Aikuistuminen pelottaa

En tiedä osaanko sanoa sinulle mitään järkevää, mutta halusin kuitenkin ilmaista, että kirjoituksesi teki minuun vaikutuksen. Jossain määrin pystyin samaistumaan kirjoitukseesi ja muistan itsekin kokeneeni vastaavia tuskia. Olen myös aina ollut todella sisäänpäin kääntynyt ihminen, ja vaikka lukiossa minulla oli paljonkin kavereita, en silti tuntenut kuuluvani porukkaan enkä halunnut olla heidän kanssaan tekemisissä koulun ulkopuolella. Toisinaan ajattelin, että he ovat kavereitani ihan vain säälistä, ettei minun tarvitsisi olla yksin. Tuntui, ettei minulla ole paikkaa tässä maailmassa.

Nyt olen 22-vuotias, opiskelen yliopistossa ja olen jopa löytänyt elämänkumppaninkin. Kihlattuni onkin ainoa ihminen, kenelle olen uskaltanut kertoa kaikista ajatuksistani. Hän sai minut käymään myös psykologilla, mikä jonkin verran auttoikin asiaa. Olen vieläkin arka muiden ihmisten seurassa, ja usein ajattelen sitä, mitä muut minusta ajattelevat. Itsetunto on välillä ollut ihan nollissa, mutta on nyt jo vähän kohentunut. Minusta pitäisi tulla opettaja, mutta saa nähdä pystynkö siihen.

Kirjoitit paljon siskostasi ja minulle tuli sellainen olo, että olet vähän kateellinen siskollesi. Ihan varmasti olet toiminutkin hänelle jonkinlaisena tienraivaajana, kuten siskosi sanoikin. Olethan sinä siskoasi vanhempana kohdannut aina ensin kaikki uudet asiat, kouluun menemiset yms jutut, joten onhan siskosi varmasti ehtinyt ottaa oppia sinusta! Hänen ei ehkä ole koskaan tarvinnutkaan jännittää uusia asioita niin paljon kuin sinun, koska hän on jo sinun kauttasi etukäteen ollut selvillä esim. siitä, millaista koulussa on. Nyt kerroit, että sinusta tuntuu että siskosi halveksii sinua (käytän nyt samaa ilmaisua kuin sinä, vaikkei halveksia olekaan ehkä oikea sana). En kuitenkaan usko, että tämä johtuu varsinaisesti siitä, millainen sinä olet ja millainen sinusta on tullut. Enemmänkin se johtuu siitä, että siskosi on juuri pahimmassa murrosiässä, ja hän alkaa kyseenalaistamaan kaikkia roolimalleja ja haluaa kapinoida niitä vastaan. Itsekin muistan ihailleeni suunnattomasti nuorempana isoveljeäni (meillä tosin 8 vuotta ikäeroa), ja toivoin että minusta tulee juuri sellainen kuin hänestäkin. Vanhempana aloin kuitenkin huomaamaan hänessä myös vikoja (vikojahan on ihan kaikissa ihmisissä!), enkä enää tahtonutkaan olla hän vaan ihan omanlaiseni. Ei siinä ole mitään pahaa.

Uskon täysin siihen, että sinusta kasvaa vielä ehjä aikuinen. Älä retkahda juomaan, sillä eivät asiasi ihan oikeasti niin huonolla mallilla ole. Mielestäni pohdiskelit kirjoituksessasi maailman menoa hyvin, ja olet ihan varmasti fiksu poika ja sinulla on kyllä kaikki mahdollisuudet onnelliseen elämään kunhan et pilaa kaikkea juomisella! Kerroit, että olet käynyt keskustelemassa ammattilaisten kanssa ja sanoit että se on ainakin jonkin verran auttanut. Mitä jos yrittäisit vielä käydä psykologin juttusilla? Hänelle olisi varmasti helpompi kertoa tuntemuksistasi. On ihan ymmärrettävää, ettei kavereille oikein pysty kertomaan murheistaan, jos miettii koko ajan että mitäköhän tuokin minusta nyt ajattelee. Itsekin kun olen psykologilla käynyt, olen joskus sielläkin ajatellut että onpas siistiä puhua omista jtuistaan ihan ventovieraalle. Täytyy kuitenkin yrittää ajatella, että hän on ammattilainen ja täysin omasta tahdostaan alkanut siihen hommaan, joten sitä on turha miettiä että pitääkö se psykologi "hulluna" vai ei.

