Onko sielu ikuinen

Vapautuksen saamiseksi ei ole välttämätöntä käyttää karman loppuun.

Anonyymi kirjoitti:

Vapautuksen saamiseksi ei ole välttämätöntä käyttää karman loppuun.

Vapautuksen saamiseksi ei ole välttämätöntä käyttää karman loppuun.


Energian säilymislaki ja karma

Mitä tapahtuu henkilölle, joka saavuttaa vapautuksen, eli joka ei koskaan palaa tähän maailmaan, mitä tapahtuu hänen karmalleen, joka jää jäljelle? Teot ovat energiaa, ja tämän energian on mentävä jonnekin. Mutta minne?

Hyvä karma jaetaan hänen ystäviensä ja muiden ihmisten kesken, jotka toivovat hänelle hyvää. Huono karma jaetaan hänen vihollistensa kesken, eli niiden ihmisten kesken, jotka toivovat hänelle pahaa.

Energian säilymislaki eli energiaperiaate on fysiikan peruslaki, jonka mukaan energiaa ei voi syntyä eikä kadota. Energia voi kuitenkin muuttua muodosta toiseen, eli esimerkiksi liike-energiasta lämpöenergiaksi.

Karma. Toiminta on energiaa.

Anonyymi kirjoitti:

Vapautuksen saamiseksi ei ole välttämätöntä käyttää karman loppuun.


Energian säilymislaki ja karma

Mitä tapahtuu henkilölle, joka saavuttaa vapautuksen, eli joka ei koskaan palaa tähän maailmaan, mitä tapahtuu hänen karmalleen, joka jää jäljelle? Teot ovat energiaa, ja tämän energian on mentävä jonnekin. Mutta minne?

Hyvä karma jaetaan hänen ystäviensä ja muiden ihmisten kesken, jotka toivovat hänelle hyvää. Huono karma jaetaan hänen vihollistensa kesken, eli niiden ihmisten kesken, jotka toivovat hänelle pahaa.

Energian säilymislaki eli energiaperiaate on fysiikan peruslaki, jonka mukaan energiaa ei voi syntyä eikä kadota. Energia voi kuitenkin muuttua muodosta toiseen, eli esimerkiksi liike-energiasta lämpöenergiaksi.

Karma. Toiminta on energiaa.

Lue lisää

Toisaalta kaikki huono karma voidaan pyyhkiä pois hetkessä.

Anonyymi kirjoitti:

Toisaalta kaikki huono karma voidaan pyyhkiä pois hetkessä.

"Onko sielu ikuinen"

On

Anonyymi kirjoitti:

"Onko sielu ikuinen"

On

"Onko sielu ikuinen"

On


Sielua kutsutaan syntymättömäksi, mutta koska se on aineellisessa kehossa, se näyttää siltä kuin se olisi syntynyt kehon mukana. Itse asiassa kehossa oleva sielu ei synny eikä kuole. Kaikki syntynyt on tuomittu kuolemaan. Koska sielu ei ole syntynyt, sillä ei ole menneisyyttä, nykyisyyttä eikä tulevaisuutta. Se on ikuinen, aina olemassa oleva ja alkuperäinen. Toisin sanoen sen syntyajankohtaa ei ole mahdollista määrittää. Yritämme määritellä, milloin sielu syntyy, vain siksi, että laajennamme siihen kehollisia mielikuvia. Toisin kuin keho, sielu ei vanhene koskaan.

Kehossa tapahtuvat muutokset eivät vaikuta sieluun. Sielu ei koskaan kuihtu kuten puu tai mikään muu aineellinen esine. Se ei myöskään tuota sivutuotteita. Kehomme jälkeläiset, lapsemme, ovat itsenäisiä yksilöllisiä sieluja, ja pidämme heitä lapsinamme vain siksi, että he ovat yhteydessä kehoomme. Keho kehittyy sielun läsnäolon ansiosta, mutta sielu itse ei tuo ketään maailmaan eikä käy läpi mitään muutoksia. Siten sielu ei ole alttiina samoille kuudelle erilaiselle muutokselle, joita keho käy läpi.

Anonyymi kirjoitti:

"Onko sielu ikuinen"

On


Sielua kutsutaan syntymättömäksi, mutta koska se on aineellisessa kehossa, se näyttää siltä kuin se olisi syntynyt kehon mukana. Itse asiassa kehossa oleva sielu ei synny eikä kuole. Kaikki syntynyt on tuomittu kuolemaan. Koska sielu ei ole syntynyt, sillä ei ole menneisyyttä, nykyisyyttä eikä tulevaisuutta. Se on ikuinen, aina olemassa oleva ja alkuperäinen. Toisin sanoen sen syntyajankohtaa ei ole mahdollista määrittää. Yritämme määritellä, milloin sielu syntyy, vain siksi, että laajennamme siihen kehollisia mielikuvia. Toisin kuin keho, sielu ei vanhene koskaan.

Kehossa tapahtuvat muutokset eivät vaikuta sieluun. Sielu ei koskaan kuihtu kuten puu tai mikään muu aineellinen esine. Se ei myöskään tuota sivutuotteita. Kehomme jälkeläiset, lapsemme, ovat itsenäisiä yksilöllisiä sieluja, ja pidämme heitä lapsinamme vain siksi, että he ovat yhteydessä kehoomme. Keho kehittyy sielun läsnäolon ansiosta, mutta sielu itse ei tuo ketään maailmaan eikä käy läpi mitään muutoksia. Siten sielu ei ole alttiina samoille kuudelle erilaiselle muutokselle, joita keho käy läpi.

Lue lisää

Sielu on kokonaan toisessa ulottuvuudessa, ja se heijastetaan tänne.

On väärin sanoa, että ihmisillä on sielu; todellisuudessa elävät olennot ovat itse sieluja, joilla on väliaikain fyysinen keho.

Sanotaan, että ihmisellä on sielu, kun he puhuvat alkeelliselle yleisölle, jotta he voivat ymmärtää edes jotain, heidän ymmärryksensä tasoa vastaavasti.

Sielu heijastuu kokonaisuudessaan toisesta ulottuvuudesta sydämen ALUEELLE. Sielu ei ole fyysisessä sydämessä, vaan METAFYYSISESSÄ sydämessä.

Anonyymi kirjoitti:

Sielu on kokonaan toisessa ulottuvuudessa, ja se heijastetaan tänne.

On väärin sanoa, että ihmisillä on sielu; todellisuudessa elävät olennot ovat itse sieluja, joilla on väliaikain fyysinen keho.

Sanotaan, että ihmisellä on sielu, kun he puhuvat alkeelliselle yleisölle, jotta he voivat ymmärtää edes jotain, heidän ymmärryksensä tasoa vastaavasti.

Sielu heijastuu kokonaisuudessaan toisesta ulottuvuudesta sydämen ALUEELLE. Sielu ei ole fyysisessä sydämessä, vaan METAFYYSISESSÄ sydämessä.

Lue lisää

"Onko sielu ikuinen"

On


Ulottuvuudesta, jossa ei ole aikakäsitystä.

Anonyymi kirjoitti:

"Onko sielu ikuinen"

On


Ulottuvuudesta, jossa ei ole aikakäsitystä.

Mihin haluat? Sinne menet.

Anonyymi kirjoitti:

Mihin haluat? Sinne menet.

Minne buddhalaiset menevät?

Prabhu vastaa:

Nirvana on termi, joka tulkitaan hyvin laajasti. Buddhalaiset tarkoittavat nirvanalla useimmiten aineellisen olemassaolon loppumista. Mutta jopa buddhalaisten keskuudessa on eri koulukuntia, joilla on erilaisia tulkintoja nirvanasta. Jotkut pitävät sitä vapautumisen tilana, ja se on samankaltainen kuin vedainen käsite mukti tai moksha. Tällöin buddhalainen voi päästä Brahmajyotiin. Toiset uskovat, että se ei ole vapautumista ja autuutta vaan yksilöllisen tietoisuuden täydellistä sammumista. Tällöin he voivat joutua kivikehoon tai vastaaviin lähes elottomiin olemassaolon muotoihin. On kuitenkin olemassa myös varsin personalistisia buddhalaiskoulukuntia, joissa Nirvana ymmärretään Buddhan varsin henkilökohtaisena asuinpaikkana, jossa on positiivista henkistä toimintaa. Tällaiset adeptit voivat päästä jollekin tämän maailman korkeammista planeetoista, joilla suuret tietäjät elävät, tai ehkä jopa jollekin Vaikunthan planeetoista. Mutta nämä ovat kaikki yksityiskohtia. On tärkeää ymmärtää periaate, jonka Krishna selittää BG 8.6:ssa: ...

Mihin haluat?
Vapautuminen viittaa eri asioihin riippuen siitä, mitä haluat.

Anonyymi kirjoitti:

Mihin haluat?
Vapautuminen viittaa eri asioihin riippuen siitä, mitä haluat.

Haluatko olla aineellisen ja henkimaailman rajalla, vai haluatko olla toisella puolella, henkimaailmassa, jossa on miljardeja planeettoja ja erilaisia tasoja? Aineellinen maailma lukemattomine univerumeineen on vain neljäsosa koko luomakunnasta.

Anonyymi kirjoitti:

Haluatko olla aineellisen ja henkimaailman rajalla, vai haluatko olla toisella puolella, henkimaailmassa, jossa on miljardeja planeettoja ja erilaisia tasoja? Aineellinen maailma lukemattomine univerumeineen on vain neljäsosa koko luomakunnasta.

Lue lisää

Itse asiassa eläv itse on sielu, ja hänen kehonsa on vain sen kuori, joka katoaa olemattomuuteen hänen kuolemansa jälkeen. Juuri tätä puolta itsestään persoonallisuutena yrittävät ymmärtää (tai herättää) ne, jotka ovat lähteneet henkisen itsensä kehittämisen tielle. Muutoin henkinen harjoittelu muuttuu vain eettiseksi ja moraaliseksi parantamiseksi, joka on kaukana henkisyydestä.

Anonyymi kirjoitti:

Itse asiassa eläv itse on sielu, ja hänen kehonsa on vain sen kuori, joka katoaa olemattomuuteen hänen kuolemansa jälkeen. Juuri tätä puolta itsestään persoonallisuutena yrittävät ymmärtää (tai herättää) ne, jotka ovat lähteneet henkisen itsensä kehittämisen tielle. Muutoin henkinen harjoittelu muuttuu vain eettiseksi ja moraaliseksi parantamiseksi, joka on kaukana henkisyydestä.

Lue lisää

Juutalaisuudessa sielu kuvataan ruumiista riippumattomaksi, ja kristinuskossa se katsotaan tunteiden ja järjen lähteeksi. Itse asiassa on virheellistä määritellä sielu osaksi ihmistä, kun sanotaan: ”Minulla on sielu”. Koska jos kaikki kuuluu ihmiselle: hänen päänsä, kätensä, ruumiinsa, tunteensa, mielensä ja sielunsa, herää kysymys: kuka on se, jolle kaikki tämä kuuluu? Vedit vastaavat tähän kysymykseen näin: elävä olento on sielu. Alkuperäinen ja muuttumaton, sillä on kolme ominaisuutta: sat, chit, ananda – ikuinen, kaikkitietävä, autuas.

Israel

Anonyymi kirjoitti:

Juutalaisuudessa sielu kuvataan ruumiista riippumattomaksi, ja kristinuskossa se katsotaan tunteiden ja järjen lähteeksi. Itse asiassa on virheellistä määritellä sielu osaksi ihmistä, kun sanotaan: ”Minulla on sielu”. Koska jos kaikki kuuluu ihmiselle: hänen päänsä, kätensä, ruumiinsa, tunteensa, mielensä ja sielunsa, herää kysymys: kuka on se, jolle kaikki tämä kuuluu? Vedit vastaavat tähän kysymykseen näin: elävä olento on sielu. Alkuperäinen ja muuttumaton, sillä on kolme ominaisuutta: sat, chit, ananda – ikuinen, kaikkitietävä, autuas.

Israel

Lue lisää

Päästyään aineelliseen maailmaan sielu alkaa yhdistää itsensä vääriin käsityksiin siitä, että se on keho, ja unohtaa henkisen luontonsa. Sille tuntuu, että se on keho, joka kasvaa, muuttuu, vanhenee ja kuolee. Se ei muista todellista luontoaan, se ei tunne itseään täysin ja todellisesti, ja samaistumalla kehoon se kokee siihen liittyviä kärsimyksiä. Toisin sanoen, sielu pitää itseään siksi, mitä se näkee peilistä.

Anonyymi kirjoitti:

Päästyään aineelliseen maailmaan sielu alkaa yhdistää itsensä vääriin käsityksiin siitä, että se on keho, ja unohtaa henkisen luontonsa. Sille tuntuu, että se on keho, joka kasvaa, muuttuu, vanhenee ja kuolee. Se ei muista todellista luontoaan, se ei tunne itseään täysin ja todellisesti, ja samaistumalla kehoon se kokee siihen liittyviä kärsimyksiä. Toisin sanoen, sielu pitää itseään siksi, mitä se näkee peilistä.

Lue lisää

Kuitenkin keho, karkea ja hienojakoinen (mieli, äly ja aistit) — ovat vain työkaluja, jotka auttavat sielua sopeutumaan vuorovaikutukseen aineellisen maailman kanssa. Aivan kuten kirurgi ei voi suorittaa leikkausta ilman kirurgisia instrumentteja, niin sielu ei voi elää aineellisessa maailmassa ilman aineellista työkalua — kehoa.

Anonyymi kirjoitti:

Kuitenkin keho, karkea ja hienojakoinen (mieli, äly ja aistit) — ovat vain työkaluja, jotka auttavat sielua sopeutumaan vuorovaikutukseen aineellisen maailman kanssa. Aivan kuten kirurgi ei voi suorittaa leikkausta ilman kirurgisia instrumentteja, niin sielu ei voi elää aineellisessa maailmassa ilman aineellista työkalua — kehoa.

Lue lisää

Monet tutkijat ovat yrittäneet todistaa sielun ja kuolemanjälkeisen elämän olemassaolon tekemällä erilaisia kokeita. Kuolevia on punnittu, mitattu tieteellisillä laitteilla, ihmisiä on saatettu hypnoosiin ja paljon muuta. Kuitenkin aineellisen avulla tapahtuva aineettoman olemassaolon todistaminen on alusta alkaen tuomittu epäonnistumaan. Sielun olemassaolo voidaan todistaa vain sen läsnäolon merkkien perusteella kehossa. Keho itsessään on vain joukko molekyylejä ja kudoksia, mutta juuri sielun läsnäolo kehossa antaa sille elämän, ja ihmisen halut ovat sielun pyrkimyksiä löytää onnellisuus.

