ORAVA
Oli kesäkuun viimeinen, kun kaikki sai alkunsa. Tömäytin uudehkon saksalaisvalmisteisen ajokkini ojan pohjalle. Päässä pyöri vielä silloin liikaa ajatuksia, ja ratti päätti pyöriä niiden mukana. Vaimo oli lähtenyt jo muutamaa viikkoa aiemmin kotoa. Se muutti vaalalaisen roudarin, Peran, kanssa kaksioon asumaan. Pera oli kuulemma ollut joskus Jamppa Tuomisen roudarina.
Kesäloma meni hieman sekavissa tunnelmissa. Söin ainoastaan grillimakkaraa ja join piimää. Naapurit jaksoivat valittaa, kun tulkitsin öisin Vesa-Matti Loirin parhaita. Ihme kitisijöitä nekin. Minun oli määrä mennä töihin seuraavana aamuna, mutten kuitenkaan koskaan enää käynyt työpaikallani. Lähdin nimittäin kävelemään metsään savuavasta autostani ja pian näin sen, oravan.
Pikkuruinen tupsukorva jyrsi innokkaasti löytämäänsä käpyä. Minun kävi kovasti sääli eläintä, joka joutuu syömään koko elämänsä ajan marjoja, sieniä ja käpyjä. Kävelinkin takaisin autolleni ja toin mukanani etupenkiltä paketillisen Atrian käristemakkaroita. Niitä kelpaisi oravan rouskuttaa. Orava oli yhä etsimässä siemeniä kävyn sisältä, kun saavuin takaisin. Otin paketista yhden herkkupötkön ja viskasin sen kohti oravaa. Pieni eläin kuitenkin säikähti ystävällistä elettäni ja pinkaisi korkealle puun latvaan. Olin hieman pettynyt, ehkä jopa loukkaantunut.
Istahdin kannon päälle hieman tuumimaan tilannettani. Töihin en halunnut mennä, se oli varmaa. Grillimakkarakuuri oli tuonut mukanaan ylimääräisiä kiloja, joista ilkeämieliset työtoverini jaksaisivat repiä huumoria. Elämäni tarvitsi täydellisen muutoksen. Orava laskeutui puusta. Makkara näytti sittenkin kiinnostavan sitä. Katselin haltioituneena, kuinka orava nuuhki makkaraa, mutta päätti kuitenkin jättää sen syömättä. Ehkä se aavisti, että makkaran sisältämä rasva saattaisi tukkia sen pienet verisuonet.
Tajusin olevani kateellinen oravalle. Sen ei tarvinnut herätä pakkasaamuina käynnistelemään autoa. Oravan velvollisuuksiin ei kuulunut veroilmoituksen täyttäminen tai kuukauden kirjan palauttaminen. Eipä tarvinnut oravan katsella edes MTV3 Deitti -ohjelmaa. Sen sijaan orava sai köllötellä lämpiminä kesäpäivinä pehmeässä pesässään. Silloin tällöin piti vain hakea herkullisia keltavahveroita, maukkaita rouskuja ja suussasulavia tatteja, joita sai illan tullen mussuttaa mahansa täyteen. Jälkiruoaksi orava saattoi vielä popsia pari mustikkaa värjäten talttahampaansa lystikkään sinisiksi.
Tuona hetkenä päätin itsekin ryhtyä oravaksi. Tehtävä kuulosti vaikealta, mutten koskaan uskonut sen olevan mahdoton. Tarvittiin vain hieman kärsivällisyyttä. Päätin toteuttaa muutosprosessini vuodessa – hätäilemällä ei yleensä tule hyvää jälkeä. Jätin autoni savuamaan ojaan. En olisi sitä kuitenkaan osannut korjata. Ymmärrykseni autoista loppuu siihen, että niissä on yleensä ratti, renkaat, polkimet, hajukuusi ja karvanopat. Oman kulkuneuvoni valitsin, koska se voitti Tekniikan Maailman vertailun. Ahdasta jalkatilaa tosin moitittiin.
