Moikka moi. Olen hyvin kiitollinen kaikenlaisesta palautteesta.
Oranssit päivät
Nieleskelin tytön keittämää teetä. Maku oli miedon karvainen ja paha. Tämän maan teenkeittotaitoon en tottuisi ikinä. Jaana oli kutsunut minut asuntoonsa. Hänen ystävänsä istui parin metrin päässä sohvalla katsomassa televisiota. Ystävän hiukset olivat pikimustat. Hän oli selkä keittiöön päin, ja katsoessani häntä mieleeni pulpahti kuvia siskostani. Vilkuillessani tarkemmin huomasin hiukset hyvin ohuiksi. Musta väri tuskin oli aito. Surin hieman. Koti-ikävä oli ilkeä.
Mustahiuksinen käännähti ja sanoi Jaanalle minua vilkuillen:
– Saatte ottaa mun pullia, mutta Jaana, mä haluan sitten yhden mustikkajogurtin.
– Aika hyvä vaihtokauppa sulle, mutta käy.
Jaana tuli istumaan pieneen pöytään lautanen kädessään. Astialla oli paljon keksejä parin pyöreän pullan lisäksi. Rakastin keksejä. Jaana hymyili ystävällisesti, ja tunsin itseni mitättömäksi koiranpennuksi. En ymmärtänyt maan kielestä vielä oikeastaan mitään, ja paapominen alkoi tuntua päivä päivältä epämiellyttävämmältä. Jaana kuiskaili suu virneessä englanniksi, että Eveliina raahasi joka kuukausi laatikoittain äitinsä pullia käytyään kotonaan. Naurahdin innoissani. Se oli varmaan kolmas kerta tänään. Kotona Kiinassa olisin tähän aikaan illasta ollut nauranut päivän aikana jo kymmeniä kertoja. Tietenkin olin hymyillyt melkeinpä yhtäjaksoisesti koko Suomessa olemani ajan, mutta sitä nyt ei voinut laskea iloksi.
Lopetin hetkeksi lukemisen ja katsahdin Eveen. Hän luki ilmaislehteä ja nakersi söpöillä hampaillaan halpoja versioita dominoista.
– Yritätkö vihjata tällä jotakin?
– En kai. Vain kuulla sun mielipitees.
Aina välillä minua inhotti Even varmuus itsestään mahtavana taiteilijana, vaikka hänen pienet kirjoitelmansa ja piirroksensa olivat aika pahastikin sontaa. En ollut kuullut kenenkään muunkaan niitä kehuvan paitsi muodon vuoksi.
Häpesin hetken kunnolla ajatuksiani ja mielialaani. Taantumuksen päällevyöryminen tuntui lannistavalta. Olin minuutin taas yläasteella.
– Tää on oikeastaan ihan kiva, aika surullinen. Näkökulma vois kyllä olla kenen tahansa muun kuin Jingin. Olis varmaan helpompi kirjottaakin.
– Kuin?
– No ollaanko me kiinalaisia…?
– Mä en ymmärrä.
– Siis aika vaikeeta varmaan päästä kiinalaisen ajatuksiin uskottavasti.
– Ootko sä rasisti? Eve sanoi kierosti lallatellen ja repesi sitten hyväntahtoiseen nauruun.
– Ehheh… ymmärrän pointtis. Täytyy valmistautua luennolle.
Vein mukin keittiöön ja suuntasin kylpyhuoneeseen. Teeni maistui mielestäni ihan hyvältä. Eve taas ei ikinä juonut muuta kuin kahvia. Toivottavasti Jing oli edes hieman pitänyt eilisestä litkustani. Tuskinpa Eve oli oikeassa koti-ikävästä ja hymyilystä. Nyppäsin irti muutaman kulmakarvan ja pesin kasvoni kylmällä vedellä. Kulmani olivat kapeat viirut, vaikka tyyli ei ollut kovin muodikas. Paksut tummat karvat eivät olisi sopineet punaiseen tukkaani. Tummaa juurikasvua näkyi taas. Oli väärin, ettei opiskelijana saanut reiluja alennuksia kauneudenhoidosta. Nuoret ulkonäköönsä enemmän panostivat kuin vanhat, ja niin sen kuului ollakin. Kiskoin paitaa päälleni. Enkö ikinä oppisi? Minulla olisi kai hilpeä keski-ikä ja vanhuus edessäni.
