Mitäs jos kirjoiteltaisiin,,,

Eloisasti hilla maalailee uutta kodikasta kohtaamispaikkaa, taidan istahtaa näin alkuun ovensuupenkille läppäri sylissä . Vanhanajan hirsitalo avarine tupineen on tuttu minullekin, sekä isäni että äitini olivat maatilan lapsia, joskaan eivät sinne kotikonnuilleen jääneet. Äidin lapsuuskodista jäi erityisesti mieleen tuvan takaseinän penkiltä sodassa jalkansa menettäneen enon jalkaproteesit. Toinen proteesi oli valmiiksi työhousuissa, toinen pyhähousuissa ja siinä oli nahkainen patiinikenkäkin valmiina. Siinä tuvan nurkkauksessa oli myös hänen kaappimainen vuoteensa, jossa oli raanut verhoina. Valtavan pitkä pöytä penkkeineen keskellä oli ruokailua varten, siinä myös leivottiin.

Leivontaan oli pöydän päälle laitettava reunallinen puulevynsä, josta mummo pyyhki jauhot jäniksenkäpälällä tai linnun siivellä . Muuri oli mahtava kokonaisuus, tilava leivinuuni pankkoineen ja keittopuoli, piisiksi sitä sanottiin, ja siinä oli hellanrenkaat. Pankolla oli ihanan lämmintä, siellä talvella kissat makailivat ja kuivatettiin sukkia ja kintaita, se lampaanvillan tuoksu jäi mieleen. Tuvassa oli monta ruutuikkunaa, kahdesta suunnasta oli kaunis järvinäköala, talo seisoi niemellä. Kahden ikkunan edessä oli pikkupöydät ja niillä pitsiliinat ja palsami tai pelargonia, salusiinit vaaleaa pellavaa. Pikkupöydän molemmin puolin oli kauniisti veistetyt karmituolit, mutta ihmiset istuivat useimmiten penkeillä ja sopi niillä oikaisemaankin päivälevolle. Tuvassa oli myös kangaspuut, rukki ja keinutuoli, aikanaan tietenkin myös kehto. Kirnuaminen tapahtui maitohuoneessa ja veistely verstaassa, tuvassa oli aina siistiä, räsymatot ojennuksessa.

Penkki on sanana hyvin monikäyttöinen. Kohta on abeilla penkinpainajaiset, toivotaan ettei kirjoitukset kenelläkään penkin alle mene, kun ovat vuosikausia koulunpenkkiä kuluttaneet ahkerasti . Suomalaiset ovat penkkiurheilukansaa ja hoitavat kesällä kukkapenkkejään. Minulla ja sisaruksillani oli lapsena suosittu välipala penkkivelli, eli lautaselle kauraryynejä, sokeria ja maitoa. Kuntosaleilla on jos jonkinlaista voimailupenkkiä, taitaa joskus tuntua piinapenkiltäkin.

Hyvää jatkoa ketjulle ja kirjoittajille!

Sopiva aihe, Hil-la! Olemmehan me kirjoittajatkin jo ainakin
semiantiikkia, kokeneet Suomen historiassa maaseudun kehitty-
misen ja siihen liittyvät olosuhteet.

Minun lapsuudessani ei otettu paljoa valokuvia, joten kotiymäristö
lapsuudenkodissani on tarkkaan mieleen piirretty kuva. Olen mat-
kustanut Google Earthin avulla entisille tantereille. Kotitalon raken-
nukset on purettu ja tilalle rakennettu uusi talo. Siihen on näköjään
tehty vielä lisärakennus jälkeenpäin. Paljon on seudut muuttuneet
74 vuodessa.

Luultavasti useimmat maalaistalojen tuvat olivat suurinpiirtein
samoilla piirustuksilla tehty. Ikkunat kolmeen ilmansuuntaan,
kiinteät penkit parilla ikkunaseinällä, pitkä pöytä penkkien koh-
tauspaikassa, öljylamppu roikkumassa pöydän yläpuolella.
Pöydän levyn käänsi äiti leipomapäivänä nurinpäin, siinä valmis-
tui niin pullapitkot, ruisleivät kuin karjalanpiirakatkin.
Oli se iso leivinuuni keskellä neljättä seinää, takana hellaosasto.
Uunin vieressä oli penkki, se oli kissan ponnistuslauta kun se hyp-
päsi uunin pankolle lämpimään. Muistan, että uunin edustalla oli
ohut rautatanko, missä kuivateltiin märkiä sukkia ja lapasia.

Hellaosastolla oli myös separaattori, eli ”maitokone”, jonka tasai-
sen hurinan muistan vieläkin ja näen sieluni silmin kun kerma valui
kannuun, ja toisesta putkesta tuli ”kurria”, kuorittua maitoa, ämpäriin.