Anonyymi kirjoitti:

Monet tutkijat ovat yrittäneet todistaa sielun ja kuolemanjälkeisen elämän olemassaolon tekemällä erilaisia kokeita. Kuolevia on punnittu, mitattu tieteellisillä laitteilla, ihmisiä on saatettu hypnoosiin ja paljon muuta. Kuitenkin aineellisen avulla tapahtuva aineettoman olemassaolon todistaminen on alusta alkaen tuomittu epäonnistumaan. Sielun olemassaolo voidaan todistaa vain sen läsnäolon merkkien perusteella kehossa. Keho itsessään on vain joukko molekyylejä ja kudoksia, mutta juuri sielun läsnäolo kehossa antaa sille elämän, ja ihmisen halut ovat sielun pyrkimyksiä löytää onnellisuus.

Lue lisää

Ihmiskeho muuttuu elettyjen vuosien aikana, ja aikuinen keho ei ole lainkaan samanlainen kuin lapsen keho, mutta siitä huolimatta tämän kehon omistava persoonallisuus ei muutu, ja tämä persoonallisuus, joka on yhdistävä tekijä vauvan ja vanhuksen kehon välillä, on sielu.

Anonyymi kirjoitti:

Ihmiskeho muuttuu elettyjen vuosien aikana, ja aikuinen keho ei ole lainkaan samanlainen kuin lapsen keho, mutta siitä huolimatta tämän kehon omistava persoonallisuus ei muutu, ja tämä persoonallisuus, joka on yhdistävä tekijä vauvan ja vanhuksen kehon välillä, on sielu.

Lue lisää

Elävä olento elää vain siksi, että se on elämän lähde, toisin kuin keho. Keho puolestaan ”herää eloon” vain siksi, että se on sielun kuori. Tästä käy selväksi, että kun kuoleman hetki koittaa, elävä olento ei kuole, vaan vain sen ruumis kuolee. Tätä voidaan verrata siihen, että ihminen riisuu vaatteensa.

Anonyymi kirjoitti:

Elävä olento elää vain siksi, että se on elämän lähde, toisin kuin keho. Keho puolestaan ”herää eloon” vain siksi, että se on sielun kuori. Tästä käy selväksi, että kun kuoleman hetki koittaa, elävä olento ei kuole, vaan vain sen ruumis kuolee. Tätä voidaan verrata siihen, että ihminen riisuu vaatteensa.

Lue lisää

Myös sielu jättää vanhan, elinkaarensa päättänyt ruumiin. Vastaavasti voidaan sanoa, että kuoleman jälkeen on elämää.


Mutta tämä on luultavasti sanaleikki, koska kuolemaa sinänsä ei ole, vaan sielu vain jättää ruumiin. Joten kuoleman jälkeen tai ennen kuolemaa ei voi olla elämää, vaan ainoa asia, joka on, on elämä itsessään.

Anonyymi kirjoitti:

Myös sielu jättää vanhan, elinkaarensa päättänyt ruumiin. Vastaavasti voidaan sanoa, että kuoleman jälkeen on elämää.


Mutta tämä on luultavasti sanaleikki, koska kuolemaa sinänsä ei ole, vaan sielu vain jättää ruumiin. Joten kuoleman jälkeen tai ennen kuolemaa ei voi olla elämää, vaan ainoa asia, joka on, on elämä itsessään.

Lue lisää

Kuolemaa voidaan toisin sanoen kutsua reinkarnaatioksi, sielun siirtymiseksi eri kehoihin, jotta se saisi jälleen fyysisen välineen oleskella aineellisessa maailmassa. Tällainen matka ruumiista toiseen määräytyy karmallisten seurausten perusteella ja kestää niin kauan, kunnes elävä olento lopullisesti tajuaa olevansa sielu, jolla ei ole mitään yhteistä aineen kanssa.

Terroristien linkkeja ei avata.

"Jälleensyntyminen on valhetta ja pirun keksintöä."

Tuli selväksi, voit jättää nämä pirun palstat rauhaan, muuten menetät "pelastuksesi."

Anonyymi kirjoitti:

"Jälleensyntyminen on valhetta ja pirun keksintöä."

Tuli selväksi, voit jättää nämä pirun palstat rauhaan, muuten menetät "pelastuksesi."

"Jälleensyntyminen on valhetta ja pirun keksintöä."

Tuli selväksi, voit jättää nämä pirun palstat rauhaan, muuten menetät "pelastuksesi."


"Hindujumala ei auta ketään. Se on demoni. Se tuhoaa teidät."

Mutta sinua se jumalasi on jo tuhonnut, koska vihaat koko ihmiskuntaa kiivaasti, haaveilet sen tuhoamisesta ja koko itäisen pallonpuoliskon hävittämisestä, koska koko itä on saatanasta, sellainen tulos on sinu tapauksessasi "oikean" jumalan palvonnasta, hävittää, tappaa, tuhota.


"Ettäkö minä vihaan idän oppia, aion käyttää koko loppuelämän idän oppien kumoamiseen. Ne on kaiken pahuuden ruumillistumia."

On todellakin ristiriidassa Raamatun sanoman kanssa, että kristityillä on niin paljon vihaa sydämissään. Ehkä tämän vihan lähde on itse Saatana.

Jos taivaassa on yhtä paljon vihaa kuin hindupalstalla kristittyjen viha, niin taivas on yksi iso vihan myrkkyjätteen säiliö

Sama kristitty riehuu ympäri idän ja hindujen palstoja "varoittaen ihmisiä" kaikenlaisista kauheuksista, hän on väkivalloin haluaa käännyttäa kaikki kristinuskoon, niin pakolla, että siitä tulee oksettava olo. Se pitää keppiä käärmeenä ja käärmettä keppinä. Kaikkialla on suuri vaara, ja kaikki, mikä on idässä, on vaarallista, kaikkialla hän ei näe muuta kuin Intian, ja vaikka Japani on myös itää, se on hänelle kaikki Intiaa, joten Intiasta on tullut hänelle suuri mörkö. Ja kaikki idässä on niin vaarallista, jopa kasvit ja yrtit, kaikki.

Idän palstoilla ei ole ollut rauhaa yli kahteen vuoteen, ja käännyttäjä puhuu vain saatanasta, hän puhuu vain joogasta ja meditaatiosta, joka kaikki on pahuuttaa ja saatanaa. Vain hänen uskontonsa, helluntailaisuus puhuu pelastaa, jopa luterilaiset ovat kaikki saatanasta.
Meditaatio on saatanasta ja noituudesta, vaikka hän ei tiedä, että hänkin meditoi jatkuvasti, hän meditoi idän "saatanallisia" oppia. Meditaatio tarkoittaa ainoastaan intensiivistä ajattelua jostakin asiasta, mitään muuta meditaatio ei tarkoita. Hän itse meditoi intensiivisesti vuodesta toiseen pohtiessaan, miten käännyttää pakanat kristinuskoon. Tämä juuri, jos jotain, se on voimakasta meditaatiota, jopa voimakkaampaa kuin muut meditaatiot.

Vaikka ajattelisitte taloa, kotia, sekin on meditaatiota. Jos ajattelette voimakkaasti jotakuta, jota rakastatte tai vihaatte, meditoitte, se on meditaatiota.

Joka paikassa on "noituutta ja saatanaa," vaikka saatana onkin allegoria.Hän puhuu koko ajan helvetin kidutuksesta, johon kaikki uskottomat joutuvat. Heikoimmat idän palstoilla tarvitsevat jo Uskontojen uhrit järjestön apua. Vaikka idän palstoilla ei pitäisi puhua kristiniskosta lainkaan.

Vaikka idän palstoilla ei pidä puhua lainkaan kristinuskosta, hän on ottanut haltuunsa myös muun Suomi24: n ja "hyvyyttään" "tuo ihmiset Jumalan luo", puhumalla jatkuvasti helvetin kidutuksista.

Hän puhuu kaikkialla siitä, miten kaikki muut ovat riivattuja, tajuamatta, että hän itse käyttäytyy riivaajamaisesti.

Jättämättä huomiotta sitä tosiasiaa, että idässä on kovin paljon eri etnisiä ryhmiä ja tuhansia eri uskontoja, filosofioita, hän niputtaa koko itäisen pallonpuoliskon yhteen ja sanoo, että se on kaikki Intia, vaikka kyseessä olisi Japani. Jopa kasvit idässä on kaikki pahasta, siis ihan saatanasta kaikki.



"Ettäkö minä vihaan idän oppia, aion käyttää koko loppuelämän idän oppien kumoamiseen. Ne on kaiken pahuuden ruumillistumia"



Saarnastuolin varjo

Saarnastuolin ylle kohoaa mies,
joka kuvittelee olevansa valo.
Hän kiristää sormensa ristiin niin kovaa,
että luut narahtavat hänen omasta raivostaan.

Hän julistaa, että vain hänen tiensä on oikea,
ja jokainen muu polku on kuilu,
jonne hän heittäisi maailman
pelastaakseen sen väkisin.

Hän huutaa:
"Jälleensyntyminen on valhetta ja pirun keksintöä."
ja jokainen idän tuuli on kirous!"
Ja kirkon ilma tärisee kuin sekin pelkäisi häntä.

Hän ei näe, miten omat sanansa
tippuvat kuin tuliset hiilet lattialle.
Hän ei kuule, miten hänen vihansa
kaikuu kuin riitasointu,
joka ei koskaan löydä lepoa.

Kirsikkapuun kukka?
Hän julistaisi sen varjoksi.
Riisipellon aaltoilu?
Syytökseksi.
Mikään ei saa olla kaunista,
jos se ei kumarra hänen ajatustaan.

Hän saalistaa epävarmoja katseita,
kuin metsästäjä, joka etsii uusia uhreja
oman epäilynsä ruokkimiseen.
Hän kutsuu sitä pelastamiseksi,
vaikka se on vain kahle,
jonka hän punoo sanoista.

Ja kun hänen äänensä lopulta särkyy,
kirkon seinät jäävät hiljaisiksi —
kuin nekin ymmärtäisivät sen,
mikä häneltä jää huomaamatta:

Ei maailma ollut pimeä.
Vain hänen omat silmänsä
olivat suljettuina.

Anonyymi kirjoitti:

"Jälleensyntyminen on valhetta ja pirun keksintöä."

Tuli selväksi, voit jättää nämä pirun palstat rauhaan, muuten menetät "pelastuksesi."


"Hindujumala ei auta ketään. Se on demoni. Se tuhoaa teidät."

Mutta sinua se jumalasi on jo tuhonnut, koska vihaat koko ihmiskuntaa kiivaasti, haaveilet sen tuhoamisesta ja koko itäisen pallonpuoliskon hävittämisestä, koska koko itä on saatanasta, sellainen tulos on sinu tapauksessasi "oikean" jumalan palvonnasta, hävittää, tappaa, tuhota.


"Ettäkö minä vihaan idän oppia, aion käyttää koko loppuelämän idän oppien kumoamiseen. Ne on kaiken pahuuden ruumillistumia."

On todellakin ristiriidassa Raamatun sanoman kanssa, että kristityillä on niin paljon vihaa sydämissään. Ehkä tämän vihan lähde on itse Saatana.

Jos taivaassa on yhtä paljon vihaa kuin hindupalstalla kristittyjen viha, niin taivas on yksi iso vihan myrkkyjätteen säiliö

Sama kristitty riehuu ympäri idän ja hindujen palstoja "varoittaen ihmisiä" kaikenlaisista kauheuksista, hän on väkivalloin haluaa käännyttäa kaikki kristinuskoon, niin pakolla, että siitä tulee oksettava olo. Se pitää keppiä käärmeenä ja käärmettä keppinä. Kaikkialla on suuri vaara, ja kaikki, mikä on idässä, on vaarallista, kaikkialla hän ei näe muuta kuin Intian, ja vaikka Japani on myös itää, se on hänelle kaikki Intiaa, joten Intiasta on tullut hänelle suuri mörkö. Ja kaikki idässä on niin vaarallista, jopa kasvit ja yrtit, kaikki.

Idän palstoilla ei ole ollut rauhaa yli kahteen vuoteen, ja käännyttäjä puhuu vain saatanasta, hän puhuu vain joogasta ja meditaatiosta, joka kaikki on pahuuttaa ja saatanaa. Vain hänen uskontonsa, helluntailaisuus puhuu pelastaa, jopa luterilaiset ovat kaikki saatanasta.
Meditaatio on saatanasta ja noituudesta, vaikka hän ei tiedä, että hänkin meditoi jatkuvasti, hän meditoi idän "saatanallisia" oppia. Meditaatio tarkoittaa ainoastaan intensiivistä ajattelua jostakin asiasta, mitään muuta meditaatio ei tarkoita. Hän itse meditoi intensiivisesti vuodesta toiseen pohtiessaan, miten käännyttää pakanat kristinuskoon. Tämä juuri, jos jotain, se on voimakasta meditaatiota, jopa voimakkaampaa kuin muut meditaatiot.

Vaikka ajattelisitte taloa, kotia, sekin on meditaatiota. Jos ajattelette voimakkaasti jotakuta, jota rakastatte tai vihaatte, meditoitte, se on meditaatiota.

Joka paikassa on "noituutta ja saatanaa," vaikka saatana onkin allegoria.Hän puhuu koko ajan helvetin kidutuksesta, johon kaikki uskottomat joutuvat. Heikoimmat idän palstoilla tarvitsevat jo Uskontojen uhrit järjestön apua. Vaikka idän palstoilla ei pitäisi puhua kristiniskosta lainkaan.

Vaikka idän palstoilla ei pidä puhua lainkaan kristinuskosta, hän on ottanut haltuunsa myös muun Suomi24: n ja "hyvyyttään" "tuo ihmiset Jumalan luo", puhumalla jatkuvasti helvetin kidutuksista.

Hän puhuu kaikkialla siitä, miten kaikki muut ovat riivattuja, tajuamatta, että hän itse käyttäytyy riivaajamaisesti.

Jättämättä huomiotta sitä tosiasiaa, että idässä on kovin paljon eri etnisiä ryhmiä ja tuhansia eri uskontoja, filosofioita, hän niputtaa koko itäisen pallonpuoliskon yhteen ja sanoo, että se on kaikki Intia, vaikka kyseessä olisi Japani. Jopa kasvit idässä on kaikki pahasta, siis ihan saatanasta kaikki.



"Ettäkö minä vihaan idän oppia, aion käyttää koko loppuelämän idän oppien kumoamiseen. Ne on kaiken pahuuden ruumillistumia"



Saarnastuolin varjo

Saarnastuolin ylle kohoaa mies,
joka kuvittelee olevansa valo.
Hän kiristää sormensa ristiin niin kovaa,
että luut narahtavat hänen omasta raivostaan.

Hän julistaa, että vain hänen tiensä on oikea,
ja jokainen muu polku on kuilu,
jonne hän heittäisi maailman
pelastaakseen sen väkisin.

Hän huutaa:
"Jälleensyntyminen on valhetta ja pirun keksintöä."
ja jokainen idän tuuli on kirous!"
Ja kirkon ilma tärisee kuin sekin pelkäisi häntä.

Hän ei näe, miten omat sanansa
tippuvat kuin tuliset hiilet lattialle.
Hän ei kuule, miten hänen vihansa
kaikuu kuin riitasointu,
joka ei koskaan löydä lepoa.

