Neljä vuotta menoa seurannut

Jyväskylän menoa neljä vuotta katsoneena – laput silmissä ja vilkku pimeänä kohti velkakriisiä

​Nelisen vuotta Keski-Suomessa asuneena on pakko kysyä: mikä täällä vaivaa ihmisten asennetta? Yleinen ilmapiiri tuntuu nykyään olevan pelkkää vihaista jurnutusta, ja se heijastuu kaikkeen tekemiseen arjesta aina kaupungin päätöksentekoon asti.
​Otetaan esimerkiksi liikenne. Vilkun käyttö tuntuu olevan paikallisille ylivoimainen suoritus, ja autolla ajetaan täysin muista välittämättä. Mutta auta armias, jos joku tekee itse virheen: silloin ei löydy pätkääkään nöyryyttä. Virheen merkiksi ei nosteta kättä pystyyn pahoittelun merkiksi, vaan sieltä nousee automaattisesti keskisormi. Kaikki on aina muiden vika, eikä omassa toiminnassa nähdä koskaan mitään korjattavaa.

​Sama välinpitämättömyys loistaa palveluissa. Kauppiasvetoisissa kaupoissa asioihin ehkä vielä puututaan, mutta Prisman kaltaisissa jättitavarataloissa ketään työntekijää ei tunnu kiinnostavan paskan vertaa. Jos esimerkiksi ostosten keräyskapuloiden kassat ovat poissa käytöstä, siitä ei vaivauduta ilmoittamaan mitenkään. Ihmisten annetaan touhuta ja säätää laitteiden kanssa täysin turhaan, vaikka asia hoituisi sillä, että joku pystyttäisi paikalle yhden helpon kyltin. Mutta kun ei kiinnosta, niin ei kiinnosta.

​Nykyään tuntuukin siltä, että ihmisillä on olemassa vain oikeuksia, mutta ei minkäänlaisia velvollisuuksia. Minulla on oikeus ajaa miten sattuu, minulla on oikeus olla piittaamatta ja minulla on oikeus kiukutella. Tämä itsekäs asennevamma ja poteroon linnoitautuminen kumpuaa suoraan myös kaupungin isoihin päätöksiin. Jyväskylä on pahoissa veloissa, eikä ihme. Sen sijaan, että otettaisiin mallia isoista, kehittyvistä kaupungeista ja katsottaisiin eteenpäin, täällä eletään laput silmissä omassa kuplassa. Mitään kykyä syvällisempään ajatteluun ei tunnu olevan – ei edes siinä, mitä lautaselleen laittaa tai pystyisikö sitä eläintä itse lopettamaan ruoakseen, minkä kaupasta kotiin kantaa.
​Kun perusasenne jokaiseen asiaan on vihainen ja ylimielinen, lopputulos on tässä. Mutta sen sijaan, että jatketaan kurjistumista ja peiliin katsomisen välttelyä, Jyväskylä voisi kerrankin olla edelläkävijä. Me voitaisiin olla se ensimmäinen kaupunki, joka tekee tietoisen päätöksen ja yrittää yhdessä henkistä kasvua sekä irtaantumista tästä iänikuisesta itsekkyydestä.
​Olisiko pikkuhiljaa aika ottaa ne laput pois silmiltä, kantaa vastuu omista teoista ja opetella edes se vilkun käyttö?