Asetellessani eteisessä kaulaliinaa katselin Eveä. Hän oli vaihtanut tarinavihkonsa koulukirjaan ja alleviivasi vimmaisesti. Eve luki viestintätieteitä, minä markkinointia. Tunsin itseni useinkin ääliöksi Even kämppäkaverina. Hänen opiskelunsa sujui, ja minä vain rämmin. Lisäksi Eve oli hyvin kaunis. Kamalan kalpea särmikkäässä mustassa tukassa, silti hän ei näyttänyt ollenkaan hevi-ihmiseltä. Hän oli runoilija, joka nauroi innoissaan törkeille vitseille ja hurmasi kaikki perstuneissa vihreissä farkuissaan. En olisi vaihtanut kämppäkaveria mistään hinnasta. Varsinkin koska minulla oli kuitenkin parempi perse, ja Even äidin pullat olivat taivaallisia.
– Moikka! Jing tulee muuten tänäänkin.
Even ilme oli velmuileva jo ennen kuin hän nosti päänsä kirjasta.
– Tällä kertaa illalla, vai mitä?
– Jepulis.
Pyllistin reppua poimiessani Eveen päin ja läiskäisin äänekkäästi pakaraani. Eve kiljahti ja remautti kuuluvan naurunsa. Kenelläkään ei ollut yhtä hauskaa naurua kuin Evellä, ei edes Jingillä, vaikka Jingissä kaikki muu oli täydellisyyttä.
– Mä taidan mennä kahville ja lukeen. Tän kuukauden leffarahat on jo kulutettu.
– Moikkeliskoikkelis.
Vielä viikko sitten Vaasa oli kyllästyttänyt. Yliopisto oli tyhmyyteni takia alkanut tuntua helvetiltä. Ensimmäinen vuosi meni innostuksessa, mutta jo toisella marraskuulla mikään ei kiinnostanut. Olin talsinut Raastuvankadulla matkalla uimahalliin. Jing oli kävellyt vastaan ja halunnut tietää, missä Tritonia tarkalleen oli. Hänen englantinsa oli virheetöntä. Olin heti usvassa katsoessani hänen pieniin pistäviin silmiinsä. Tai ehkä lumouduin hänen mustasta luonnostaan pystystä rautalankatukastaan ja länsimaisesta sängestään. Jing oli lähtenyt siitä paikasta kahville, liian innokkaasti. Hän selvästi keräsi mahdollisimman paljon kavereita uudessa maassa. Hän oli juuri saapunut ammattikorkeaan.
Oli ollut tyhmää kutsua Jing heti seuraavana päivänä. Kähersin punaisia kikkuroita ja olo tuntui halvalta. Näin Jingin mielessäni popsimassa ostamiani suklaakeksejä. Jäykässä tukassaan hän oli kuin karheakarvainen iso ihana orava. Olin ärsyttävä rusetein koristeltu terrieri, joka jahtasi häntä ympäri pihaa. En ollut sittenkään varma, mitä hänestä halusin. Typerä kansainvälinen markkinointi ja nouseva Kiina. Toisaalta näin vieläkin itseni yläasteen pihalla läimimässä Ankaa, joka ei ollut tarpeeksi hyvällä suomella pyytänyt anteeksi tönäisyä. Koetin kai hyvittää aiempaa käyttäytymistäni. En pystynyt ajattelemaan Jingiä ilman, että Kiina huusi mielessäni. Even rasisti-huomautus kiersi päässäni. Taisin todellakin suhtautua Jingiin kuin koiranpentuun, vaikka en osannut edes puoliksikaan niin hyvin englantia kuin hän.
