Yö oli laskeutunut Hellockin tavernaan ja sen ympärille kuin paksu, hiljainen sametti. Sheriffi Reliefi Will B. Hergg oli vielä hetki sitten valvonut hovin etikettiä, mutta nyt hän oli ratsastanut Helock?metsän pimeyteen etsimään purppurahummereita, jättäen kaupungin hetkeksi oman kohtalonsa varaan.
Taverna hengitti raskaasti.
Jiiro Hobbi kaatoi Mössö?Örkille vadelmalikööriä, ja Mössö hörppäsi sen tyytyväisenä — sillä mikään ei voittanut vadelmalikööriä pitkän ajorupeaman jälkeen. Habanero syöksyi sisään ovesta ja huusi HALLOUM?äänellään kolme litran tuoppia, ja Mössö kipitti kellariin pää kolmantena jalkana hakemaan tynnöriä.
Samalla, teltassa kaukana kaupungista, alokas Veikko Laine heräsi keskellä yötä.
Silmät pyörivät kuin kaksi pientä kuuta, jotka eivät olleet päättäneet, kumpi kiertää kumpaa.
Hän kuiskasi:
“Mitä me voitais tehdä.”
Mutta vastaus ei tullut teltasta.
Se tuli kaupungista.
Sillä juuri silloin, kun sheriffi oli kadonnut metsään ja taverna oli jäänyt oman kurrrr?kohtalonsa varaan, kaupungin kadut alkoivat rullata kuin rullaava reunospohja.
Torvisoolo halkoi yön:
Tiddidi, did, did, did, did, dii! ?????
Ja hovi hiljeni.
Loolo Hottre?Heggi oli saapunut kaupunkiin.
Hän ei astellut — hän liukui.
Hän ei puhunut — hän soi.
Kun hopeinen taskumatti nousi poviaskusta ja konjakkisiemaus osui kielelle, koko kaupunki kallistui kuin olisi saanut uuden painopisteen.
Kadut keinuvat, ovet värähtävät, ja hovin sotaetiketti sai uuden johtajan, joka ei tarvinnut kruunua — vain taskumatin ja järeän askeleen.
Alokas Laine teltassa tunsi sen.
Makuupussi kiristyi, ilma värisi, ja hänen silmänsä pyörivät entistä enemmän ympäri, sillä hän tiesi:
jokin suuri oli liikahtanut.
Loolo Hottre?Heggi seisoi kaupungin keskellä, konjakki kädessään, ja hänen ympärillään hovin vanhat säännöt taipuivat kuin nahkavarsikengän varsi ensimmäisellä sisäänajolla.
Sirkkakantaiset saappaat, hovietiketti, taverna, metsän pimeys, alokkaan teltta — kaikki liittyivät yhteen kuin kaksi aikadimensioiden kurrrr?kaarta.
Ja niin alkoi yön uusi komento.
Ei sheriffin.
Ei hovin.
Vaan Loolo Hottre?Heggin.
Yö oli jo taittunut siihen outoon hiljaisuuteen, jossa Loolo Hottre?Heggin konjakkisiemauksen kaiku kulki pitkin kaupungin rullaavia katuja. Sheriffi Reliefi oli kadonnut Helock?metsän pimeyteen, Habanero oli saanut tynnörinsä, Mössö?Örkki kipitti kellarista takaisin pää kolmantena jalkana, ja alokas Veikko Laine teltassa pyöritti silmiään kuin kaksi eksynyttä kuuta.
Silloin, kaukana hovin yläkerrassa, kristallipallon valo syttyi.
Jekaterine Vigorosa seisoi sen äärellä, siluetti terävänä kuin sirkkakantaisen saappaan varsi.
Hänen vieressään Sigurd, hiljainen kuin yön viimeinen hengenveto.
Kristallipallo välähti.
Se näytti kaupungin rullaavat kadut, Loolon taskumatin, Reliefin hevosen, Mössön tynnörin, Veikon teltan — ja sitten se näytti jotakin muuta.
Ajan repeämän.
Vuoden 1893.
