Meidän perheeseen tuli avioero ollessani 4v ja sisareni ollessa 10v minua vanhempi. Isästä ei juuri ole muistikuvia sitä aiemmalta ajalta eikä juuri jälkeenpäinkään. Viime vuosina hän on soittanun kerran vuodessa, jouluna. Mutta isättömään elämään olen tottunutkin jo aikoja sitten. Hänellä on uusi perhe ja nekin lapset on jo aika isoja.Murrosikäisenä äitini rupesi syyttämään minua avioerosta. Isä kuulemma oli aina halunnut poikalapsen ja kun toinenkaan yritys (eli minä) ei onnistunut, teki pojan uuden naisen kanssa. Eli jos siis olisin ollut poika, elämä olisi kaikilla paremmin.
Äitini eli eron jälkeen monta vuotta uuden miehen kanssa. Itse en hänestä kovastikaan pitänyt (lienee aika normaalia...), mutta homma menetteli. Kun heille tuli ero, alkoikin sitten meininki muuttua. Äiti alkoi viuhkomaan kapakoissa etsiäkseen uutta miestä. Kerran muistan kun hän lähti jonnekin kapakkaan ja aamulla kun heräsin, hän ei ollut tullut takaisin. Huolissani soitin joka paikkaan aamulla ja olin jo soittamassa poliisille, kun äiti soitti illalla kuudelta että tulee kohta kotiin. Vaikka en mikään pikkulapsi ollutkaan, koin kuitenkin ettei minun tarvitsisi tuollaisista asioista huolehtia, vaan ennemmin päinvastoin.
Nuoruus meni siihen että äidillä oli aina kiire, joko töissä tai miesten kanssa. Minusta tuli erittäin masentunut ja itsetuhoinen. Onnistuin peittämään asian hyvin tutuilta iloisuudellani. Kotana istuin pimeässä huoneessa ja itkin, mutta siellä sitä kukaan ei huomannut.
Nykyään äidillä on menossa taas pitempiaikainen suhde. Mies ei meistä lapsista pidä, hän on erittäin mustasukkainen ja haluaa "pitää äidin itsellään". Viimeeksi olen käynyt lapsuudenkotonani jouluna, vaikka asumme samassa kaupungissa. Äiti soittaa minulle noin kerran kuukaudessa, isollesiskolleni noin jokatoinen päivä (kun mies ei ole paikalla). Tämä siis lienee johtuu edelleen väärästä sukupuolestani.
Elämäni parhaita päätöksiä oli aikoinaan muuttaa kotoa pois, vaikkakin äiti sai jumalattoman raivokohtauksen silloin. Olen saanut elämäni pikkuhiljaa kuntoon, aikaa se on vienyt. Koen oloni huomattavasti paremmaksi kun en pidä yhteyttä enää äitiini. Aina kun näen hänet alkaa ahdistaa.
Eli pointtina siin lienee nyt se, että muistakaa ne lapset, heiltä on kadonnut elämästä se toinen peruspilari (isä). Ja kun usein lähtijä unohtaa lapsen, niin jääjältä tarvitaan erityisen paljon huomiota. Ja pitäkää se lapsi tärkeimpänä, vaikkakin tuntuu ettei lapsi kärsi erosta kaikki ei näy pinnalle!
Äitini eli eron jälkeen monta vuotta uuden miehen kanssa. Itse en hänestä kovastikaan pitänyt (lienee aika normaalia...), mutta homma menetteli. Kun heille tuli ero, alkoikin sitten meininki muuttua. Äiti alkoi viuhkomaan kapakoissa etsiäkseen uutta miestä. Kerran muistan kun hän lähti jonnekin kapakkaan ja aamulla kun heräsin, hän ei ollut tullut takaisin. Huolissani soitin joka paikkaan aamulla ja olin jo soittamassa poliisille, kun äiti soitti illalla kuudelta että tulee kohta kotiin. Vaikka en mikään pikkulapsi ollutkaan, koin kuitenkin ettei minun tarvitsisi tuollaisista asioista huolehtia, vaan ennemmin päinvastoin.
Nuoruus meni siihen että äidillä oli aina kiire, joko töissä tai miesten kanssa. Minusta tuli erittäin masentunut ja itsetuhoinen. Onnistuin peittämään asian hyvin tutuilta iloisuudellani. Kotana istuin pimeässä huoneessa ja itkin, mutta siellä sitä kukaan ei huomannut.
Nykyään äidillä on menossa taas pitempiaikainen suhde. Mies ei meistä lapsista pidä, hän on erittäin mustasukkainen ja haluaa "pitää äidin itsellään". Viimeeksi olen käynyt lapsuudenkotonani jouluna, vaikka asumme samassa kaupungissa. Äiti soittaa minulle noin kerran kuukaudessa, isollesiskolleni noin jokatoinen päivä (kun mies ei ole paikalla). Tämä siis lienee johtuu edelleen väärästä sukupuolestani.
Elämäni parhaita päätöksiä oli aikoinaan muuttaa kotoa pois, vaikkakin äiti sai jumalattoman raivokohtauksen silloin. Olen saanut elämäni pikkuhiljaa kuntoon, aikaa se on vienyt. Koen oloni huomattavasti paremmaksi kun en pidä yhteyttä enää äitiini. Aina kun näen hänet alkaa ahdistaa.