Myin turhan irtaimiston pois heti heinäkuun alussa. Jätettyäni työpaikkani tarvitsin hieman ylimääräistä rahaa selvitäkseni ankarasta muodonmuutoksesta. Hain kirjastosta kassillisen oravia käsittelevää kirjallisuutta. Sain selville, että orava (Sciurus vulgaris) painaa ainoastaan 200–480 grammaa. Minun piti siis pudottaa painoani noin 85 kiloa. Soitin Painonvartijoille ja kyselin, miten moinen onnistuisi. Ystävällinen puhelintäti neuvoi minua liittymään Painonvartijoihin, mutta halusin säästää vähäisiä rahojani, joten kieltäydyin. Laihdutussavotta jäi minun itseni tehtäväksi.
Olin jo aiemmin todennut, etteivät oravat syö makkaraa. Ostin kaksi säiliöpakastinta, joihin mahtui yhteensä 712 litraa metsän antimia. Laskeskelin, että syömällä talven ainoastaan sieniä, marjoja ja kävynsiemeniä pudottaisin painostani noin 25 kiloa. En ollut kuitenkaan huolissani. Loput painosta kyllä häviäisi muutosprosessin myötä. Loppukesän ajan tyydyin syömään ainoastaan purkkiherkkusieniä. Elokuun lopussa alkoi olla jo niin hirveä olo, että oli pakko lähteä poimimaan sisältöä pakastimiini. Kun syyskuu alkoi, olin saanut jo pakastimeni täyteen. Suurimman osan muonista jouduin tosin ostamaan torilta.
Seuraavaksi pyrin löytämään sisäisen oravani. Tilasin netistä Saukki ja pikkuoravat -kasetin, jossa iso mies puhuu päälle, kun uutterat oravat yrittävät laulaa vaivalla säveltämiään kappaleita. Kuunneltuani Saukkia ja kumppaneita kolme päivää menetin yöuneni. Aina kun yritin nukahtaa, pääni sisään tunkeutui oravien piipitys kuin neula. Väänsin kasetin solmuun ja lähetin sen työpaikan pojille kiitokseksi yhteisistä vuosista. Saukki-kuuri näytti kuitenkin tuottaneen tuloksia. Ääneni oli huomattavasti korkeampi ja puhuinkin hieman nopeammin. Päätin jatkaa ääniharjoituksia vasta keväällä – niin kuluttavia ne olivat.
Esko Aho juoksi minua kohti. Ilmanvastus teki tuulipukuun aaltoja ja ryppyjä. Katsoin tuota miestä hypnotisoituneena. Onneksi tulin aikoinaan nauhoittaneeksi Salattujen elämien jännittävimmät jaksot kasetille. Samalle nauhalle oli eksynyt myös Ahon vaalimainos. Esko muistutti hämmästyttävän paljon oravaa. Hampaat olivat täydelliset ja silmät oravamaisen jännittyneet. Tukkakin pörrötti kuin oravan turkki. Pohdiskelin, oliko Aho joskus yrittänyt samaa kuin minä, mutta epäonnistunut. Oliko muodonmuutos jäänyt kesken? Tajusin ensimmäistä kertaa projektini riskit. Lopputulos voisi olla katastrofi, mutten enää voinut oikein perääntyäkään. Painoin enää 50 kiloa, ja pituudestani oli hävinnyt kymmeniä senttejä. Lisäksi olin pannut merkille, että käsivarsiini alkoi kasvaa runsaasti oranssia karvaa. Ei auttanut kuin mennä loppuun asti – olipa se sitten katkera tai suloinen.
Lokakuu meni hötkyillessä, ja marraskuun alussa kirjoitin Aholle kirjeen. Yritin udella, oliko hän tosiaan yrittänyt muuttua oravaksi. Ahon vastaus tuli pari päivää myöhemmin. Esko kirjoitti, ettei ollut koskaan harkinnut eläimeksi muuntautumista. Hän kehotti minua turvautumaan ammattiauttajaan, jos mielihaluni eivät muuttuisi. Kirje oli lyhyt, mutta kohtelias. Teetätin yläkerran mummulla seinälleni Esko Aho -ryijyn. Sen verran hieno mies hän on. Jaksoin taas uskoa, että muodonmuutokseni tulee onnistumaan.
