koiran valinta

Minulla on lapsuudenkodissani ollut melkeinpä aina koira ja kun muutin pois kotoa, tiesin että ottaisin koiran joskus kun on mahdollisuus. Nyt 4 vuotta myöhemmin kotonamme asustelee 4kk ikäinen Airedalenterrieri-poika.
Rotu oli heti selvä koska vanhemmillani oli saman rotuinen aikoinaan joten ei sitä muuta rotua harkinnutkaan kun nämä karvakuonot ovat vieneet sydämeni...

Myö hankittiin koira siksi, koska meidän isä metsästi siihen aikaan sorsia, elikkä järkevin koirarotu tähän hommaan on kultainennoutaja, mikä on myös lapsirakas ja todella ihana koira muutenkin. Otettiin yhteyttä kultaistennoutajien kenneliin (meidän valinta Siikki's kenneli, koirien kasvattaja Erkko Salo Joutsenosta). Sitten huomattiin että talossamme tallustaa pieni kultainennoutaja uros ja olimme todella tyytyväisiä. Meidän Kulta nukkui pois melkein 2 viikkoa sitten, ja on niin niin kova ikävä, koska haukku oli todella mahtava. Sille sai kertoo kaikki töppäykset ja surut, ja se kuunteli joka kerta eikä nauranut tai pilkannut. Se oli tuki ja turva tässä julmassa maailmassa, ja nyt se on poissa..

siinä ensimmäisessä kodissani. Sitten minulla oli hoitokoira n. puolivuotta vajaa kymmenen vuotta sitten. Kaksi vuotta sitten aloin haaveilemaan spk:sta. Myös belgi kävi mielessäni. Jompi kumpi oli tarkoitus ostaa syksyllä 2005, mutta ennen sitä törmäsin ensin netin kautta nykyiseen koiraani. Eläintensuojeluyhdistykseltä hain tammikuussa kuluvaa vuotta.
Valmistautuminen koiraelämään alkoi jo noin vuosi sitten. Tilattiin pojalle aika allergiatesteihin ja luin netistä ja kirjoista kaikkea mahdollista ja mahdotonta koiranelämästä.
Aiemmin ei ollut elämän kiireiden takia aikaa koiralle, nyt on. Ja kyllä minusta tuntui ensi kertaa koirani tavatessa, että se oli meidän molempien päätös lähteä yhdessä jatkamaan matkaa. Kun kyykistyin koirani eteen ja kysyin lähteekö mukaani, niin häntä vispasi ja koiruudella oli kova kiire... Autolle mentiin tasajalkaa mäkeä ylös vetäen talvisella jäisellä pihalla.
Katunut olen kerran, kun löysin itseni keväällä mahaltani kura, mutalätäköstä kädet suorina ja koiran peräpeili nokan edessä...Meni mielenkiintoinen hauva edestä ohi.

saadessani ensimmäisen koirani päätin että joskus vielä hankin saksan paimenkoiran. Siihen meni kuitenkin vielä 15 vuotta, ennen kuin päätökseni täyttyi. Nyt on menossa neljäs sakemanni ja olen ollut tyytyväinen tähänkin. Se on minun rotuni. Alkuaikoina minä en oikein muuta rotua koirana pitänytkään. Nyt on jo tietenkin toisin.

Jo lapsena toivoin koiraa,mutta veljen allergian vuoksi en sitä saanut.Pois kotoa muutettuani asuin niin ahtaasti alkuun,etten halunnut siihen koiraa ottaa ja pienten lasten kanssa sisäsiistiksi opettaminen kerrostalossa tuntui liian työläälle.Heti maalle ok-taloon muutettuani meille tuli ensimmäinen koira ja sen jälkeen niitä on aina ollut yksi tai useampi kerrallaan.Enpä osaisi enää ilman koiraa olla.Saksanpaimenkoira on ollut ihan itsestään selvä valinta.

että poika sai kahdesta aikoinaan valita ja osui niin tasan oikeaan kuin vain olla ja voi.
Periaatteessa oli varsin extemporee juttu, mutta hieno sellainen. Tarina on pitkä, joten en sitä nyt tässä kertoile...tulis varsin pitkä.
Ensimmäisestä kultaisesta tuli kuitenkin kotikennelimme kantanarttu ja puoltavuotta myöhemmin ostetusta toinen. Meillä on suurinpiirtein aina ollut koiria jo ennen kultaisiakin, eikä ilman vain osannut olla ja elää...jotain hyvin radikaalia puuttui!