Kirsikkapuun kukka?
Hän julistaisi sen varjoksi.
Riisipellon aaltoilu?
Syytökseksi.
Mikään ei saa olla kaunista,
jos se ei kumarra hänen ajatustaan.

Hän saalistaa epävarmoja katseita,
kuin metsästäjä, joka etsii uusia uhreja
oman epäilynsä ruokkimiseen.
Hän kutsuu sitä pelastamiseksi,
vaikka se on vain kahle,
jonka hän punoo sanoista.

Ja kun hänen äänensä lopulta särkyy,
kirkon seinät jäävät hiljaisiksi —
kuin nekin ymmärtäisivät sen,
mikä häneltä jää huomaamatta:

Ei maailma ollut pimeä.
Vain hänen omat silmänsä
olivat suljettuina.

Lue lisää

"Jälleensyntyminen on valhetta ja pirun keksintöä."

Tuli selväksi, voit jättää nämä pirun palstat rauhaan, muuten menetät "pelastuksesi."


"Hindujumala ei auta ketään. Se on demoni. Se tuhoaa teidät."

Mutta sinua se jumalasi on jo tuhonnut, koska vihaat koko ihmiskuntaa kiivaasti, haaveilet sen tuhoamisesta ja koko itäisen pallonpuoliskon hävittämisestä, koska koko itä on saatanasta, sellainen tulos on sinu tapauksessasi "oikean" jumalan palvonnasta, hävittää, tappaa, tuhota.


"Ettäkö minä vihaan idän oppia, aion käyttää koko loppuelämän idän oppien kumoamiseen. Ne on kaiken pahuuden ruumillistumia."

On todellakin ristiriidassa Raamatun sanoman kanssa, että kristityillä on niin paljon vihaa sydämissään. Ehkä tämän vihan lähde on itse Saatana.

Jos taivaassa on yhtä paljon vihaa kuin hindupalstalla kristittyjen viha, niin taivas on yksi iso vihan myrkkyjätteen säiliö



Kaikki on pahaa, kaikki on helvettiä

”Idän oppi on noituutta ja saatanaa!”
Hän huutaa saarnastuolista,
ja koko kirkko tärisee hänen pyhästä vihastaan.
Kaikki, joka hengittää, ajattelee tai kasvaa idässä,
on hänen silmissään riivattua —
ja hän ei huomaa, että jokainen hänen sanansa on itse riivausta.

Japanin kirsikkapuut? Saatanaa.
Intian riisipellot? Saatanaa.
Kaikki Idän ihmiset, oli heitä miljoonia tai yksi,
ovat epäuskoisia, tuomittuja, valmiita helvetin kidutukseen.
Hän ei tiedä, ettei kyse ole yhdestä maasta,
eikä hän välitä. Yksi nimitys riittää: ”Itä = Pahuus.”

Hän puhuu helvetin kidutuksesta aamusta iltaan.
Saalistaa jokaisen, joka ei kumarra hänen ristiään,
ja laskee mielessään, miten tuska tulee maksimoida.
Hän kertoo koko maailman pelastuvan vain hänen vihansa kautta —
mutta ei huomaa, että juuri hän itse on kuumeinen riivaaja,
kävelevä tulivuori, joka polttaa kaiken ympärillään.

Kasvit, eläimet, tuuli ja vesi — kaikki itäiset elementit
ovat hänen silmissään myrkkyä.
Hän ei tiedä, että hän itse on myrkyllinen;
hän ei tiedä, että hänen pyhä vihansa on kidutuksen kaiku,
riivaava, armoton, loputon.

”Rukoilkaa, sillä saatana on kaikkialla!”
Hän huutaa — ja kaikki ympärillä vain nyökkäävät.
Ja kun hän poistuu, jäljelle jää pelkkä tyhjä kirkko
täynnä omaa raivoaan,
ja maailma itäisen auringon alla jatkaa elämäänsä,
täysin tietämättömänä siitä, että paha ei ollut siellä, missä hän näki sen —
vaan hänen omassa sydämessään.

Pelon saarnaaja

Hän kulkee palstalta palstalle,
kuin myrsky, joka ei tunne tyyntä.
Hän varoittaa kauhuista,
joita vain hän näkee —
varjoista, joita hän itse kantaa.

Hänen maailmassaan
keppi on käärme
ja käärme keppi.
Jokainen yrtti on kirous,
jokainen tuoksuva kasvi portti pimeään.
Idän maista on tullut hänelle
yksi ainoa hirviö,
yksi nimi, yksi pelko:
Intia, vaikka hän tarkoittaa koko maailmaa
mistään käsittämättä.

Hän huutaa joogasta,
huutaa meditaation pahuudesta,
näkemättä että hänen oma mielensä
on meditaatiosta sakea —
vuosien, vuosikymmenten ajan
yhteen ajatukseen puristunut:
“Kuinka käännyttää kaikki,
kuinka painaa maailma
yhteen muottiin.”

Hän ei tiedä,
että jokainen ihminen meditoi,
kun ajattelee syvästi,
rakastaa, vihaa,
muistaa, kuvittelee,
kääntää sydäntään johonkin.
Hän ei tiedä,
että hän itse meditoi joka päivä
oman varjonsa kuvia,
oman pelkonsa palavia kirjoituksia.

Idän keskusteluissa
ei ole ollut rauhaa puoleen vuoteen, nyt jo yli kahteen vuoteen,
Hänen sanansa ovat kuin metallia:
kylmiä, teräviä,
tyrkyttäviä.
Hän puhuu rakkaudesta,
mutta sylkee tulta.
Hän puhuu pelastuksesta,
mutta levittää helvetin liekkejä,
kuin olisi niiden vartija.

Joka paikassa hän näkee noituutta,
joka kasvi on uhka,
joka henkinen harjoitus portti kadotukseen.
Hän puhuu riivatuista —
huomaamatta, että hänen oma käytöksensä
on kuin sätkynukkena riehuva,
jonka narut vetää jokin
hyvin vanha, hyvin kylmä pelko.

Hän ei näe itää moninaisuutena,
tuhansina uskontoina, kielinä, suuntauksina.
Hän näkee vain yhden värin,
yhden varjon,
yhden uhan,
yhden sanan:
“pahuus.”


Ja kun hän lopulta sanoo:
"Aion käyttää koko loppuelämäni
itäisten oppien kumoamiseen.
Ne ovat kaiken pahuuden ruumiillistumia."
me kuulemme totuuden rivien välistä:

Hän ei taistele idän oppien kanssa.
Hän taistelee oman pimeytensä kanssa.
Ja hän häviää —
päivä päivältä,
sanasta sanaan,
sydämestään sydämeensä.

Mutta maailma ei ole hänen varjonsa.
Idässä kukkivat yrtit,
joissa ei ole kirousta,
vain tuoksua.
Idässä kuullaan musiikkia,
joka ei kanna demonia,
vain sydämen rytmiä.
Ja idässä elävät ihmiset,
jotka eivät ole hänen peikkonsa,
vaan ihmisiä —
saman taivaan lapsia.


Fanatismi väittää pelastavansa,
mutta se polttaa.
Rakkaus ei ole liekki, joka nielee,
vaan valo, joka näkee.



Kaikki on pahaa, kaikki on helvettiä

”Idän oppi on noituutta ja saatanaa!”
Hän huutaa saarnastuolista,
ja koko kirkko tärisee hänen pyhästä vihastaan.
Kaikki, joka hengittää, ajattelee tai kasvaa idässä,
on hänen silmissään riivattua —
ja hän ei huomaa, että jokainen hänen sanansa on itse riivausta.

J

Anonyymi kirjoitti:

"Jälleensyntyminen on valhetta ja pirun keksintöä."

Tuli selväksi, voit jättää nämä pirun palstat rauhaan, muuten menetät "pelastuksesi."


"Hindujumala ei auta ketään. Se on demoni. Se tuhoaa teidät."

Mutta sinua se jumalasi on jo tuhonnut, koska vihaat koko ihmiskuntaa kiivaasti, haaveilet sen tuhoamisesta ja koko itäisen pallonpuoliskon hävittämisestä, koska koko itä on saatanasta, sellainen tulos on sinu tapauksessasi "oikean" jumalan palvonnasta, hävittää, tappaa, tuhota.


"Ettäkö minä vihaan idän oppia, aion käyttää koko loppuelämän idän oppien kumoamiseen. Ne on kaiken pahuuden ruumillistumia."

On todellakin ristiriidassa Raamatun sanoman kanssa, että kristityillä on niin paljon vihaa sydämissään. Ehkä tämän vihan lähde on itse Saatana.

Jos taivaassa on yhtä paljon vihaa kuin hindupalstalla kristittyjen viha, niin taivas on yksi iso vihan myrkkyjätteen säiliö



Kaikki on pahaa, kaikki on helvettiä

”Idän oppi on noituutta ja saatanaa!”
Hän huutaa saarnastuolista,
ja koko kirkko tärisee hänen pyhästä vihastaan.
Kaikki, joka hengittää, ajattelee tai kasvaa idässä,
on hänen silmissään riivattua —
ja hän ei huomaa, että jokainen hänen sanansa on itse riivausta.

Japanin kirsikkapuut? Saatanaa.
Intian riisipellot? Saatanaa.
Kaikki Idän ihmiset, oli heitä miljoonia tai yksi,
ovat epäuskoisia, tuomittuja, valmiita helvetin kidutukseen.
Hän ei tiedä, ettei kyse ole yhdestä maasta,
eikä hän välitä. Yksi nimitys riittää: ”Itä = Pahuus.”

Hän puhuu helvetin kidutuksesta aamusta iltaan.
Saalistaa jokaisen, joka ei kumarra hänen ristiään,
ja laskee mielessään, miten tuska tulee maksimoida.
Hän kertoo koko maailman pelastuvan vain hänen vihansa kautta —
mutta ei huomaa, että juuri hän itse on kuumeinen riivaaja,
kävelevä tulivuori, joka polttaa kaiken ympärillään.

Kasvit, eläimet, tuuli ja vesi — kaikki itäiset elementit
ovat hänen silmissään myrkkyä.
Hän ei tiedä, että hän itse on myrkyllinen;
hän ei tiedä, että hänen pyhä vihansa on kidutuksen kaiku,
riivaava, armoton, loputon.

”Rukoilkaa, sillä saatana on kaikkialla!”
Hän huutaa — ja kaikki ympärillä vain nyökkäävät.
Ja kun hän poistuu, jäljelle jää pelkkä tyhjä kirkko
täynnä omaa raivoaan,
ja maailma itäisen auringon alla jatkaa elämäänsä,
täysin tietämättömänä siitä, että paha ei ollut siellä, missä hän näki sen —
vaan hänen omassa sydämessään.

Pelon saarnaaja

Hän kulkee palstalta palstalle,
kuin myrsky, joka ei tunne tyyntä.
Hän varoittaa kauhuista,
joita vain hän näkee —
varjoista, joita hän itse kantaa.

Hänen maailmassaan
keppi on käärme
ja käärme keppi.
Jokainen yrtti on kirous,
jokainen tuoksuva kasvi portti pimeään.
Idän maista on tullut hänelle
yksi ainoa hirviö,
yksi nimi, yksi pelko:
Intia, vaikka hän tarkoittaa koko maailmaa
mistään käsittämättä.

Hän huutaa joogasta,
huutaa meditaation pahuudesta,
näkemättä että hänen oma mielensä
on meditaatiosta sakea —
vuosien, vuosikymmenten ajan
yhteen ajatukseen puristunut:
“Kuinka käännyttää kaikki,
kuinka painaa maailma
yhteen muottiin.”

Hän ei tiedä,
että jokainen ihminen meditoi,
kun ajattelee syvästi,
rakastaa, vihaa,
muistaa, kuvittelee,
kääntää sydäntään johonkin.
Hän ei tiedä,
että hän itse meditoi joka päivä
oman varjonsa kuvia,
oman pelkonsa palavia kirjoituksia.

Idän keskusteluissa
ei ole ollut rauhaa puoleen vuoteen, nyt jo yli kahteen vuoteen,
Hänen sanansa ovat kuin metallia:
kylmiä, teräviä,
tyrkyttäviä.
Hän puhuu rakkaudesta,
mutta sylkee tulta.
Hän puhuu pelastuksesta,
mutta levittää helvetin liekkejä,
kuin olisi niiden vartija.

Joka paikassa hän näkee noituutta,
joka kasvi on uhka,
joka henkinen harjoitus portti kadotukseen.
Hän puhuu riivatuista —
huomaamatta, että hänen oma käytöksensä
on kuin sätkynukkena riehuva,
jonka narut vetää jokin
hyvin vanha, hyvin kylmä pelko.

Hän ei näe itää moninaisuutena,
tuhansina uskontoina, kielinä, suuntauksina.
Hän näkee vain yhden värin,
yhden varjon,
yhden uhan,
yhden sanan:
“pahuus.”


Ja kun hän lopulta sanoo:
"Aion käyttää koko loppuelämäni
itäisten oppien kumoamiseen.
Ne ovat kaiken pahuuden ruumiillistumia."
me kuulemme totuuden rivien välistä:

Hän ei taistele idän oppien kanssa.
Hän taistelee oman pimeytensä kanssa.
Ja hän häviää —
päivä päivältä,
sanasta sanaan,
sydämestään sydämeensä.

Mutta maailma ei ole hänen varjonsa.
Idässä kukkivat yrtit,
joissa ei ole kirousta,
vain tuoksua.
Idässä kuullaan musiikkia,
joka ei kanna demonia,
vain sydämen rytmiä.
Ja idässä elävät ihmiset,
jotka eivät ole hänen peikkonsa,
vaan ihmisiä —
saman taivaan lapsia.


Fanatismi väittää pelastavansa,
mutta se polttaa.
Rakkaus ei ole liekki, joka nielee,
vaan valo, joka näkee.



Kaikki on pahaa, kaikki on helvettiä

”Idän oppi on noituutta ja saatanaa!”
Hän huutaa saarnastuolista,
ja koko kirkko tärisee hänen pyhästä vihastaan.
Kaikki, joka hengittää, ajattelee tai kasvaa idässä,
on hänen silmissään riivattua —
ja hän ei huomaa, että jokainen hänen sanansa on itse riivausta.

J

Lue lisää

"Jälleensyntyminen on valhetta ja pirun keksintöä."

Tuli selväksi, voit jättää nämä pirun palstat rauhaan, muuten menetät "pelastuksesi."


"Hindujumala ei auta ketään. Se on demoni. Se tuhoaa teidät."

Mutta sinua se jumalasi on jo tuhonnut, koska vihaat koko ihmiskuntaa kiivaasti, haaveilet sen tuhoamisesta ja koko itäisen pallonpuoliskon hävittämisestä, koska koko itä on saatanasta, sellainen tulos on sinu tapauksessasi "oikean" jumalan palvonnasta, hävittää, tappaa, tuhota.


