Olisiko kuulolla ketään, joka olisi lopettanut koiransa käyttäytymisongelmien takia?
Kaipaan vertaistukea. 10,5-vuotias leikkaamaton uroskoirani on käynyt niin hankalaksi, etten oikein näe enää muita vaihtoehtoja kuin koiran lopettaminen. Koira on näykkinyt ja purrut minua ja läheisiäni, mutta ei onneksi tuntemattomia, sillä olen oppinut karttamaan riskitilanteita. Nyt alan olla ihan kuitti. Nykyään meillä on miltei jatkuvasti lauman pomojärjestys selvitystilassa ja sekä minä että koira olemme stressaantuneita. Koiraterapeutilla on käyty, koirakirjoja luettu, netin ohjekirjoa kahlattu läpi. Hyvät neuvot voivat auttaa hetkeksi, mutta perusongelmat tulevat aina pintaan ennenpitkää.
Pahinta tässä on oma huono omatunto. Itsehän minä olen tilanteen aiheuttanut, itse koirani kasvattanut! Toisaalta eläimellä on myös katukoiran tausta ja se on vieroitettu emästään ihan liian pienenä - lieventäviä asianhaaroja? Niin tai näin, olen itse koiran kontolleni ottanut. Varmasti sen pentuvaiheessa olin välillä kärsimätön ja kova kasvattaja sille, itsekin olin vielä keskenkasvuinen monella tapaa.
Olen koiraani myös valtavan kiintynyt. Koira on osa minua, ongelmineenkin. Kun koiraa ei enää ole, jään kaipaamaan ihan vain sen läsnäoloa ja yhteisiä ulkoilulenkkejä, jotka ovat pitäneet elämänsyrjässä kiinni vaikeinakin aikoina.
En oikeastaan kaipaa muuta kuin tietoa siitä, onko minulla kohtalotovereita. Haluaisin myös tietää, missä vaiheessa ja millaisin tuntein päädyitte lopettamiseen? Missä määrin päätös oli "vapaaehtoinen" tai oliko ehkä peräti virkavallan sanelema? Miten toivuitte surusta? Tuliko elämä myös helpommaksi kun koiraa ei enää ollut? No, kertokaa nyt edes että onko teitä... Vai olenko ainoa surkea luuserikoirankasvattaja.
Kaipaan vertaistukea. 10,5-vuotias leikkaamaton uroskoirani on käynyt niin hankalaksi, etten oikein näe enää muita vaihtoehtoja kuin koiran lopettaminen. Koira on näykkinyt ja purrut minua ja läheisiäni, mutta ei onneksi tuntemattomia, sillä olen oppinut karttamaan riskitilanteita. Nyt alan olla ihan kuitti. Nykyään meillä on miltei jatkuvasti lauman pomojärjestys selvitystilassa ja sekä minä että koira olemme stressaantuneita. Koiraterapeutilla on käyty, koirakirjoja luettu, netin ohjekirjoa kahlattu läpi. Hyvät neuvot voivat auttaa hetkeksi, mutta perusongelmat tulevat aina pintaan ennenpitkää.
Pahinta tässä on oma huono omatunto. Itsehän minä olen tilanteen aiheuttanut, itse koirani kasvattanut! Toisaalta eläimellä on myös katukoiran tausta ja se on vieroitettu emästään ihan liian pienenä - lieventäviä asianhaaroja? Niin tai näin, olen itse koiran kontolleni ottanut. Varmasti sen pentuvaiheessa olin välillä kärsimätön ja kova kasvattaja sille, itsekin olin vielä keskenkasvuinen monella tapaa.
Olen koiraani myös valtavan kiintynyt. Koira on osa minua, ongelmineenkin. Kun koiraa ei enää ole, jään kaipaamaan ihan vain sen läsnäoloa ja yhteisiä ulkoilulenkkejä, jotka ovat pitäneet elämänsyrjässä kiinni vaikeinakin aikoina.
En oikeastaan kaipaa muuta kuin tietoa siitä, onko minulla kohtalotovereita. Haluaisin myös tietää, missä vaiheessa ja millaisin tuntein päädyitte lopettamiseen? Missä määrin päätös oli "vapaaehtoinen" tai oliko ehkä peräti virkavallan sanelema? Miten toivuitte surusta? Tuliko elämä myös helpommaksi kun koiraa ei enää ollut? No, kertokaa nyt edes että onko teitä... Vai olenko ainoa surkea luuserikoirankasvattaja.
Vastaukset 11
Vanhimmat
siskollani oli ongelmapentu, joka lopetettiin sitten kolmevuotiaana toivottomana tapauksena. Asuin silloin kaukana, joten tuttavuus koiran jäi aika vähäiseksi. Eläinlääkäri oli sitä mieltä, että on armollisempaa lopettaa kuin jatkaa... Kamalaa se on varmasti aina, oli syy, mikä hyvänsä.