Tuli joulu. Söin kuusesta kävyt. Ex-vaimo soitti. Pera oli roudannut hänet pihalle. Kerroin, ettei kotiin ole tulemista. Naisparka olisi vain säikähtänyt metrin mittaista entistä aviomiestään, jonka naama oli lanttulaatikon värinen. Olin saanut itselleni mukavan talviturkin, mutta hiostava kuumuus vaivasi minua. Avasin ikkunat ja väänsin patterit pois päältä. Olo oli jumalainen. Makasin joulupyhät asuntoni lattialla ja annoin lumen sataa ikkunasta päälleni. Jouluvalot ja sienten popsiminen toi mieleen 70-luvun opiskeluajat. Uudenvuoden aattona säpsähtelin raketteja. Olin saamassa eläimellisiä vaistoja.
Eräänä helmikuun iltana avasin radion. Olin aluksi ihmeissäni. Olivatko pikkuoravat jättäneet Saukin ja tehneet sooloprojektin? Radiotoimittaja huokaili ja tuhisi, että esittäjä oli rovaniemeläispoika Antti Tuisku. Valvoin koko yön ja odotin kappaletta. Viimein hetki koitti. Painoin mankkani REC-nappulaa. Pohdin, oliko Antti Tuisku enkeli, oravaenkeli. Tuskin maltoin odottaa, että taivaallinen kappale ehti virrata c-kasetilleni. Kuuntelin sitä yhä uudestaan ja uudestaan. Tuisku kyseli kovasti, mikä minulla on. Vastasin nauhurille, että haluan oravaksi. Sitten Tuisku kuitenkin sanoi, ettei halua tietää. Pyysin lipsahdustani anteeksi.
Nuori rovaniemeläinen teki minuun lähtemättömän vaikutuksen. Halusin kovasti keskustella hänen kanssaan orava-asioista. Olin kuitenkin helmikuussa jo sen verran eläimellisessä kunnossa, etten enää uskaltanut poistua asunnostani. Vaikka oravannahat vaihtuivat euroihin, pikkupojat olisivat saattaneet yhä kivittää minut hengiltä. Päätin soittaa Tuiskulle. Tein listan kysymyksistä, jotka askarruttivat mieltäni. Ehdin kuitenkin kysyä vain, pyrkikö artisti imitoimaan maaoravaa vai tavallista oravaa, kun puhelu katkesi. Yritin soittaa uudestaankin, mutta artistilla ei ollut kysymyksilleni enää aikaa. Petyin ja suutuin. Nauhoitin Tuiskun päälle Katri Helenaa ja omaa puhettani. Kuunnellessani kasettia huomasin, että olin vihdoin saanut ääneeni täydellisen oravasoundin. Tuiskun kuunteleminen oli tehnyt tehtävänsä. Pikkuoravatkin kihisisivät kateudesta.
Tuli kevät, tuli kuumuus. Pyörin asuntoni lattialla ja yritin jäähdyttää itseäni. Päivät vierivät kuin omenat viinitilalla. Menin jonkinlaiseen horrokseen. Näin unia menneestä elämästä, lapsuuden lämpimistä kesistä. Hikoilin ja tunsin kutistuvani kuin rusina. Viimein eräänä yönä säpsähdin hereille. Oli valoisaa. Hyppäsin ikkunalaudalle ja katsoin ulos. Ihmiset vaeltelivat tiedottomina laumoina vailla päämäärää. Ymmärsin heti, että olin herännyt juhannusaattona. Loikkasin läheiseen puuhun, kipitin ketterästi kadulla ja katosin metsään.