Partavesi tuoksui ihanalta Jingin astellessa sisään. Hänellä oli päällään vaaleansininen kauluspaita ja mustat housut. Kiharani eivät enää tuntuneet turhamaisilta. En ollut ennen nähnyt häntä niin itsevarmana. Muutos oli yllättävä tässä tilanteessa ja mielessäni häivähti aivan pienen hetken pelko. Luultavasti Jingin käytös johtui siitä, että olimme täysin kahden, ilman vieraita tai edes Eveä. Jing ei puhunut paljon, vaikka hänen silmänsä hymyilivät aurinkoisesti. Minulle tuli mieleen 5-vuotias serkkuni, vaikka Jing oli 21-vuotias.
Katsoimme kirjastosta lainaamaani Vertigoa syöden leipiä ja sipsejä. Jing oli kehunut tiistaina Hitchcockia, ja Vertigoa hän ei ollut vielä nähnyt. Katselin vaivihkaa Jingin käsiä. Ne olivat sileät ja sormet olivat kapeat. Ne sopivat hyvin hänen laihaan olemukseensa. Hän istui rennosti ja napsi sipsejä tyytyväisenä, ei tuijottanut Vertigoa silmät pyöreinä kuten olin luullut. Vihdoin hän vaikutti vain itseltään ilman liiallista innostuneisuutta tai kohteliaisuutta.
Elokuvan jälkeen joimme ananasmehua. Istuimme sohvalla vastakkain. En ajatellut Jingiä enää ensimmäiseksi kiinalaisena. Teki mieli halata häntä lujaa. Uskaltaisin lähestyä häntä kunnolla varmaan vasta viikon päästä.
– Kuule, voisitko opettaa mulle hieman kiinaa?
Jingin virneessä oli ihmetystä ja ylpeyttä. Lopulta suu leveni mukavaan hampaat paljastavaan hymyyn.
– Ni hao!
– Kyllä?
– Päivää, hei.
Jing poimi sohvapöydältä Even kirjan alta palan paperia. Hän piirsi muutaman merkin sinisellä yliviivaustussilla.
– Tämä tarkoittaa sinua, tämä minua. Ni ja wo.
Merkit olivat monimutkaisia eivätkä jääneet mieleen. Keskellä paperia oli kuvio, joka oli kuin iso t-kirjain lisänään yksi vaakaviiva.
– Entä tämä?
– Se on seurassa olemista, gan.
Jing hymyili. Hänestä paljastui pieni luennoitsija.
– Se tarkoittaa myös kuivaa, puhdasta tai tyhjää, hieman kuten mun lasi.
Naurahdin vitsille, vaikkei se kovin sulava ollutkaan. Jing oli aivan mahtava. Kipaisin hakemassa lisää mehua. Kun palasin, merkin viereen oli ilmestynyt toinen mutkikkaampi.
– Tämä on binggan, kuiva kakku eli keksi.
Jing purskahti nauruun ja pudisteli päätään tummat silmät sirrillään. Hänen ilmeessään ei silti ollut enää tippaakaan varauksellisuutta. Hipsuttelin takaisin keittiöön hymyillen olkani yli. Olin onnistunut unohtamaan kalliit suklaakeksit. Jingin vuoksi opettelisin varmaan vielä leipomaankin niitä.
Lähetin tämän muuten yhteen novellikilpailuunkin. Pääseekö edes ensimmäisestä kierroksesta läpi?
Oranssit päivät
Nieleskelin tytön keittämää teetä. Maku oli miedon karvainen ja paha. Tämän maan teenkeittotaitoon en tottuisi ikinä. Jaana oli kutsunut minut asuntoonsa. Hänen ystävänsä istui parin metrin päässä sohvalla katsomassa televisiota. Ystävän hiukset olivat pikimustat. Hän oli selkä keittiöön päin, ja katsoessani häntä mieleeni pulpahti kuvia siskostani. Vilkuillessani tarkemmin huomasin hiukset hyvin ohuiksi. Musta väri tuskin oli aito. Surin hieman. Koti-ikävä oli ilkeä.