Tuvassamme oli myös radio korkealla hyllyllä. Kylän ainoa radio.
Siihen me lapset ei saatu koskea, ”ei edes märällä sormella”.
Pienenä luulin, että radiossa asuu kääpiöitä. Mummo istui sunnun-
taisin keinutuolissa ja kuunteli ”jumalanmeininkiä”. - Mummolla oli
sänky tuvan puolella talvisin, koska tuvassa oli lämmintä. Kesällä hän
nukkui kamarissaan.
Tuvassa oli tietenkin rukki, kerran vuodessa vei kangaspuut tilaa.
Olen jälkeenpäin ajatellut ettei tupa voinut olla kovin iso, että lapsena
tuntuu kaikki isolta, mutta on kai se tupa ollut aika kookas, kun hevo-
nenkin saattoi tulla kopsutella tupaan kesällä ja pystyi kääntymään
ja tutkimaan paikkoja meidän lasten riemuksi ja äidin kauhuksi.

/MdK

Mukavaa nähdä nimimerkkisi uudessa aloituksessa.

Tulipa noista vanhoista kiertävistä penkeistä mieleen Kallen-Aution tupa Ruovedellä.
Siellä tullut joskus käytyä.

Talvikeliä vähäksi aikaa riittää kuulemma.
En kyllä ymmärrä, kun on 10-20 pakkasta, niin tiedotusvälineet uhoaa, kuinka kamalan kylmää, paukkupakkasta.
Minusta tuo on ihan normaalia talvea.

Tässä olo on vähän, kun tulisilla hiilillä.
Veli kauppareissulla eilen kaatui ja lonkkahan siinä rämähti, Illalla leikkaus.

Illalla piti ihan kömpiä ottamaan melatoniini, että auttoi unen päähän, kun asia vaan päässä itsepintaisesti pyöri, vaikka kuinka yritin sitä ajatusta häätää.
No huomenissa kuulee lisää.

Jos nyt jaksaisit olla aloittamatta uuttaa joka sunnuntai, niin palstalla olisi muutakin kuin tuoleja ja pirttejä,

Eikös täällä saa kirjoitta samaan aloitukseen ainakin 500 kommenttia,

Opettele käyttämään kursoria sivujen selaamiseen, nii ei tartte rivi riviltä ja aloituksesta alkaen kommentteja kurkkia,

Kaikki muut näkyvät osaavan vierittää viestikenttää ja vastata vaikka 200 viestin
jälkeen,
Sinulle ne venyy, etkä jaksa selata.

Onhan sinulla aikaa opetella!

Meitillä sisä-Suomen korvessa ei ollut vielä sähköjä. Touhuttiin Petromaksin ja öljylamppujen valossa. Vasta INT-aikanani raivattiin maantie metsien ja mökkien ohitte meidän talon ohitte.
Puhelinta ei ollut, kännykkäaika ollut vielä alkanut. Kun pääsin lomalle, lampsin muutaman kilsan uutta maantietä kotiin.
Ne pimeät kuukaudet muistan loppuikäni. Kouluun mentiin suksipelissä.

Seitsemän vuotta kansakoulua. Sitten enää rippikoulu - ja maailma on sun!

Nyt syntymäkoti on autiotalo. Naapuri laiduntaa karjaansa meidän entisellä pientilallamme,
Peku 85v.

Autiona seisoo minunkin syntymäkotini, pienellä mäellä, pihalta näkyy järvireitti joka laskee Päijänteeseen. Ensimmäisinä eilinvuosinani ei meilläkään ollut sähköä, mutta tuvassa oli lämmin kiitos suuren leivinuunin joka oli ahkerassa käytössä varsinkin talvisin. Keittiössä oli suuri hella kuumavesisäiliöineen ja kammareissa ja salissa pönttöuunit, joita lämmitettiin talvisaikaan parikin kertaa päivässä.

Isovanhempani ostivat autiotilan, joka oli siirtynyt pankin omistukseen kohta evakkoon tultuamme. Pellot raivattiin, navetta täyttyi elikoista, sian karsina perimpänä ja tallissa kaksi hevosta, joita tarvittiin sekä maa-että metsätöissä. Traktorin isä osti vasta joskus kuusikymmentäluvun alulla.

Tuvan pitkillä pinkillä istuimme me lapset, mummon helmoissa, joka kuunteli radiosta uutisia ja pelkäsi sodan alkavan uudelleen. Kahdesti hänetkin oli jo evakuoitu, välivuosina olivat palanneet Kannakselle ja rakentaneet uudelleen talon, johin venäläiset sitten vuoden sisällä muuttivat asumaan.

Ihan tavallinen pienen maalaistalon tupa penkkeineen, pitkine pöytineen, uuninpankko jonne käperryin lämmittelemään ja lukemaan kirjoja, äijän Singer, jolla hän ompeli vaatteita, mummon radio kaapin päällä.

Mummon ja äijän lähdettyä tuonilmaisiin setäni innostui lapinreissullaan maalaamaan tuvan uunin, seinät, katon ja lattian värikkäiksi kuin Jäämeren rannan norjalaismökit. Mielestäni olisi saanut olla alkuperäisessä asussaan kotini tupa, mutta minä olin jo siinä vaiheessa lähdössä maailmalle.

Kiitos Hil-la tästä perinpohjin nostalgisesta aloituksesta!