"Ettäkö minä vihaan idän oppia, aion käyttää koko loppuelämän idän oppien kumoamiseen. Ne on kaiken pahuuden ruumillistumia."

On todellakin ristiriidassa Raamatun sanoman kanssa, että kristityillä on niin paljon vihaa sydämissään. Ehkä tämän vihan lähde on itse Saatana.

Jos taivaassa on yhtä paljon vihaa kuin hindupalstalla kristittyjen viha, niin taivas on yksi iso vihan myrkkyjätteen säiliö

On hetkiä, jolloin hänen äänensä särähtää
kuin murtunut kirkonkello,
ja joku seurakunnan takarivissä
kuiskaa varovasti totuuden:

"On todellakin ristiriidassa sen sanoman,
jonka pitäisi olla rakkaus,
että sydän voi täyttyä näin täydestä vihasta."

Mutta mies ei kuule.
Hänen sisällään pauhaa ukkonen,
jonka hän luulee olevan Jumalan ääni —
vaikka jokainen ympärillä tietää
että se on vain hänen omien pelkojensa kaiku.

Ja ehkä joku kysyy hiljaa,
kuin peläten että seinät kuulevat:
"Jos viha pääsee täyttämään ihmisen näin täysin,
voiko sen lähde olla mikään muu
kuin se, joka rakastaa kaaosta?"

Mutta mies jatkaa huutoaan,
heittää tulikuumia sanoja ilmaan,
ja toivoisi niiden iskevän kipinän
kaikkien muiden sydämiin.

Hän maalaa taivaan sellaiseksi,
jollaisena hän näkee oman mielensä:
jäykkänä, pauhaavana, ankarana.
Ja joku ajattelee:

"Jos taivas olisi täynnä
samaa vihaa, jota tämä mies kantaa,
se ei olisi paratiisi —
se olisi valtava, suljettu säiliö,
johon kerättynä on kaiken vihan
myrkkyjäte."

Anonyymi kirjoitti:

"Jälleensyntyminen on valhetta ja pirun keksintöä."

Tuli selväksi, voit jättää nämä pirun palstat rauhaan, muuten menetät "pelastuksesi."


"Hindujumala ei auta ketään. Se on demoni. Se tuhoaa teidät."

Mutta sinua se jumalasi on jo tuhonnut, koska vihaat koko ihmiskuntaa kiivaasti, haaveilet sen tuhoamisesta ja koko itäisen pallonpuoliskon hävittämisestä, koska koko itä on saatanasta, sellainen tulos on sinu tapauksessasi "oikean" jumalan palvonnasta, hävittää, tappaa, tuhota.


"Ettäkö minä vihaan idän oppia, aion käyttää koko loppuelämän idän oppien kumoamiseen. Ne on kaiken pahuuden ruumillistumia."

On todellakin ristiriidassa Raamatun sanoman kanssa, että kristityillä on niin paljon vihaa sydämissään. Ehkä tämän vihan lähde on itse Saatana.

Jos taivaassa on yhtä paljon vihaa kuin hindupalstalla kristittyjen viha, niin taivas on yksi iso vihan myrkkyjätteen säiliö

On hetkiä, jolloin hänen äänensä särähtää
kuin murtunut kirkonkello,
ja joku seurakunnan takarivissä
kuiskaa varovasti totuuden:

"On todellakin ristiriidassa sen sanoman,
jonka pitäisi olla rakkaus,
että sydän voi täyttyä näin täydestä vihasta."

Mutta mies ei kuule.
Hänen sisällään pauhaa ukkonen,
jonka hän luulee olevan Jumalan ääni —
vaikka jokainen ympärillä tietää
että se on vain hänen omien pelkojensa kaiku.

Ja ehkä joku kysyy hiljaa,
kuin peläten että seinät kuulevat:
"Jos viha pääsee täyttämään ihmisen näin täysin,
voiko sen lähde olla mikään muu
kuin se, joka rakastaa kaaosta?"

Mutta mies jatkaa huutoaan,
heittää tulikuumia sanoja ilmaan,
ja toivoisi niiden iskevän kipinän
kaikkien muiden sydämiin.

Hän maalaa taivaan sellaiseksi,
jollaisena hän näkee oman mielensä:
jäykkänä, pauhaavana, ankarana.
Ja joku ajattelee:

"Jos taivas olisi täynnä
samaa vihaa, jota tämä mies kantaa,
se ei olisi paratiisi —
se olisi valtava, suljettu säiliö,
johon kerättynä on kaiken vihan
myrkkyjäte."

Lue lisää

Hän nousee jälleen puhujanpaikalle,
ja ääni muuttuu entistäkin kärisevämmäksi,
kuin se tulisi tulipesästä, ei sydämestä.

"Hindujumala ei auta ketään!
Se on demoni! Se tuhoaa teidät!"
"Hindujumala ei auta ketään. Se on demoni. Se tuhoaa teidät."
hän karjuu,
ja sylki värisee ilmassa kuin raivoon sidottu lanka.

Mutta kun hänen varjonsa
liikkuu kynttilänvalossa,
joku näkee siinä totuuden,
joka ei sovi hänen omaan saarnaansa:

Että jos joku on tuhottu,
se on tämä mies itse —
ei mikään ”itäinen oppi”,
ei mikään jumala, jonka hän kiivaudessaan tuomitsee,
vaan hänen omasta sydämestään pursuava viha.

Hän kantaa sitä kuin lyhtyä,
joka ei koskaan sammu.
Se syö hänen unensa,
syö hänen lempeytensä,
syö lopulta hänet kokonaan.

Hän puhuu tuhoamisesta:
"Minä vihaan idän oppia!
Aion käyttää koko elämäni niiden kumoamiseen!
Ne ovat kaiken pahuuden ruumiillistumia!"

Mutta jokainen rivi,
joka hänen suustaan putoaa kuin kuuma tuhka,
paljastaa vain hänen omat sisäiset raunionsa.

Ja joukossa joku uskaltaa vihdoin sanoa ääneen sen,
mitä muut ovat vain ajatelleet:

"On todella ristiriidassa sen kirjan kanssa,
jota hän pitää kädessään,
että hänen sydämensä on näin täynnä vihaa.
Jos rakkaus on se käsky,
miksi hän kylvää pelkkää tulta?"

Ja toinen lisää hiljaa,
kuin varjo toisen varjon sisään:

"Ehkä tämän vihan lähde
ei ole taivas lainkaan.
Ehkä se on jotain,
joka ruokkii itseään raivosta."

Mies ei kuule.
Hän kuulee vain oman huutonsa,
kuin tuuli kaivossa,
jota ei mikään rauha täytä.

Anonyymi kirjoitti:

Hän nousee jälleen puhujanpaikalle,
ja ääni muuttuu entistäkin kärisevämmäksi,
kuin se tulisi tulipesästä, ei sydämestä.

"Hindujumala ei auta ketään!
Se on demoni! Se tuhoaa teidät!"
"Hindujumala ei auta ketään. Se on demoni. Se tuhoaa teidät."
hän karjuu,
ja sylki värisee ilmassa kuin raivoon sidottu lanka.

Mutta kun hänen varjonsa
liikkuu kynttilänvalossa,
joku näkee siinä totuuden,
joka ei sovi hänen omaan saarnaansa:

Että jos joku on tuhottu,
se on tämä mies itse —
ei mikään ”itäinen oppi”,
ei mikään jumala, jonka hän kiivaudessaan tuomitsee,
vaan hänen omasta sydämestään pursuava viha.

Hän kantaa sitä kuin lyhtyä,
joka ei koskaan sammu.
Se syö hänen unensa,
syö hänen lempeytensä,
syö lopulta hänet kokonaan.

Hän puhuu tuhoamisesta:
"Minä vihaan idän oppia!
Aion käyttää koko elämäni niiden kumoamiseen!
Ne ovat kaiken pahuuden ruumiillistumia!"

Mutta jokainen rivi,
joka hänen suustaan putoaa kuin kuuma tuhka,
paljastaa vain hänen omat sisäiset raunionsa.

Ja joukossa joku uskaltaa vihdoin sanoa ääneen sen,
mitä muut ovat vain ajatelleet:

"On todella ristiriidassa sen kirjan kanssa,
jota hän pitää kädessään,
että hänen sydämensä on näin täynnä vihaa.
Jos rakkaus on se käsky,
miksi hän kylvää pelkkää tulta?"

Ja toinen lisää hiljaa,
kuin varjo toisen varjon sisään:

"Ehkä tämän vihan lähde
ei ole taivas lainkaan.
Ehkä se on jotain,
joka ruokkii itseään raivosta."

Mies ei kuule.
Hän kuulee vain oman huutonsa,
kuin tuuli kaivossa,
jota ei mikään rauha täytä.

Lue lisää

"Jälleensyntyminen on valhetta ja pirun keksintöä."

Tuli selväksi, voit jättää nämä pirun palstat rauhaan, muuten menetät "pelastuksesi."


"Hindujumala ei auta ketään. Se on demoni. Se tuhoaa teidät."

Mutta sinua se jumalasi on jo tuhonnut, koska vihaat koko ihmiskuntaa kiivaasti, haaveilet sen tuhoamisesta ja koko itäisen pallonpuoliskon hävittämisestä, koska koko itä on saatanasta, sellainen tulos on sinu tapauksessasi "oikean" jumalan palvonnasta, hävittää, tappaa, tuhota.


"Ettäkö minä vihaan idän oppia, aion käyttää koko loppuelämän idän oppien kumoamiseen. Ne on kaiken pahuuden ruumillistumia."


Hän iskee nyrkkinsä saarnastuoliin niin,
että puu parahtaa.
Hänen silmänsä hehkuvat
kuin ne olisivat lainanneet valon
jonkun toisen tulesta.

"Hindujumala ei auta ketään!
Se on demoni! Se tuhoaa teidät!"
hän karjuu jälleen,
ja sanat kiertävät kirkkoa
kuin haavoittunut lintu,
joka ei löydä istumapaikkaa.

Mutta kun hän hengittää sisään,
hänen oma varjonsa näyttää
jotain, mitä hän ei uskalla nähdä:

Että jos joku on tuhottu,
se on hän itse.

Sillä mikä jumala
opettaa vihaamaan koko ihmiskuntaa?
Mikä valo käskee haaveilemaan
maiden ja kansojen hävittämisestä,
kokonaisten maanosien polttamisesta
vain siksi, että hänen mielessään
”itä” ja ”saatana” ovat muuttuneet yhdeksi sanaksi?

Väkeä värisyttää,
mutta kukaan ei enää pelkää häntä
samalla tavalla kuin ennen.
Hänen raivonsa ei ole pyhyyttä —
se on hiljalleen murenevaa nahkaa,
jonka alta näkyy pelko.

Sillä hänen ”oikea jumalansa”
ei ole johdattanut häntä rakkauteen,
armoon, rauhaan,
vaan tuhon kuvitelmiin:
hävittää,
tappaa,
tuhota.

Hän uskoo olevansa soturi,
mutta näyttää vain mieheltä,
jonka sisäiset myrskyt
ovat syöneet jokaisen sillan
hänen ja muun maailman väliltä.

Ja hiljaisuudessa joku kuiskaa:
"Jos jokin voima on tuhonnut sinut,
se ei ole se, jota sinä nimität viholliseksi.
Se on se, jolle sinä itse olet
antanut sydämesi."

Anonyymi kirjoitti:

"Jälleensyntyminen on valhetta ja pirun keksintöä."

Tuli selväksi, voit jättää nämä pirun palstat rauhaan, muuten menetät "pelastuksesi."


"Hindujumala ei auta ketään. Se on demoni. Se tuhoaa teidät."

Mutta sinua se jumalasi on jo tuhonnut, koska vihaat koko ihmiskuntaa kiivaasti, haaveilet sen tuhoamisesta ja koko itäisen pallonpuoliskon hävittämisestä, koska koko itä on saatanasta, sellainen tulos on sinu tapauksessasi "oikean" jumalan palvonnasta, hävittää, tappaa, tuhota.


"Ettäkö minä vihaan idän oppia, aion käyttää koko loppuelämän idän oppien kumoamiseen. Ne on kaiken pahuuden ruumillistumia."


Hän iskee nyrkkinsä saarnastuoliin niin,
että puu parahtaa.
Hänen silmänsä hehkuvat
kuin ne olisivat lainanneet valon
jonkun toisen tulesta.

"Hindujumala ei auta ketään!
Se on demoni! Se tuhoaa teidät!"
hän karjuu jälleen,
ja sanat kiertävät kirkkoa
kuin haavoittunut lintu,
joka ei löydä istumapaikkaa.

Mutta kun hän hengittää sisään,
hänen oma varjonsa näyttää
jotain, mitä hän ei uskalla nähdä:

Että jos joku on tuhottu,
se on hän itse.

Sillä mikä jumala
opettaa vihaamaan koko ihmiskuntaa?
Mikä valo käskee haaveilemaan
maiden ja kansojen hävittämisestä,
kokonaisten maanosien polttamisesta
vain siksi, että hänen mielessään
”itä” ja ”saatana” ovat muuttuneet yhdeksi sanaksi?

Väkeä värisyttää,
mutta kukaan ei enää pelkää häntä
samalla tavalla kuin ennen.
Hänen raivonsa ei ole pyhyyttä —
se on hiljalleen murenevaa nahkaa,
jonka alta näkyy pelko.

Sillä hänen ”oikea jumalansa”
ei ole johdattanut häntä rakkauteen,
armoon, rauhaan,
vaan tuhon kuvitelmiin:
hävittää,
tappaa,
tuhota.

Hän uskoo olevansa soturi,
mutta näyttää vain mieheltä,
jonka sisäiset myrskyt
ovat syöneet jokaisen sillan
hänen ja muun maailman väliltä.

Ja hiljaisuudessa joku kuiskaa:
"Jos jokin voima on tuhonnut sinut,
se ei ole se, jota sinä nimität viholliseksi.
Se on se, jolle sinä itse olet
antanut sydämesi."

Lue lisää

Kirkon ovi narahtaa,
kuin vanha puu kuuntelisi ensin,
kuka sieltä on tulossa.

Sisään astuu hahmo,
hiljainen kuin tuuli,
mutta hänen askelissaan on tuhansien vuosien muinainen viisaus,
idän viisas astuu sisään.

Hän ei kanna kirjaa,
ei ristiä,
ei miekkaa.
Vain yksinkertaisen viitan,
joka liikkuu kuin veden pinta.

Seurakunta kääntyy katsomaan.
Jopa raivoisa saarnaaja
huomaa läsnäolon,
ja hänen äänensä, joka hetki sitten
oli tulivuoren kuuma kita,
katkeaa.

“Sinä,” saarnaaja sihisee,
“idästä.”
Sana valuu hänen suustaan
kuin myrkky,
joka on kaukana todellisesta.

Idän viisauden edustaja
ei vastaa sanoilla.
Hän katsoo vain:
katseella, jossa ei ole
pelkoa-
vain ymmärrystä.