Eli pointtina siin lienee nyt se, että muistakaa ne lapset, heiltä on kadonnut elämästä se toinen peruspilari (isä). Ja kun usein lähtijä unohtaa lapsen, niin jääjältä tarvitaan erityisen paljon huomiota. Ja pitäkää se lapsi tärkeimpänä, vaikkakin tuntuu ettei lapsi kärsi erosta kaikki ei näy pinnalle!
Vastaukset 5
Vanhimmat
Juuri kuin minun elämästä olisit kirjoittanut, isäni on sanonut äidilleni (äidin mukaan) että jos olisin ollut poika, olisi tämän jäänyt ja olisimme olleet perhe, nyt isä on etäinen, aikuisiällä olen yrittänyt ottaa yhteyttä, mutta suoran torjunnan myötä olen antanut olla.
Meillä myös nuoruusikääni kuvastaa se, että olen joutunut huolehtimaan pikkuveljeni (eri isä!!) kouluun, äiti on saattanut viikoksikin hävitä, sata markkaa jättänyt pöydälle, että homma ruokaa itelles ja veljelles.
Jälkeen päin olen vaan miettinyt, että missäs ne lastensuojeluviranomaiset silloin oli.. NOh, kaikkihan oli ulospäin ok, äiti oli töissä, minun ansiostani veli oli puhdas ja läksyt tehtynä kouluun jne, eikä sitä tullut huudeltua muille, ettei äiti ole ollut muutaman päivään kotona, enkä tähän yhteyttä edes mitenkään saisi, jos joku hätä tulisi...
Aikani olen ollut katkera, mutta veljen ja läheisten ystävien tuella olen päässyt siitä eroon, katkeruushan ei johda mihinkään..
Rikkonainen tausta vaikuttaa kuitenkin, perheen perustaminen pelottaa, jos toistan virheitä huomaamattani tms. Ehkä joku päivä olen tarpeeksi ehjä?
Sama juttu tääläkin oli. Äiti oli hyvässä ammatissa ja kulissit tiukasti pystyssä.Itseänikin pelottaa perheen perustaminen, joka pikku hiljaa alkaa käymään ajankohtaiseksi. Jotenkin on kuitenkin on takaraivossa se äidin iskostama ajatus, ettei miehiin voi täysin luottaa. Mahdollisten lasten kanssa tavoitteena on vain olla parempi äiti kuin omani, jolloin rima on aika matalalla :D
Ja tietenkin tiedän, että monet avioerolapset (ja ydinperhelapsetkin) joutuvat käymään läpi hirvittäväsvti kurjemman elämän kuin minä! Ja pakko myöntää, että monesti on jollain lailla toivonut että olisivat vanhemmat ennemmin kuolleet kun "hyljänneet". Silloin olisi voinut kuitenkin kuvitella että he olisivat välittäneet...
Omien haavojeni parantaminen on vienyt jo vuosia, ja prosessi jatkuu edelleen! Kyllähän aika kuitenkin parantaa! Voimia ja mukavaa kesänjatkoa sinulle!!
Uskomattomasta äitienne taholta teihin kohdistuneesta henkisestä kidutuksesta kerrotte: "isä on sanonut, että olisi halunnut pojan". Ja sen takia ainakin toisella teistä oli sitten ero tullut. Uskomatonta paskaa ja täysin törkeää ja vastuutonta mennä lapselle tuollaisia puhumaan, ellei sitten tarkoituksena ole tuhota kasvavan lapsen elämän perusteita.
Ja molemmat äidit huitelivat pitkin raitteja lapsista piittaamatta. Olen täysin vakuuttunut, että nuo samat piirteet teidän äideissänne, jotka ilmenivät välinpitämättömyytenä teitä lapsia kohtaan, ovat myös merkittävällä tavalla olleet vaikuttamassa vanhempienne liittojen purkautumisiin.
Ja tuo "kulissit kunnossa ja hyvä työ", niin tyypillistä äitien ollessa kyseessä.
Lisäksi ainakin minulla oli se tolkuton häpeä, varsikin kouluaikoina, kun piti väsätä koulussa isänpäiväkortteja tms.. Toiset lapset kyselivät, että missä sun isä, olin outo, kun minulla ei ollut isää, edes viikonloppuisää, kuten monilla..Tällöin tosiaankin toivoin, että voisin sanoa isäni kuolleen, eikä hyljänneen..
No nyt kuulostaa jo aikamoiselta ruikutukselta, minulla myös haavojen parannusprosessi hyvässä käynnissä, elämä alkaa olla kohdillaan pikkuhiljaa, mutta vielä on paljon arkoja paikkoja, liekö ne ikuisia arpia, en tiedä. Voimia myös sinulle, jollakin tavalla lohduttavaa, ettei ole (valitettavasti kylläkin) yksin ollut vastaavanlaisessa tilanteessa.
Huomio, huomio: Näissä kertomuksissa on osallisina myös hirviöisät ja hirviömiehet.