http://download.al-islaam.com/audiovideo/anasheedram/al-islaam/html/samtan/lastbreath.swf
Sufiveljeni lähetti äsken tämän linkin. Mietin sitä hetken. Muistelen meidän puheita kuolemasta.
Mitä on ollut minun sanani? Ja rakkauteni kirjallisuuteen? Ja valtapoliittinen kädenvääntö yhden muurahaispesän kupeessa?
Kosmisessa mittakaavassa; sielun mittakaavassa ei yhtään mitään.
PUHDAS NOLLA.
Ja toisaalta, ei mulla ole kiirettä tuonpuoleisuuteen; pidän tästä elämästä. Haluaisinko kokea henkilökohtaisen apokalypsin? Tulla imaistuksi Sahasrarasta Taivaaseen, ja jatkaa olentona jonka silmät ovat kaksi persoonatonta reikää liekkeihin? Kuin uuninluukut?
Koin aina sen ennemminkin niin, kun sanottiin että sahaja yoga on viimeinen tuomio; että se tarkoittaa muita. Pahempia ihmisiä. Että viimeinen tuomio puhdistaa tämän maailman. Sitten tajusin että mitään tällaisia takuita ei ole.
Jumaluus voi ilmetä tuntemattomana; ja sitten hävitä. Ihminen voi kävellä mahdollisuutensa ohi, kuten Daphne tai kuningas Midas, ja menettää paluun mahdollisuuden. Sekin pelottaa minua.
Enhän ole koskaan rakastanut maailmaa sinänsä, vaan mielikuviani maailmasta; haaveitani, romattisia illuusioita kauneudesta ja hyvyydestä. Käytännössä olen kokenut että ihmiskunta on kalamainen; sokea, kuuro, pilkallinen.
Mahasamadhi.
En edes halua käännyttää ketään. Oikeastaan syy että kirjoitan, on jonkinlaista velan maksamista menneille kirjailijoille, jotka ovat ilahduttaneet minua vaellukseni aikana. Siitä olen kiitollinen. Ilman kirjallisuutta olisi ollut paljon pimeämpää.
Mikä on "juutalaisten kuolemankirja"? Tarvitseeko kuolemiseen oppikirjan? Egyptiläinen kuolemankirja taitaa olla anti-sahaja, kuten koko Egyptin mytologia väärinpäin sfinkseineen.
Yhtäkkiä muhun iski koti-ikävä. Mikä helpotus olisi irtautua ihmiskunnasta, ja ihmisyydestä.
Vaibreissonit kieppuvat spiraalina ympärillä. Sacrum bone, keskisydän, Sahasrara. Ehkä surullisinta koko jutussa oli että joogit eivät kunnioittaneet vaibreissoneita. Ishmaelia he kutsuivat "saatanaksi". Kaiken he kielsivät. Mikään ei kelvannut. Sitten olen kokenut että mun pitäisi olla huutavan ääni korvessa; jonkinlainen profeetta vanhatestamentilliseen tapaan. Mutta eihän kukaan kuule, eikä näe. Naurettavaa. Sitten sanat ovat kasvaneet sormistani kuin rikkaruohot, ja olen hyväksynyt sanani kuin takiaiset, pujon ja pietaryrtin; ja muut tomun kasvit.
Äsken keskisydän humahti. Miksi? Muistan kun sydämeni vuosi verta, kun sitä revittiin kappaleiksi; kun kilpikonnien laivue purjehti rintalastani läpi, ja Taivaan Esirippu oli vedetty syrjään. Sahaja yoga paransi haavan, ja se muuttui, kuin eukalyptussumuksi. Kuin lumisateeksi keuhkoissa. Sain taistella koko maailmaa vastaan, mutta ei mulle loppujen lopuksi merkitse "mitä ihmiset sanovat".
Mulla on oma tie.
Ja mikä oli mun elämäni tarkoitus; toiveeni? Halusin saavuttaa valaistumisen tänä elinaikana, tässä ruumiillistumassa, enkä jatkaa enää pidemmälle.
Eilen.
Muistan.
Se tulee usein iltapäivällä. Istun siinä, ja ja sitten värähtää, joko häntäluussa tai sydämessä, ja se läikähtää. Niskavillat nousevat pystyyn, ja suuri viileä ekstaasi väristää tiensä varpaiden kärjistä päälaelle. Sitten tunnen että se ei ole enää niin kaukana. Mitä tapahtuu kun se saavuttaa minut; kuolenko? Välitänkö enää?
Näen että ihmisiä hallitsee pelko. Kehdosta hautaan, he ovat peloissaan; ja imevät pelon muista ihmisistä. Kaduilla kävellessään he pelkäävät muita ihmisiä. Mitä muut ajattelevat. Olevansa erilaisia kuin porukat. Leipä loppuu, ja sen syrjä. Ihmisenä oleminen on päättymätöntä suolapatsastelua ja pähkäilyä, ja sellaista toinen toisensa hulluksi tuomitsemista, vaikka Jeesus nimenomaan muistutti; "joka tuomitsee veljensä hulluksi, on ansainnut.." Sen ihmiset autuaasti unohtivat.
Sydämen elektroluminassi. Vasemman kämmenen keskipiste ei tunnu enää kuumalta. Äidin piste. Hmm..
Haluaisin että kirjoitukseni olisivat hämäriä. Olen kait aika yksin. Silti en yhtään yksin.