Se saa jotkut
tuntumaan kuin heitä katsottaisiin läpi,
mutta lempeästi,
kuin puhdas vesi panelisi kiveä.

Saarnaaja nostaa kätensä,
kuin suojautuakseen.
“Älä tuo tuota… tuota harhaa tänne!”
hän huutaa ja alkaa täristä
kuin valo, joka menettää muotonsa.

Idän hahmo puhuu viimein,
ääni niin hiljainen,
että se tuntuu enemmän ajatukselta:

“Minä en tuo mitään.
Minä vain olen.”

Saarnaaja vetäytyy taaksepäin.
“Sinä TUHOAT!”
hän karjuu.
“Sinun oppisi, sinun maasi,
sinun ihmisesi — kaikki ovat pimeyttä!”

Hahmo vastaa:
“Jos näet minussa pimeyden,
se on sinun omassa sydämessäsi.
Minä olen vain peili.”

Silloin seurakunta hiljenee.
Joku hengittää syvään.
Joku toivoo,
ettei mies sortuisi omaan huutoonsa.

Idän Viisauden edustaja jatkaa:

“Vihasi on opettanut sinulle vain yhden kielen,
ja se kieli palaa myös sinun suussasi.
Kysy itseltäsi —
mitä sinusta jää jäljelle,
kun viha polttaa kaiken muun?”

Saarnaaja nyrpistyy,
värisee,
hapuilee sanoja,
mutta ne eivät enää ole liekkejä —
vaan tuhkaa.

Ja ensimmäistä kertaa
hän ei löydä vastausta.

Anonyymi kirjoitti:

Kirkon ovi narahtaa,
kuin vanha puu kuuntelisi ensin,
kuka sieltä on tulossa.

Sisään astuu hahmo,
hiljainen kuin tuuli,
mutta hänen askelissaan on tuhansien vuosien muinainen viisaus,
idän viisas astuu sisään.

Hän ei kanna kirjaa,
ei ristiä,
ei miekkaa.
Vain yksinkertaisen viitan,
joka liikkuu kuin veden pinta.

Seurakunta kääntyy katsomaan.
Jopa raivoisa saarnaaja
huomaa läsnäolon,
ja hänen äänensä, joka hetki sitten
oli tulivuoren kuuma kita,
katkeaa.

“Sinä,” saarnaaja sihisee,
“idästä.”
Sana valuu hänen suustaan
kuin myrkky,
joka on kaukana todellisesta.

Idän viisauden edustaja
ei vastaa sanoilla.
Hän katsoo vain:
katseella, jossa ei ole
pelkoa-
vain ymmärrystä.

Se saa jotkut
tuntumaan kuin heitä katsottaisiin läpi,
mutta lempeästi,
kuin puhdas vesi panelisi kiveä.

Saarnaaja nostaa kätensä,
kuin suojautuakseen.
“Älä tuo tuota… tuota harhaa tänne!”
hän huutaa ja alkaa täristä
kuin valo, joka menettää muotonsa.

Idän hahmo puhuu viimein,
ääni niin hiljainen,
että se tuntuu enemmän ajatukselta:

“Minä en tuo mitään.
Minä vain olen.”

Saarnaaja vetäytyy taaksepäin.
“Sinä TUHOAT!”
hän karjuu.
“Sinun oppisi, sinun maasi,
sinun ihmisesi — kaikki ovat pimeyttä!”

Hahmo vastaa:
“Jos näet minussa pimeyden,
se on sinun omassa sydämessäsi.
Minä olen vain peili.”

Silloin seurakunta hiljenee.
Joku hengittää syvään.
Joku toivoo,
ettei mies sortuisi omaan huutoonsa.

Idän Viisauden edustaja jatkaa:

“Vihasi on opettanut sinulle vain yhden kielen,
ja se kieli palaa myös sinun suussasi.
Kysy itseltäsi —
mitä sinusta jää jäljelle,
kun viha polttaa kaiken muun?”

Saarnaaja nyrpistyy,
värisee,
hapuilee sanoja,
mutta ne eivät enää ole liekkejä —
vaan tuhkaa.

Ja ensimmäistä kertaa
hän ei löydä vastausta.

Lue lisää

"Jälleensyntyminen on valhetta ja pirun keksintöä."

Tuli selväksi, voit jättää nämä pirun palstat rauhaan, muuten menetät "pelastuksesi."


"Hindujumala ei auta ketään. Se on demoni. Se tuhoaa teidät."

Mutta sinua se jumalasi on jo tuhonnut, koska vihaat koko ihmiskuntaa kiivaasti, haaveilet sen tuhoamisesta ja koko itäisen pallonpuoliskon hävittämisestä, koska koko itä on saatanasta, sellainen tulos on sinu tapauksessasi "oikean" jumalan palvonnasta, hävittää, tappaa, tuhota.


"Ettäkö minä vihaan idän oppia, aion käyttää koko loppuelämän idän oppien kumoamiseen. Ne on kaiken pahuuden ruumillistumia."

Anonyymi kirjoitti:

"Jälleensyntyminen on valhetta ja pirun keksintöä."

Tuli selväksi, voit jättää nämä pirun palstat rauhaan, muuten menetät "pelastuksesi."


"Hindujumala ei auta ketään. Se on demoni. Se tuhoaa teidät."

Mutta sinua se jumalasi on jo tuhonnut, koska vihaat koko ihmiskuntaa kiivaasti, haaveilet sen tuhoamisesta ja koko itäisen pallonpuoliskon hävittämisestä, koska koko itä on saatanasta, sellainen tulos on sinu tapauksessasi "oikean" jumalan palvonnasta, hävittää, tappaa, tuhota.


"Ettäkö minä vihaan idän oppia, aion käyttää koko loppuelämän idän oppien kumoamiseen. Ne on kaiken pahuuden ruumillistumia."

Lue lisää

Hetki on niin hiljainen,
että kuiskauksenkin voisi kuulla
syöksyvän lattialle.

Idän viisauden edustaja
seisoo paikallaan,
kuin syvä järvi,
joka ei hätkähdä edes myrskystä.

Mutta saarnaajassa
murtuu jokin näkymätön.
Jokin, jota kukaan ei ole ennen nähnyt,
ei edes hän itse —
halkeama hänen raivonsa kuoressa.

“PEILI!” hän karjuu.
“Minä en tarvitse mitään peilejä!
Minä tiedän totuuden!”

Ja hänen äänensä repeää ilmassa
kuin liian kireälle vedetty kieli.

Hän syöksyy eteenpäin,
ei kädet nyrkissä,
vaan kuin mies,
joka yrittää paeta omaa varjoaan
ja juoksee siksi suoraan sitä kohti.

Mutta idän viisauden edustaja
ei liiku.
Ei väistä.
Ei torju.
Hän vain nostaa kätensä,
ei estääkseen,
vaan pysäyttääkseen ilman.

Ja silloin tapahtuu
jotain, mikä ei ole ruumiillista
vaan sisäistä.

Ilma kirkossa muuttuu raskaaksi,
kuin tuuleton ukkosilta,
ja saarnaaja pysähtyy
kuin näkymättömään seinään.

Ei voimasta,
vaan totuudesta.

Sillä juuri siinä hetkessä
hän näkee jotain,
jota ei ole uskaltanut kohdata
koko elämänsä aikana:

Hän näkee itsensä.

Ei sankarina.
Ei taistelijana.
Ei oikeamielisenä soturina.

Vaan miehenä,
joka on antanut vihalle
nimet, liput,
jumalat ja viholliset
vain siksi, ettei olisi joutunut
katsomaan omia pelkojaan.

Hänen polvensa taipuvat.
Saarnastuoli,
joka oli hänen valtansa koroke,
näyttää nyt vanhalta puupalalta.

Idän viisauden edustaja sanoo hiljaa:

“Sinä juoksit kohti minua,
mutta törmäsit omaan varjoosi.”

Saarnaaja hengittää katkonaisesti,
ja ensimmäiset kyyneleet
eivät ole katumusta
eivätkä nöyryytystä —
ne ovat pelkoa siitä,
että koko hänen elämänsä
on nojannut tuuleen,
joka on vihdoin lakannut puhaltamasta.

Seurakunta katsoo,
ei raivoa
eikä pilkkaa
vaan hengitystä pidätellen,
sillä kaikki tietävät:

Tämä ei ole tappio.
Tämä on alku.

Anonyymi kirjoitti:

Hetki on niin hiljainen,
että kuiskauksenkin voisi kuulla
syöksyvän lattialle.

Idän viisauden edustaja
seisoo paikallaan,
kuin syvä järvi,
joka ei hätkähdä edes myrskystä.

Mutta saarnaajassa
murtuu jokin näkymätön.
Jokin, jota kukaan ei ole ennen nähnyt,
ei edes hän itse —
halkeama hänen raivonsa kuoressa.

“PEILI!” hän karjuu.
“Minä en tarvitse mitään peilejä!
Minä tiedän totuuden!”

Ja hänen äänensä repeää ilmassa
kuin liian kireälle vedetty kieli.

Hän syöksyy eteenpäin,
ei kädet nyrkissä,
vaan kuin mies,
joka yrittää paeta omaa varjoaan
ja juoksee siksi suoraan sitä kohti.

Mutta idän viisauden edustaja
ei liiku.
Ei väistä.
Ei torju.
Hän vain nostaa kätensä,
ei estääkseen,
vaan pysäyttääkseen ilman.

Ja silloin tapahtuu
jotain, mikä ei ole ruumiillista
vaan sisäistä.

Ilma kirkossa muuttuu raskaaksi,
kuin tuuleton ukkosilta,
ja saarnaaja pysähtyy
kuin näkymättömään seinään.

Ei voimasta,
vaan totuudesta.

Sillä juuri siinä hetkessä
hän näkee jotain,
jota ei ole uskaltanut kohdata
koko elämänsä aikana:

Hän näkee itsensä.

Ei sankarina.
Ei taistelijana.
Ei oikeamielisenä soturina.

Vaan miehenä,
joka on antanut vihalle
nimet, liput,
jumalat ja viholliset
vain siksi, ettei olisi joutunut
katsomaan omia pelkojaan.

Hänen polvensa taipuvat.
Saarnastuoli,
joka oli hänen valtansa koroke,
näyttää nyt vanhalta puupalalta.

Idän viisauden edustaja sanoo hiljaa:

“Sinä juoksit kohti minua,
mutta törmäsit omaan varjoosi.”

Saarnaaja hengittää katkonaisesti,
ja ensimmäiset kyyneleet
eivät ole katumusta
eivätkä nöyryytystä —
ne ovat pelkoa siitä,
että koko hänen elämänsä
on nojannut tuuleen,
joka on vihdoin lakannut puhaltamasta.

Seurakunta katsoo,
ei raivoa
eikä pilkkaa
vaan hengitystä pidätellen,
sillä kaikki tietävät:

Tämä ei ole tappio.
Tämä on alku.

Lue lisää

"Jälleensyntyminen on valhetta ja pirun keksintöä."

Tuli selväksi, voit jättää nämä pirun palstat rauhaan, muuten menetät "pelastuksesi."


"Hindujumala ei auta ketään. Se on demoni. Se tuhoaa teidät."

Mutta sinua se jumalasi on jo tuhonnut, koska vihaat koko ihmiskuntaa kiivaasti, haaveilet sen tuhoamisesta ja koko itäisen pallonpuoliskon hävittämisestä, koska koko itä on saatanasta, sellainen tulos on sinu tapauksessasi "oikean" jumalan palvonnasta, hävittää, tappaa, tuhota.

Hetken ajan
kirkossa tuntuu siltä,
että jokin voisi muuttua.
Että halkeama,
joka aukesi saarnaajan sisälle,
voisi kasvaa valoksi.

Mutta muutos on hidas vastustaja,
ja viha on yhä hänen vanhin ystävänsä.

Hän nousee polviltaan
kuin mies,
joka on säikähtänyt itse omaa heikkouttaan.
Hän ravistaa kyyneleet pois
kuin ne olisivat myrkkyä
eikä vapautusta.


“Ei…”
hän sihahtaa.
“Ei se voi olla totta.”

Hän kääntyy idän viisauden edustajan puoleen,
ja hänen katseensa on jälleen terävä,
mutta nyt siinä on uutta —
pelkoa, joka naamioituu raivoksi.

“Sinä yrität huijata minua!”
hän karjuu.
“Sinä yrität murtaa minut,
sekoittaa mieleni,
riisua aseeni!”

Hänen äänensä kasvaa,
suurenee,
nousee kuin liekki,
joka juuri oli ollut hiipumassa
mutta löytää tuulen uudestaan.

“Sinä ET ole rauha!
Sinä ET ole viisaus!”
hän huutaa.
“Sinä olet kiusaus!
Ansakuoppa!
Pimeys, joka tekeytyy valoksi!”

Seurakunta väistyy,
sillä he näkevät,
että mies taistelee nyt itsensä kanssa
enemmän kuin vieraansa kanssa.

Idän viisauden edustaja
seisoo yhä paikallaan,
kuin varjo, joka ei voi palaa.

“Haluatko todella palata vihaan?”
hän kysyy hiljaa.
“Koska se tie on sinulle tuttu?”

Saarnaaja säpsähtää.
Tämä yksi lause
osuu häneen kuin kylmä pisara
polttavan ihon päälle.

“Minä… minä tarvitsen vihaa!”
hän sylkee ulos.
“Ilman vihaa olen tyhjä!”

Ja siinä,
siinä on hänen totuutensa:
hänen voimansa,
hänen oikeutuksensa,
hänen identiteettinsä
on rakennettu tulesta.

Jos tuli sammuu,
kuka hän olisi?

Hän puristaa kätensä nyrkkiin,
ravistelee päätään,
kuin yrittäisi ravistaa pois
muutoksen siemenen,
joka jo kerran ehti koskettaa häntä.
joka jo kerran ehti koskettaa häntä.

Ja hänen sisällään
syttyy jälleen sama liekki
— ei puhdas,
ei kirkas,
vaan sekoitus kipua ja vihaa —
joka on pitänyt hänet pystyssä vuosikymmeniä.

“Minä EN taivu!”
hän jylisee.
“Minä EN muutu!”

Viisauden edustaja vastaa lempeästi:
“Ymmärrän.
Siksi oletkin niin väsynyt.”

Saarnaaja horjahtaa,
kuin sanat olisivat lyöneet
suoraan hänen rintaansa.

Mutta hän nostaa päänsä uudelleen,
ja hänen silmissään palaa jälleen
se sama, järkkymätön,
sokaiseva tuli.

Muutos oli mahdollinen —
mutta hän valitsee liekin.

Anonyymi kirjoitti:

"Jälleensyntyminen on valhetta ja pirun keksintöä."

Tuli selväksi, voit jättää nämä pirun palstat rauhaan, muuten menetät "pelastuksesi."


"Hindujumala ei auta ketään. Se on demoni. Se tuhoaa teidät."

