Moottori tikittää kuin vanhan kellon sydän, joka on päättänyt että 400 000 km on vasta alkulämpö.

"tehkää te teidän sirkuksenne, minä odotan tässä että lumi sulaa".Moottori ei murise, se mutisee.
Se mutisee samoja vanhoja juttuja vuodesta 1997 lähtien,
kuin se olisi jumissa siinä samassa tarinassa jossa isä vielä eli
ja radiosta soi Popeda ja öljynvaihto tehtiin pihalla kaverin kanssa
ja kukaan ei vielä tiennyt mitä vika on lambda-anturissa.Katsastaja avaa konepellin.
Näkee tutun maiseman.
Samaa harmaata pölyä, samaa mustaa öljyfilmiä, samaa epämääräistä rautalankaa joka on jotenkin pysynyt kasassa pelkällä periaatteella.
Katsastaja sulkee pellin.
Ei sano mitään.
Kirjoittaa vaan
h y v
ja katsoo hetken kauas kuin näkisi oman kuolevaisuutensa peilautuvan tuosta 1,6-litraisesta rivinelosesta
joka on päättänyt ettei se aio koskaan kuolla ennen kuin isäntä ensin.



ja piste. Toyota on varsin paras.
Tänään.
Huomenna.
Ja vuoden päästä.
Ja sen jälkeenkin vielä sillon kun sä jo soittelet hautaustoimistolle
ja kysyt että mahtuuko peräkonttiin arkku + talvirenkaat. Vastaus on kyllä.
Mahtuu.
Ja vielä jää tilaa sille ylimääräiselle jääraapullekin.

Toyota , joka saapuu paikalle täsmälleen silloin kun lupasi,
ei koskaan myöhässä, ei koskaan aikaisin, ei koskaan draaman saattelemana. Se ei räksytä someen kun joku ajaa ohi 180 km/h,
se ei huutele parkkipaikalla että "tää on mun paikka",
se vaan seisoo siinä, hiljaa, luottavaisena, vähän tympääntyneen näköisenä mutta silti jotenkin... anteeksiantavana. Moottori tikittää kuin vanhan kellon sydän,
joka on päättänyt että 400 000 km on vasta alkulämpö.
Öljyä kaadetaan saman verran kuin mummo kaataa kahvia:
pikku tilkka, riittäähän se, ei tässä mitään hötkyillä. Katsastaja avaa konepellin, näkee tutun maiseman vuodesta 2008,
huokaa syvään, sulkee pellin takaisin
ja kirjoittaa papereihin ne kuuluisat kolme kirjainta:
h y v Huomenna sataa räntää ja seuraavana vuonna tulee se lakipiste
jossa kaikki muut merkit jo itkevät reserve-valossa,
mutta Toyota vaan rullaa eteenpäin
kuin se olisi jotenkin unohtanut että maailmassa on olemassa sana "kulumisraja". Se on se auto, joka ei koskaan sano sulle
"nyt mä kyllä väsyin tähän sun elämään",
vaan jatkaa hiljaa vieressä kuin vanha koira
joka on päättänyt että tää ihminen on sen ihmisiä