Kuulen ääniä. Vilkaisen alas ja näen miehen. Mies sytyttelee nuotiota ja laittaa radion soimaan. Hän pystyttää teltan lähelle rantaa. Yö saapuu huomaamatta, mutta mies ei mene nukkumaan. Hän jää istumaan rantakivelle, kaivaa pullon taskustaan ja katselee vastarannalle kaihoisasti. Näen, kuinka miehen silmät kostuvat pelkästä vapaudenkiihkosta. Haluaisin kavuta alas, kertoa miehelle, että rupea sinäkin oravaksi. En kuitenkaan enää osaa puhua ihmisten kieltä. Tuttavani Markku-varis lentää naapuripuusta oksalleni. Katselemme vielä hetken miestä, joka kuitenkin kohta alistuu olotilaansa ja kömpii telttaan. Toivomme hänelle kaikkea hyvää. Puhumme variksen kanssa vielä hetkisen huonosta puolukkavuodesta, kunnes minua alkaa ramaista. Vieraani lentää takaisin puuhunsa, minä kapuan pesääni. Venyttelen jäseniäni ja annan unen ottaa itsestäni vallan. Miehen radion sisällä Topi Sorsakoski laulaa surujen kitarasta. Olen onnellinen orava.
Oli kesäkuun viimeinen, kun kaikki sai alkunsa. Tömäytin uudehkon saksalaisvalmisteisen ajokkini ojan pohjalle. Päässä pyöri vielä silloin liikaa ajatuksia, ja ratti päätti pyöriä niiden mukana. Vaimo oli lähtenyt jo muutamaa viikkoa aiemmin kotoa. Se muutti vaalalaisen roudarin, Peran, kanssa kaksioon asumaan. Pera oli kuulemma ollut joskus Jamppa Tuomisen roudarina.
Kesäloma meni hieman sekavissa tunnelmissa. Söin ainoastaan grillimakkaraa ja join piimää. Naapurit jaksoivat valittaa, kun tulkitsin öisin Vesa-Matti Loirin parhaita. Ihme kitisijöitä nekin. Minun oli määrä mennä töihin seuraavana aamuna, mutten kuitenkaan koskaan enää käynyt työpaikallani. Lähdin nimittäin kävelemään metsään savuavasta autostani ja pian näin sen, oravan.
Pikkuruinen tupsukorva jyrsi innokkaasti löytämäänsä käpyä. Minun kävi kovasti sääli eläintä, joka joutuu syömään koko elämänsä ajan marjoja, sieniä ja käpyjä. Kävelinkin takaisin autolleni ja toin mukanani etupenkiltä paketillisen Atrian käristemakkaroita. Niitä kelpaisi oravan rouskuttaa. Orava oli yhä etsimässä siemeniä kävyn sisältä, kun saavuin takaisin. Otin paketista yhden herkkupötkön ja viskasin sen kohti oravaa. Pieni eläin kuitenkin säikähti ystävällistä elettäni ja pinkaisi korkealle puun latvaan. Olin hieman pettynyt, ehkä jopa loukkaantunut.
Istahdin kannon päälle hieman tuumimaan tilannettani. Töihin en halunnut mennä, se oli varmaa. Grillimakkarakuuri oli tuonut mukanaan ylimääräisiä kiloja, joista ilkeämieliset työtoverini jaksaisivat repiä huumoria. Elämäni tarvitsi täydellisen muutoksen. Orava laskeutui puusta. Makkara näytti sittenkin kiinnostavan sitä. Katselin haltioituneena, kuinka orava nuuhki makkaraa, mutta päätti kuitenkin jättää sen syömättä. Ehkä se aavisti, että makkaran sisältämä rasva saattaisi tukkia sen pienet verisuonet.
Tajusin olevani kateellinen oravalle. Sen ei tarvinnut herätä pakkasaamuina käynnistelemään autoa. Oravan velvollisuuksiin ei kuulunut veroilmoituksen täyttäminen tai kuukauden kirjan palauttaminen. Eipä tarvinnut oravan katsella edes MTV3 Deitti -ohjelmaa. Sen sijaan orava sai köllötellä lämpiminä kesäpäivinä pehmeässä pesässään. Silloin tällöin piti vain hakea herkullisia keltavahveroita, maukkaita rouskuja ja suussasulavia tatteja, joita sai illan tullen mussuttaa mahansa täyteen. Jälkiruoaksi orava saattoi vielä popsia pari mustikkaa värjäten talttahampaansa lystikkään sinisiksi.