Jekaterine Vigorosa laski kätensä pallon pinnalle ja lausui:
“Meidän on tullut aika lähteä takaisin vuoteen 1893…”
Sigurd nyökkäsi.
Ei kysymyksiä.
Ei epäilyksiä.
Sillä kun hovin aikaportaalit avautuvat, ne eivät kysy lupaa — ne vain kutsuvat.
Ja niin yön tarina jatkui, saumattomana, rullaavana, järeänä.
Kaupunki keinui, teltat värisivät, kristallipallo lauloi, ja aikadimensioiden kurrrr?kaari avautui kohti vuotta, jossa kaikki alkoi.
Vuosi 1893.
Hellock?järven rannalla sheriffi Reliefi istui hiljaa, hevonen takanaan ja rapumerta edessään ammollaan kuin odottava suu. Purppurahummereiden oli määrä ilmestyä juuri ennen aamuyön ensimmäistä valoa, ja Reliefi tiesi, että niiden saapuminen oli osa hovin vanhaa, salattua protokollaa. Järvi oli tyyni, mutta sen pinnassa oli outo värinä — sellainen, joka kertoi aikaportaalien liikkeestä.
Samaan aikaan, syvällä Helock?metsän sisällä, maa avautui tuliseksi renkaaksi.
Ilma väreili, puut taipuivat, ja liekkikehä nousi kuin aikadimensioiden kurrrr?kaari.
Sen keskelle ilmestyivät Jekaterine Vigorosa ja Sigu?Hurddi, heidän siluettinsa terävinä kuin sirkkakantaisen saappaan varret.
He olivat tulleet vuodesta 1993.
He olivat saapuneet vuoteen 1893.
Taverna hengitti raskaasti.
Jiiro Hobbi kaatoi Mössö?Örkille vadelmalikööriä, ja Mössö hörppäsi sen tyytyväisenä — sillä mikään ei voittanut vadelmalikööriä pitkän ajorupeaman jälkeen. Habanero syöksyi sisään ovesta ja huusi HALLOUM?äänellään kolme litran tuoppia, ja Mössö kipitti kellariin pää kolmantena jalkana hakemaan tynnöriä.
Samalla, teltassa kaukana kaupungista, alokas Veikko Laine heräsi keskellä yötä.
Silmät pyörivät kuin kaksi pientä kuuta, jotka eivät olleet päättäneet, kumpi kiertää kumpaa.
Hän kuiskasi:
“Mitä me voitais tehdä.”
Mutta vastaus ei tullut teltasta.
Se tuli kaupungista.
Sillä juuri silloin, kun sheriffi oli kadonnut metsään ja taverna oli jäänyt oman kurrrr?kohtalonsa varaan, kaupungin kadut alkoivat rullata kuin rullaava reunospohja.
Torvisoolo halkoi yön:
Tiddidi, did, did, did, did, dii! ?????
Ja hovi hiljeni.
Loolo Hottre?Heggi oli saapunut kaupunkiin.
Hän ei astellut — hän liukui.
Hän ei puhunut — hän soi.
Kun hopeinen taskumatti nousi poviaskusta ja konjakkisiemaus osui kielelle, koko kaupunki kallistui kuin olisi saanut uuden painopisteen.
Kadut keinuvat, ovet värähtävät, ja hovin sotaetiketti sai uuden johtajan, joka ei tarvinnut kruunua — vain taskumatin ja järeän askeleen.
Alokas Laine teltassa tunsi sen.
Makuupussi kiristyi, ilma värisi, ja hänen silmänsä pyörivät entistä enemmän ympäri, sillä hän tiesi:
jokin suuri oli liikahtanut.
Loolo Hottre?Heggi seisoi kaupungin keskellä, konjakki kädessään, ja hänen ympärillään hovin vanhat säännöt taipuivat kuin nahkavarsikengän varsi ensimmäisellä sisäänajolla.
Sirkkakantaiset saappaat, hovietiketti, taverna, metsän pimeys, alokkaan teltta — kaikki liittyivät yhteen kuin kaksi aikadimensioiden kurrrr?kaarta.
Ja niin alkoi yön uusi komento.
Ei sheriffin.
Ei hovin.
