Muistan ikuisesti rakkaat undulaattini ja seeprapeipponi

Lähes joka päivä edelleen ajattelen rakkaita lintujani lapsuuteni ja nuoruuteni ajalta. Linnut ovat kuolleet jo aikoja sitten, olivat kaikki persoonia ja jättivät pysyvät muistot.

Aluksi oli undulaattipari Tipi ja Topi. Käytiin hakemassa ne Kuopiosta alkuvuodesta 1974. Ne eivät saaneet keskenään poikasia. Perheeseen tuli tomera nuori undulaattikoiras Taavi vuonna 1976. Tipi alkoi kuherrella heti sen kanssa ja jälkikasvua tuli runsaasti. Eihän noita upeita undulaatin poikasia voinut kaikkia pitää, vaan ne tuli vietyä ja myytyä kuopiolaiseen lemmikkieläinkauppaan. Kyllä sydäntä särki viedä ne sinne, automatka oli tuskallinen. Pari poikasista jäi kotiimme, Tipsu ja Tiiti. Tipsu, kaunis keltainen tyttö, ihastui taas Topiin ja niistä tuli pari. Tiiti, hiljainen syrjäänvetäytyvä poika, pysytteli ikänsä vanhanapoikana. Topi kuoli noista ensimmäisenä v.1980 ja Tipsu koetti hoivata viimeiseen asti. Kun seuraavana aamuna lähdin pihalle hautaamaan Topia, Tipsu jäi suremaan kuollutta puolisoaan eteiseen kulkien levottomana lattialla edestakaisin. Myöhemmin rakkaat undulaatit kuolivat vuosien mittaan, viimeisinä Taavi ja poikansa Tiiti vuonna 1989 aika perätysten. Taavi ehti saavuttaa kunnioitettavan reilun 13 vuoden iän. Undulaatit olivat uskomattoman fiksuja ja oppivaisia: ne saivat lentää ja oleilla asunnon olohuoneessa vapaasti, ja kun ne haluttiin takaisin häkkiin, riitti että laittoi käden häkin päälle ja sanoi niille että nyt pitäisi mennä kuulkaas häkkiin. Ne menivät nopeasti.

Vuonna 1978 tuli lisäksi talouteen seeprapeippopari, Pipsa ja Pelle. Iloiset vilkkaat trumpettiääniset pikkuiset. Niillekin syntyi paljon poikasia, oli pakko ottaa lopulta pesäkori pois ettei Pipsa rasittuisi liikaa. Kauaa eivät ressukat keskimäärin eläneet, varmaan luokkaa 2-3 vuotta. Poikasista Peko, Pinja, Papu ja Pikisilmä jäivät talouteen, muut piti myydä myös lemmikkikauppaan. Surullista sekin. Pikisilmä oli poikasena vammautunut pesäkorissa eli toinen jalka oli jäänyt jostain syystä toisten poikasten alle ja oli suorana taaksepäin, eikä se koskaan voinut istua orrella tai lentää. Pikisilmä oleili häkin lattialla, ja oli aina iloinen ja lauloi. Otin usein sen käteen ja rapsuttelin päätä josta se tykkäsi. Olimme sitten heinäkuussa 1981 reissussa yön yli ja seuraavana päivänä oli järkytys. Pikisilmä oli jäänyt vammautuneesta jalastaan kiinni häkin alareunan rautataitteeseen ja kuollut joko stressiiin tai janoon kun ei yltänyt vesiastiaan eikä siemenastiaan. Muutkin seeprapeipot kuolivat aika pian, surullista.

Kaikkia hoidettiin hyvin, monipuolista ruokaa, puhdasta vettä, ja rakkautta. Kaikki ovat mielessäni, kuusikymppisenä, edelleen. Välillä silmät kostuvat kun mietin niitä ja ikävä on niin kauan kuin elän.