Jos/kun menemme naimisiin en haluaisi ottaa mieheni sukunimeä. Pidän omasta sukunimestä, olen koko ikäni tottunut sitä käyttämään enkä voisi kuvitellakaan olevani minkään muun niminen. Voikohan tämä jotenkin loukata miestäni, joka on varsin perinteitä kunnioittava? Onko teillä käyty vastaavaa keskustelua sukunimistä? Miten teillä mies on suhtautunut asiaan, kun olet ilmoittanut pitäväsi oman nimen? Kertokaa olenko ihan itsekäs ihminen ja pahoitan vain mieheni ja anoppini mielen...
En halua mieheni sukunimeä
minä itse
113952
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 11
Vanhimmat
Kun aikoinani menin naimisiin, tein sellaisen kompromissin, että otin kaksoisnimen. Käytin kylläkin pääasiassa vain omaa nimeäni, mutta jos oli jotakin virallisempaa, piti tietysti käyttää kaksoisnimeä. Eron jälkeen pidin vielä muutaman vuoden kaksoisnimeäni vain lasten takia. Mutta jotenkin pidin omaa nimeäni niin tärkeänä, että halusin säilyttää sen. Ei meitä tosin Suomessa montaa samaa nimeä käyttävää olekaan.
Tokihan tuo voi miestäsi loukata. Mutta se ei tarkoita, että sinun pitäisi hänen nimensä ottaa... kunhan hän hetken sulattelee, niin etteköhän te kypsänä parina noin pienestä "ongelmasta" selviä.
olen tehnyt jo alkuajoista lähtien selväksi, että
sukunimeäni en vaihda, poikaystäväni sukunimessä ei sinäänsä ole mitään vikaa, mutta minulle sukunimi on identiteettikysymys ja sitä en vaihda.
Toinen asia josta en tingi on se, että jos lapset/lapsi syntyy ennen avioliittoa, niitä ei tunnusteta eikä niille isänsä nimeä tule ennen avioliittoa.
(Voin tarkentaa asiaa sen verran, että mielestäni miehen pitää olla mies ja hoitaa nämä kosinta-asia ja naimisiinmenot ennen lapsia ja jos mies ei sitä aikaiseksi saa(eli pelkää vastuunottamista) niin tässä on "synnin palkka" lapset kulkevat minun nimellä, kunnes se kosinta tulee.
Voi lapsiparat! Toivottavasti et saa niitä.
Taisinpa kirjoittaa epäselvästi,joten tarkennan; siis lapset eivät ole "synnin palkka" vaan se, että mies, jos ei saa kosituksi, eli on _vellihousu_ eikä uskalla ottaa vastuuta perheenperustamisesta,(vanhoillisena ajattelen, että
perheenperustaminen nimenomaan on avioliitonsolmiminen) vaan haluaa pelkät lapset mutta ei tee lastensa äidistä vaimoa, niin lapsirakkaana toki niitä lapsia haluan jos niitä luoja suo, mutta lapset eivät todellakaan saa isänsä nimeä ennen kuin minä olen mieheni vaimo.
En minäkään halua mieheni nimeä, siinä suvussa ei ole mitään ylpeilemisen aihetta. Toisaalta, inhoa myös omaa sukuani eikä kummallakaan ole haluja jatkaa sitä nimeä. Päätimme vuosi sitten että otamme ihan uuden, Suomessa käyttämättömän sukunimen nimeksemme häiden jälkeen. Nimen haku maksoi muistaakseni 160€ ja käsittely kestää 3-9 kk. Sitten on omanlainen sukunimi jota ei ole kenelläkään muulla käytössä, ja uusi uljas suku syntymässä. Saa nähdä aikanaan, olemmeko tehneet nimelle kunniaa, haluaako omat lapsemme avioituessaan käyttää sitä vai eroon siitä ja äkkiä..:)
Haluaisin perheellemme yhteisen sukunimen, mutta mieheni nimeä en suostu laittamaan koska se on mielestäni häpäisty. Enkä halua miehelleni minun sukunimeä eikä hänkään sitä ottaisi. Lapset tulee minun nimelle niin pitkäksi aikaa ennenkuin mieheni tajuaa että voimme ottaa kokonaan uuden nimen niinkun joku edellä vastanneista on tehnytkin. En myöskään pidä kaksoisnimestä. Mies ehdottelee naimisiin menemistä kun on lapsikin, mutta en halua mennä ennenkuin on luvassa uusi hyvä sukunimi... lapsellista?!