Mustahiuksinen käännähti ja sanoi Jaanalle minua vilkuillen:
– Saatte ottaa mun pullia, mutta Jaana, mä haluan sitten yhden mustikkajogurtin.
– Aika hyvä vaihtokauppa sulle, mutta käy.
Jaana tuli istumaan pieneen pöytään lautanen kädessään. Astialla oli paljon keksejä parin pyöreän pullan lisäksi. Rakastin keksejä. Jaana hymyili ystävällisesti, ja tunsin itseni mitättömäksi koiranpennuksi. En ymmärtänyt maan kielestä vielä oikeastaan mitään, ja paapominen alkoi tuntua päivä päivältä epämiellyttävämmältä. Jaana kuiskaili suu virneessä englanniksi, että Eveliina raahasi joka kuukausi laatikoittain äitinsä pullia käytyään kotonaan. Naurahdin innoissani. Se oli varmaan kolmas kerta tänään. Kotona Kiinassa olisin tähän aikaan illasta ollut nauranut päivän aikana jo kymmeniä kertoja. Tietenkin olin hymyillyt melkeinpä yhtäjaksoisesti koko Suomessa olemani ajan, mutta sitä nyt ei voinut laskea iloksi.
Lopetin hetkeksi lukemisen ja katsahdin Eveen. Hän luki ilmaislehteä ja nakersi söpöillä hampaillaan halpoja versioita dominoista.
– Yritätkö vihjata tällä jotakin?
– En kai. Vain kuulla sun mielipitees.
Aina välillä minua inhotti Even varmuus itsestään mahtavana taiteilijana, vaikka hänen pienet kirjoitelmansa ja piirroksensa olivat aika pahastikin sontaa. En ollut kuullut kenenkään muunkaan niitä kehuvan paitsi muodon vuoksi.
Häpesin hetken kunnolla ajatuksiani ja mielialaani. Taantumuksen päällevyöryminen tuntui lannistavalta. Olin minuutin taas yläasteella.
– Tää on oikeastaan ihan kiva, aika surullinen. Näkökulma vois kyllä olla kenen tahansa muun kuin Jingin. Olis varmaan helpompi kirjottaakin.
– Kuin?
– No ollaanko me kiinalaisia…?
– Mä en ymmärrä.
– Siis aika vaikeeta varmaan päästä kiinalaisen ajatuksiin uskottavasti.
– Ootko sä rasisti? Eve sanoi kierosti lallatellen ja repesi sitten hyväntahtoiseen nauruun.
– Ehheh… ymmärrän pointtis. Täytyy valmistautua luennolle.
Vein mukin keittiöön ja suuntasin kylpyhuoneeseen. Teeni maistui mielestäni ihan hyvältä. Eve taas ei ikinä juonut muuta kuin kahvia. Toivottavasti Jing oli edes hieman pitänyt eilisestä litkustani. Tuskinpa Eve oli oikeassa koti-ikävästä ja hymyilystä. Nyppäsin irti muutaman kulmakarvan ja pesin kasvoni kylmällä vedellä. Kulmani olivat kapeat viirut, vaikka tyyli ei ollut kovin muodikas. Paksut tummat karvat eivät olisi sopineet punaiseen tukkaani. Tummaa juurikasvua näkyi taas. Oli väärin, ettei opiskelijana saanut reiluja alennuksia kauneudenhoidosta. Nuoret ulkonäköönsä enemmän panostivat kuin vanhat, ja niin sen kuului ollakin. Kiskoin paitaa päälleni. Enkö ikinä oppisi? Minulla olisi kai hilpeä keski-ikä ja vanhuus edessäni.
