Runo lapsuuden ja sydämen Kodista

Kun kerran katselemme niin mielellämme teeveestä sarjoja kuten "Mökinrakentajat" tai "Talot huokuvat historiaa" ja kaipuumme maalle on taas uudestaan herännyt ja jossakin vaiheessa tulee kuitenkin perustulo ja on vaan lähdettävä maakuntia kohti elelemään minimaalisesti mutta sydämellä, lainaan tähän jo kuolleen setäni runoa :

" HYLÄTTY KOTI
Se seisoo kummulla yksinään, kuin kyyryyn vetäen itseään.
Ei kultaa aurinko ikkunaa, silmin sumein se katsoo maisemaa.
Se hylätty , kelpaa ei asuttavaksi, se on tuomittu hiljaa lahoavaksi.
Siitä läksivät nuoret kun opin saivat, jäi vanhuksille sen viimeiset vaivat.

He kuitenkin onneksi kokivat sen, näin viettää elonsa ehtoimen.
Polku saunalle piirtyy selvänä yhä, se on ollut aikansa rakas ja pyhä.
Sen on tallanneet äidin askeleet, isän raivannut on sen pientareet.
Hiekkalaatikon reunat on rauenneet, missä lapset on ennen leikkineet.

Vielä ämpäri kaivon kannella on, ruostunut tosin ja pohjaton.
Oli tapahtunut näin maaltapako, ei pakettipeltoon piirry vako.
Pajupensaita kasvaa pellon laita, kohta umpeen on kasvanut sarka kaita.
Ei savua enää kotisauna kuin ennen aina lauantaina.
Vihta riippuu vielä seinällä sen kuin muistona kylpijän viimeisen. "
(Keijo Blomberg)

Minun kotini on siellä, missä sydämeni on. Ikävä kyllä, sydämeni vierastaa tätä täyteen ahdettua betonislummia pääkaupunkiseudulla, jota metropoliksikin rakennetaan.