Ihmettelen todella äitinä miten te voitte sanoa olevanne helpottuneita tilanteessa, jossa lapsenne sijoitetaan pois luotanne???
Itse äitinä taistelen viimeiseen asti poikani puolesta ja en voisi kuvitellakaan vastaavaa tilannetta !
Kyllähän perheessä isä ja äiti ovat murrosikäiselle ne rajojen laittajat, eikä vastuuta tule sysätä yhteiskunnalle; kouluihin, päiväkoteihin ym. joissa valtaosa lapsista viettää suurimman osan päivistään.
Todellinen äidin rakkaus kestää myös "raivarit" ja saa osakseen myös onnistumisen ilot.
Joissakin äärimmäisissä tilanteissa ymmärrän tämän huostaanoton tärkeydenkin, mutta tämän taakse piiloudutaan tänä päivänä turhan usein...
Vanhempien rakkaus juuri onkin koetuksella murrosikäisen kanssa, mutta tätä ottelua ei pidä hävitä!!!
Itse äitinä taistelen viimeiseen asti poikani puolesta ja en voisi kuvitellakaan vastaavaa tilannetta !
Kyllähän perheessä isä ja äiti ovat murrosikäiselle ne rajojen laittajat, eikä vastuuta tule sysätä yhteiskunnalle; kouluihin, päiväkoteihin ym. joissa valtaosa lapsista viettää suurimman osan päivistään.
Todellinen äidin rakkaus kestää myös "raivarit" ja saa osakseen myös onnistumisen ilot.
Joissakin äärimmäisissä tilanteissa ymmärrän tämän huostaanoton tärkeydenkin, mutta tämän taakse piiloudutaan tänä päivänä turhan usein...
Vanhempien rakkaus juuri onkin koetuksella murrosikäisen kanssa, mutta tätä ottelua ei pidä hävitä!!!
Vastaukset 35
Vanhimmat
että joku on helpottunut?Uskoisi,että tekee kaikkensa lapsen kotiin palaamiseksi,vaikka äärettömän vaikeata onkin saada huostaanottoa puretuksi,koska suuri koneisto takana.
en ole helpottunut. yritän kaikkeni että saan poikani takaisin kotiin. täällä vain kun alkaa kertomaan omaa tarinaansa, niin hyökätään kimppuun. en enää keskustele täällä.
että alkuperäinen viesti tarkoitti sinua. Kirjoittaja viittasi todennäköisesti "murrosikäisen huostaanotto" aiheeseen ja vastaavankaltaisiin tapauksiin.
ja ymmärrän äitiä täysin. Te muut ilmeisesti ajattelette, että ei sen väliä vaikka lapsesta tulisi rikollinen, alkoholisti tai huumeiden käyttäjä, kyllä MINÄ pärjään. Sattuu niitä paremmissakin perheissä ongelmia. Tutustuin sairaalassa narkkarityttöön, jonka isä on pappi, äiti ok ihminen ja muut sisarukset aivan normaaleja. Kyllä se, että yrittää kaikin keinoin auttaa nuortaan on kunnioitettavaa. Siinä yksin yrittäessä voi käydä kalpaten...
soopaa.Tiedän minäkin monen akateemisesti koulutetun lapsen sortuneen huumeisiin,heidän lapset eivät olleet sijoitettuna.Myöskin vaikka olisi vauvasta lähtien sijoitettuna,on nuori sortunut huumeisiin.Kyllä me nimenomaan haluamme lastemme parasta,ja tiedätkö että huostaanottoja puretaan myöskin koska sijaisvanhemmat todettu kykenemättömiksi kasvattaa lasta,myöskin sijaisisiä pedofiiliasta tuomittu,ja vangittu.Kaikki ei kultaa mikä kiiltää.
Kun kyse ei ole enää pelkästään pikkuraivareista, pikkujutuista, vaan koko elämä lähtee menemään väärille raiteille. Siihen ei auta kuin pysäytys, ajatustauko ja irrottaminen "normaali" ympyröistä.
mutta aina ei tämä ulosanti ole parasta mahdollista. Päämäärähän on auttaa lasta tai nuorta.
Kuulun niihin parjattuihin äiteihin, jotka ovat helpottuneet siitä, että lapsi on sijoitettuna. Epäiletkö etten minä taistellut viimeiseen asti? Enkö koettanut laittaa rajoja lapselle? Sanoit, että todellinen äidin rakkaus kestää murkun raivarit. Kyllä meillä ei ollut enää kyse mistään pienistä raivareista. Puukot ja veitset olivat arkipäivää. Ja perheessä on muitakin lapsia kuin tämä "räyhääjä". Rakkautta lasta kohtaan minulle riittää varmasti. Sille en voi mitään, että isä ei ole arkipäivässä mukana. Hän painii omien alkoholi- ym. ongelmien kanssa.