"Tunnen mitä merkitsee, kun on joutunut puhumaan sillä valtuudella, jonka on saanut ainoastaan yksinäisyydeltä." (Maiju Lassila, 1918)
Sufiveljeni lähetti äsken tämän linkin. Mietin sitä hetken. Muistelen meidän puheita kuolemasta.
Mitä on ollut minun sanani? Ja rakkauteni kirjallisuuteen? Ja valtapoliittinen kädenvääntö yhden muurahaispesän kupeessa?
Kosmisessa mittakaavassa; sielun mittakaavassa ei yhtään mitään.
PUHDAS NOLLA.
Ja toisaalta, ei mulla ole kiirettä tuonpuoleisuuteen; pidän tästä elämästä. Haluaisinko kokea henkilökohtaisen apokalypsin? Tulla imaistuksi Sahasrarasta Taivaaseen, ja jatkaa olentona jonka silmät ovat kaksi persoonatonta reikää liekkeihin? Kuin uuninluukut?
Koin aina sen ennemminkin niin, kun sanottiin että sahaja yoga on viimeinen tuomio; että se tarkoittaa muita. Pahempia ihmisiä. Että viimeinen tuomio puhdistaa tämän maailman. Sitten tajusin että mitään tällaisia takuita ei ole.
Jumaluus voi ilmetä tuntemattomana; ja sitten hävitä. Ihminen voi kävellä mahdollisuutensa ohi, kuten Daphne tai kuningas Midas, ja menettää paluun mahdollisuuden. Sekin pelottaa minua.
Enhän ole koskaan rakastanut maailmaa sinänsä, vaan mielikuviani maailmasta; haaveitani, romattisia illuusioita kauneudesta ja hyvyydestä. Käytännössä olen kokenut että ihmiskunta on kalamainen; sokea, kuuro, pilkallinen.
Mahasamadhi.
En edes halua käännyttää ketään. Oikeastaan syy että kirjoitan, on jonkinlaista velan maksamista menneille kirjailijoille, jotka ovat ilahduttaneet minua vaellukseni aikana. Siitä olen kiitollinen. Ilman kirjallisuutta olisi ollut paljon pimeämpää.
Mikä on "juutalaisten kuolemankirja"? Tarvitseeko kuolemiseen oppikirjan? Egyptiläinen kuolemankirja taitaa olla anti-sahaja, kuten koko Egyptin mytologia väärinpäin sfinkseineen.
Yhtäkkiä muhun iski koti-ikävä. Mikä helpotus olisi irtautua ihmiskunnasta, ja ihmisyydestä.
Vaibreissonit kieppuvat spiraalina ympärillä. Sacrum bone, keskisydän, Sahasrara. Ehkä surullisinta koko jutussa oli että joogit eivät kunnioittaneet vaibreissoneita. Ishmaelia he kutsuivat "saatanaksi". Kaiken he kielsivät. Mikään ei kelvannut. Sitten olen kokenut että mun pitäisi olla huutavan ääni korvessa; jonkinlainen profeetta vanhatestamentilliseen tapaan. Mutta eihän kukaan kuule, eikä näe. Naurettavaa. Sitten sanat ovat kasvaneet sormistani kuin rikkaruohot, ja olen hyväksynyt sanani kuin takiaiset, pujon ja pietaryrtin; ja muut tomun kasvit.
Äsken keskisydän humahti. Miksi? Muistan kun sydämeni vuosi verta, kun sitä revittiin kappaleiksi; kun kilpikonnien laivue purjehti rintalastani läpi, ja Taivaan Esirippu oli vedetty syrjään. Sahaja yoga paransi haavan, ja se muuttui, kuin eukalyptussumuksi. Kuin lumisateeksi keuhkoissa. Sain taistella koko maailmaa vastaan, mutta ei mulle loppujen lopuksi merkitse "mitä ihmiset sanovat".
Mulla on oma tie.
Ja mikä oli mun elämäni tarkoitus; toiveeni? Halusin saavuttaa valaistumisen tänä elinaikana, tässä ruumiillistumassa, enkä jatkaa enää pidemmälle.
Eilen.
Muistan.
Se tulee usein iltapäivällä. Istun siinä, ja ja sitten värähtää, joko häntäluussa tai sydämessä, ja se läikähtää. Niskavillat nousevat pystyyn, ja suuri viileä ekstaasi väristää tiensä varpaiden kärjistä päälaelle. Sitten tunnen että se ei ole enää niin kaukana. Mitä tapahtuu kun se saavuttaa minut; kuolenko? Välitänkö enää?
Näen että ihmisiä hallitsee pelko. Kehdosta hautaan, he ovat peloissaan; ja imevät pelon muista ihmisistä. Kaduilla kävellessään he pelkäävät muita ihmisiä. Mitä muut ajattelevat. Olevansa erilaisia kuin porukat. Leipä loppuu, ja sen syrjä. Ihmisenä oleminen on päättymätöntä suolapatsastelua ja pähkäilyä, ja sellaista toinen toisensa hulluksi tuomitsemista, vaikka Jeesus nimenomaan muistutti; "joka tuomitsee veljensä hulluksi, on ansainnut.." Sen ihmiset autuaasti unohtivat.
Sydämen elektroluminassi. Vasemman kämmenen keskipiste ei tunnu enää kuumalta. Äidin piste. Hmm..
Haluaisin että kirjoitukseni olisivat hämäriä. Olen kait aika yksin. Silti en yhtään yksin.
"Tunnen mitä merkitsee, kun on joutunut puhumaan sillä valtuudella, jonka on saanut ainoastaan yksinäisyydeltä." (Maiju Lassila, 1918)
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.