Asetellessani eteisessä kaulaliinaa katselin Eveä. Hän oli vaihtanut tarinavihkonsa koulukirjaan ja alleviivasi vimmaisesti. Eve luki viestintätieteitä, minä markkinointia. Tunsin itseni useinkin ääliöksi Even kämppäkaverina. Hänen opiskelunsa sujui, ja minä vain rämmin. Lisäksi Eve oli hyvin kaunis. Kamalan kalpea särmikkäässä mustassa tukassa, silti hän ei näyttänyt ollenkaan hevi-ihmiseltä. Hän oli runoilija, joka nauroi innoissaan törkeille vitseille ja hurmasi kaikki perstuneissa vihreissä farkuissaan. En olisi vaihtanut kämppäkaveria mistään hinnasta. Varsinkin koska minulla oli kuitenkin parempi perse, ja Even äidin pullat olivat taivaallisia.
– Moikka! Jing tulee muuten tänäänkin.
Even ilme oli velmuileva jo ennen kuin hän nosti päänsä kirjasta.
– Tällä kertaa illalla, vai mitä?
– Jepulis.
Pyllistin reppua poimiessani Eveen päin ja läiskäisin äänekkäästi pakaraani. Eve kiljahti ja remautti kuuluvan naurunsa. Kenelläkään ei ollut yhtä hauskaa naurua kuin Evellä, ei edes Jingillä, vaikka Jingissä kaikki muu oli täydellisyyttä.
– Mä taidan mennä kahville ja lukeen. Tän kuukauden leffarahat on jo kulutettu.
– Moikkeliskoikkelis.
Vielä viikko sitten Vaasa oli kyllästyttänyt. Yliopisto oli tyhmyyteni takia alkanut tuntua helvetiltä. Ensimmäinen vuosi meni innostuksessa, mutta jo toisella marraskuulla mikään ei kiinnostanut. Olin talsinut Raastuvankadulla matkalla uimahalliin. Jing oli kävellyt vastaan ja halunnut tietää, missä Tritonia tarkalleen oli. Hänen englantinsa oli virheetöntä. Olin heti usvassa katsoessani hänen pieniin pistäviin silmiinsä. Tai ehkä lumouduin hänen mustasta luonnostaan pystystä rautalankatukastaan ja länsimaisesta sängestään. Jing oli lähtenyt siitä paikasta kahville, liian innokkaasti. Hän selvästi keräsi mahdollisimman paljon kavereita uudessa maassa. Hän oli juuri saapunut ammattikorkeaan.
Oli ollut tyhmää kutsua Jing heti seuraavana päivänä. Kähersin punaisia kikkuroita ja olo tuntui halvalta. Näin Jingin mielessäni popsimassa ostamiani suklaakeksejä. Jäykässä tukassaan hän oli kuin karheakarvainen iso ihana orava. Olin ärsyttävä rusetein koristeltu terrieri, joka jahtasi häntä ympäri pihaa. En ollut sittenkään varma, mitä hänestä halusin. Typerä kansainvälinen markkinointi ja nouseva Kiina. Toisaalta näin vieläkin itseni yläasteen pihalla läimimässä Ankaa, joka ei ollut tarpeeksi hyvällä suomella pyytänyt anteeksi tönäisyä. Koetin kai hyvittää aiempaa käyttäytymistäni. En pystynyt ajattelemaan Jingiä ilman, että Kiina huusi mielessäni. Even rasisti-huomautus kiersi päässäni. Taisin todellakin suhtautua Jingiin kuin koiranpentuun, vaikka en osannut edes puoliksikaan niin hyvin englantia kuin hän.