Ei yhtään. Muokkaatte vanhoista nimistä uuden, tarkastatte maistraatti.fi sivulla että nimi ei ole muilla käytössä ja panet hakemuksen sisään. Nimi siis ensin myönnetään vaikka sinulle ja sitten vihkimisen yhteydessä mies ottaa nimen käyttöön.
Me emme saa uutta nimeä vielä naimisin mennessä käyttöön, sillä palasimme vasta ulkomailta häitä järjestämään enkä ole siis ollut täällä hakemassa nimeä. Nyt häihin on 3 kk ja nimenkäsittely kestää 3-9 kk. Haemme nimen vihkimisen jälkeen ja saamme sitten käyttöön kun nimilautakunta on käsitellyt hakemuksen.
Mieheni suvussa on tehty itsemurhia, hylätty lapsia, istuttu linnassa ja minun suvussani hakattu ja petetty vaimoja, mädännytetty omaisuutta pellolle riidanhaluisuukissa ym. joten ei voisi vähempää kiinnostaa. Luojan kiitos saamme uuden ihanan meidän oman nimen.
Olen kanssasi samoilla linjoilla, oma sukunimi on ja pysyy. asiasta on pikkuisen keskusteltu ja olen mielestäni asian perustellut (nimen vaihtohan on jokaisen oma asia, joten sitä ei sinänsä tarvitse kenellekään perustella..)erittäin hyvin:
1. olen lähes 25 vuotta ollut omalla sukunimelläni; korttien yms. asiapapereiden uusiminen maksaa, tilanne voisi olla toinen jos eläisimme esim. viime vuosisadan alkua..
2. kaverit, ystävät, sukulaiset tuntevat molemmat omilla sukunimillään (mitä nyt joskus joku korttien lähettelijä ei osaa kirjoittaa kahta sukunimeä osoitekenttään)
3. pidän sukunimestäni, vaikkei miehenkään nimessä mitään vikaa sinänsä ole. Olen kyllä perinteiden kannattaja muutoin naimisiinmenon yms. kannalta.
4. olen tyytynyt kompromissiin,että mahdollisesti syntyvät lapset häiden jälkeen saavat miehen sukunimen, niin minun ei sitä tarvitse vaihtaa, vaikka yhteinen nimi yhdistäisikin.
5. jos sukulaiset (anoppi yms.) eivät ymmärrä asiaa, on heidän häpeänsä osoittaa kuinka he eivät arvosta minua eikä mielipiteitäni, so. puuttuvan avarakatseisuutensa.
Ja lopuksi haluan edes itse olla sukuhaarani viimeinen (olen nuorin perheestä), jolla ko. sukunimi on, jollei veljeni saa tahtoansa läpi jatkaa sukunimeämme lapsillaan.. :)
Joten mielestäni ei ole itsekästä jos haluaa pitää oman sukunimen. Jos mies ei tällaista asiaa ymmärrä tai sulata, niin kannattaa miettiä mitkä muut asiat voivat aiheuttaa ongelmia..
lasten syntymän lähestyessä halusinkin vaihtaa miehen nimen. Meillä tuli keskustelu, että kenen sukunimi lapsille tulee ja mies oli sitä mieltä, että jos nimi ei kelpaa minulle, ei sitten lapsillekaan. Miehen nimi on ihan hyvä ja olen sitä ylpeänä kantanut. Kyllä ne ihmiset oppii uudella nimellä tuntemaan, vai etkö itse ole oppinut?? Minä tiedän pariskunnan, joka vaihtoi avioituessaan sekä etu- että sukunimensä!
Alusta alkaen tein selväksi, että en vaihda sukunimeäni. Odottelimme sukunimilain vaihtumista, ennen kuin menimme naimisiin.
Lapsilla on minun sukunimeni. Miehen itsetunto on luja, hän ei tarvitse vaimoa ja lapsia nimelleen. Syynä on myös se, että miehen nimi on kymmenen yleisimmän joukossa, minun nimisiäni on alle 100.
Lasten päiväkodissa ja koulussa on ollut hieman vaikeuksia, koska siellä ei heti ole ymmärretty erinimisen miehen olevan lapsen biologinen isä.
Tottakai sukulaiset ihmettelivät. Asia ei kuitenkaan heille kuulu.
Pojalla kylläkin oli identiteettikriisi 10-vuotiaana. Hän kirjoitti koulussakin nimekseen isän sukunimen. Nyt asia on puhuttu ja ohi.