Kotona oli dobermanni. Sitten vietin vuoden noutajakennelissä mutta olin seota labukoiden jatkuvasta "läheisyydentarpeesta". Halusin noutajan, mutta en sellaista yli-ystävällistä mallia, joten tuli kiharakarvainen noutaja. Ihanteellinen koira, mutta kikkuran jälkeen on taas alkanut kaivata terävyyttä ja toiminnantarmoa, ja dobermanni tulossa loppuvuodesta. Enää en rotua vaihda, ainakin siltä tuntuu, mutta nuorihan olen ja koskaan ei voi tietää...

Ensimmäinen koirani oli shelttinarttu joka valittiin lähinnä sen helppouden takia. Oli hyvä aloittaa koirallinen elämä ystävän kanssa joka oli helppo kouluttaa ja 8-vuotiaankin helppo käsitellä. Äitini oli yksi suuri vaikuttaja tuossa valinnassa, hän halusi "ystävällisen ja iloisen koiran, joka vielä näyttää siltä". :)

Tämä lk. collie rämäpää oli pitkän haaveilun tulos. Mietin ja jahkailin parisen vuotta shelttini kuoleman jälkeen, ja poikaystäväni kanssa kun muutettiin yhteen niin alettiin kysellä kasvattajilta vaikka mitä.. Poikaystäväni kriteerit rodunvalinnassa olivat: "se ei saa kuolata ja sen pitää mahtua rättisitikkamme takapenkille." :)

Minulle koira valinta oli selvä, se oli saku ja sillä siisti.
Jotenkin saksanpaimenkoira on vain rotu joka on niin mielettömän minulle käypä ettei toista ole.

Ensimmäisen saku nartun sain asuessani viellä kotona. Hoidin monta monituista vuotta saksanpaimenkoiria, käytin pihalla yms. ja luin koirakirjoista tietoa sakuista jne. ja näin sain äitini vakuutetuksi että pystyn ja jaksan hoitaa tämän vaativan koiran...
Saku tyttö tuli minulle joululahjaksi.
Minä olin niin onnesta soikeana kun ihminen vain voi olla...Äitin avulla ja tietysti kouluttajien avulla saatiin tytöstä koulutettua kelpo kaveri...noh vuodet kului, tapasin mieheni ja muuttaa päräytettiin yhteen. Saku narttu jäi vanhempieni luo kun ei haluttu ruveta sen vanhuutta sotkemaan perhemuutoksilla. Vanhus mummo on meillä aina "kuntolomalla" ja lähes päivittäin käyn vanhusta kattomassa tai haen sen mukaan lenkille.
No tämä oma koti tuntui kodittomalta kun tottunut oli siihen et koira on kotona...niinpä sanoin miehelleni et nyt tulee koira meidän asuntoon ja mies sanoi et tulkoon vaan jos otetaan saku...ekana havittelin 7v. vanhaa poliisi koiraa mutta sitten tulin "järkiini" ja päätettiin ottaa pentu...ja jotenkin mutkien kautta löisin tämän "raadon" joka jaloissani läähättää =)...eli paperillista olin ottamassa mutta päädyin paperittomaan, enkä ole katunut!

Nytten haaveissa on toinen...sitten joskus kunhan tämä ensin aivonsa kasvattaa =)
Saku sekin...tai sitten eräs toinen todella tempaava rotu ehdokas on harkinnassa(ainakin olevinaan, kun sakuun sitä kuitenkin päädytään)