Tuona hetkenä päätin itsekin ryhtyä oravaksi. Tehtävä kuulosti vaikealta, mutten koskaan uskonut sen olevan mahdoton. Tarvittiin vain hieman kärsivällisyyttä. Päätin toteuttaa muutosprosessini vuodessa – hätäilemällä ei yleensä tule hyvää jälkeä. Jätin autoni savuamaan ojaan. En olisi sitä kuitenkaan osannut korjata. Ymmärrykseni autoista loppuu siihen, että niissä on yleensä ratti, renkaat, polkimet, hajukuusi ja karvanopat. Oman kulkuneuvoni valitsin, koska se voitti Tekniikan Maailman vertailun. Ahdasta jalkatilaa tosin moitittiin.
Myin turhan irtaimiston pois heti heinäkuun alussa. Jätettyäni työpaikkani tarvitsin hieman ylimääräistä rahaa selvitäkseni ankarasta muodonmuutoksesta. Hain kirjastosta kassillisen oravia käsittelevää kirjallisuutta. Sain selville, että orava (Sciurus vulgaris) painaa ainoastaan 200–480 grammaa. Minun piti siis pudottaa painoani noin 85 kiloa. Soitin Painonvartijoille ja kyselin, miten moinen onnistuisi. Ystävällinen puhelintäti neuvoi minua liittymään Painonvartijoihin, mutta halusin säästää vähäisiä rahojani, joten kieltäydyin. Laihdutussavotta jäi minun itseni tehtäväksi.
Olin jo aiemmin todennut, etteivät oravat syö makkaraa. Ostin kaksi säiliöpakastinta, joihin mahtui yhteensä 712 litraa metsän antimia. Laskeskelin, että syömällä talven ainoastaan sieniä, marjoja ja kävynsiemeniä pudottaisin painostani noin 25 kiloa. En ollut kuitenkaan huolissani. Loput painosta kyllä häviäisi muutosprosessin myötä. Loppukesän ajan tyydyin syömään ainoastaan purkkiherkkusieniä. Elokuun lopussa alkoi olla jo niin hirveä olo, että oli pakko lähteä poimimaan sisältöä pakastimiini. Kun syyskuu alkoi, olin saanut jo pakastimeni täyteen. Suurimman osan muonista jouduin tosin ostamaan torilta.
Seuraavaksi pyrin löytämään sisäisen oravani. Tilasin netistä Saukki ja pikkuoravat -kasetin, jossa iso mies puhuu päälle, kun uutterat oravat yrittävät laulaa vaivalla säveltämiään kappaleita. Kuunneltuani Saukkia ja kumppaneita kolme päivää menetin yöuneni. Aina kun yritin nukahtaa, pääni sisään tunkeutui oravien piipitys kuin neula. Väänsin kasetin solmuun ja lähetin sen työpaikan pojille kiitokseksi yhteisistä vuosista. Saukki-kuuri näytti kuitenkin tuottaneen tuloksia. Ääneni oli huomattavasti korkeampi ja puhuinkin hieman nopeammin. Päätin jatkaa ääniharjoituksia vasta keväällä – niin kuluttavia ne olivat.
Esko Aho juoksi minua kohti. Ilmanvastus teki tuulipukuun aaltoja ja ryppyjä. Katsoin tuota miestä hypnotisoituneena. Onneksi tulin aikoinaan nauhoittaneeksi Salattujen elämien jännittävimmät jaksot kasetille. Samalle nauhalle oli eksynyt myös Ahon vaalimainos. Esko muistutti hämmästyttävän paljon oravaa. Hampaat olivat täydelliset ja silmät oravamaisen jännittyneet. Tukkakin pörrötti kuin oravan turkki. Pohdiskelin, oliko Aho joskus yrittänyt samaa kuin minä, mutta epäonnistunut. Oliko muodonmuutos jäänyt kesken? Tajusin ensimmäistä kertaa projektini riskit. Lopputulos voisi olla katastrofi, mutten enää voinut oikein perääntyäkään. Painoin enää 50 kiloa, ja pituudestani oli hävinnyt kymmeniä senttejä. Lisäksi olin pannut merkille, että käsivarsiini alkoi kasvaa runsaasti oranssia karvaa. Ei auttanut kuin mennä loppuun asti – olipa se sitten katkera tai suloinen.