Voi olla että ainakin osa ongelmistasi korjaantuu ihan iän myötäkin. Omalla kohdallani näin on jonkin verran käynyt. Kun pari vuotta tulee ikää lisää, uskaltaa paremmin olla oma itsensä ja tehdä mitä itse haluaa. Toisaalta stressi tulevaisuudesta, esim. opiskelusta voi suistaa raiteilta vielä pahemmin, ja siksi olisi hyvä mennä ammattiauttajan juttusille mahdollisimman pian.

En tiedä oliko tästä kirjoituksestani sinulle mitään hyötyä, mutta halusin vain toivottaa sinulle jaksamista ja uskoa huomiseen! Ei kaikkea suinkaan ole vielä menetetty, olethan sentään jo saavuttanut paljon kun olet ymmärtänyt että sinulla on ongelmia ja ettei juominen niitä poista. Tämän ymmärrettyäsi olet jo matkalla kohti parempaa. Tsemppiä!

Itsetuntemus on niitä perusasia joka olisi otettava nyt vakavissaan. Sitten number 2, kun olet pikkuhiljaa oivaltamassa kuka olet, myönnä se ja Hyväksy se. Itsensä oivaltamisen jälkeen tulee tosi paha monttu, jos hylkää itsensä. Katos jos valtiokin joutuu sisällissotaan ei se voi pysyä koossa.

Pitkästä kirjeestäsi mulle tuli ainakin semmoinen kuva sinusta, että olet enemmänkin tunnepohjainen tyyppi kuin materialisti, eli koviin arvoihin tukeutuva.

Ihmisillä on eri ratkaisumalleja elämänsä etenemiselle, mutta jos ottaa elämän sellaisena suurena seikkailuna, katselee hieman ulkopuolisen silmin ihmisten toilauksia ja päivän tapahtumia ympärillään siitä saattaa saada elävää iloa sieluunsa.

Ja sitten se juominen kuriin, viina ei auta ketään. Toistan, irti pullosta, se osaa vain tappaa ja tuhota, sinulla ei ole aikaa sellaiseen, sinun on pidettävä itsestäsi huolta.
Katsos ei voi rakastaa toista jos ei ensin osaa rakastaa itseään. Sitä Itserakkautta etsimään Mars Mars!

Et todellakaan ole yksin! On paljon nuoria, jotka pelkäävät aikuistua ja ovat epävarmoja itsestään ym, minä mukaanluettuna. Olen 14-vuotias tyttö (täytän syyskuussa 15) ja minusta tuntuu usein, että olen aivan erilainen kuin muut, kukaan ei halua olla kanssani, mikään ei onnistu , kaikki muut ovat paljon kauniimpia ja laihempia kuin minä ym. Yleensä lohduttaudun ajattelemalla etten ole ainoa, joka ajattelee näin ja että se on normaalia ja kuuluu tähän ikään. Tiedän sen, mutta joskus unohdan sen. Uskon, että sinullekin on käynyt juuri näin.
Minua myös ärsyttää se, että minä osaan kuunnella ihmisiä ja useastikin monet kaverini ovat tulleet juttelemaan minulle ja he voivat luottaa minuun: minä en kerro heidän henkilökohtaisia asioitaan eteenpäin. Mutta jos minulla on jokin ongelma, josta haluaisin puhua jollekin, menen parhaan ystäväni luokse, sillä hän on ainoa, jolle voisin kuvitella omista asioistani puhuvani. Mutta hän taas ei osaa kuunnella minua: häntä ei oikein kiinnosta, hän keskeyttää minut koko ajan huomauttamalla jostakin aivan yksinkertaisesta asiasta, ettei se olekaan näin, jolloin me helposti rupeamme väittelemään asiasta kuin 5-vuotiaat pikkukakarat... On muitakin syitä, miksi en voi puhua hänelle. Ja kun poikakaveria ei ole (yksi syy jonka vuoksi luulen olevani huonompi ja rumempi kuin muut), en voi sillekään taholle juttusille lähteä. Äitini on psykiatrinen sairaanhoitaja (en tiedä oikeaa tarkkaa nimeä tuolle ammatille), mutta en halua puhua hänen kanssaan, vaikka se on hänen ammattinsa, sillä hän on minun äitini ja minusta olisi kiusallista puhua tällaisista asioista perheenjäsenteni kanssa. Joten minusta on epäreilua, että minä kuuntelen kavereideni ongelmia, mutta minulla ei ole ketään, joka voisi kuunnella minua.
Hyvä, että olet huomannut sinulla olevan ongelmia, se on jo alku! Mutta juominen ei sinua lohduta! Itse olen joskus miettinyt mitä pitäisi tehdä, kun taas rupeaa tuntumaan pahalta. Joskus kuuntelen musiikkia, luen jotain hauskaa kirjaa tai vaan itken, sekin helpottaa. Minä en ole suruuni juonut, kun en muutenkaan juo kuin hyvin harvoin ja ihan vähän.
Harmi ettei sinullakaan ole oikein kaveria, jolle puhua. Tietysti voisit tulla minulle puhumaan, jos tuntisin sinut tai edes tietäisin, missä asut! :D

