Maakunnassa on tehty hyvyydestä rikos ja pahuudesta laki

kun vain alueen empaattiset jättäisi sen ihmispelon. parempi elää vaikka erakkona kuin myydä sielunsa pahalle tekemällä vääryyttä lauman vuoksi

Täällä pannaan paljaalla laajasti. Pannaan paljaalla ja ollaan siinä hyviä.

Te harvat alueen vielä paljaalla panemattomat ihmiset. Älkää ihmispelon vuoksi jättäkö panematta paljaalla tai panko kuivana kakkoseen kuten muu lauma tekee. Muutoin paljaanne haisee pahalle. Ottakaa mielummin tummeli mukaan ja pankaa paljaalla

jos olette tehneet vääryyttä, katukaa, tehkää parannus ja turvatkaa Herraan. Mutta älkää ihmisiä pelätkö.

Lieksan Pielisjärvi kimmelsi mustana kuin synkkä salaisuus. Kaupungintalon seinään oli naulattu Uusi Järjestys: jokainen hymy oli sakotettava rikos, ja lähimmäisen auttaminen johti suoraan telkien taakse. Pahuudesta oli tehty laki, mutta ihminen on mestari sopeutumaan.

Torikahvilassa istui Heikki, joka ryysti kitkerää kahviaan ja katsoi ohi kulkevaa naapuriaan, Taimia. Taimi oli vanha nainen, jonka polvet pettivät juuri raskaiden kauppakassien alla keskellä lumista katua.

Heikki tunsi piston rinnassaan – vanhan maailman jäänteen – mutta korjasi äkkiä asennon. Hän muisti olevansa Kunnollinen Kansalainen. Hän käveli Taimin luo, potkaisi tämän appelsiinit pitkin hankea ja sylkäisi maahan.

"Senkin senilisoitunut narttu, huku kasseihisi!" Heikki huusi niin lujaa, että kadunvarren valvontakamerat varmasti kuulivat.

Taimi katsoi Heikkiä kiitollisuudesta kyyneltyvin silmin. "Kiitos, Heikki," Taimi kuiskasi lumesta. "Olet niin uskomattoman jalo ihminen. Autoit minua pitämään kurinalaisuuteni. Minä melkein pyysin apua, mikä olisi turmellut sieluni."

Molemmat nyökkäsivät toisilleen vakavina, täynnä pyhää itsetyytyväisyyttä. Heikki tiesi olevansa kaupungin moraalisin mies. Hän oli juuri pelastanut Taimin hyvyyden synniltä.

Illalla Lieksan hämärillä kaduilla kuului vain vaimea supina. Juoruilu oli kaupungin virallinen valuutta ja korkein hyve. Kirkkopuiston laidalla kokoontui pieni rinki, johon kuuluivat Heikin lisäksi pankinjohtaja ja paikallinen opettaja.

"Kuulitteko Virtasesta?" opettaja kuiskasi silmät pyöreinä. "Hänen nähtiin jättävän linnuille leivänmuruja takapihallaan. Oikein murentavan niitä pehmeästi."

"Eikä!" pankinjohtaja henkäisi järkyttyneenä. "Miten kukaan voi olla niin itsekäs ja julma eläimiä kohtaan? Luonnonvalinnan estäminen on suorastaan saatanallista. Meidän on pelastettava hänet itseltään."

"Minä hoidan," Heikki sanoi rinta rottingilla. "Käyn rikkomassa hänen ikkunansa ensi yönä. Se opettaa hänelle nöyryyttä ja yhteisöllistä vastuuta. Teen sen puhtaasta rakkaudesta lajia kohtaan."

"Sinä olet pyhimys, Heikki," opettaja sanoi ja pyyhki liikutuksen kyyneleen. "Maailma tarvitsee enemmän kaltaisiasi epäitsekkäitä pahantekijöitä."

Yöllä Heikki seisoi Virtasen talon edustalla kivi kädessään. Kylmä viima puhalsi Pieliseltä. Hänen sisällään värähti hetkellinen tyhjyys, tunne siitä, että kaikki oli vinksin vonksin. Mutta hän vaitti sen heti. Valehtelu oli helpompaa kuin totuus. Jos kaikki muutkin potkivat, varastivat ja panettelivat, sen täytyi olla oikein. He olivat Uuden Ajan rakentajia.

