Aistien****

Yö saapuu nyt jo hiljaa hiipien,
päivä kuluu kevyesti lailla päiväperhoset siipen.
Kauniita ovat kuin tulleet jostakin oudosta maasta,
silti nousseet ilmaan tutun kokoisesta haasta.
Mitä näit, mitä kulkiessasi mietit,
heränneenä vaiko unessa aikasi viestit?

Nousi haasta valkeana varhain,
kaunis kukka kevään merkki parhain.
Metsän laitaan jo melkein kesä hiipi,
heräsi siellä pieni nätti sinisiipi.
Puhkeavat siinä haaveetkin henkiin,
pukeutuvat juhlakuosiin ja tanssi kenkiin.

Maailma se melkein huolihinsa hukkuu,
peiponen vain laulaa ja käkikin jo kukkuu.
Eipä niillä liene huolta huomisesta,
vaikeuksia maailmansa jälleen uudeksi luomisesta.
Toivon tulesta laulaa myös ihmismieli,
kaikuu kauaksi puhdas soiton kieli.

Katse lepää vuolaassa virran juoksussa,
tienoo kylpee alkukesän huumaavassa tuoksussa.
Laulut vaikenevat kuin kuoro mustarastaan,
mut lämpö hellii, siihen kiitoksella vastaan.
Vaikka kielon kukka nyt katsoo alaspäin,
sen puhtaan ylvästä kauneutta taas ihailemaan jäin.

Aamu alkaa tuoksuin monin kauniin kukin,
kiire näkyy vain juoksussa metsälukin.
Kaste maassa, on aika parhaan kesän,
vaikka pihan pikkulintu jättänyt jo pesän.
Luonto paljon antaa, senkin minkä katsella se peittää,
näin varhain osa hyvästejä heittää.

Taas on jäänyt aika kuin kesken,
onko tämä huoli vain kesäisen lesken.
Suven sulot vain heiluttaa kättään,
pää painuu alas kohti mustikkamättään.
Punaiset posket ja sininen suu,
kyllä kaikki vielä mielestä unhoittuu.