Jos tämä, että olen suostunut sijoitukseen, on vastuun sysäämistä sinun mielestä yhteiskunnalle, olkoot sitten niin. Olen tehnyt yhtäjaksoisesti työtä tälle yhteiskunnalle yli 25 vuotta. Yhtään laskua en ole jättänyt maksamatta, yhtään yötä en ole putkassa viettänyt. Katson, että minulla on oikeus "nauttia" verorahojani vaikka tämän sijoituksen myötä. Uskon, että tällä lapsen sijoituksella saadaan katkeamaan hänen väärään suuntaan alkanut kehitys ja hänestä kasvaa vastuullinen yhteiskunnan jäsen.
Olisinhan minä voinut sulkea silmäni ja olla välittämättä mistään mitään. Mikähän minä sitten sinun silmissäni olisin?
Tuossa tilaanteessa asialle olisi pitänyt tehdä jo aiemmin jotakin. Isän puuttuminen vaikuttaa paljon. Harvoin asiat paranevat uudelleen sijoituksen myötä, ongelmat tuppaavat olemaan edelleen samat. Sympatiat ovat sinun puolellasi, mutta jos vanhempi on "helpottunut" tilanteesta se osoittaa että taakka on siiretty muiden kannettavaksi, sellaisten jotka vielä vähemmän pystyvät lasta auttamaan. Muutto pois vanhojen kavereiden luota ja aktiivinen koko perheen terapia voisi ainakin alku vaiheessa helpottaa tilannetta. Meidän perheessä on omakohtaista kokemusta viranomaisten ja sijaiskotien kyvystä/tavasta auttaa. Tahtoo asiat mennä entistä enemmän solmuun. Hyvä niin jos saatte hakemallanne tavalla lapsesi asiat kuntoon.
Terveisin:
Lastenkodit (4 eri paikkaa), putkat ja huumehelvetin läpikäynyt.
Lapsesi on varmasti tyytyväinen kun tietää, että Äidin mielestä hänen on parempi olla jossakin muualla kuin kotona?
Jos kyseessä on murrosikäinen (15v ->) niin milloinka hän mielestäsi alkaa kantaa vastuun omista teoistaan? Eiköhän se sijoitettu nuori ole omilla teoillaan sen paikkansa saanut. Korkea aika opetella tietämään, että yhteiskunnassa on säännöt joita tulee noudattaa.
Äiti varmasti pitäisi murrosikäisen luonaan, jos se nuoren taholta olisi mahdollista.
Nämä "ongelma-nuorethan" käyttäytyvät juuri niin, ettei mitkään säännöt koske heitä.
Ja kyllä näilläkin palstoilla päivitellään nuorten käyttäytymistä ja kun löytyy äitejä joilla on selkärankaa puuttua toimintaan, niin jo on jeesustelijoiden joukko kimpussa.
Paljon riippuu kuinka nuorta on aiemmin kohdeltu ja tuettu. 15 vuotiaan tulisi todellakin kantaa vastuuta omasta elämästään. Mutta kysymys takaisin, miten hän on päätynyt tämän hetkiseen tilaansa? Oletteko puhuneet mitkä ovat todelliset syyt hänen pahoinvointiinsa, joka tulee esille juuri tässä iässä ja kuvailemallasi tavalla. Tämä voi olla myös "kapinointia", huomion hakuisuutta. Jos nuori menee mukaan aine- ja rikollisporukoihin, olisi saatava hänet pois näistä ympyröistä millähinnalla hyvänsä. Silloin hän tarvitsee jonkun johon purkaa suuttumuksensa ja turhautumisensa, yhtälailla hän tarvitsee kaveria ja kuuntelijaa joka ymmärtää hänen tuntojansa. Tässä kohtaan vanhemmat ja sisarukset (jos on) ovat ne jotka toimivat nuoren hyväksi. Ja on varma että tähän "ongelma-nuorten" kurittomaan käyttäytymiseen on jokin syy. Näissä tilanteissa kiinnittäisin huomiota nimenomaan siihen mitkä syyt ovat tilanteseen johtanut, ei niinkään siihen mikä tilanne on tällä hetkellä.