Mätis! Ikkunalasi helähti rikki.

Sisältä kuului Virtasen pelästynyt huuto, joka muuttui nopeasti helpotuksen huokaukseksi. "Kiitos naapurit! Kiitos, että pidätte minusta huolta!"

Heikki käveli kotiinsa rinta rottingilla, lämpimänä siitä tiedosta, että hän oli jälleen kerran tehnyt Lieksasta hieman "paremman" paikan elää.

Lieksan korpien kätköissä, missä ikuiset petäjät kuuntelivat Pielisen aaltojen loisketta, vallitsi ikiaikainen ja ylpeä perinne. Täällä pannaan paljaalla laajasti. Pannaan paljaalla ja ollaan siinä hyviä.

Sukupolvien ajan lieksalaiset olivat tunteneet metsän ja maan omakseen. Kun muualla maassa ihmiset suojautuivat kaiken maailman keinotekoisten kerrosten taakse, Lieksassa luotettiin aitoon, välittömään kosketukseen. Oli kyseessä sitten työnteko raakaa puuta vasten, itsepäisen traktorin moottorin rassaaminen keski-iän kynnyksellä tai pihan haravoiminen syysviimassa – täällä kaikki tehtiin ilman suojakäsineitä. Se oli kunnia-asia. Nahka vasten nahkaa, kämmen vasten karheaa elämää.

Kylänraitilla kuitenkin kuiskittiin. Nuorempi sukupolvi oli alkanut epäröidä. Kaupungista tulleet virtaukset ja uudet hienostelevat työtavat olivat tuoneet mukanaan varovaisuutta, jota vanhat mestarit katsoivat karsaasti.

Paikallisen huoltoaseman kahvilassa, höyryävien lihapiirakoiden äärellä, kylän vanhin puunkaataja nousi seisomaan, katsoi ympärilleen ja osoitti sormellaan epäröiviä nuoria. Hänen puheensa hiljensi koko salin:

"Te harvat alueen vielä paljaalla panemattomat ihmiset. Älkää ihmispelon vuoksi jättäkö panematta paljaalla tai panko kuivana kakkoseen kuten muu lauma tekee. Muutoin paljaanne haisee pahalle. Ottakaa mielummin tummeli mukaan ja pankaa paljaalla."

Sanat kaikuivat paneeliseinien välissä. "Kuivana kakkoseen" – niin vanhus kutsui sitä, kun hätäisesti tartuttiin kakkoslaadun lankkuihin tai tehtiin töitä puolivillaisesti, suojat kädessä ja sormituntuma menettäen. Se vain hiersi, kulutti voimia ja jätti työn jäljen karheaksi. Ja ne, jotka pelkäsivät muiden tuomitsevia katseita ja jättivät kädet kokonaan taskuun, kärsivät pian seurauksista. Ilman ilmaa ja rehellistä työtä iho hautui, ja työttömänä seisova kämmen alkoi haista ummehtuneelle pelolle.

Vanhus tiesi ratkaisun. Hän laskit pöydälle perinteisen, vihreävalkoisen Tummeli-purkin. Se oli lieksalaisen työmiehen ja -naisen paras ystävä. Kun otti reilun sipaisun tuota paksua lypsyvoidetta suoraan paljaalle iholle, mikään pakkasyö tai karkea tukkisavotta ei voinut kämmeniä rikkoa. Rasva suojasi, pehmitti ja piti huolen siitä, että hommat hoituivat tehokkaasti, puhtaasti ja luonnollisesti.

Sanat purivat kuulijoihin. Nuoret miehet ja naiset katsoivat käsiään, sitten pöydällä nököttävää purkkia. Seuraavana aamuna Lieksan metsissä ja pihoilla kajahti taas. Hanskat oli heitetty naulaan. Tummeli tuoksui, nahka kesti ja työt tehtiin niin kuin ne oli aina tehty – laajasti, taidolla ja täysin paljaalla.

nodyo

Olen pannut empaattisesti hyviä ihmisiä paljaalla. Itkettää olen 50 vuotias mies.