Kirje äidille
Äiti rakas. Ethän suutu, että käytin tuota sanaa, jota meidän perheessämme ei käytetty koskaan. Muistan kirjoittaneeni sinulle joskus kirjeen, jossa kerroin lapsuudestani ja siitä, mitä se minulle aiheutti. Torjuit hysteerisenä kaiken henkisen väkivallan, jota olisi lapsuudessani harrastettu. Sinä olit loppuun asti se äiti, joka teki hyviä ruokia ja huolehti lapsistaan. Lähettelit usein eläkeläisenä kortteja, joihin olit liimannut luonnosta otettuja ja paperien välissä kuivattuja kukkia. Tulit sillä tavalla lähelle. Teit vielä vanhoilla päivillä melkoisen urakan seurakunnan lähetystyön hyväksi.
Ei sinun elämäsi varmaan helppoa ollut. En tiedä syitä, mitkä tekivät teidän elämästänne isän kanssa joskus täyden helvetin ja meidän lasten elämästä myös. Nyt niitä syitä voi vain arvailla ja muistella menneitä aikoja. Ei ole helppoa elää pitkään parisuhteessa. Teidän elämänne tragedia oli myös sota, joka vei sinulta ja isältä veljen. Jostakin syystä vanhempasi eivät katsoneet sinua perinnön arvoiseksi, mitä kuitenkin annettiin muille teidän perheen lapsille. Tällä tavalla perheesi kosti isälle, että hän otti tyttären teiltä. Mutta he eivät arvanneet, että seuraukset tuosta
teosta jatkuivat pitkälle tuleviin sukupolviin. En tiedä oliko teillä isän kanssa muita syvempiä syitä riitelylle, kuten esimerkiksi uskottomuus. Isän kuulin syyttelevän sinua miehistä, joita sinulla oli ollut, jopa venäläisistä. Sinä syyttelit isää huorailusta naapurin emännän kanssa, jonka olit käynyt toteamassa heidän ikkunansa alla. Ehkä syyt riitelyyn olisi voitu käydä läpi ja päästä johonkin lopputulokseen. Isä oli henkisesti heikoilla, mutta joskus luulin, että sinä vain lisäsit kiviä hänen kuormaansa. Me lapset usein märisimme: ” Ole hiljaa äiti.” Mutta sinä pistin parastasi ja isä kävi sitten käsiksi. Pistän joskus kesällä kukkia sinun haudallesi.
Samalla ne ovat kukat myös isälle. Teitte pitkän työpäivän. Kaikki ei onnistunut, mutta haluan antaa tässä vaiheessa anteeksi ne kärsimykset joita tuotitte lapsille. Unohdetaan ne, äiti rakas.
Äiti rakas. Ethän suutu, että käytin tuota sanaa, jota meidän perheessämme ei käytetty koskaan. Muistan kirjoittaneeni sinulle joskus kirjeen, jossa kerroin lapsuudestani ja siitä, mitä se minulle aiheutti. Torjuit hysteerisenä kaiken henkisen väkivallan, jota olisi lapsuudessani harrastettu. Sinä olit loppuun asti se äiti, joka teki hyviä ruokia ja huolehti lapsistaan. Lähettelit usein eläkeläisenä kortteja, joihin olit liimannut luonnosta otettuja ja paperien välissä kuivattuja kukkia. Tulit sillä tavalla lähelle. Teit vielä vanhoilla päivillä melkoisen urakan seurakunnan lähetystyön hyväksi.
Ei sinun elämäsi varmaan helppoa ollut. En tiedä syitä, mitkä tekivät teidän elämästänne isän kanssa joskus täyden helvetin ja meidän lasten elämästä myös. Nyt niitä syitä voi vain arvailla ja muistella menneitä aikoja. Ei ole helppoa elää pitkään parisuhteessa. Teidän elämänne tragedia oli myös sota, joka vei sinulta ja isältä veljen. Jostakin syystä vanhempasi eivät katsoneet sinua perinnön arvoiseksi, mitä kuitenkin annettiin muille teidän perheen lapsille. Tällä tavalla perheesi kosti isälle, että hän otti tyttären teiltä. Mutta he eivät arvanneet, että seuraukset tuosta
teosta jatkuivat pitkälle tuleviin sukupolviin. En tiedä oliko teillä isän kanssa muita syvempiä syitä riitelylle, kuten esimerkiksi uskottomuus. Isän kuulin syyttelevän sinua miehistä, joita sinulla oli ollut, jopa venäläisistä. Sinä syyttelit isää huorailusta naapurin emännän kanssa, jonka olit käynyt toteamassa heidän ikkunansa alla. Ehkä syyt riitelyyn olisi voitu käydä läpi ja päästä johonkin lopputulokseen. Isä oli henkisesti heikoilla, mutta joskus luulin, että sinä vain lisäsit kiviä hänen kuormaansa. Me lapset usein märisimme: ” Ole hiljaa äiti.” Mutta sinä pistin parastasi ja isä kävi sitten käsiksi. Pistän joskus kesällä kukkia sinun haudallesi.
Samalla ne ovat kukat myös isälle. Teitte pitkän työpäivän. Kaikki ei onnistunut, mutta haluan antaa tässä vaiheessa anteeksi ne kärsimykset joita tuotitte lapsille. Unohdetaan ne, äiti rakas.
Vastaukset 2
Vanhimmat
voi kun en osaa sanoa oikein varmaankaan sitä..millainen tunne minulle tuli,kun luin kirjen äidille...ja kirjeen isälle. mietin ettöä sinä Peku olet varmaan nyt itsekkin isä.jotain outoa kuitenkin oli kirjoutuksessasi....mieleen tuli ehkä pienoinen katkeruus....voi olla että olen väärässä....miksi kirje isälle oli niin erilainen kuin äidille...."tuon joskus kesällä kukkia haudallesi"...hm..niinkai kaikki tekevät omaisilleen useamminkin kuin vain kesäisin....No sinulla on varmaan omat syysi tälläiseen kirjoituksee....Itselläni on Äiti vielä elossa ...mutta rakas isäni jo poissa...en voisi kumpaakaan asettaa eriarvoiseen asemaan...molemmat ovat minulle niin rakkaita..ei päivääkään mene etten isääni muistaisi vaikka hänen kuolemastaan on jo 10 vuotta. äidin tykönä käyn niin usein kuin mahdollista....kerran viikossa kumminkin..toivon vaan että saan pitää äitini mahdollisimman kauan.
Kannanottoni tuohon edelliseen... eikös se isä ole miehenmalli pojalle... ja toinen kilpailija äidin suosiosta (jopa mustasukkaisuuteen asti).
Ja taasen äiti ole pojan *ensimmäinen* suuri rakkaus...läpi elämän.
Tämä varmasti vaikutti kirjeiden erilaisuuteen molemmille vanhemmille.. Kerronallisesti ne olivat molemmat minusta hyviä kirjeitä... ja lapsuusmuistojen muisteluja... lapsesta aikuiseksi..