Yksi vinkki vielä, jos olet valmis vielä jotain kokeilemaan. Peetsa Järvenpäässä pitää koiraneuvolaa. Hän on nyt kesälomalla,mutta pian tämä loma-aika loppuu. Hänet löydät linkistä www.koiraneuvola.fi. Hänen neuvojaan olen noudattanut oman ongelmakoirani kanssa. Ongelmat tulivat ja olivat edellisen omistajan taitamattomuutta ja jopa eläinrääkkäykseen viittaavia piirteitä löytyy taustalta. Mukava perhekoira on meillä nyt. Ei mikään jokapojan ja tytön lällyteltävä, mutta nykyään antaa valvonnassani jopa naapurin mukulalauman rapsutella itseään. Vanhakin koira oppii uusia juttuja, kun vaan löytää konstit. No, kävi niin tai näin koita jaksaa surusi ja epätoivosi keskellä.
sen jälkeen vielä kolme muuta. Nyt on kaksi jäljellä. Yksi kuoli vanhuuden sairauksiin ja toinen addisonin tautiin. Toivoa ei kannata menettää. Kyllä se onnistuu vielä;)
Meillä tuli myös ongelmia 9-vuotiaan uroskoiran kanssa viime vuonna. Koira kävi kierroksilla ja joka käänteessä yritti päästä laumanjohtajaksi, ei totellut, mutta ei kyllä purrutkaan.
Olin ihmeissäni, kunnes puolen vuoden kuluttua rokotuksilla eläinlääkäri huomasi, että sen toinen kives oli kasvanut suuremmaksi. Koiralla oli kasvain, joka pani testossteronitasot sekaisin. Kastrointi muutti koiran takaisin mukavaksi koiraksi.
jos et ole vielä ollut. Vika "päässä" voi siis olla fyysinen sairaus, jos koira muuttunut yhtäkkiä vaikeammaksi. Koirallasi on jo ikää ja siksi voi olla kipuja, mitä sitten puremalla sinulle kertoo. Äkkiä siis koiran "täydellinen lääkärintarkastus/kipututkimus", jotta et joutuisi lopettamaan ystävääsi liian aikaisin turhaan. Ihminenkin kiljuu ja ärtyilee (ensin läheisilleen), kun tarpeeksi sattuu.
Tsemppiä!
terveisin: ihminen, joka kipuoireista keski-ikäisenä sairauseläkkeellä sakemannin omistaja
On hyvä kuitenkin, jos jo mietit/valmistelet tunteita mahdollisesta "pakosta koirasta luopumiseen". Se on raskas juttu kaikille ja suru ja tuska itkuineen vaan läpikäytävä, kun sen aika sitten on.
Joskus se fyysinenkin kipusairaus voi olla sellainen, että lopettaminen on ainoa oikea ARMOTEKO. Silloin sinua lohduttaa se, ettei YSTÄVÄSI enää tunne tuskaa ja sillä oli kuitenkin hyvä, pitkä elämä kanssasi.
Jonkin ajan kuluttua sinulla on ehkä halu hankkia uusi ystävä, mikä voi lohduttaa myös edellisestä luopumisen tuskaa. Muistot jäävät ja elämä jatkuu meillä elollisilla ja päättyy sitten kaikilla aikanaan. Se on se luonnollinen elämän kiertokulku. Elämään kuuluu iloa ja onnellisuutta vaan myös surua, tuskaa, ongelmia ja luopumista. Siihen on hyvä valmistautua, kuten nyt näytät tekevänkin...hyvä.
Nyt kuitenkin ensin lääkäriin, jotta koirasi saa mahdollisen "diagnoosin" jälkeen lääkkeet mahdolliseen fyysiseen vaivaansa. Kipulääkitys on erittäin tärkeä vanhoille koirille.
terveisin: se sakun kipukroonikkoemäntä :)
... ja jos on "vanhojen ukkojen vaivaa" eli johtuu hormoneista niin pallit vaan pois, kuten jo joku sanoikin. Ne ajat saavat olla jo 11 v uroksella vaan "onnellisten menneiden aikojen muistoja" :))
Silläkin voi siis rauhottua.
En tuosta viestistä oikein ottanut selvää että onko aina ollut ongelmia laumajohtajuuden kanssa, vai vasta nyt vanhemmiten tullut uudestaa esille kiukuttelut. Jos tätä ei ole aina ollut sillon on kyllä aika helppoa veikata jotakin fyysistä ongelmaa. 10v koiralla voi olla jotkin aistitkin jo heikentynyt niin kovasti että omistaja pääsee joskus ylättämään ja säikäyttmään, eläimet kuitenkin osaavat melko hyvin huijata että kuulevat vaikka eivät kuulekkaa. Että lääkäriin ja sieltä kautta katsomaan mitä tehdä. Koita jaksaa...
