tuo otsikon lause kuvaa tämänhetkistä tilannettani parhaiten; en halua kuolla, muttei kiinnosta elääkään.
okei, olen teini, siis tämä kai kuuluu asiaan. mutta missä menee "normaalin" teiniahdistuksen/masennuksen raja? muutama viime vuosi on kulunut vaihtelevassa masennus/ahdistusaallokossa. n. vuosi sitten kävin psykologilla ja psykiatrilla, joka myös määräsi mielialalääkkeet, lähinnä että jaksaisin hoitaa tätä diabetestakin. söin niitä päälle puoli vuotta, mutta sitten lopetin. ajattelin, että kyllä tästä vielä noustaan ilman mitään mömmöjäkin.
nyt huomaan harkitsevani niitä lääkkeitä uudelleen, kun mikään muu ei tunnu auttavan enää. olen jatkuvasti väsynyt, öisin ei saa kuitenkaan nukuttua. paniikkihäiriökin on alkanut nousta uudelleen pintaan, kaikki tuntuu pahalta kun ei ole edes niitä ihania ystäviäkään tukena, hävinneet johonkin matkan varrella. nyt vasta ymmärrän, kuinka tyhmä olin pitäessäni heitä itsestäänselvyytenä.
olen aina ollut ujonpuoleinen, nykyään loputkin itsetunnosta ja itseluottamuksesta murusina jossain. tunnen itseni niin heikoksi, pienikin paha sana sattuu liian paljon.
pohjaton yksinäisyyden tunne on kuitenkin se pahin. tunnen olevani vieras vieraiden keskellä kotonani, kukaan ei tunne minua. en edes minä itse. keneenkään en osaa turvautua, en osaa avautua kenellekään. pelkään, kaikkea.
haluaisin uskoa että tämä menee iän myötä ohi, mutta entä jos ei menekään?
okei, olen teini, siis tämä kai kuuluu asiaan. mutta missä menee "normaalin" teiniahdistuksen/masennuksen raja? muutama viime vuosi on kulunut vaihtelevassa masennus/ahdistusaallokossa. n. vuosi sitten kävin psykologilla ja psykiatrilla, joka myös määräsi mielialalääkkeet, lähinnä että jaksaisin hoitaa tätä diabetestakin. söin niitä päälle puoli vuotta, mutta sitten lopetin. ajattelin, että kyllä tästä vielä noustaan ilman mitään mömmöjäkin.
nyt huomaan harkitsevani niitä lääkkeitä uudelleen, kun mikään muu ei tunnu auttavan enää. olen jatkuvasti väsynyt, öisin ei saa kuitenkaan nukuttua. paniikkihäiriökin on alkanut nousta uudelleen pintaan, kaikki tuntuu pahalta kun ei ole edes niitä ihania ystäviäkään tukena, hävinneet johonkin matkan varrella. nyt vasta ymmärrän, kuinka tyhmä olin pitäessäni heitä itsestäänselvyytenä.
olen aina ollut ujonpuoleinen, nykyään loputkin itsetunnosta ja itseluottamuksesta murusina jossain. tunnen itseni niin heikoksi, pienikin paha sana sattuu liian paljon.
pohjaton yksinäisyyden tunne on kuitenkin se pahin. tunnen olevani vieras vieraiden keskellä kotonani, kukaan ei tunne minua. en edes minä itse. keneenkään en osaa turvautua, en osaa avautua kenellekään. pelkään, kaikkea.
haluaisin uskoa että tämä menee iän myötä ohi, mutta entä jos ei menekään?
Vastaukset 7
Vanhimmat
Musiikki on auttanut mut ainakin jaloilleni aina kun olen ollut maassa.Otsikon perusteella sinä kuuntelet musiikkia ainakin jonkin verran.
Rupea soittamaan jotakin instrumenttiä, se on varmasti terveellinen harrastus ja voit soittamisen avulla tutustua uusiin ihmisiin. Monet ihmiset soittavat musiikkia masennukseen varsinkin kavereiden kanssa.
Jos soitat jo jotakin niin minä olen hiljaa...
ei, en soita mitään instrumenttia. rakastan kyllä laulaa, sitä tulee harrastettu aika paljonkin mutta vain yksin. ja kitaran soittaminen on kiinnostanut jo pari vuotta, se vaan on tuntunut jotenkin hankalalta. voisihan sitä harkita tuntienkin ottamista tietysti...
Tuntuu kuin jossain olisi paino, kukaan ei kuulemassa ja vaikka olisikin, ei sanoja, jotka tulisivat ulos. Hiljaisuutta päässä, kaikki mitä ennen oli kadonnut jonnekin. Kaikki mitä teit houkuttelee, mutta niin turhaa. Kaikki antavat vain passiiviset katseensa, eikä sitäkään voi kutsua yksinäisyydeksi. Sanat valheita, keksintöjä, merkityksettömiä käsitteitä. Päällä se saatanan jumitus, tekisi mieli tehdä vaikka mitä, mutta ei. Ei pysty, pakko vain niellä paha olo, jota tuo sanapari ei edes kuvasta.
melkein kuin puhuisit mun elämästä..
jos joku haluaa vaihtaa ajatuksia, niin osoitteeseen [email protected] saa vapaasti kirjoitella. messengerkin löytyy, mutta annan osoitteen sitten jos jotakuta kiinnostaa.
kyllä se siitä. Ajan kanssa.
Mä tiedän että susta tuntuu kamalalta,,mutta usko itsees että pystyt mennä ton jutun yli.Kyllä se onnistuu jos sulla on uskoa siihen.Jos et ole kokeillut raamattua tai rukoilemista niin kokeile!se auttaa..Sun pitää keskittyä johonki muuhun kun siihen sun olotilaan..Jos sulla on tuttavia tai tosi hyviä ystäviäniin käänny heidän puoleen.Purkaa tunteesi heille.Jos tunnet jonkun "uskovaisen" niin mene hänen puheilleen ja rukoile hänen kanssaan asiasta että parantuisit..
Masentuminen on todella inhottavaa ,,mutta älä edes mieti itsaria! Ihmisarvo on todella tärkeä! Onnea sinulle!Siunausta (: