ulkoinen todellisuus. Vedanta opettaa, että ei ole todellista eroa “minun” ja “maailman” välillä, vaan sama perimmäinen todellisuus läpäisee kaiken. Jeesuksen lause voidaan ymmärtää niin, että jumalallinen todellisuus ei ole erillinen paikka, vaan olemisen perusta.
Kun Jeesus sanoo:
“When you know yourselves, then you will be known.”
Tämä muistuttaa suoraan Vedantan ydintä: itsen tunteminen on kaiken tiedon perusta. Vedantassa ajatellaan, että kun ihminen oivaltaa todellisen minänsä (Atman), hän samalla oivaltaa koko todellisuuden. “Teidät tunnetaan” voidaan tulkita niin, että ihminen tulee osaksi tietoista kokonaisuutta – hän ei ole enää erillinen.
Kun Jeesus sanoo:
“If you bring forth what is within you, what you bring forth will save you.”
Tämä on ehkä lähimpänä Vedantaa. Siinä pelastus ei tule ulkopuolelta, vaan siitä, että ihminen tuo esiin todellisen luontonsa. Vedantassa tämä tarkoittaa sitä, että ihminen oivaltaa olevansa jo perimmäinen todellisuus. Mikään uusi ei tule – vain harha poistuu.
Kun Jeesus sanoo:
“If you do not know yourselves, you dwell in poverty.”
Vedantassa tietämättömyys (avidya) on juuri tämä “köyhyys”. Ihminen elää rajallisena, vaikka hänen todellinen luontonsa on rajaton. Jeesuksen käyttämä kieli on eri, mutta ajatus on hyvin samansuuntainen: tietämättömyys omasta olemuksesta on perimmäinen ongelma.
Kun Jeesus sanoo:
“When you make the two one… then you will enter the kingdom.”
Tämä voidaan lukea Vedantan ei-dualismin (advaita) kautta. Siinä kaikki kaksinaisuudet – minä ja maailma, henki ja aine, sisäinen ja ulkoinen – nähdään lopulta yhtenä. Jeesuksen lause kuulostaa siltä, että pelastus tapahtuu, kun tämä jako katoaa.
Kun siirrytään Gospel of Philip -tekstiin ja kohtaan:
“Ignorance is slavery. Knowledge is freedom.”
Tämä on lähes suora Vedantan perusopetus. Ihminen ei ole sidottu siksi, että maailma olisi sinänsä vankila, vaan siksi että hän ei näe oikein. Vapaus ei ole fyysinen tila, vaan tietoisuuden tila.
http://www.gnosis.org/naghamm/gosthom.html
The Nag Hammadi Library
http://www.gnosis.org/naghamm/gosthom.html
Jeesuksen opetusten yhteys "idän saatanallisiin oppeihin"
Tuomaan evankeliumi (Logion 3)
“The kingdom is inside of you and it is outside of you.”
Vedanta: Brahman ei ole kaukana, se on sekä sisäistä tietoisuutta että koko maailman olemus. Jumalallinen ei ole erillinen, vaan kaikkea läpäisevä.
Tuomaan evankeliumi (Logion 70)
“If you bring forth what is within you, what you bring forth will save you.”
Vedanta: Vapautuminen ei ole ulkoinen tapahtuma, vaan oivallus Atmanin (todellisen minän) olemassaolosta. Totuus on jo sinussa, se täytyy vain nähdä.
Tuomaan evankeliumi (Logion 1)
“And he said, ‘Whoever discovers the interpretation of these sayings will not taste death.’”
Vedanta: Kun ihminen ymmärtää oman todellisen olemuksensa, hän ei enää “kuole” tietämättömyyteen; tietoisuus jatkuu ajattomana.
Filippuksen evankeliumi
“Ignorance is slavery. Knowledge is freedom.”
Vedanta: Avidya (tietämättömyys) pitää ihmisen sidottuna maya-maailmaan. Vapaus tulee gnosis-tyyppisen ymmärryksen kautta — oivalluksesta todellisesta olemuksesta.
