Seurakunta

Olipa kerran pieni maalaistalo, jonka keittiön pöydällä lojui aina paikallislehti, sivut kahvitahroista ruttuisina. Talon vanha isäntä tapasi aloittaa aamunsa avaamalla perhesivut. Hän katsoi, kuka oli syntynyt, kuka mennyt naimisiin ja kuka oli jo päässyt matkan päähän. Se oli hänen tapansa pitää maailmasta kiinni, pysyä osana kylän yhteistä sydämenlyöntiä.
Vuodet vierivät, ja eräänä aamuna lehti saapui, mutta sivut olivat tyhjät. Ei nimiä, ei tuttuja kirkonkirjojen rivejä. Isäntä huokasi haikeasti ja katsoi ikkunasta ulos usvaiselle pellolle. Hänestä tuntui hetken, kuin kylä ympärillä olisi muuttunut hiljaisemmaksi ja vieraammaksi.
Silloin hänen tyttärensä istuutui viereen, laski kätensä isän olkapäälle ja sanoi: ”Katso, isä. Ei se yhteisö ole kadonnut, vaikka nimet puuttuvat paperista. Ne vauvat nauravat tuolla naapurissa, nuoripari rakentaa parhaillaan kotia tuon metsikön taakse, ja he, jotka ovat poissa, asuvat nyt meidän muistoissamme. He eivät vain enää mahdu näille sivuille.
”Isäntä hymyili hitaasti. Lehden sivut olivat tyhjät, mutta kylän elämä ja sen ihmiset olivat yhä siellä – näkymättöminä, mutta turvallisesti lähellä.