Partavesi tuoksui ihanalta Jingin astellessa sisään. Hänellä oli päällään vaaleansininen kauluspaita ja mustat housut. Kiharani eivät enää tuntuneet turhamaisilta. En ollut ennen nähnyt häntä niin itsevarmana. Muutos oli yllättävä tässä tilanteessa ja mielessäni häivähti aivan pienen hetken pelko. Luultavasti Jingin käytös johtui siitä, että olimme täysin kahden, ilman vieraita tai edes Eveä. Jing ei puhunut paljon, vaikka hänen silmänsä hymyilivät aurinkoisesti. Minulle tuli mieleen 5-vuotias serkkuni, vaikka Jing oli 21-vuotias.
Katsoimme kirjastosta lainaamaani Vertigoa syöden leipiä ja sipsejä. Jing oli kehunut tiistaina Hitchcockia, ja Vertigoa hän ei ollut vielä nähnyt. Katselin vaivihkaa Jingin käsiä. Ne olivat sileät ja sormet olivat kapeat. Ne sopivat hyvin hänen laihaan olemukseensa. Hän istui rennosti ja napsi sipsejä tyytyväisenä, ei tuijottanut Vertigoa silmät pyöreinä kuten olin luullut. Vihdoin hän vaikutti vain itseltään ilman liiallista innostuneisuutta tai kohteliaisuutta.
Elokuvan jälkeen joimme ananasmehua. Istuimme sohvalla vastakkain. En ajatellut Jingiä enää ensimmäiseksi kiinalaisena. Teki mieli halata häntä lujaa. Uskaltaisin lähestyä häntä kunnolla varmaan vasta viikon päästä.
– Kuule, voisitko opettaa mulle hieman kiinaa?
Jingin virneessä oli ihmetystä ja ylpeyttä. Lopulta suu leveni mukavaan hampaat paljastavaan hymyyn.
– Ni hao!
– Kyllä?
– Päivää, hei.
Jing poimi sohvapöydältä Even kirjan alta palan paperia. Hän piirsi muutaman merkin sinisellä yliviivaustussilla.
– Tämä tarkoittaa sinua, tämä minua. Ni ja wo.
Merkit olivat monimutkaisia eivätkä jääneet mieleen. Keskellä paperia oli kuvio, joka oli kuin iso t-kirjain lisänään yksi vaakaviiva.
– Entä tämä?
– Se on seurassa olemista, gan.
Jing hymyili. Hänestä paljastui pieni luennoitsija.
– Se tarkoittaa myös kuivaa, puhdasta tai tyhjää, hieman kuten mun lasi.
Naurahdin vitsille, vaikkei se kovin sulava ollutkaan. Jing oli aivan mahtava. Kipaisin hakemassa lisää mehua. Kun palasin, merkin viereen oli ilmestynyt toinen mutkikkaampi.
– Tämä on binggan, kuiva kakku eli keksi.
Jing purskahti nauruun ja pudisteli päätään tummat silmät sirrillään. Hänen ilmeessään ei silti ollut enää tippaakaan varauksellisuutta. Hipsuttelin takaisin keittiöön hymyillen olkani yli. Olin onnistunut unohtamaan kalliit suklaakeksit. Jingin vuoksi opettelisin varmaan vielä leipomaankin niitä.
Lähetin tämän muuten yhteen novellikilpailuunkin. Pääseekö edes ensimmäisestä kierroksesta läpi?
Vastaukset 8
Vanhimmat
Mun mielestä toi oli muuten hyvä. Tollanen ystävyys tarina. Mut siin ei mun mielestä tapahtunut mitään, niinku yllättävää tai jännä. Se oli mukava ja hyvä, mut ei tuntunu missään. Eiköhän se läpi mee =)
Viimeisen kappaleen kuuluisi olla ananasmehusta leipomiseen yhtenäinen... jotain mokaa.
Siis jotain mokaa wordista kopionnissa.... (ei siis "hupsis heijaa, jotain mokaa täydellisestä novellistani löytyi...") Miksi ei ihmiset arvostele????? Mitä muita tarinoiden julkaisusivuja onkaan?
http://www.ajatus.org
Toihan oli hyvä! Vau!