Maria Magdaleenan evankeliumi
“Where the mind is, there is the treasure.”
Vedanta: Mieli/tietoisuus määrää kokemuksen. Jos mieli on kiinnittynyt Atmanin oivallukseen, silloin on aito aarre, sisäinen valo.
Tuomaan evankeliumi (Logion 22)
“When you make the two one… then you will enter the kingdom.”
Vedanta: Dualismi (minä ja maailma, sisäinen ja ulkoinen) hälvenee, ja tietoisuus kokee ykseyden — advaita.
Tuomaan evankeliumi (Logion 28)
“Know what is in front of your face, and what is hidden from you will be revealed to you.”
Vedanta: Totuus on läsnä, mutta ilman oivallusta se pysyy piilossa. Sisäisen näkemisen kautta maya hälvenee.
Filippuksen evankeliumi
“Those who say they will die first and then rise are mistaken.”
Vedanta: Todellinen ylösnousemus on sisäinen, tietoisuuden muutos. Ei odoteta tulevaa tapahtumaa, vaan vapautuminen on tässä ja nyt.
Tuomaan evankeliumi (Logion 108)
“When you find yourselves, then you will be known, and you will realize that you are children of the living Father.”
Vedanta: Kun ihminen tunnistaa Atmanin, hän ymmärtää olevansa samaa perimmäistä todellisuutta kuin kaikki muutkin.
Maria Magdaleenan evankeliumi
“Do not lay down rules beyond what I have appointed you.”
Vedanta: Ulkoiset säännöt eivät johda totuuteen; tärkeintä on sisäinen ymmärrys ja oivallus.
Kun nämä kymmenen sitaattia asetetaan rinnakkain Vedantan opetusten kanssa, kuvio on selvä: totuus ei ole kaukana, pelastus tai vapautuminen ei ole ulkoinen tapahtuma, vaan sisäinen oivallus. Tietoisuus ja itsen tunteminen ovat keskiössä, dualismi hälvenee ja maailma nähdään oikeassa suhteessa – juuri niin kuin Upanishadeissa opetetaan. Apokryfiset evankeliumit ja Vedanta puhuvat eri kielellä, mutta sanoma kulkee samaa polkua: katso sisään, näe todellinen olemuksesi, ja vapaus seuraa.
Vedanta ja erityisesti klassinen Advaita Vedanta on tosiaan impersonalistinen (non-dualistinen), kun taas Gaudiya Vaishnavismi (vaihtoehtoisesti bhakti-traditio) on personalistinen ja korostaa suhdetta persoonalliseen Jumalaan.
Advaita Vedanta – impersonalistinen linja
Perustuu Opetuksiin kuten Upanishadit, Brahma Sutrat ja Shankaracharya.
Keskeinen ajatus: Brahman on yksi, ei-dualinen, eikä sillä ole persoonallisia ominaisuuksia.
Atman (sisäinen itse) on identtinen Brahmanin kanssa, ja vapautuminen (moksha) tarkoittaa tämän tunnistamista.
Jumaluus ei ole persoonallinen olento, vaan perimmäinen todellisuus, jonka läsnäolo on kaikkialla.
Monikanavainen julkaiseminen lisää todennäköisyyttä sille, että sisältö säilyy saatavilla ainakin yhdessä lähteessä. Tästä syystä tekstin huolellinen ymmärtäminen on erityisen tärkeää.
