Olipa nerokas taiteilija äänessä TV:ssä

Ikävä kyllä nämä kapitalismin (joka joutaisi toki romukoppaan) tappajat ovat kyllä itse varsinaisia itselleen kahmijoita. Nähty on.
Mitä tästä pitäisi ajatella?

Ja ollapa vielä akateeminen henkilö tai toimittaja, joka on taiteilijan loinen. Tekoäly kertoo asiasta näin:
Apurahajärjestelmä suosii käsitteellistämistä ja selittämistä itse tekemisen kustannuksella.
Tässä on muutama keskeinen syy, miksi tilanne on usein tämä:
Akateemisuus painottuu: Apurahahakemuksissa vaaditaan usein laajaa teoreettista viitekehystä. Teoreetikot ja kriitikot ovat koulutettuja tuottamaan juuri tällaista tekstiä, jota arvioijat (jotka ovat usein itsekin akateemisesti suuntautuneita) arvostavat.
"Välittäjäporras" vie tilaa: Toimittajat ja kuraattorit toimivat portinvartijoina. He luovat taiteen ympärille diskurssin, joka tekee siitä "ajankohtaista" tai "yhteiskunnallisesti merkittävää", mikä on usein rahoittajien kriteerinä.
Instrumentalismi: Apurahoja myönnetään nykyään usein sillä perusteella, mitä taide tekee (esim. edistää hyvinvointia tai ratkaisee sosiaalisia ongelmia), eikä sen perusteella, mitä se on. Teoreetikot osaavat sanoittaa nämä hyödyt paremmin kuin pelkkään visuaaliseen tai auditiiviseen työhön keskittyvä taiteilija.
Tämä johtaa tilanteeseen, jossa taiteilija jää ikään kuin oman työnsä "raaka-aineen toimittajaksi", kun taas suurin taloudellinen ja symbolinen pääoma valuu niille, jotka paketoivat työn puheeksi

Sekava sepustus, jota kukaan, ei edes kirjoittaja itse, ymmärrä, tuo suurimmat apurahat ja tietenkin se, että pörrää kaikkialla, missä saa nuolla ns. tärkeitä tyyppejä.

Usein neroilla taiteilijoilla onkin puuttuvan taidon lisäksi kyky luoda teoksilleen merkityksiä jotka ponnistavat tyhjän päältä. Niinku. Vähän kuin entisen miehen varastetussa polkupyörässä oli tuntomerkkeinä naruja salaisissa paikoissa. Taiteen maisterit kyllä ymmärtävät mutta totalitarismi ei suosisi. Riittäisivätkö maalaustaidot sosialistiseen realismiin?