Vaan Loolo Hottre?Heggin.
Yö oli jo taittunut siihen outoon hiljaisuuteen, jossa Loolo Hottre?Heggin konjakkisiemauksen kaiku kulki pitkin kaupungin rullaavia katuja. Sheriffi Reliefi oli kadonnut Helock?metsän pimeyteen, Habanero oli saanut tynnörinsä, Mössö?Örkki kipitti kellarista takaisin pää kolmantena jalkana, ja alokas Veikko Laine teltassa pyöritti silmiään kuin kaksi eksynyttä kuuta.
Silloin, kaukana hovin yläkerrassa, kristallipallon valo syttyi.
Jekaterine Vigorosa seisoi sen äärellä, siluetti terävänä kuin sirkkakantaisen saappaan varsi.
Hänen vieressään Sigurd, hiljainen kuin yön viimeinen hengenveto.
Kristallipallo välähti.
Se näytti kaupungin rullaavat kadut, Loolon taskumatin, Reliefin hevosen, Mössön tynnörin, Veikon teltan — ja sitten se näytti jotakin muuta.
Ajan repeämän.
Vuoden 1893.
Jekaterine Vigorosa laski kätensä pallon pinnalle ja lausui:
“Meidän on tullut aika lähteä takaisin vuoteen 1893…”
Sigurd nyökkäsi.
Ei kysymyksiä.
Ei epäilyksiä.
Sillä kun hovin aikaportaalit avautuvat, ne eivät kysy lupaa — ne vain kutsuvat.
Ja niin yön tarina jatkui, saumattomana, rullaavana, järeänä.
Kaupunki keinui, teltat värisivät, kristallipallo lauloi, ja aikadimensioiden kurrrr?kaari avautui kohti vuotta, jossa kaikki alkoi.
Vuosi 1893.
Hellock?järven rannalla sheriffi Reliefi istui hiljaa, hevonen takanaan ja rapumerta edessään ammollaan kuin odottava suu. Purppurahummereiden oli määrä ilmestyä juuri ennen aamuyön ensimmäistä valoa, ja Reliefi tiesi, että niiden saapuminen oli osa hovin vanhaa, salattua protokollaa. Järvi oli tyyni, mutta sen pinnassa oli outo värinä — sellainen, joka kertoi aikaportaalien liikkeestä.
Samaan aikaan, syvällä Helock?metsän sisällä, maa avautui tuliseksi renkaaksi.
Ilma väreili, puut taipuivat, ja liekkikehä nousi kuin aikadimensioiden kurrrr?kaari.
Sen keskelle ilmestyivät Jekaterine Vigorosa ja Sigu?Hurddi, heidän siluettinsa terävinä kuin sirkkakantaisen saappaan varret.
He olivat tulleet vuodesta 1993.
He olivat saapuneet vuoteen 1893.
Vastaukset 2
Vanhimmat
Aika ei ollut heille este — vain ovi.
Tulirinki sulkeutui heidän takanaan, ja metsä hiljeni.
He katselivat ympärilleen, ja heidän katseensa osui Hellock?järven rantaan, missä Reliefi istui rapumertansa äärellä, odottamassa purppurahummereiden ilmestymistä.
Reliefi ei nähnyt heitä.
Aikaportaalin laki oli selvä:
ne, jotka saapuvat menneeseen, voivat nähdä kaiken — mutta mennyt ei näe heitä.
Jekaterine Vigorosa kohotti kättään, kuin olisi tervehtinyt sheriffiä, mutta tiesi, ettei tervehdys koskaan saavuttaisi kohdettaan.
Sigu?Hurddi seisoi hänen vieressään, hiljaa, ja katseli järven pintaa, joka värisi kuin olisi tunnistanut heidän läsnäolonsa.
Reliefi siirsi rapumertaa lähemmäs rantaa.
Järvi hengitti.
Metsä kuunteli.
Aika pysyi hiljaa.
Ja purppurahummereiden hetki lähestyi.