Saman sisällön toistuva julkaiseminen useissa eri yhteyksissä perustuu ennakointiin siitä, että nykyisiä ja tulevia viestiketjuja poistetaan jatkuvasti. Moninkertainen julkaiseminen lisää todennäköisyyttä sille, että keskeinen teksti säilyy saatavilla myös pitkällä aikavälillä ja on siten tulevien sukupolvien saavutettavissa.
https://www.nwpastorate.org.uk/wp-content/uploads/2021/06/fanatic.jpg
https://www.youtube.com/watch?v=io5oO2UDYWM
VALEKRISTITYT - OSA 1/2
https://www.youtube.com/watch?v=O8BHzcBi5mc
VALEKRISTITYT - OSA 2/2
https://www.youtube.com/watch?v=io5oO2UDYWM
VALEKRISTITYT - OSA 1/2
https://www.nwpastorate.org.uk/wp-content/uploads/2021/06/fanatic.jpg
Ja tässäkö ilmenee rakkaus? Ja mikä on kaiken sen tulos?
"Ettäkö minä vihaan idän oppia, aion käyttää koko loppuelämän idän oppien kumoamiseen. Ne on kaiken pahuuden ruumillistumia."
Kaikki on pahaa, kaikki on helvettiä
”Idän oppi on noituutta ja saatanaa!”
Hän huutaa saarnastuolista,
ja koko kirkko tärisee hänen pyhästä vihastaan.
Kaikki, joka hengittää, ajattelee tai kasvaa idässä,
on hänen silmissään riivattua —
ja hän ei huomaa, että jokainen hänen sanansa on itse riivausta.
Japanin kirsikkapuut? Saatanaa.
Intian riisipellot? Saatanaa.
Kaikki Idän ihmiset, oli heitä miljoonia tai yksi,
ovat epäuskoisia, tuomittuja, valmiita helvetin kidutukseen.
Hän ei tiedä, ettei kyse ole yhdestä maasta,
eikä hän välitä. Yksi nimitys riittää: ”Itä = Pahuus.”
https://www.nwpastorate.org.uk/wp-content/uploads/2021/06/fanatic.jpg
Hän puhuu helvetin kidutuksesta aamusta iltaan.
Saalistaa jokaisen, joka ei kumarra hänen ristiään,
ja laskee mielessään, miten tuska tulee maksimoida.
Hän kertoo koko maailman pelastuvan vain hänen vihansa kautta —
mutta ei huomaa, että juuri hän itse on kuumeinen riivaaja,
kävelevä tulivuori, joka polttaa kaiken ympärillään.
Kasvit, eläimet, tuuli ja vesi — kaikki itäiset elementit
ovat hänen silmissään myrkkyä.
Hän ei tiedä, että hän itse on myrkyllinen;
hän ei tiedä, että hänen pyhä vihansa on kidutuksen kaiku,
riivaava, armoton, loputon.
Kauhudramaturgi kirjoitti toisella palstalla:
HEI SINÄ IHMISEN KUVATUS SINUT ON TUTKITTU JA KIRJOITUKSESI ON LUETTU LÄPI ENKÄ SANO ENÄÄ MUUTA KUIN ETTÄ SINÄ LIHALLINEN IHMINEN MENET KADOTUKSEEN. ...
Alatyylinen katukieli jatkuu vielä pitkään....
Sen jälkeen kristitty antoi linkin "kadotukseen":
TERVEISIN JUMALAN SANA.. ALLEKIRJOITUS: JEESUS KRISTUS.
****************
MUTTA:
Kuolemanraja kokemukset ovat kulttuurisidonnaisia.
Kristilliset ääriainekset pelottelevat ihmisiä edelleen IKUISELLA helvetillä. Ja paikoissa, joissa kirjoitan he ovat laittaneet useita kymmeniä linkkejä, joissa viitataan "kadotukseen", joissa taas joku on käynyt helvetissä. Eli jopa yhdessä ketjussa on useita kymmeniä kauhutarinoita "kadotuksesta" Mutta se on subjektiivista, ei objektiivista. Jätätte näppärästi huomioimatta sen tosiasian, että myös muissa uskonnoissa on lähellä kuolemaa tapahtuneita kokemuksia, jotka ovat täsmälleen päinvastaisia kuin nuo kauhulinkit.