Mutta sinua se jumalasi on jo tuhonnut, koska vihaat koko ihmiskuntaa kiivaasti, haaveilet sen tuhoamisesta ja koko itäisen pallonpuoliskon hävittämisestä, koska koko itä on saatanasta, sellainen tulos on sinu tapauksessasi "oikean" jumalan palvonnasta, hävittää, tappaa, tuhota.

Hetken ajan
kirkossa tuntuu siltä,
että jokin voisi muuttua.
Että halkeama,
joka aukesi saarnaajan sisälle,
voisi kasvaa valoksi.

Mutta muutos on hidas vastustaja,
ja viha on yhä hänen vanhin ystävänsä.

Hän nousee polviltaan
kuin mies,
joka on säikähtänyt itse omaa heikkouttaan.
Hän ravistaa kyyneleet pois
kuin ne olisivat myrkkyä
eikä vapautusta.


“Ei…”
hän sihahtaa.
“Ei se voi olla totta.”

Hän kääntyy idän viisauden edustajan puoleen,
ja hänen katseensa on jälleen terävä,
mutta nyt siinä on uutta —
pelkoa, joka naamioituu raivoksi.

“Sinä yrität huijata minua!”
hän karjuu.
“Sinä yrität murtaa minut,
sekoittaa mieleni,
riisua aseeni!”

Hänen äänensä kasvaa,
suurenee,
nousee kuin liekki,
joka juuri oli ollut hiipumassa
mutta löytää tuulen uudestaan.

“Sinä ET ole rauha!
Sinä ET ole viisaus!”
hän huutaa.
“Sinä olet kiusaus!
Ansakuoppa!
Pimeys, joka tekeytyy valoksi!”

Seurakunta väistyy,
sillä he näkevät,
että mies taistelee nyt itsensä kanssa
enemmän kuin vieraansa kanssa.

Idän viisauden edustaja
seisoo yhä paikallaan,
kuin varjo, joka ei voi palaa.

“Haluatko todella palata vihaan?”
hän kysyy hiljaa.
“Koska se tie on sinulle tuttu?”

Saarnaaja säpsähtää.
Tämä yksi lause
osuu häneen kuin kylmä pisara
polttavan ihon päälle.

“Minä… minä tarvitsen vihaa!”
hän sylkee ulos.
“Ilman vihaa olen tyhjä!”

Ja siinä,
siinä on hänen totuutensa:
hänen voimansa,
hänen oikeutuksensa,
hänen identiteettinsä
on rakennettu tulesta.

Jos tuli sammuu,
kuka hän olisi?

Hän puristaa kätensä nyrkkiin,
ravistelee päätään,
kuin yrittäisi ravistaa pois
muutoksen siemenen,
joka jo kerran ehti koskettaa häntä.
joka jo kerran ehti koskettaa häntä.

Ja hänen sisällään
syttyy jälleen sama liekki
— ei puhdas,
ei kirkas,
vaan sekoitus kipua ja vihaa —
joka on pitänyt hänet pystyssä vuosikymmeniä.

“Minä EN taivu!”
hän jylisee.
“Minä EN muutu!”

Viisauden edustaja vastaa lempeästi:
“Ymmärrän.
Siksi oletkin niin väsynyt.”

Saarnaaja horjahtaa,
kuin sanat olisivat lyöneet
suoraan hänen rintaansa.

Mutta hän nostaa päänsä uudelleen,
ja hänen silmissään palaa jälleen
se sama, järkkymätön,
sokaiseva tuli.

Muutos oli mahdollinen —
mutta hän valitsee liekin.

Lue lisää

"Jälleensyntyminen on valhetta ja pirun keksintöä."

Tuli selväksi, voit jättää nämä pirun palstat rauhaan, muuten menetät "pelastuksesi."


"Hindujumala ei auta ketään. Se on demoni. Se tuhoaa teidät."

Mutta sinua se jumalasi on jo tuhonnut, koska vihaat koko ihmiskuntaa kiivaasti, haaveilet sen tuhoamisesta ja koko itäisen pallonpuoliskon hävittämisestä, koska koko itä on saatanasta, sellainen tulos on sinu tapauksessasi "oikean" jumalan palvonnasta, hävittää, tappaa, tuhota.


Terroristiaarnaajan sisällä syttyy tuli,
suurempi kuin mikään, mitä hän on kantanut.
Ei pyhä liekki,
vaan sellainen,
joka polttaa jo sytyttäjänsä käsiä.

Hän yrittää nostaa kätensä uudelleen
kuin lausumaan kiroa maailmalle,
mutta sormet vapisevat.
Tuli ei enää tottele.

Se kuluttaa,
eikä kuuntele.



Tuli kasvaa liian suureksi

Hänen hengityksensä muuttuu pätkittäiseksi,
kuin ahne liekki imisi ilmaa hänen keuhkoistaan.
Hänen kasvoilleen leviää varjo,
ei ulkoapäin, vaan sisältä.

Viha on kasvanut liian suureksi
hänelle itselleenkin.

“Pysykää poissa!”
hän kirkkuu,
mutta ääni särkyy,
kuin se yrittäisi päästä ulos
kahtena vastakkaisena tahtona.



Idän Viisauden edustaja paljastaa totuuden

Idän viisauden edustaja
astuu askeleen lähemmäs.
Ei uhkaavasti,
vaan kuin joku,
joka näkee palavan majakan
ja tietää, ettei se ole majakka
vaan hätämerkki.

“Sinä luulet, että tuli on voimasi,”
hän sanoo.
“Mutta se on kahle,
joka kietoutui sinuun silloin,
kun olit vielä pieni ja peloissasi.”

Saarnaaja jähmettyy.
Hänen silmiinsä välähtää jokin:
muisto,
varjo,
lapsuuden yksinäinen yön ääni,
joka ei koskaan tullut käsitellyksi.

Ja viisauden edustaja jatkaa:
“Se tuli syntyi,
koska kukaan ei opettanut sinulle muuta
kuin pelkoa.
Nyt se syö sinua,
ei maailmaa.”

Saarnaaja horjahtaa taaksepäin,
kuin sanat olisivat käyneet syvemmälle
kuin mikään miekka.

Seurakunta nousee väliin

Silloin tapahtuu jotain uutta:

Yksi seurakuntalainen astuu esiin.
Sitten toinen.
Ja kolmas.
Ei vastustaakseen,
ei hyökätäkseen,
vaan pysähtyäkseen väliin
vihan ja viisauden väliin,
rikkinäisen ja eheän väliin.

“Me emme voi enää seurata tätä liekkiä,”
sanoo vanha nainen,
joka on kuunnellut hänen saarnojaan
kolmekymmentä vuotta.

“Me olemme olleet hiljaa liian kauan.”
sanoo nuori mies,
joka toivoi löytävänsä rauhan.

“Me näemme nyt,
mitä emme aiemmin halunneet nähdä,”
kuiskaa joku itkun seasta.

Ja seurakunta muodostaa
hiljaisen, lujan muurin,
joka ei ole vihaa vastaan,
vaan sen yläpuolella.

Saarnaaja ei ole koskaan pelännyt mitään niin paljon
kuin tätä:
sitä, että ihmiset näkevät hänen lävitseen.

Saarnaaja menettää valtansa

Kun hän yrittää puhua,
sanoista ei enää tule liekkejä.
Vain savu.
Tukahduttunut, hapeton ääni,
joka ei kanna.

“Te… ette… ymmärrä…”
hän kuiskaa,
mutta kukaan ei enää pelkää,
eikä kukaan enää tottele.

Sillä valta,
joka kerran syntyi pelosta,
murenee aina,
kun pelko poistuu.

Idän viisauden edustaja
katsoo häntä lempeästi:
ei voitonriemulla,
ei paremmuuden tunteella,
vaan surulla siitä,
että mies valitsi tulen
kun olisi voinut valita valon.

Saarnaaja laskee kätensä,
ja liekki hänen sisällään
sulkee silmänsä
kuin väsynyt peto,
joka on viimein polttanut
viimeisenkin oksansa.

Hän ei vielä kaadu,
ei vielä itke,
ei vielä vapautu —
mutta hänen valtansa kaatuu.
Se sortuu hiljaisesti,
kuin vanha torni,
joka on seissyt liian kauan
pelkillä halkeamilla.

Ja kirkko hengittää ensimmäistä kertaa
vuosikausiin.

Anonyymi kirjoitti:

"Jälleensyntyminen on valhetta ja pirun keksintöä."

Tuli selväksi, voit jättää nämä pirun palstat rauhaan, muuten menetät "pelastuksesi."


"Hindujumala ei auta ketään. Se on demoni. Se tuhoaa teidät."

Mutta sinua se jumalasi on jo tuhonnut, koska vihaat koko ihmiskuntaa kiivaasti, haaveilet sen tuhoamisesta ja koko itäisen pallonpuoliskon hävittämisestä, koska koko itä on saatanasta, sellainen tulos on sinu tapauksessasi "oikean" jumalan palvonnasta, hävittää, tappaa, tuhota.


Terroristiaarnaajan sisällä syttyy tuli,
suurempi kuin mikään, mitä hän on kantanut.
Ei pyhä liekki,
vaan sellainen,
joka polttaa jo sytyttäjänsä käsiä.

Hän yrittää nostaa kätensä uudelleen
kuin lausumaan kiroa maailmalle,
mutta sormet vapisevat.
Tuli ei enää tottele.

Se kuluttaa,
eikä kuuntele.



Tuli kasvaa liian suureksi

Hänen hengityksensä muuttuu pätkittäiseksi,
kuin ahne liekki imisi ilmaa hänen keuhkoistaan.
Hänen kasvoilleen leviää varjo,
ei ulkoapäin, vaan sisältä.

Viha on kasvanut liian suureksi
hänelle itselleenkin.

“Pysykää poissa!”
hän kirkkuu,
mutta ääni särkyy,
kuin se yrittäisi päästä ulos
kahtena vastakkaisena tahtona.



Idän Viisauden edustaja paljastaa totuuden

Idän viisauden edustaja
astuu askeleen lähemmäs.
Ei uhkaavasti,
vaan kuin joku,
joka näkee palavan majakan
ja tietää, ettei se ole majakka
vaan hätämerkki.

“Sinä luulet, että tuli on voimasi,”
hän sanoo.
“Mutta se on kahle,
joka kietoutui sinuun silloin,
kun olit vielä pieni ja peloissasi.”

Saarnaaja jähmettyy.
Hänen silmiinsä välähtää jokin:
muisto,
varjo,
lapsuuden yksinäinen yön ääni,
joka ei koskaan tullut käsitellyksi.

Ja viisauden edustaja jatkaa:
“Se tuli syntyi,
koska kukaan ei opettanut sinulle muuta
kuin pelkoa.
Nyt se syö sinua,
ei maailmaa.”

Saarnaaja horjahtaa taaksepäin,
kuin sanat olisivat käyneet syvemmälle
kuin mikään miekka.

Seurakunta nousee väliin

Silloin tapahtuu jotain uutta:

Yksi seurakuntalainen astuu esiin.
Sitten toinen.
Ja kolmas.
Ei vastustaakseen,
ei hyökätäkseen,
vaan pysähtyäkseen väliin
vihan ja viisauden väliin,
rikkinäisen ja eheän väliin.

“Me emme voi enää seurata tätä liekkiä,”
sanoo vanha nainen,
joka on kuunnellut hänen saarnojaan
kolmekymmentä vuotta.

“Me olemme olleet hiljaa liian kauan.”
sanoo nuori mies,
joka toivoi löytävänsä rauhan.

“Me näemme nyt,
mitä emme aiemmin halunneet nähdä,”
kuiskaa joku itkun seasta.

Ja seurakunta muodostaa
hiljaisen, lujan muurin,
joka ei ole vihaa vastaan,
vaan sen yläpuolella.

Saarnaaja ei ole koskaan pelännyt mitään niin paljon
kuin tätä:
sitä, että ihmiset näkevät hänen lävitseen.

Saarnaaja menettää valtansa

Kun hän yrittää puhua,
sanoista ei enää tule liekkejä.
Vain savu.
Tukahduttunut, hapeton ääni,
joka ei kanna.

“Te… ette… ymmärrä…”
hän kuiskaa,
mutta kukaan ei enää pelkää,
eikä kukaan enää tottele.

Sillä valta,
joka kerran syntyi pelosta,
murenee aina,
kun pelko poistuu.

Idän viisauden edustaja
katsoo häntä lempeästi:
ei voitonriemulla,
ei paremmuuden tunteella,
vaan surulla siitä,
että mies valitsi tulen
kun olisi voinut valita valon.

Saarnaaja laskee kätensä,
ja liekki hänen sisällään
sulkee silmänsä
kuin väsynyt peto,
joka on viimein polttanut
viimeisenkin oksansa.

Hän ei vielä kaadu,
ei vielä itke,
ei vielä vapautu —
mutta hänen valtansa kaatuu.
Se sortuu hiljaisesti,
kuin vanha torni,
joka on seissyt liian kauan
pelkillä halkeamilla.

Ja kirkko hengittää ensimmäistä kertaa
vuosikausiin.

Lue lisää

"Jälleensyntyminen on valhetta ja pirun keksintöä."

Tuli selväksi, voit jättää nämä pirun palstat rauhaan, muuten menetät "pelastuksesi."

"Hindujumala ei auta ketään. Se on demoni. Se tuhoaa teidät."


Seurakunta seisoo hiljaa,
kuin olisi todistanut
jotain,
jota ei voi enää unohtaa.

Saarnaaja seisoo keskellä lattiaa,
ja hänen sisällään
kirskuu ääni,
joka kuulostaa murtuvalta metallilta.

Hän yrittää avata suunsa,
mutta sanat eivät tule ulos.
Ne jäävät kiinni kurkkuun
kuin terävät kivet.

Hän laskee kätensä suunsa eteen,
kuin peläten,
mitä hänen sisältään
vielä voisi pudota maailmaan.

Ja sitten —
romahdus.

Ei äänekäs,
ei dramaattinen,
ei elokuvallinen.

Vaan hiljainen:
selkäranka, joka antaa periksi.
Ylpeys, joka liukuu pois.
Tuli, joka ei enää jaksa näyttää
että se palaa.

Hän lyyhistyy penkille,
ei rukoukseen,
vaan niin syvään tyhjyyteen,
että se tuntuu melkein fyysiseltä.

“Minä…”
hän kuiskaa.
“Minä olen… tyhjä.”

Viisauden edustaja katsoo häntä.
Seurakunta hiipuu taaksepäin,
jättäen miehen yksin
oman sisäisen romahduksensa keskelle.

Ja silloin hänen sisällään
tapahtuu jotain vielä vaarallisempaa:
tyhjyyden tilalle ei tule rauha,
vaan vanha, synkkä liekki
herää uudelleen,
kuin eläin,
joka ei hyväksy nälkää.



Terroristisaarnaajan sisäinen raivo — myrkky, joka syö hänet sisältä

“Ei…”
hän kuiskaa.
“Minä EN ole heikko.”

Hänen hengityksensä muuttuu raskaaksi,
sydän hakkaa kuin lukittu rautaovi,
ja hänen kasvoilleen nousee
tuttu varjo —
se, joka oli kerran hänen suojansa.