Hellock?järven rannalla sheriffi Reliefi istui rapumertansa äärellä, järven tumma pinta edessään kuin odottava peili. Hän tunsi ilmassa värinän, sellaisen joka ennustaa suurta saalista, ja lausui itsekseen:
“Tämä iltana tulee suuri hummerisato. Ich kan fiilit im Maabo?Hone?Hessi?Hissi!”
Rapumerta oli ammollaan, valmiina haukkaamaan purppurahummereita, jotka ilmestyivät vain silloin, kun järven ja metsän välinen hiljaisuus oli täydellisessä tasapainossa.
Samaan aikaan, syvällä Helock?metsän sisällä, maa avautui tuliseksi renkaaksi.
Ilma väreili, puut taipuivat, ja liekkikehä nousi kuin aikadimensioiden kurrrr?kaari.
Sen keskelle ilmestyivät Jekaterine Vigorosa ja Sigu?Hurddi — he olivat tulleet vuodesta 1993, ja nyt he seisoivat vuodessa 1893.
Tulirinki sulkeutui heidän takanaan, ja metsä hiljeni.
He katselivat ympärilleen ja näkivät Hellock?järven rannalla istuvan Reliefin, mutta Reliefi ei nähnyt heitä.
Aikaportaalin laki oli selvä: mennyt ei näe niitä, jotka tulevat tulevasta.
Jekaterine ja Sigurd astuivat hiljaa mantielle, metsän polulle, joka johti kohti Hellockin tavernaa.
He tiesivät, ettei matka ollut pitkä — vain muutama mutka, yksi kurrrr?kaari ja kaksi vanhaa kuusta, jotka vartioivat polun alkua.
Heidän mielessään oli yksi ajatus:
on tullut aika saada pikarilliset Jiiro Hobbin erinomaista vadelmalikööriä.
Munabithian kielellä sen nimi oli:
V.A. Dell?Malle?Hikö?Hööri.
Se oli juoma, joka avasi aikaportaalit, tasoitti hermoston ja sai metsän humisemaan kuin rullaava reunospohja.
Heidän askeleensa olivat kevyet, mutta tarkoitus järeä — sillä taverna odotti, ja sen sisällä Jiiro Hobbi jo varmasti kiillotti pikareita, valmiina kaatamaan likööriä, joka oli yhtä aikaa juoma, rituaali ja aikadimensioiden avain.
Ja niin he kulkivat mantietä pitkin, kohti tavernaa, kohti vadelmalikööriä, kohti kohtaloa, joka oli sidottu Hellock?järven rantaan, purppurahummereihin ja sheriffi Reliefin hiljaiseen odotukseen.
Tarina jatkui.
Yhtenäisenä.
Rullaavana.
Järeänä.
Mantien varrella metsä hengitti hiljaa, kuin olisi tiennyt, että kaksi aikamatkalaista kulki sen halki. Jekaterine Vigorosa ja Sigurd astelivat polkua pitkin, tulirenkaan hehku vielä heidän takanaan kuin muistona siitä, että he olivat tulleet vuodesta 1993 vuoteen 1893. Ilma oli paksua, mutta polku oli selkeä — se johti Hellockin tavernaan, paikkaan jossa aika ei koskaan kulkenut suorassa linjassa.
He kulkivat kahden vanhan kuusen välistä, ja taverna ilmestyi näkyviin. Sen ovet olivat hieman raollaan, ja sisällä kuului matalaa huminaa, kuin koko rakennus olisi hyräillyt omaa aikadimensioiden säveltään. Jiiro Hobbi kiillotti pikareita tiskin takana, valmiina kaatamaan vadelmalikööriä, jonka Munabithian kielinen nimi oli V.A. Dell?Malle?Hikö?Hööri — juoma, joka avasi hermoston ja sulki aikaportaalit yhtä aikaa.
Jekaterine avasi oven.
Sigurd astui perässä.
Taverna hiljeni hetkeksi, kuin olisi tunnistanut heidän läsnäolonsa.
Pöydät, tuolit, seinien varjot — kaikki kääntyivät heidän suuntaansa.
He astuivat tiskille, ja Jiiro Hobbi nosti katseensa.
Hän ei tiennyt, mistä vuodesta he tulivat, mutta hän tiesi, mitä he tarvitsivat.