Lokakuu meni hötkyillessä, ja marraskuun alussa kirjoitin Aholle kirjeen. Yritin udella, oliko hän tosiaan yrittänyt muuttua oravaksi. Ahon vastaus tuli pari päivää myöhemmin. Esko kirjoitti, ettei ollut koskaan harkinnut eläimeksi muuntautumista. Hän kehotti minua turvautumaan ammattiauttajaan, jos mielihaluni eivät muuttuisi. Kirje oli lyhyt, mutta kohtelias. Teetätin yläkerran mummulla seinälleni Esko Aho -ryijyn. Sen verran hieno mies hän on. Jaksoin taas uskoa, että muodonmuutokseni tulee onnistumaan.
Tuli joulu. Söin kuusesta kävyt. Ex-vaimo soitti. Pera oli roudannut hänet pihalle. Kerroin, ettei kotiin ole tulemista. Naisparka olisi vain säikähtänyt metrin mittaista entistä aviomiestään, jonka naama oli lanttulaatikon värinen. Olin saanut itselleni mukavan talviturkin, mutta hiostava kuumuus vaivasi minua. Avasin ikkunat ja väänsin patterit pois päältä. Olo oli jumalainen. Makasin joulupyhät asuntoni lattialla ja annoin lumen sataa ikkunasta päälleni. Jouluvalot ja sienten popsiminen toi mieleen 70-luvun opiskeluajat. Uudenvuoden aattona säpsähtelin raketteja. Olin saamassa eläimellisiä vaistoja.
Eräänä helmikuun iltana avasin radion. Olin aluksi ihmeissäni. Olivatko pikkuoravat jättäneet Saukin ja tehneet sooloprojektin? Radiotoimittaja huokaili ja tuhisi, että esittäjä oli rovaniemeläispoika Antti Tuisku. Valvoin koko yön ja odotin kappaletta. Viimein hetki koitti. Painoin mankkani REC-nappulaa. Pohdin, oliko Antti Tuisku enkeli, oravaenkeli. Tuskin maltoin odottaa, että taivaallinen kappale ehti virrata c-kasetilleni. Kuuntelin sitä yhä uudestaan ja uudestaan. Tuisku kyseli kovasti, mikä minulla on. Vastasin nauhurille, että haluan oravaksi. Sitten Tuisku kuitenkin sanoi, ettei halua tietää. Pyysin lipsahdustani anteeksi.
Nuori rovaniemeläinen teki minuun lähtemättömän vaikutuksen. Halusin kovasti keskustella hänen kanssaan orava-asioista. Olin kuitenkin helmikuussa jo sen verran eläimellisessä kunnossa, etten enää uskaltanut poistua asunnostani. Vaikka oravannahat vaihtuivat euroihin, pikkupojat olisivat saattaneet yhä kivittää minut hengiltä. Päätin soittaa Tuiskulle. Tein listan kysymyksistä, jotka askarruttivat mieltäni. Ehdin kuitenkin kysyä vain, pyrkikö artisti imitoimaan maaoravaa vai tavallista oravaa, kun puhelu katkesi. Yritin soittaa uudestaankin, mutta artistilla ei ollut kysymyksilleni enää aikaa. Petyin ja suutuin. Nauhoitin Tuiskun päälle Katri Helenaa ja omaa puhettani. Kuunnellessani kasettia huomasin, että olin vihdoin saanut ääneeni täydellisen oravasoundin. Tuiskun kuunteleminen oli tehnyt tehtävänsä. Pikkuoravatkin kihisisivät kateudesta.
Tuli kevät, tuli kuumuus. Pyörin asuntoni lattialla ja yritin jäähdyttää itseäni. Päivät vierivät kuin omenat viinitilalla. Menin jonkinlaiseen horrokseen. Näin unia menneestä elämästä, lapsuuden lämpimistä kesistä. Hikoilin ja tunsin kutistuvani kuin rusina. Viimein eräänä yönä säpsähdin hereille. Oli valoisaa. Hyppäsin ikkunalaudalle ja katsoin ulos. Ihmiset vaeltelivat tiedottomina laumoina vailla päämäärää. Ymmärsin heti, että olin herännyt juhannusaattona. Loikkasin läheiseen puuhun, kipitin ketterästi kadulla ja katosin metsään.