Kiitos tsemppauksesta. Kyllä koira on aina ollut todella vaikea, mutta iän myötä ongelmat ovat hitaasti lisääntyneet. Joskus pari vuotta sitten (vasta!) tuli mieleen, että koira kannattaisi leikata, mutta ymmärsin silloin että koiralla on jo liikaa ikää.
Tiedän että saisin jotain kuntoon jonkinlaisella intensiivikoulutuksella, mutta en työssäkäyvänä ja yksinelävän ihmisenä pysty antamaan sen vaatimaa panosta. Tätä koiraa ei pysty alistamaan tai komentamaan. Pomous on hankittava jotain muuta kautta. Ainoana rankaisukeinona voin käyttää laumasta erottamista (koiralla on oma huone).
Yön yli nukuttuani uskon, että menen tosiaan juttelemaan asiasta eläinlääkärin kanssa. Tiedän että koiralla on juuri nyt varvas kipeänä (ylhäällä, ei haittaa kävelyä sentään mutta ärsyttää varmasti muuten), ja se on tehnyt siitä tavallista ärtsymmän viime päivinä. Voi sitten samalla punnita niitä lopetusasioita. Ymmärtääkseni koirille voisi olla myös jotain lääkitystä, joka vaikuttaisi hormonituotantoon ja lauhduttaisi luonnetta. En tiedä. Lähinnä yritän nyt henkisesti valmistautua siihenkin vaihtoehtoon, että koira on todella lopetettava.
Mainittakoon vielä, että koira vaikuttaa olevan tuota yhtä varvasta lukuun ottamatta fyysisesti teräkunnossa (sekarotuinen, hyvät geenit), ja sitä luullaan usein pennuksi (!). Tiedän että sen näkökyky on heikohko, mutta mutta muuten aistit tuntuvat pelaavan hyvin.
Johtajuudesta.
Jan Fennell: Kuuntelen koiraani
varaa kirjastosta !
minulla oli sekarotuinen koira muutama vuosi sitte. koirassa oli labradoria, norjanharmaata, rotikkaa ja suomen lapinkoiraa. jouduin lopettamaan koiran puolivuotiaana jo oman mielen terveytenikin vuoksi, sillä koira oli kasvanut melko lailla kieroutuneeksi, joka osittain johtui avopuolison kieroutuneesta tavasta kasvattaa koiraa. lopulta koiran luonne oli pilalla ja sitä ei saanut alistettua, vaan se saatoi hyökätä kesken lenkin ranteeseen kiinni. lopettaminen oli väistämätön jonka jälkeen lähti avopuolisokin vaihtoon. nyt ihana kultainennoutaja tyttö kolme kuukautta vanha. sekarotuista ikävöin kauan, kunnes aloin ajatella että sen on paperempi olla koirien taivaassa sateenkaarisillan tuolla puolen.
Koirani lopetettiin 10.8.2005 kello 16. Kipeä kynsi olisi ollut hoidettavissa, mutta se olisi edellyttänyt sellaisia hoitotoimenpiteitä, joihin en enää olisi itse kyennyt. Olin alkanut pelätä koiraani.
Jos kellään on vastaava kokemusta / tilannetta, voin antaa hyvän neuvon. Tee kaikki mitä voit, jotta saisit hyvän ja turvallisen kontaktin koiraasi. Ulkoile, kouluta, palkitse, käy tarvittaessa lääkärissä. Jos kaikesta yrittämisestä huolimatta itsellesi tulee vähäinenkin tunne, että pelkäät koiraasi etkä sataprosenttisen varmasti hallitse sitä, ala totuttautua ajatukseen koiran lopettamisesta. Pelko aiheuttaa stressin sinulle ja koiralle, ja tilanteella on taipumus vain pahentua.
Itse uskon tehneeni ainoan oikean päätöksen, vaikka se tuntuukin pahalta. Koirani sai nähdä tätä maailmaa kymmenen ja puoli vuotta. Siihen mahtui paljon enemmän iloa kuin surua. Koiran eteen tehtiin voitava, mutta nyt se alkoi olla todellinen vaara ympäristölleen.
Koiran mukana meni paljon, kokonainen elämäntapa ja -rytmi. Kaiken tuon voin aikanaan saada takaisin, kuitenkin ilman jatkuvaa pelkoa siitä, mitä koira seuraavaksi tekee ja miten minun pitäisi sen omistajana missäkin tilanteessa toimia, miten ratkaista tämä tai tuo pattitilanne.
Eilen tehtiin vielä pitkä lenkki sateessa ja ukkosessa. Koira oli melkein epätavallisen reipas. Sää oli jylhä, luonto näytti voimiaan. Jäi komea muisto koirasta.