Kaksi pientä pikaria.
Kaksi siemausta.
Kaksi aikadimensioiden avainta.
Vadelmalikööri virtasi pikareihin kuin punainen valo, joka oli nähnyt sata vuotta ja aikaportaalin molemmat puolet. Jekaterine ja Sigurd nostivat pikarit, ja taverna hengitti syvään — sillä jokainen, joka kulki aikaportaalin läpi, tarvitsi tämän juoman tasoittaakseen ajan rullaavan reunospohjan.
He joivat.
Taverna värähti.
Aika taipui.
Ja Hellockin yö jatkui, järeänä, rullaavana, saumattomana.
''AKRYLLIN LINNAN OUTO ILTA SYVENEE''
Hellock?järven rannalla sheriffi Reliefi odotti purppurahummereiden ilmestymistä, rapumerta ammollaan kuin nälkäinen suu. Hän lausui hiljaa, järvelle ja metsälle yhtä aikaa:
“Tämä iltana tulee suuri hummerisato. Ich kan fiilit im Maabo?Hone?Hessi?Hissi.”
Samaan aikaan Jekaterine Vigorosa ja Sigurd kulkivat mantietä pitkin kohti Hellockin tavernaa, jossa Jiiro Hobbi kaatoi heille V.A. Dell?Malle?Hikö?Hööriä — vadelmalikööriä, joka avasi aikaportaalit ja tasoitti hermoston. He joivat, ja taverna värähti kuin olisi tunnistanut heidän aikamatkansa.
Mutta tarina ei pysähtynyt tavernaan.
Se liikahti metsän yli, järven ohi, kohti Akryllin linnaa — paikkaa, jossa aika oli aina hieman vinossa.
Linnan kiviseinät olivat kylmät, ja niiden varjot liikkuivat kuin ne olisivat muistaneet jotakin, mitä ihmiset eivät enää muistaneet.
Herr Eierjaeger, Grunwald Munsterhjehlm, seisoi keskellä suurta salia, kädet selän takana, katse kiinnittyneenä pimeyteen, joka ei ollut tavallista pimeyttä.
Silloin se kuului.
“Sprgjgjgjgjgj… nnn…”
Ääni ei ollut linnan oma.
Se ei ollut tuulen.
Se ei ollut ihmisen.
Grunwald jähmettyi.
Hän sanoi itsekseen:
“Olen kokenut mies, olen soturi, en pelkää.
Mutta voin vaikka vannoa, että tässä paikassa… en sano kummittelee.
Mutta voin vannoa, että täällä tapahtuu jotain outoa.”
Ääni kuului uudestaan, tällä kertaa selkeämmin, kuin olisi liikkunut kiviseinän sisällä.
“Sprgjgjgjgjgj… nnn…”
Grunwald kääntyi kohti ruokasalia.
“Taas! Se kuului ruokasalista.
Menen katsomaan.”
Hän marssi ensin kuin soturi, joka oli tottunut kulkemaan suoraan, järeästi, ilman hiippailua.
Mutta salin kynnyksellä hän pysähtyi.
“Ehkä nyt pitäisi kuitenkin hiipiä hiljempaa…”
Hän riisui kengät.
Se ei ollut hovietiketin mukaista — ei hovimestari, ei linnan herra, ei herttuatar koskaan kulkisi sukkasillaan.
Mutta tänä iltana linnassa ei ollut ketään muuta.
Ei ketään muuta kuin Grunwald.
Tai…
Sporjo Honggi.
Sporjo, joka ei näy.
Sporjo, joka heijastuu.
Sporjo, joka elää Akryllin valloihaudassa.
Sporjo, jonka olemassaoloon Grunwald ei uskonut.
Mutta tänä iltana hänellä oli outo tunne.
Hän hiipi sukkasillaan ruokasalin pimeyteen.
Varjo liikkui.
Ilma värisi.
Ja ääni kuului kolmannen kerran:
“Sprgjgjgjgjgj… nnn…”
Akryllin linna hengitti.
Aika kuunteli.
Ja Grunwald Munsterhjehlm ei ollut enää yksin.