En tuosta alusta oikein tykännyt, se jotenkin ei kolahtanut. Ei se tökkinyt, mutta siinä oli jotain josta en pitänyt. Se oli hieman jäykkä kenties. Hmm...
Mutta kun Jing tuli kuvioihin, oli se todella hyvä! Itse minusta kiinalaiset ja muutenkin itämaiset ovat tajuttoman hyvännäköisiä. ;)
Tykkäsin myös siitä, että tarinan kertoja oli hieman rasistinen, tuli jotenkin muutenkin inhimillisyys aika hyvin esiin tarinassasi (esim. kohdat:
"Kähersin punaisia kikkuroita ja olo tuntui halvalta."
Jäykässä tukassaan hän oli kuin karheakarvainen iso ihana orava. Olin ärsyttävä rusetein koristeltu terrieri, joka jahtasi häntä ympäri pihaa."
Tykkäsin noista lauseista paljon!
Tuossa tarinassa (puolivälistä eteenpäin) pystyin kuvittelemaan tapahtumat mielessäni. Ehkä johtuu myös osittain siitä, että tiedän juuri yhden kiinalaispojan, "Jäykässä tukassaan hän oli kuin karheakarvainen iso ihana orava."-lause jotenkin kuvaa myös häntä. Hyvää kerrontaa. Tykkään myös itsekin kirjoitella. :)
Kaikenkaikkiaan: Pidin paljon. Oletko kirjoittanut jotain muutakin? Novelleja tai jotain? Kenties jatkoa tälle? Lukisin mielelläni. :)
Älä lopeta kirjoittamista missään nimessä!
Emilia
Joo, inhoan itsekin alkua. Aika paha, sillä alkuhan (ja otsikko) ne oikeastaan tärkeimmät ovat. Lukija päättää, lukeeko jne. En oikein tiedä, mitä tekisin alulle, sillä se jotenkin kuuluu kuitenkin tarinaan (viittaan siihen myöhemmin). Kannattaisikohan aloittaa Jaanan näkökulmasta ja sivaltaa Jingin, tai siis Even, näkökulma väliin...?
Kiva, että pidit! Tämä oli kyllä todellakin oikeastaan ensimmäinen novellini. Vaikka olen jo noin 7 vuotta (olen 18) enemmän tai vähemmän kirjoittanut, itsekritiikkini on liian korkea, ja alut menevät yleensä parisivuisina roskiin... En siis ole saanut tarinoita loppuun, hehee.
Mutta todella kiva, että joku tykkää. Ehkä kirjoitan taas hieman innokkaammin.
Realistisen oloinen ja mukava, sellainen, jota lukee mielellään. Jatkoa toivottavasti olisi tulossa?
Alku ei ollut paras mahdollinen ja hetkeksi sekoitti myös tuo kertojan vaihto!
Novellisi tuo lämpöisen olon ja on todella hyvä alku pidemmällekin!
Ensimmäiseksi novelliksi erinomainen suoritus, joten älä missään tapauksessa lopeta kirjoittamista. Tulevaisuutta varten sinun kuitenkin kannattaa kiinnittää huomiota seuraaviin seikkoihin.
- Käytät melko lyhyitä virkkeitä, mikä luo persoonallisen otteen tekstiisi. Voisit ehkä muuttaa ilmaisuasi jopa vielä minimalistisemmaksi, jolloin "oma äänesi" pääsisi vielä paremmin esiin.
- Lyhennä novelliasi. Karsi pois kaikki sellainen, joka ei ole täytsin välttämätöntä ja oleellista. Anna lukijan luoda omat mielikuvansa.
- Yritä lopettaa novelli hieman iskevämmin. Usein paras lopetus on sellainen, joka on hieman yllätyksellinen ja ajatuksia herättävä mutta jättää tarinan ainakin osittain avoimeksi.
Kaikkiaan novellisi on erinomainen työnäyte, josta olisi hiomalla mahdollista saada täysin julkaisukelpoista tekstiä.