Hidasta elämää

Piilouupumus – kun jaksaminen loppuu, mutta kukaan ei huomaa

Kun uupumus piiloutuu pärjäämisen taakse
”Ensivaikutelmani sinusta oli itsevarma, määrätietoinen, huumorintajuinen, miellyttävä, fiksu, sanavalmis ja energinen nainen, joka pärjää maailmassa ja varmasti osaa homman kuin homman. Tiesin ongelmistasi, mutta en osannut sijoittaa niitä sinuun.”

Näin luki terapeutin kirjeessä, jonka hän kirjoitti minulle muutama kuukausi sen jälkeen, kun olin aloittanut hänen asiakkaanaan. Olin mennyt terapiaan, koska voimavarani olivat lopussa. Olin uupunut.

Terapeutti pohti kirjeessään, voisivatko myös muut ihmiset nähdä minut samalla tavalla kuin hän oli nähnyt. Ihmisenä, jonka ulkokuoresta ei arvaa, että sisällä velloo lamaannuttava väsymys ja selässä roikkuu aivan liian painava kuorma.

Silloin ensimmäistä kertaa ymmärsin: näinhän se oli.

Olin pitkään piiloutunut kovan ja pärjäävän ulkokuoren taakse. Ei siis ihme, jos muut kuvittelivat, ettei mitään ongelmaa ollut. Kaikkihan hoitui niin kuin aiemminkin – työt tulivat tehdyiksi, pyykit pestyiksi, liikuntakin mahtui kalenteriin.

Kukaan ei kuitenkaan nähnyt, minkälaisia asioita sisälläni velloi. Kukaan ei huomannut, että olin uupunut. Kukaan ei nähnyt, koska en antanut sen näkyä.

Uupumus ei aina näytä uupumukselta
Olemme oppineet uupumuksen näyttävän ja näyttäytyvän tietyllä tavalla.

Olemme oppineet, että uupumus näyttää siltä, ettei jaksa nostaa kättään. Siltä, ettei pääse ylös sängystä. Siltä, että mitään ei enää saa tehdyksi – tiskivuoret notkuvat ja tekemättömien töiden lista kasvaa.

Se voi toki näyttää siltäkin. Mutta ei aina.

Uupumus voi yhtä hyvin piileskellä pinnisteltyjen hymyjen takana. Se voi piiloutua jatkuvasti venyviin työpäiviin. Se voi kätkeytyä viattomiin ”ei tässä mitään, kyllä tää tästä” -heittoihin.

Miksi niin tapahtuu?

Siksi, että yleensä viimeinen asia, jota uupunut haluaa tehdä, on julistaa sitä maailmalle. Kun asian sanoo ääneen, siitä tulee totta. Siksi pärjäävän ihmisen ulkokuoresta pidetään kiinni kaksin käsin. Ettei romahtaisi, ettei kukaan huomaisi, ettei tarvitsisi kertoa kenellekään.

Se on inhimillistä – mutta lopulta todella kuluttavaa.

Mitä voi tehdä?
Heitän ilmoille kaksi ehdotusta:

1. Ole rehellinen itsellesi

Sinnittely, pinnistely ja loputon tsemppaaminen eivät ole ratkaisu. Jos näin olisi, tilanne olisi jo hoitunut pois päiväjärjestyksestä. Ensimmäinen ja tärkein askel on myöntää itselleen, että voimavarat ovat lopussa ja että asialle on tehtävä jotain. Jatkuva sinnittely pitää vain uupumuksen kierrettä yllä.

2. Ole rehellinen muille

Jos sinä olet se, joka aina jaksaa ja pärjää, uskalla kertoa tuntemuksistasi ääneen. Rohkaistu pyytämään apua ja tukea. Niin kauan kuin muut näkevät vain pärjäävän ulkokuoresi, he luottavat siihen, että jos joku jaksaa, se olet sinä.

Jos taas läheisesi, työkaverisi, ystäväsi tai sukulaisesi on se, joka tuntuu aina jaksavan, pärjäävän ja suoriutuvan kaikesta, mitä jos juuri hän onkin se, joka tarvitsee apua ja nähdyksi tulemista?

Joskus ratkaisevin askel voi olla se, kun joku pysähtyy ja kysyy: Miten voit? Mitä elämääsi kuuluu?