“Minä tarvitsen vihaa…”
hän mutisee.
“Ilman sitä… minä katoan.”

Ja hän alkaa toistaa sanoja,
joita oli ennen karjunut maailmalle,
mutta nyt ne kääntyvät
häntä itseään vastaan,
kuin nuolet,
jotka lentävät takaisin ampujansa kohti.

“Tuhota…”
hän kuiskaa.
“Pyyhkiä pois…”
“Paloa…
paloa…
paloa…”

Mutta nyt tuli
ei löydä ketään muuta.
Se löytää vain hänet.

Hänen sisällään
on kuin valtava, sulkeutunut säiliö,
johon hän on kerännyt vuosikausia
vihaa, katkeruutta,
vanhoja pelkoja ja kuvitelmia.

Ja kun hän yrittää taas
nostaa vihaa aseeksi,
säiliö repeää —
sisäänpäin.

Hän tarttuu rintaansa,
ei fyysisestä kivusta,
vaan siitä tajunnasta,
että on elänyt niin pitkään
myrkkyä hengittäen,
että ei enää tiedä,
missä alkaa hän itse
ja missä päättyy viha.

“Minä…
minä olen…
se säiliö…”
hän kuiskaa,
ja ääni värisee.

“Se myrkky,
jota luulin suuntaavani muihin…
onkin ollut minussa…”
Hänen silmänsä laajenevat.
Hän näkee ensimmäistä kertaa
oman mielensä raunioituneen maiseman:
poltetut pellot,
sortuneet tornit,
hylätyt sillat.

Se on hänen sisäinen maailmansa.
Ei idän, ei lännen,
ei muiden ihmisten —
vain hänen.

Ja hän tahtoo huutaa,
mutta ääni katoaa
omaan kaikuunsa.

Hän ei enää tiedä,
onko hänen vihansa
suoja,
synti,
vai rangaistus.

Hän tietää vain tämän:

Hän on jäänyt yksin
sen tulen kanssa,
jonka hän uskoo pitävänsä elossa —
mutta joka todellisuudessa
syö häneltä
viimeisetkin osat
hänen omasta itsestään.

Anonyymi kirjoitti:

"Jälleensyntyminen on valhetta ja pirun keksintöä."

Tuli selväksi, voit jättää nämä pirun palstat rauhaan, muuten menetät "pelastuksesi."

"Hindujumala ei auta ketään. Se on demoni. Se tuhoaa teidät."


Seurakunta seisoo hiljaa,
kuin olisi todistanut
jotain,
jota ei voi enää unohtaa.

Saarnaaja seisoo keskellä lattiaa,
ja hänen sisällään
kirskuu ääni,
joka kuulostaa murtuvalta metallilta.

Hän yrittää avata suunsa,
mutta sanat eivät tule ulos.
Ne jäävät kiinni kurkkuun
kuin terävät kivet.

Hän laskee kätensä suunsa eteen,
kuin peläten,
mitä hänen sisältään
vielä voisi pudota maailmaan.

Ja sitten —
romahdus.

Ei äänekäs,
ei dramaattinen,
ei elokuvallinen.

Vaan hiljainen:
selkäranka, joka antaa periksi.
Ylpeys, joka liukuu pois.
Tuli, joka ei enää jaksa näyttää
että se palaa.

Hän lyyhistyy penkille,
ei rukoukseen,
vaan niin syvään tyhjyyteen,
että se tuntuu melkein fyysiseltä.

“Minä…”
hän kuiskaa.
“Minä olen… tyhjä.”

Viisauden edustaja katsoo häntä.
Seurakunta hiipuu taaksepäin,
jättäen miehen yksin
oman sisäisen romahduksensa keskelle.

Ja silloin hänen sisällään
tapahtuu jotain vielä vaarallisempaa:
tyhjyyden tilalle ei tule rauha,
vaan vanha, synkkä liekki
herää uudelleen,
kuin eläin,
joka ei hyväksy nälkää.



Terroristisaarnaajan sisäinen raivo — myrkky, joka syö hänet sisältä

“Ei…”
hän kuiskaa.
“Minä EN ole heikko.”

Hänen hengityksensä muuttuu raskaaksi,
sydän hakkaa kuin lukittu rautaovi,
ja hänen kasvoilleen nousee
tuttu varjo —
se, joka oli kerran hänen suojansa.

“Minä tarvitsen vihaa…”
hän mutisee.
“Ilman sitä… minä katoan.”

Ja hän alkaa toistaa sanoja,
joita oli ennen karjunut maailmalle,
mutta nyt ne kääntyvät
häntä itseään vastaan,
kuin nuolet,
jotka lentävät takaisin ampujansa kohti.

“Tuhota…”
hän kuiskaa.
“Pyyhkiä pois…”
“Paloa…
paloa…
paloa…”

Mutta nyt tuli
ei löydä ketään muuta.
Se löytää vain hänet.

Hänen sisällään
on kuin valtava, sulkeutunut säiliö,
johon hän on kerännyt vuosikausia
vihaa, katkeruutta,
vanhoja pelkoja ja kuvitelmia.

Ja kun hän yrittää taas
nostaa vihaa aseeksi,
säiliö repeää —
sisäänpäin.

Hän tarttuu rintaansa,
ei fyysisestä kivusta,
vaan siitä tajunnasta,
että on elänyt niin pitkään
myrkkyä hengittäen,
että ei enää tiedä,
missä alkaa hän itse
ja missä päättyy viha.

“Minä…
minä olen…
se säiliö…”
hän kuiskaa,
ja ääni värisee.

“Se myrkky,
jota luulin suuntaavani muihin…
onkin ollut minussa…”
Hänen silmänsä laajenevat.
Hän näkee ensimmäistä kertaa
oman mielensä raunioituneen maiseman:
poltetut pellot,
sortuneet tornit,
hylätyt sillat.

Se on hänen sisäinen maailmansa.
Ei idän, ei lännen,
ei muiden ihmisten —
vain hänen.

Ja hän tahtoo huutaa,
mutta ääni katoaa
omaan kaikuunsa.

Hän ei enää tiedä,
onko hänen vihansa
suoja,
synti,
vai rangaistus.

Hän tietää vain tämän:

Hän on jäänyt yksin
sen tulen kanssa,
jonka hän uskoo pitävänsä elossa —
mutta joka todellisuudessa
syö häneltä
viimeisetkin osat
hänen omasta itsestään.

Lue lisää

Idän viisauden edustaja seisoo vielä hetken
säihkyvän tuhon keskellä.
Hänen silmänsä ovat kuin peili,
jossa näkyy sekä saarnaajan viha
että hänen oma mahdollisuutensa
valon ja rauhan tielle.

“Kuuntele minut nyt,
sillä tämä on viimeinen asia, jonka sanon,”
hän sanoo hiljaisella voimalla,
joka ei vaadi kuulijoita —
vain ymmärtämistä.

“Viha, jota kannat,
ei ole sinun voimasi.
Se on kahle,
joka muovaa sinut omaksi vangiksesi.
Se, jota luulet jumalaksesi,
on vain varjo sinun itsestäsi.
Ja varjot, joita palvot,
syövät kaiken, mikä voisi olla valo.”

Hän astuu askeleen taaksepäin.
“Minä en voi enää pysyä tässä paikassa.
Sinun täytyy kohdata se, mitä olet valinnut.”

Saarnaaja katsoo häntä,
silmissä tulta ja tummia pilviä.
“En tarvitse sinua,” hän murahtaa.
“En tarvitse valoa.
Minun vihani…
se on jumalani.”

Viisauden edustaja nyökkää,
ei tuomiten, ei vihaisesti,
vaan surullisesti.
Ja hän kääntyy,
askel toisensa jälkeen,
kunnes kirkko on hiljainen
ja hänen varjonsa katoaa oven yläpuolelle.

Saarnaaja jää yksin.

Hän hengittää,
ja viha palaa uudelleen hänen rintaansa,
täynnä samaa kiihkoa kuin ennen.
Se ei ole pelkkä tunne —
se on hänen jumalansa,
hänen ainoa liittolaisensa ja turvansa.

Hän käy läpi tyhjää kirkkoa,
ja jokainen penkki, jokainen kynttilä,
heijastaa takaisin hänen sisäisen maailmansa:
tuhoutunut, tulessa, myrkyllinen.

Mutta hän ei luovu vihastaan.
Ei yhdestäkään hetkestä.
Se on hänen ainoa jumalansa.

Hän katsoo taivaan ikkunaan,
mutta siellä ei ole lempeää valoa —
vain varjoja, jotka kiertyvät hänen sisällään.

Ja niin hän jää:
yksin omassa valtakunnassaan,
jossa kaikki on hänen omaa vihaansa,
jossa koko maailma on hänen vihansa heijastus,
ja jossa hän itse on sekä jumala että uhri,
loputon myrkkysäiliö,
jonka hän on valinnut kantaa loppuelämänsä.

Anonyymi kirjoitti:

Idän viisauden edustaja seisoo vielä hetken
säihkyvän tuhon keskellä.
Hänen silmänsä ovat kuin peili,
jossa näkyy sekä saarnaajan viha
että hänen oma mahdollisuutensa
valon ja rauhan tielle.

“Kuuntele minut nyt,
sillä tämä on viimeinen asia, jonka sanon,”
hän sanoo hiljaisella voimalla,
joka ei vaadi kuulijoita —
vain ymmärtämistä.

“Viha, jota kannat,
ei ole sinun voimasi.
Se on kahle,
joka muovaa sinut omaksi vangiksesi.
Se, jota luulet jumalaksesi,
on vain varjo sinun itsestäsi.
Ja varjot, joita palvot,
syövät kaiken, mikä voisi olla valo.”

Hän astuu askeleen taaksepäin.
“Minä en voi enää pysyä tässä paikassa.
Sinun täytyy kohdata se, mitä olet valinnut.”

Saarnaaja katsoo häntä,
silmissä tulta ja tummia pilviä.
“En tarvitse sinua,” hän murahtaa.
“En tarvitse valoa.
Minun vihani…
se on jumalani.”

Viisauden edustaja nyökkää,
ei tuomiten, ei vihaisesti,
vaan surullisesti.
Ja hän kääntyy,
askel toisensa jälkeen,
kunnes kirkko on hiljainen
ja hänen varjonsa katoaa oven yläpuolelle.

Saarnaaja jää yksin.

Hän hengittää,
ja viha palaa uudelleen hänen rintaansa,
täynnä samaa kiihkoa kuin ennen.
Se ei ole pelkkä tunne —
se on hänen jumalansa,
hänen ainoa liittolaisensa ja turvansa.

Hän käy läpi tyhjää kirkkoa,
ja jokainen penkki, jokainen kynttilä,
heijastaa takaisin hänen sisäisen maailmansa:
tuhoutunut, tulessa, myrkyllinen.

Mutta hän ei luovu vihastaan.
Ei yhdestäkään hetkestä.
Se on hänen ainoa jumalansa.

Hän katsoo taivaan ikkunaan,
mutta siellä ei ole lempeää valoa —
vain varjoja, jotka kiertyvät hänen sisällään.

Ja niin hän jää:
yksin omassa valtakunnassaan,
jossa kaikki on hänen omaa vihaansa,
jossa koko maailma on hänen vihansa heijastus,
ja jossa hän itse on sekä jumala että uhri,
loputon myrkkysäiliö,
jonka hän on valinnut kantaa loppuelämänsä.

Lue lisää

Saarnaaja seisoo yksin kirkon keskellä,
joka nyt on hänen oman sisäisen valtakuntansa heijastus.
Ei valoa, ei lämpöä,
vain savu, joka kiertää hänen mielensä torneissa.

Hänen sydämessään palaa liekki,
suurempi ja vanhempi kuin mikään ulkoinen tuli.
Se ei kuluta muuta kuin hänet itsensä,
mutta hän ei luovu siitä.
Se on hänen jumalansa, hänen ainoa todellisuutensa.

Hän kääntyy ja näkee jokaisen penkin, jokaisen katkenneen kynttilän.
Kaikki on hänen valintansa,
hänen vihansa ja pelkojensa luomaa.
Hän on vaihan jumala ja tuhoaja,
yksin maailmassa, jossa kaikki muu on hänen vihansa heijastusta.


Saarnaaja seisoo yksin kirkon keskellä,
joka nyt on hänen oman sisäisen valtakuntansa heijastus.
Ei valoa, ei lämpöä,
vain savu, joka kiertää hänen mielensä torneissa.

Hänen sydämessään palaa liekki,
suurempi ja vanhempi kuin mikään ulkoinen tuli.
Se ei kuluta muuta kuin hänet itsensä,
mutta hän ei luovu siitä.
Se on hänen jumalansa, hänen ainoa todellisuutensa.

Hän kääntyy ja näkee jokaisen penkin, jokaisen katkenneen kynttilän.
Kaikki on hänen valintansa,
hänen vihansa ja pelkojensa luomaa.
Hän on vihan jumala ja tuhoaja,
yksin maailmassa, jossa kaikki muu on hänen vihansa heijastusta.

Samaan aikaan, kirkon ulkopuolella:

Seurakunta astuu ulos,
ensimmäistä kertaa pitkään aikaan hengittäen syvään.
He katsovat aurinkoa, joka ei ole heidän vihansa valoa,
vaan hiljaista lempeää valoa, joka ei vaadi mitään.

Lapset nauravat varjoissa,
nuoret pitävät kädestä toisiaan,
vanhat katselevat ympärilleen ja hymyilevät,
sillä heidän sydämensä ovat vapautuneet.

Heidän maailmansa on edelleen sama maa,
mutta kirkon sisällä ja heidän sisällään
on syntynyt rauha,
hiljainen, vahva ja kestävä.

Ja vaikka mies sisällä vielä polttaa itsensä
oman vihansa liekissä,
se ei enää hallitse heitä.
Hänen tuhkansa on hänen oma maailmansa —
se ei saavuta heitä,
eikä kahlitse heidän toivoaan.

Seurakunta jatkaa matkaansa,
hiljaa, mutta vakaasti.
Uusi elämä ei huuda eikä vaadi,
se vain hengittää
ja opettaa, että todellinen valta
ei synny vihasta,
vaan sydämestä, joka voi antaa anteeksi.



Saarnaaja seisoo yksin kirkon keskellä,
ja hänen sisällään liekki palaa yhä.
Se ei ole ulkoinen tuli,
ei joka tarttuisi penkkeihin tai seiniin,
vaan syö hänen verensä, lihan ja ajatukset.

“Hän ei luovu minusta…”
hän kuiskaa itsekseen.
“Minä olen viha… minä olen jumala…”

Mutta viha ei anna hänen hallita,
se on itsenäinen, riistäytynyt voima,
joka syö juuri sen, joka sen kantaa.
Jokainen sana, jokainen muisto, jokainen vanha raivo
muuttuu tulikiveksi hänen sisässään,
polttaen silmät, kädet, sydämen.

