Posso ja hänen korvaamaton mielikuvitusystävänsä Senssu olivat päättäneet lähteä kulttuurimatkalle. Koska molemmat nauttivat suuresti omasta ylivertaisesta älykkyydestään – ja koska he halusivat välttää tavallisen rahvaan tunnistamaksi joutumisen – he päättivät matkustaa salanimillä. Posso oli Hönö ja Senssu, joka otti roolinsa aina hieman liian vakavasti, oli Tosi-Hönö.
Heidän kohteenaan oli kuuluisa apinatemppeli, paikka, jonka syvällistä olemusta Posson pankkineiti oli analysoinut viikkokausia etukäteen.
Kun parivaljakko vihdoin astui temppelin porttien sisäpuolelle, ympärillä vilisi karvaisia otuksia, jotka söivät banaaninkuoria ja raapivat itseään täysin vailla akateemista arvokkuutta. Posso (eli Hönö) pysähtyi, katsoi ympärilleen kulmat kurtussa, korjasi asentoaan ja lausui historian painavimman, tyhjyyttään kumisevan totuuden: ”Tosi-Hönö, olen tehnyt empiirisen havainnon. Apinatemppeli on apinatemppeli.”
Senssu (eli Tosi-Hönö) nyökkäsi hartaana vieressä, sillä mielikuvitusystävän tehtävä on ennen kaikkea validoida ystävänsä nerokkuus, oli se miten vähäistä tahansa. ”Totta puhut, Hönö. Tämä muuttaa kaiken.”
Mutta suurella filosofialla on taipumus vaatia veronsa fyysiseltä ruumiilta. Ehkä se johtui temppelin raskaasta ilmanalasta, tai kenties siitä aamupalaksi nautitusta, hieman epäilyttävästä katukeittiön herkkupalasta, kalaliemestä, mutta Posson suolistossa tapahtui äkillinen ja väkivaltainen vallankumous.
Posso ajatteli päästävänsä vain pienen, huomaamattoman ja itsevarmuutta uhkuvan älykkö-pierun – sellaisen, joka hukkuisi apinoiden huutoon.
Hän rentoutti PotatoPutkenPainelaakeri lihaksensa. Se oli virhe.
Pilahduksen sijaan temppelin holvissa kajahti kostea, pahaenteinen lörts. Fysiikan lait iskivät armottomasti takaisin: paine ei tuonut mukanaan vain ilmaa, vaan sen mukana matkusti ei-toivottuja matkustajia. Posson yllä liehunut, kaikissa sateenkaaren väreissä loistanut pramea kellohame sai sekunnisssa uuden, raskaan ja epämiellyttävän painolastin, kun kurapasaset asettuisivat pysyvästi sen helmoihin.
Ilmassa leijuva tuoksu ei jättänyt mitään arvailujen varaan. Lähellä istunut alfa-urosapina lopetti banaaninsa kuorimisen, katsoi Possoa suoraan silmiin, nyrpistää nenäänsä ja perääntyi kunnioittavan välimatkan päähän.
Posso seisoi jähmettyneenä, kellohameensa painosta tietoisena, ja katsoi mielikuvitusystäväänsä.
”Senssu... tarkoitan Tosi-Hönö”, Posso kuiskaasi ääni vavisten, yrittäen säilyttää viimeisetkin rippeet arvokkuudestaan. ”Meidän on ehkä peruttava loppupäivän seminaari. Apinatemppeli on nimittäin... muuttunut juuri hieman liian konkreettiseksi.”
Senssu, joka oli onneksi vain mielikuvituksen tuotetta eikä siten omistanut hajuaistia, nyökkäsi ymmärtäväisesti, kun Posso lähti vaappumaan kohti uloskäyntiä kellohame jäykkänä sivuja piiskaten.
Heidän kohteenaan oli kuuluisa apinatemppeli, paikka, jonka syvällistä olemusta Posson pankkineiti oli analysoinut viikkokausia etukäteen.
Kun parivaljakko vihdoin astui temppelin porttien sisäpuolelle, ympärillä vilisi karvaisia otuksia, jotka söivät banaaninkuoria ja raapivat itseään täysin vailla akateemista arvokkuutta. Posso (eli Hönö) pysähtyi, katsoi ympärilleen kulmat kurtussa, korjasi asentoaan ja lausui historian painavimman, tyhjyyttään kumisevan totuuden: ”Tosi-Hönö, olen tehnyt empiirisen havainnon. Apinatemppeli on apinatemppeli.”
Senssu (eli Tosi-Hönö) nyökkäsi hartaana vieressä, sillä mielikuvitusystävän tehtävä on ennen kaikkea validoida ystävänsä nerokkuus, oli se miten vähäistä tahansa. ”Totta puhut, Hönö. Tämä muuttaa kaiken.”
Mutta suurella filosofialla on taipumus vaatia veronsa fyysiseltä ruumiilta. Ehkä se johtui temppelin raskaasta ilmanalasta, tai kenties siitä aamupalaksi nautitusta, hieman epäilyttävästä katukeittiön herkkupalasta, kalaliemestä, mutta Posson suolistossa tapahtui äkillinen ja väkivaltainen vallankumous.
Posso ajatteli päästävänsä vain pienen, huomaamattoman ja itsevarmuutta uhkuvan älykkö-pierun – sellaisen, joka hukkuisi apinoiden huutoon.
Hän rentoutti PotatoPutkenPainelaakeri lihaksensa. Se oli virhe.
Pilahduksen sijaan temppelin holvissa kajahti kostea, pahaenteinen lörts. Fysiikan lait iskivät armottomasti takaisin: paine ei tuonut mukanaan vain ilmaa, vaan sen mukana matkusti ei-toivottuja matkustajia. Posson yllä liehunut, kaikissa sateenkaaren väreissä loistanut pramea kellohame sai sekunnisssa uuden, raskaan ja epämiellyttävän painolastin, kun kurapasaset asettuisivat pysyvästi sen helmoihin.
Ilmassa leijuva tuoksu ei jättänyt mitään arvailujen varaan. Lähellä istunut alfa-urosapina lopetti banaaninsa kuorimisen, katsoi Possoa suoraan silmiin, nyrpistää nenäänsä ja perääntyi kunnioittavan välimatkan päähän.
Posso seisoi jähmettyneenä, kellohameensa painosta tietoisena, ja katsoi mielikuvitusystäväänsä.
”Senssu... tarkoitan Tosi-Hönö”, Posso kuiskaasi ääni vavisten, yrittäen säilyttää viimeisetkin rippeet arvokkuudestaan. ”Meidän on ehkä peruttava loppupäivän seminaari. Apinatemppeli on nimittäin... muuttunut juuri hieman liian konkreettiseksi.”
Senssu, joka oli onneksi vain mielikuvituksen tuotetta eikä siten omistanut hajuaistia, nyökkäsi ymmärtäväisesti, kun Posso lähti vaappumaan kohti uloskäyntiä kellohame jäykkänä sivuja piiskaten.
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.