Kuulen ääniä. Vilkaisen alas ja näen miehen. Mies sytyttelee nuotiota ja laittaa radion soimaan. Hän pystyttää teltan lähelle rantaa. Yö saapuu huomaamatta, mutta mies ei mene nukkumaan. Hän jää istumaan rantakivelle, kaivaa pullon taskustaan ja katselee vastarannalle kaihoisasti. Näen, kuinka miehen silmät kostuvat pelkästä vapaudenkiihkosta. Haluaisin kavuta alas, kertoa miehelle, että rupea sinäkin oravaksi. En kuitenkaan enää osaa puhua ihmisten kieltä. Tuttavani Markku-varis lentää naapuripuusta oksalleni. Katselemme vielä hetken miestä, joka kuitenkin kohta alistuu olotilaansa ja kömpii telttaan. Toivomme hänelle kaikkea hyvää. Puhumme variksen kanssa vielä hetkisen huonosta puolukkavuodesta, kunnes minua alkaa ramaista. Vieraani lentää takaisin puuhunsa, minä kapuan pesääni. Venyttelen jäseniäni ja annan unen ottaa itsestäni vallan. Miehen radion sisällä Topi Sorsakoski laulaa surujen kitarasta. Olen onnellinen orava.
Vastaukset 13
Vanhimmat
Aika hauska tarina. Olisiko oravaksi muuttuminen voinut käydä vahingossa? Toisaalta ruokavalion muutos ja painonpudotus ovat aika välttämättömiä. Miksi mies kadehti oravaa? Oliko vaimon lähtö viimeinen pisara? Millainen mies on?
En osaa päättää, olivatko Esko Aho ja Antti Tuisku hyvä vai huono juttu. Hymyilytti kieltämättä, mutta jotenkin vierastan ajatusta mainita julkkiksia tarinoissa. Ymmärtääkö melkein-orava ihmisten kieltä?
Tykkäsin kuitenkin Tekniikan Maailma -viittauksesta. "Ahdasta jalkatilaa tosin moitittiin." Aivan loistava lause!
Mielenkiintoinen näkökulma kerta kaikkiaan. Oravaksi muuttuminen voisi olla ratkaisu moniin ongelmiin. Minä pidin noista Ahon ja Tuiskun mukaan ottamisesta, ne jollain tapaa täydensivät kuvaa, jonka tarina antoi minulle. Myös viittaukset työkavereihin toivat tekstiin lisää laajuutta, eikä koko homma mennyt vain omassa kämpässä nyhjäämiseksi.
Pidin kovasti, oli erittäin piristävä teksti lukea näin omien kirjoitushommien lomassa. Jatka samaa rataa teksteinesi.
Jännä tarina hulluksi tulemisesta, maailman vääristymisestä kaikella tavalla. Tarina kuvasi hyvin sitä maailmaa, joka on mielessään sairaalle totisinta totta.
Vai oliko se kuvitelmaa? Muuttuiko mies todella oravaksi? Ainakin mielestään. Mutta muuttuiko sittenkin ihan oikeasti?
=)
Kivaa, erilaista luettavaa, jota eivät edes kirjoitusvieheet liiemmin haitanneet.
Sinussa on ainesta, todella.
Hauska ja omaperäinen tarina :) Hymyilytti monessa kohdassa.
...mutta tuskin lukisin toista kertaa. Lauseista oikeastaan kaikki olivat mielenkiintoisia, ei mitään kliseitä. Kuitenkin tarina ei ollut mitenkään niin monitahoinen, että sitä tosiaan toista kertaa tarvitsisi lukea (tämä, huom mun mielipide, on hyvän tekstin merkki...).
Kiinnostaa tietää, millaisissa fiiliksissä kirjoitit? Oliko mennyt hermo kirjoittamisen kanssa pipertelyyn, vai...? Anteeksi, jos jotenkin loukkaan. Tämä teksti oli siis mielestäni kuitenkin ihan kiva.
joitain monista kivoista sanaryppäistä:
-...mustikkaa värjäten talttahampaansa lystikkään sinisiksi.