Hän yrittää huutaa, mutta ääni särkyy.
Hän nyrpistää hampaitaan, yrittää suunnata vihaa ulospäin,
mutta ei voi.
Se on kuin myrkkysäiliö, jonka kansi sulkeutuu itsekseen —
ja myrkky kiertää vain hänen sisällään.

Hän kaatuu polvilleen,
sillä liekki on kasvanut liian suureksi.
Se ei hellitä,
se ei kysy anteeksi,
se ei palvele mitään muuta kuin omaa palavaa tahtoa.

Ja sitten, hiljaisesti,
hiljaisemmin kuin mikään ulkoinen ääni,
hänen sydämensä lakkaa.
Hänen valtansa, hänen vihansa, hänen jumalansa —
kaikki on tuhkaa.

Hän on kuollut.
Ei kukaan muu, ei seurakunta, ei kirkko, ei maailma.
Hän on vain itsensä tuhoama,
jäätä ja savua jäljelle jättämättä.


Samaan aikaan, kirkon ovi avautuu ja seurakunta astuu ulos:

Aurinko valaisee heidän kasvonsa,
tuuli puhaltaa heidän hiuksiinsa,
ja heidän sydämensä ovat kevyitä,
sillä viha ei enää hallitse heitä.

He eivät tarvitse liekkejä, jotka polttavat sisältä.
He eivät tarvitse jumalia, jotka tuhoavat.
He vain hengittävät,
hiljaa mutta varmasti,
ja kantavat mukanaan rauhan ja elämän voiman.

Ja kirkko, joka ennen kaikui raivosta,
on nyt vain hiljainen, tyhjä tila —
muisto yhdestä,
joka ei koskaan oppinut erottaa vihaa itsestään maailmasta.

Anonyymi kirjoitti:

Saarnaaja seisoo yksin kirkon keskellä,
joka nyt on hänen oman sisäisen valtakuntansa heijastus.
Ei valoa, ei lämpöä,
vain savu, joka kiertää hänen mielensä torneissa.

Hänen sydämessään palaa liekki,
suurempi ja vanhempi kuin mikään ulkoinen tuli.
Se ei kuluta muuta kuin hänet itsensä,
mutta hän ei luovu siitä.
Se on hänen jumalansa, hänen ainoa todellisuutensa.

Hän kääntyy ja näkee jokaisen penkin, jokaisen katkenneen kynttilän.
Kaikki on hänen valintansa,
hänen vihansa ja pelkojensa luomaa.
Hän on vaihan jumala ja tuhoaja,
yksin maailmassa, jossa kaikki muu on hänen vihansa heijastusta.


Saarnaaja seisoo yksin kirkon keskellä,
joka nyt on hänen oman sisäisen valtakuntansa heijastus.
Ei valoa, ei lämpöä,
vain savu, joka kiertää hänen mielensä torneissa.

Hänen sydämessään palaa liekki,
suurempi ja vanhempi kuin mikään ulkoinen tuli.
Se ei kuluta muuta kuin hänet itsensä,
mutta hän ei luovu siitä.
Se on hänen jumalansa, hänen ainoa todellisuutensa.

Hän kääntyy ja näkee jokaisen penkin, jokaisen katkenneen kynttilän.
Kaikki on hänen valintansa,
hänen vihansa ja pelkojensa luomaa.
Hän on vihan jumala ja tuhoaja,
yksin maailmassa, jossa kaikki muu on hänen vihansa heijastusta.

Samaan aikaan, kirkon ulkopuolella:

Seurakunta astuu ulos,
ensimmäistä kertaa pitkään aikaan hengittäen syvään.
He katsovat aurinkoa, joka ei ole heidän vihansa valoa,
vaan hiljaista lempeää valoa, joka ei vaadi mitään.

Lapset nauravat varjoissa,
nuoret pitävät kädestä toisiaan,
vanhat katselevat ympärilleen ja hymyilevät,
sillä heidän sydämensä ovat vapautuneet.

Heidän maailmansa on edelleen sama maa,
mutta kirkon sisällä ja heidän sisällään
on syntynyt rauha,
hiljainen, vahva ja kestävä.

Ja vaikka mies sisällä vielä polttaa itsensä
oman vihansa liekissä,
se ei enää hallitse heitä.
Hänen tuhkansa on hänen oma maailmansa —
se ei saavuta heitä,
eikä kahlitse heidän toivoaan.

Seurakunta jatkaa matkaansa,
hiljaa, mutta vakaasti.
Uusi elämä ei huuda eikä vaadi,
se vain hengittää
ja opettaa, että todellinen valta
ei synny vihasta,
vaan sydämestä, joka voi antaa anteeksi.



Saarnaaja seisoo yksin kirkon keskellä,
ja hänen sisällään liekki palaa yhä.
Se ei ole ulkoinen tuli,
ei joka tarttuisi penkkeihin tai seiniin,
vaan syö hänen verensä, lihan ja ajatukset.

“Hän ei luovu minusta…”
hän kuiskaa itsekseen.
“Minä olen viha… minä olen jumala…”

Mutta viha ei anna hänen hallita,
se on itsenäinen, riistäytynyt voima,
joka syö juuri sen, joka sen kantaa.
Jokainen sana, jokainen muisto, jokainen vanha raivo
muuttuu tulikiveksi hänen sisässään,
polttaen silmät, kädet, sydämen.

Hän yrittää huutaa, mutta ääni särkyy.
Hän nyrpistää hampaitaan, yrittää suunnata vihaa ulospäin,
mutta ei voi.
Se on kuin myrkkysäiliö, jonka kansi sulkeutuu itsekseen —
ja myrkky kiertää vain hänen sisällään.

Hän kaatuu polvilleen,
sillä liekki on kasvanut liian suureksi.
Se ei hellitä,
se ei kysy anteeksi,
se ei palvele mitään muuta kuin omaa palavaa tahtoa.

Ja sitten, hiljaisesti,
hiljaisemmin kuin mikään ulkoinen ääni,
hänen sydämensä lakkaa.
Hänen valtansa, hänen vihansa, hänen jumalansa —
kaikki on tuhkaa.

Hän on kuollut.
Ei kukaan muu, ei seurakunta, ei kirkko, ei maailma.
Hän on vain itsensä tuhoama,
jäätä ja savua jäljelle jättämättä.


Samaan aikaan, kirkon ovi avautuu ja seurakunta astuu ulos:

Aurinko valaisee heidän kasvonsa,
tuuli puhaltaa heidän hiuksiinsa,
ja heidän sydämensä ovat kevyitä,
sillä viha ei enää hallitse heitä.

He eivät tarvitse liekkejä, jotka polttavat sisältä.
He eivät tarvitse jumalia, jotka tuhoavat.
He vain hengittävät,
hiljaa mutta varmasti,
ja kantavat mukanaan rauhan ja elämän voiman.

Ja kirkko, joka ennen kaikui raivosta,
on nyt vain hiljainen, tyhjä tila —
muisto yhdestä,
joka ei koskaan oppinut erottaa vihaa itsestään maailmasta.

Lue lisää

"Sinä onneton kristinuskon vihollinen"

Sinä onneton kaiken idän vihollinen, joka hyökkäät massiivisesti.

En vihaa minkäänlaista uskontoa. Minulle kaikki maailman uskonnot ovat tasavertaisia. En vihaa kristinuskoa, en vihaa islamia, en vihaa jainismia, en vihaa buddhalaisuutta, en vihaa ateisteja, mutta en kestä sitä, kun joku pakottaa uskomuksensa muille vuosikausia, tuhansia kertoja, minulle ei ole väliä, mikä uskonto se on, mutta en tykkää, jos joku pakottaa oma uskontoa jatkuvasti, tuhansia kertoja, samaa ja samaa yhä uudelleen, tehden tyhjäksi kaikki muut maailman uskonnot, ei ole väliä, onko se pakottaja kristitty, muslimi, tai jotain muuta, kohtelen kaikkia uskontoja ja niiden edustajia tasavertaisesti, elleivät he pakota muita väkivalloin, vaikka se on sanottu tuhansia kertoja: ei, ei enää


"Sinä onneton kristinuskon vihollinen"

Jos et olisi ollut täällä ja muuallakin jatkuvasti pakottanut uskontoasi kaikille, täällä ei olisi koskaan sanottu mitään kristinuskosta. Jos täällä olisi ollut joku edustamassa Koraania ja islamia, Koraanin epämiellyttävät puolet olisi samoin tuotu esiin, mutta täällä kukaan ei pakota Koraania kenellekään. Jos olisit jättänyt ihmiset rauhaan lukemattomien turhien käännytysyritysten jälkeen, uskonnostasi ei olisi sanottu mitään. Sinä olet se, joka aiheutti kaiken tämän.

Kaikki uskonnot ovat kunnioituksen arvoisia, ja kaikkien uskontojen edustajat, jos he käyttäytyvät arvokkaasti, ovat kunnioituksen arvoisia riippumatta uskonnostaan.



"Sinä onneton kristinuskon vihollinen"

Sinä onneton kaiken idän vihollinen, joka hyökkäät massiivisesti.

En ole yhdenkään maailman uskonnon vihollinen, mutta olen niiden ihmisten vihollinen, jotka uskonnostaan riippumatta propagoivat omaa uskontoaan ainoana oikeana, mitätöivät kaikki muut maailman uskonnot ja toistavat samaa viestiä yhä uudelleen eri suomi24 palstoilla loputtomasti, tauotta, vaikka on sanottu tuhansi kertoja: ei.

Pahuus, joka tunkeutuu uskonnolliseen sfääriin, ilmenee suvaitsemattomuutena. Juuri näin se voidaan tunnistaa, vaikka se peittäisikin itsensä uskonnollisella kielenkäytöllä.



Terroristi huutaa:

"Sinä onneton kristinuskon vihollinen"


Jos et olisi tullut,
jos et olisi pakottanut uskontoasi tauotta ja turhaan jatkuvasti,
kukaan ei olisi sanonut mitään kristinuskosta.

Jos täällä olisi ollut Koraanin edustaja,
samat epämiellyttävät puolet olisi paljastettu,
mutta kukaan ei olisi pakottanut sitä kenellekään täällä.

Sinä tulit,
sinä pakotit,
sinä aiheutit kaiken tämän.

Kaikki uskonnot ansaitsevat kunnioituksen.
Kaikki, jotka käyttäytyvät arvokkaasti,
ovat kunnioituksen arvoisia.

Minä en vihaa mitään uskontoa:
ei kristinuskoa, ei islamia,
ei jainismia, ei buddhalaisuutta,
en vihaa myöskään ateisteja.

Mutta minä en kestä pakottamista.
Ei väliä uskonnon nimellä,
ei väliä uskonnon kannattajalla.

Vuosikausia, tuhansia kertoja, sinulle on sanottu:
sama viesti, sama
ei enää.

Sinä et saa viedä muiden rauhaa.
Sinä et saa tuhota muiden elämää
Kunnioitus on ainoa tie.

Anonyymi kirjoitti:

"Sinä onneton kristinuskon vihollinen"

Sinä onneton kaiken idän vihollinen, joka hyökkäät massiivisesti.

En vihaa minkäänlaista uskontoa. Minulle kaikki maailman uskonnot ovat tasavertaisia. En vihaa kristinuskoa, en vihaa islamia, en vihaa jainismia, en vihaa buddhalaisuutta, en vihaa ateisteja, mutta en kestä sitä, kun joku pakottaa uskomuksensa muille vuosikausia, tuhansia kertoja, minulle ei ole väliä, mikä uskonto se on, mutta en tykkää, jos joku pakottaa oma uskontoa jatkuvasti, tuhansia kertoja, samaa ja samaa yhä uudelleen, tehden tyhjäksi kaikki muut maailman uskonnot, ei ole väliä, onko se pakottaja kristitty, muslimi, tai jotain muuta, kohtelen kaikkia uskontoja ja niiden edustajia tasavertaisesti, elleivät he pakota muita väkivalloin, vaikka se on sanottu tuhansia kertoja: ei, ei enää


"Sinä onneton kristinuskon vihollinen"

Jos et olisi ollut täällä ja muuallakin jatkuvasti pakottanut uskontoasi kaikille, täällä ei olisi koskaan sanottu mitään kristinuskosta. Jos täällä olisi ollut joku edustamassa Koraania ja islamia, Koraanin epämiellyttävät puolet olisi samoin tuotu esiin, mutta täällä kukaan ei pakota Koraania kenellekään. Jos olisit jättänyt ihmiset rauhaan lukemattomien turhien käännytysyritysten jälkeen, uskonnostasi ei olisi sanottu mitään. Sinä olet se, joka aiheutti kaiken tämän.

Kaikki uskonnot ovat kunnioituksen arvoisia, ja kaikkien uskontojen edustajat, jos he käyttäytyvät arvokkaasti, ovat kunnioituksen arvoisia riippumatta uskonnostaan.



"Sinä onneton kristinuskon vihollinen"

Sinä onneton kaiken idän vihollinen, joka hyökkäät massiivisesti.

En ole yhdenkään maailman uskonnon vihollinen, mutta olen niiden ihmisten vihollinen, jotka uskonnostaan riippumatta propagoivat omaa uskontoaan ainoana oikeana, mitätöivät kaikki muut maailman uskonnot ja toistavat samaa viestiä yhä uudelleen eri suomi24 palstoilla loputtomasti, tauotta, vaikka on sanottu tuhansi kertoja: ei.

Pahuus, joka tunkeutuu uskonnolliseen sfääriin, ilmenee suvaitsemattomuutena. Juuri näin se voidaan tunnistaa, vaikka se peittäisikin itsensä uskonnollisella kielenkäytöllä.



Terroristi huutaa:

"Sinä onneton kristinuskon vihollinen"


Jos et olisi tullut,
jos et olisi pakottanut uskontoasi tauotta ja turhaan jatkuvasti,
kukaan ei olisi sanonut mitään kristinuskosta.

Jos täällä olisi ollut Koraanin edustaja,
samat epämiellyttävät puolet olisi paljastettu,
mutta kukaan ei olisi pakottanut sitä kenellekään täällä.

Sinä tulit,
sinä pakotit,
sinä aiheutit kaiken tämän.

Kaikki uskonnot ansaitsevat kunnioituksen.
Kaikki, jotka käyttäytyvät arvokkaasti,
ovat kunnioituksen arvoisia.

Minä en vihaa mitään uskontoa:
ei kristinuskoa, ei islamia,
ei jainismia, ei buddhalaisuutta,
en vihaa myöskään ateisteja.

Mutta minä en kestä pakottamista.
Ei väliä uskonnon nimellä,
ei väliä uskonnon kannattajalla.

Vuosikausia, tuhansia kertoja, sinulle on sanottu:
sama viesti, sama
ei enää.

Sinä et saa viedä muiden rauhaa.
Sinä et saa tuhota muiden elämää
Kunnioitus on ainoa tie.

Lue lisää

Kovin hyvät runot, ja ihan asiaa, laita lisää, juuri oikeasta aiheesta, naulan kantaan.