Enemmän objektiivisuutta. On linkkejä, joissa ihmiset tapaavat Allahin ja saavat "syntinsä anteeksi", on linkkejä, joissa jopa kristityt tapaavat Vishnun. joissa buddhalaiset tapaavat Buddhan, joissa kristitty kääntyy pois kristinuskosta kuolemanläheisen kokemuksen seurauksena, joissa kristitty kääntyy islamiin, joissa kristitty kääntyy itämaiseen filosofiaan, joissa joku muu saa tietoa jälleensyntymisestä monissa muissa kuolemanläheisessä kokemuksessa. Tällaisia tapauksia on niin paljon.
Tämä kauhudramaturgi lisäsi eri viestiketjuihin aina muutaman viestin välein linkkejä ”kadotukseen”; miksi hän ei ota selvää, että on olemassa aivan päinvastaisia kertomuksia, mutta tietysti kaikki päinvastaiset kertomukset ovat (olemattoman) saatanan aikaansaamia, ja vain "oikeat helvetinkertomukset" ovat "totta".
Kosmogoniset tekstit voidaan todistaa matemaattisesti. Koodit.
(Toinen) kauhudramaturgi kirjoitti:
"Jos joku tosiaan etsii totuutta, hänen kannattaa kuunnella Brandon Petersonia. Hän on todistanut King James Biblen jumalallisen alkuperän matemaattisesti,"
Maailmassa on MYÖS monia täysin riippumattomia, ei-islamilaisia tutkijoita, jotka ovat tutkineet Koraanin matematiikkaa, sen ihmeellisyyttä, miksi sinä olet hiljaa tästä?
Analogisesti :
"Jos joku tosiaan etsii totuutta, hänen kannattaa tutustua Koraanin koodiin, koska sen jumalallisen alkuperän monet riippumattpmat ei -islamilaiset tutkijat ympäri maailmaa ovat todistaneet matemaattisesti,"
Miksi et puhu siitä, että myös koraani on todistettu matemaattiseti?
Matemaattinen ilmiö Koraanissa, joka on maanjäristyksellisiä mittasuhteita: Koraanin ensisijaisten tilastojen (sanat, säkeet, luvut) määrittäminen ja sen kiehtovan yhteyden paljastaminen kultaiseen leikkaukseen.
https://www.youtube.com/watch?v=io5oO2UDYWM
VALEKRISTITYT - OSA 1/2
https://www.nwpastorate.org.uk/wp-content/uploads/2021/06/fanatic.jpg
Ja tässäkö ilmenee rakkaus? Ja mikä on kaiken sen tulos?
"Ettäkö minä vihaan idän oppia, aion käyttää koko loppuelämän idän oppien kumoamiseen. Ne on kaiken pahuuden ruumillistumia."
Aito kristinukoo kaapattu sitä ei enää ole!
Ihmisille on myyty väärennetty tuote, eli nykyinen kristinusko!
https://www.nwpastorate.org.uk/wp-content/uploads/2021/06/fanatic.jpg
"Ettäkö minä vihaan idän oppia, aion käyttää koko loppuelämän idän oppien kumoamiseen. Ne on kaiken pahuuden ruumillistumia."
Nikean kirkolliskokous karsi pois kaiken tiedon, joka käsitteli sellaista hengellisyyttä, jonka hallitseva luokka kielsi. Joitakin heidän sensuroimiaan käsitteitä olivat muun muassa ajatus sielun jälleensyntymisestä useiden elämien aikana.
https://www.youtube.com/watch?v=io5oO2UDYWM
VALEKRISTITYT - OSA 1/2
https://www.nwpastorate.org.uk/wp-content/uploads/2021/06/fanatic.jpg
Kai ne idän hömpätkin nauravat kristinuskon käsityksille Jumalan pojasta. Siihen ei usko muslimitkaan. Joskin pitävät Jeesusta tärkeänä profeettana. Juutalainen ei edes sellaisena. Sielunvaellus oppi on yhtä pätevä kuin kristinusko, ellei parempi.
Kyllä!