- Ilmanvastus teki tuulipukuun aaltoja ja ryppyjä. Katsoin tuota miestä hypnotisoituneena.
- Tuli joulu. Söin kuusesta kävyt.
Kiitoksia vain kaikille palautteista. Pajukeppi kyseli, millaisissa fiiliksissä olen tämän kirjoitellut. Hmm, aika hankala kysymys. Sanotaanko, että novellin lähtökohtana on epärealistinen mahdollisuus paeta ihmisen jokapäiväisiä velvollisuuksia. En nyt osaa tarkemmin sanoa, mikä oli kirjoittamisajankohdan tarkka tunnelma. Ja ei, et loukannut minua millään tavalla. :)
ja oivaltavaa pohdintaa, josta löytyy ironiaa ja huumoria hipputolkulla. Ei ole menneet äidinkielen tunnit ja luetut kirjat tämän nuoren miehen kohdalla hukkaan.
Ysi plus plus. Ja vielä yksi plussa päälle.
Monet hymyt minulle tarjosit! Kiitos! =) Todella loistava tarina! Ehdottomasti parasta olivat kuitenkin Antti Tuiskusta kertovat kohdat. Nauroin katketakseni =)
Kateellinen olen myös, koska omaat noin hyvät kirjoittajan lahjat =)
"Orava"-jutun kirjoittajalle ennustan yhteydenottoa kirjankustantajalta X.
Itselleni ennustan tämän palstan hylkäämistä, tarkoitan, että jos tänne vielä tulee näin kehittyneitä kirjoittajia, alan voida huonosti ...
Olen liian kateellinen heidän kehittyneisyytensä vuoksi ;)
Tuli kyllä konkari Veikko Huovinen väkisinkin mieleen. Anteeksi vertaus, mutta en voinut välttää sitä. Hyvä ja hauska tarina.
"Minun kävi kovasti sääli eläintä, joka joutuu syömään koko elämänsä ajan marjoja, sieniä ja käpyjä"
Orava syö myös linnun munia ja poikasia.
Arvoasteikolla 1-10
Tästä oravainen 9
T. ®Sherlokki © 2005
Kiitän!
Vertaus oli sangen miellyttävä Huovisen suurelle ystävälle.
Miksi kiität vain tuota X-Sherlokkia,
vaikka niin moni muukin on puhunut kauniisti
tekstistäsi? Auktoriteettejä mielistelevä,lammasmainen mies olet, voi pahus ja pettymys sentään. Ei sinusta mikään kestävä kirjoittaja tuolla asenteella tule.
Bäää!
Kiitos, Ahlqvist. Tarjosit minulle hupaisan hetken. Selvennetäänpä kuitenkin hieman tilannetta, ettet joudu kieriskelemään lammasmaisuuteni tuskassa loppuelämääsi.
Jos kiikutat silmämuniasi hieman ylemmäs, saatat huomata, että kiitin jo kaikkia vastanneita 3.8. En enää viitsinyt toistaa itseäni kiittäessäni X-Sherlokkia.
Kuitenkin pääsyy kiitokseni suuntautumiseen juuri X-Sherlokille on se, että pyysin häntä sähköpostilla arvioimaan tekstini. Olin sangen kiinnostunut kuulemaan tämän joskus hyvinkin kriittisen arvioijan mielipiteen. Koska X-Sherlokki kulutti pyynnöstäni muutaman minuutin ajastaan tekstini lukemiseen ja arvostelemiseen, ajattelin, että olisi kohteliasta kiittää häntä.
Kestävää kirjoittajaa (mitä se tässä tapauksessa tarkoittaneekaan?) minusta tuskin tulee, vaikka kävisin kiittämässä jokaista juttuni lukenutta kädestä pitäen.
Mutta jotta Ahlqvistkin saisi hyvän mielen: Suurkiitos, koditonhoure, Hiipeli, marja, Undine, pajukeppi, paakki, Moon, Kateellinen..., X-Sherlokki ja tietenkin Ahlqvist!
Leimi-lammas