On totta, että näitä asioita pyritään käsittelemään näissä "hoitopaikoissa". Siinä on vain se ristiriita, että nämä auttajat eivät tunne lastanne ja ovat ammattiylpeytensä pohjalta nopesti sanomassa oman diagnoosinsa nuoresta. Kuinka sosiaalityöntekijä tai psykologi voisi auttaa lastanne paremmin, kuin ne ihmiset jotka tuntevat tämän nuoren todellisesti (oma perhe). Nämä nuoret eivät ole todella (oikeasti) sellaisia kuin antavat käytöksellään ymmärtää, he ovat sisimmässään edelleen samoja ihmisiä. Tämä esiintuleva olemus on kuori jonka taakse nuori on piiloutunut. Älkää ajatelko että toivo on menetetty, kaikki on mahdollista.
Kaikki ei ole kiinni aiemmasta toiminnasta.
Toisilla murrosikä alkaa vasta 15-vuotiaana ja toisilla jopa vasta 18-vuotiaana ja saattaa rysähtää päälle niin pahasti, että kotoa pois päästävä ja välittömästi. Mitä vanhempi, opettja, sossu tai joku muu sanoo on vain ininää, itse pitää päättää. Yhdysvalloissahan on tehty tutkimus, jossa on todettu nuoren aivojen kasvavan vielä murrosiässä viimeisen pyrähdyksen. Kasvu on niin voimakas toisilla, että se sekoittaa logiikan pahasti ja sen takia myös sorrutaan kaikenlaisiin outoihin juttuihin. Kun logiikka on sekaisin voidaan sortua tekemään melkein "mitä vain". Rikollispiireihin jos joutuu (kertakin voi riittää), niin ne pitävät otteessa, on pakko tehdä keikkaa, kun on "velkaa". Velkahan ei ole mitään todellista, vaan kasvaa kerta kerran jälkeen ja siten porukasta ei pääse eroon muuten kuin erottamalla.
Yksi todennenettavissa oleva syy voi olla piilevä masennus, jota sitten "lievitetään" kaiken maailman "seikkailuilla". Valitettavasti se vain jää hoitamatta, kun hoidetaan ainoastaan niitä tekoja.
Tiedäthän, että entisaikaanhan tuota ikää kutsuttiin hullutteluiäksi? Olisiko nuoret tähän päivään mennessä siitä järkiintyneet niin paljon, että olisivat jo vastuullisia 15-vuotiaina?
Kun esität teesin, että on oltava jokin syy, niin tee sinä asiasta tutkimus, niin saadaan faktatietoja miksi hyvien perheiden lapset sortuu luuseriporukoihin, miksi he haluavat heittää kultalusikan suustansa pois ja rypeä läteissä?
Alla olevassa linkissä on Jonnan tarina, omalla tavallaan koskettava ja miettimään laittava.
http://members.tiscali.fi/irantala/jonna.html
Epäiletkö, ettei meillä koetettu tehdä jo vuosia asialle jotakin? Olen koettanut saada lapselleni apua n. 6 vuotta ennen sijoitusta. Jos oikeanlaista tukea olisi saatu ajoissa, ei varmaan oltaisi tässä tilanteessa nyt. Kuten eräs terapeutti sanoi, että onpa ollut hiton huonoa tuuria, on sattunut monta vääränlaista ihmistä matkan varrelle, jotka eivät ole tajunneet lapsen ongelmia. En kuitenkaann syyllistä muita ihmisiä. Meille nyt vaan kävi näin. Itselläni on ollut ääretön hätä tämän lapsen puolesta. Koetin tapella jengiä vastaan, mutta en voinut pitää lasta lukkojen takana. Piti käydä töissä tienaamassa rahaa, että eletään. Jengiin lapseni ajautui monen sattuman kautta. Ja jos isästä ei ole ottamaan isän roolia, hitsi, ei kai se ole minun vikani.
Mutta tänä päivänä meillä menee hyvin. Lapseni on sisäistänyt tämän yhteiskunnan säännöt ja ainakin nyt näyttää siltä, että hänestä tulee "kelpo" yhteiskunnan jäsen. Välit minulla ja lapsella ovat erittäin lämpimät. Tuskin sijoitus tulee kestämään häneen aikuisuuten saakka, mutta nyt mennään pikku hiljaa eteenpäin. Minä en ole antamassa mitään lupauksia kotiin palaamiselle. Sen näyttää aika. Ja sijaisvanhempien kanssa menee myös hyvin. Kuten olen sanonut jo monta kertaa, meillä on yhteinen tavoite: saada kasvatettua lapsestani tasapainoinen yhteiskunnan jäsen. Tätä kasvatustyötä teen minä yhdessä sijaisvanhempien kanssa.