Koeta jaksaa, niin minäkin! Ja muista, ettet TODELLAKAAN ole yksin!

sinä osaat ainakin purkaa mieltäsi kirjoittamalla, hyvä!
tutusta sivustoon www.pelokkaat.fi
sieltä saat tukea. hyvää jatkoa sinulle

Täytyy sanoa ihan suoraan, että kun luin kirjoituksesi ja myös sinulle tulleet vastaukset, olin mennä sanattomaksi. Kunnioituksesta ja arvostuksesta.

Olet todella rohkea kertoessasi mieltäsi painavasta asiasta. Siinä on se ensimmäinen askel ongelman ratkaisuun.

Olet 17-vuotias, pahimmassa myllerryksessä. Väliinputoaja, et ole lapsi etkä aikuinen. Tiedän tunteen. Mutta kirjoituksesi sävy osoittaa minulle, että olet fiksu nuori mies. Ajattelet asioita monilta puolilta, syitä ja seurauksia. Kuten aikuiset. Myös tuo, että ymmärrät ettei juominen auta, osoittaa kypsyyttä. Vanha totuus on, että viina saattaa tuoda hetken unohduksen (joskus kyllä ihan paikallaankin) mutta se krapula... Eli pullon pohjalta pitemmällä ajalla löytyy kyllä enemmän ongelmia kuin ratkaisuja. Vaikka tunnetkin itsesi raakileeksi (muista, että varsinkin sinun iässä se on ihan ok), minun silmissäni olet erittäin "lupaava". (Pahoittelen sanamuotoa, en keksinyt parempaakaan.)

Ymmärrän pikkusiskosi tilannetta omasta näkökulmastani. Hän puhui aivan varmasti totta sanoessaan, että olet ollut tienraivaaja. Sinunkin tiesi olisi erilainen, jos joku olisi näyttänyt mitä tuleman pitää. Myös minä olen pikkusisko. Teini-iässä välimme olivat aika kitkerät (ikäeroa 6 vuotta) nyt aikuisina paremmin ja olen sanonut veljelleni, että hän oli tärkeä tuki omalla tielläni kun olin kaatua. Hän ei ollut uskoa korviaan. Itseasiassa kiitin häntä hänen v*ttumoisuudestaan, koska sen takia minusta muovautui mikä olen. Vastasi, että oli hänestäkin sitten jotain hyötyä. Menin nyt aiheen sivuun, mutta pointti on, että sinäkin olet tärkeä sisarellesi ja läheisillesi, vaikkei sitä aina muisteta näyttää.

Usko tai älä, mutta vaikka itse olen vasta 22 vuotias, eikä omasta murkkuiästä ole niin kauaa, olen meinannut saada harmaita hiuksia "nykynuorten" aikana. (Viittaan kaikkeen mitä olen nähnyt työni kautta ja muutenkin.) Mutta kaltaisesi fiksut nuoremmat osoittavat, ettette todellakaan ole toivottomia. Olen sen tiennyt, mutta kaipasin "vahvistusta". (Tiedän, että saan kyllä tästä kritiikkiryöpyn, mutta ei se mitään.) Olisin suonut itselleni iässäsi samaa syvällisyyden tajua, mutta sitä toi vasta ikä pari muuta seikkaa.

Luin kirjoituksesi vielä uudestaan ja jäin miettimään sinua. Minulle tuli voimakas tunne, että sinä selviät... Vaikea kuvailla... Mutta vaistoan sinussa selviytyjän, et ole luovuttaja.

En lähde sinua neuvomaan, mitä sinun pitäisi tai ei pitäisi tehdä. Löydät tiesi itsekin. =) Vielä kerran kiitos sinulle. Jos viestini loukkaa sinua jotenkin, pistäppä ilmoitusta, niin tarvittaessa poistan tämän. Onnea matkaan!

Kunnioittaen: sheeta