Helpottunut olen sen takia, että minulla on nyt tukea kasvattamaan tätä vaativaa lasta. Ja kotona on myös toinen lapsi. Varmaan hänkin nauttii siitä kun koti ei ole enää jatkuva taistelutanner ja kun poissaoleva veikka tulee kotiin, voi elämä hänen kanssaan olla muutakin kuin pelkkää tappelua aamusta iltaan.
Tämä on ollut meidän ratkaisu ja nyt ainakin näyttää siltä, että oli hyvä ratkaisu. Ei lapsi ole pois minun elämästäni enkä minä hänen.
tutkimusta. Olen itse nyt yli 30 vuotias, mutta ollut 9 vuotiaana psykiatrisessa hoidossa vanhempieni riitelyn vuoksi (erosivat kun olin 3kk vanha. Puolitoista vuotta siellä vietettyäni asuin kolmessa eri lastenkodissa (18-vuotiaaksi). Peruskoulun 9:stä luokasta kahdeksan kävin eri kouluissa. Isäni kuoli kun olin 12 vuotias, Äitini kanssa en tullut toimeen, koska hänelle oli tärkeämpää omat menonsa kuin minä. 13 vuotiaana aloitin päihteet ja rikokset joista sain 4,5 vuotta vankeutta. 15 vuotiaana aloitin kovien huumeiden käytön, joka loppui ollessani 24 vuotias. Tässä jotain omasta elämästäni, ja olen mielestäni pätevä ilmaisemaan lapsen/nuoren näkökulmaa asiaan. Tuon vain aiemmassa esille miten minä näen asian. Tutkimukset voi tehdä joku muu, itse olen elämällä kokenut, enkä muuta faktaa tarvitse kirjoittaakseni asiasta.
tämä on varmasti oikea ratkaisu. Tartuin turhaan yksityiskohtiin, mutta niin monet tänäpäivänä eivät oikeasti välitä lapsistaan ja sitä tulee yleistettyä kovin helposti. Olen pahoillani. Tsemppiä tulevaan!
Ymmärrän lähtökohtasi. Sinulla on ollut omat kovat kokemukset ja jos ymmärrän oikein, niin olet oikeastaan jäänyt vaille rakkautta ja vaille kotia. Ei meillä ollut tarkoitus nuorta jättää sijoitukseen, ainoastaan tarkoitus oli rauhoittaa tilanne, antaa tilaa ajatuksille, antaa miettiä elämänsä suuntaa ja erottaa porukasta, jotta pääsee näkemään "ulkopuolisin" silmin sitä touhua. Siis yksinkertaistettuna rauhoittaa tilanne, pysäyttää. Jossakin vaiheessa olin valmis hakemaan nuoren pois sijoituspaikasta, kun näytti ettei siitä ole hyötyä, noin kuukautta ennen kuin sijoitus olisi loppunut. Kaikkeen en ole tyytytyväinen mitä sieltä tuli mukaan, oppi sosiaalipuolen rahojen hyväksi käytöstä ja koulutulosten romahtaminen sai minun sappeni kiuhumaan. Sijoituspaikassa kyllä puhuttiin kauniisti ja luvattiin tuhat kaunista ja sata hyvää, yksikään ei toteutunut sijoituksen aikana. Sitten, kun nuori tuli takaisin kotiin niin asettui ja rauhottui.
Kaikillahan meillä on omat ja erillaiset kokemukset. Eikä näitä asioita tietenkään voi yleistää, se mikä sopii jollekulle ei sovi toiselle jne. Keskustelupalstahan tämä on ja hyvä jos saadaan keskustelua aikaiseksi, kukin tavallaan. Toivotan onnea tulevaan, olette varmasti hyvä Äiti :)
Totta kai saat anteeksi. Ja on kirjoituksessasi varmaan paljon perääkin. Huostaanottoja on monenlaisia. Samoin sijaisperheitä. Meillä on ollut nyt onnea matkassa, että olemme saaneet hyvän sijaisperheen. Yhteistyö sujuu.
Sen verran vaan sanon omasta elämästäni, että olen taistellut ja tehnyt työtä omien lasten puolesta varmaan kymmenkertaisesti normaali perhe-elämään verrattuna. Siitä olen erittäin pahoillani, ettei lapsillani ole kunnollista isämallia. Uuttakaan en ole etsinyt. Meillä on tänään asia hyvin, huomisesta en tiedä. Hyvää jatkoa!
Luulen, että olet ymmärtänyt kirjoitukseni totaalisen väärin, tai sitten vaan et tiedä mistä puhut.
Ei meillä ollut kyse mistään tavallisesta murrosiän raivareista (niistäkin on kokemusta), vaan poika oli hyvää vauhtia luisumassa rikolliselle tielle. Itse asiassa poika käyttäytyi kotona ihan hyvin, mutta ongelmat olivatkin kaveriporukan mukana. Olisin kyllä pärjännyt hänen kanssaan kotona, jos olisin lukinnut hänet kotiin.
Aika kauan kesti tajuta, ettei kyse ole normaalista murrosiän uhmasta tai kokeiluista. Tilanne oli oikeasti hälyyttävä ja omat keinot eivät enää riittäneet. Vanhemmat vastaan kaverit, ja kaverit voittivat ensimmäisen erän!
Kuinka paljon helpompaa olisikaan ollut sulkea silmät ja heittää hanskat tiskiin. Antaa olla ja katsotaan selviääkö omin voimin, vai onko koht anuorisovankilassa. Minä ainakin tein kaiken mahdollisen ja lopulta hain apua. En itselleni vaan lapselleni. Toinen erä vanhemmille!
Yhdessä asiassa olen kanssasi samaa mieltä: vanhempien rakkaudesta ja peliä ei saa hävitä! Jos en rakastaisi poikaani, niin miksi olisin nähnyt sen kaiken vaivan ja toisaalta miksi ottaisin nämä kaikki loat niskaani. Onneksi on niitäkin vanhempia, jotka tietävät mistä tässä on kyse.
Nyt hän on pienryhmäkodissa (5 paikkainen "laitos" )jossa voin vierailla aina kun haluan. En minä häntä sinne hylännyt.
ei lasten kanssa tarvitsisi alkaa ollenkaan pelaamaan. Sossut tuntuu niitä myös harrastavan mielellään, kaikenlainen pelien pelaaminen on heille mieleen.
Terveisin pelinappulaksi huostaanotetun lapsen äiti, lopen kyllästyneenä pelien pelaamiseen.
olen minäkin,rumaa,ja raakaa peliä onkin.
Kun lapseni otettiin huostaan ja siirrettiin hyvään sijaisperheeseen, raskas taakka putosi harteiltani.
laittanut.Ei tuollain kukaan voi ajatella.
Jos tietäisin etten voisi huolehtia lapsestani satuttamatta häntä, olisin myös tyytyväinen huostaanotosta. Ja jos lapsi tarvitsee muutakin apua kuin mitä me pystyisimme tarjoamaan, olisin myös helpottunut avusta.
Sinua en sijaan ymmärrä. Sinä et tiedä sen mitä toisten seinien sisällä tapahtuu, sen enempää kuin me tiedämme minkälaista teillä todellisuudessa on? Ja mitä murrosikäisiin tulee... Joskus ne eivät vain "raivoa". Tilanne harvoin on noin mustavalkoinen jollaisena sinä sen näet.
"Jos tietäisin etten voisi huolehtia lapsestani satuttamatta häntä, .." = montako olet pahoinpidellyt itse, siitähän sinä puhut.
"Tilanne harvoin on noin mustavalkoinen jollaisena sinä sen näet." = sossujen mielilause.
Lapsista puhutaan heistä, ei niistä. Lapset on sinulle karjaa.
kyllä erottaa,heillä kaikilla on aina samat ulkoaopitut toistot.
Sääli, että näette asian noin. Minulla ei ole sijaislapsia, enkä sellaiseksi varmaankaan ryhdy. Minulla ei myöskään omat lapset ole sijoitettuna.
En myöskään puhunut vain pahoinpitelystä. Lasta voi satuttaa monella tapaa. Henkisesti ja fyysisesti. Jos tietäisin olevani henkisesti tai fyysisesti hajalla, olisi pakko päästä vain ylös päin. Minne sitten???
Olen itse kärsinyt vakavasta masennuksesta teini-ikäisenä. Sijottaminen oli myös puheena. Ehkä se olisi ollut helpompaa ainakin minulle. Äitini kun on mikä on, eikä häntä muuksi voi muuttaa.
Mikä oli kirjoitustenne tarkoitus? Oliko niillä tarkoitusta ollenkaan? En yhtään ihmettele, ettei täällä voi keskustella. Ei tämä minusta ainakaan miltään keskustelulta vaikuta...
Olen siis nimimerkki "toivo" jos ei joku ymmärtänyt...
sisälle näe,eli miten voisi luottaa vieraaseen ihmiseen?
Olet oikeassa! Olet aivan oikeassa, enkä minä sitä täysin nähnyt. Tämä oli aika herättäjä minulle.
vaikeaa luottaa vieraaseen ihmiseen,jollei yhteistyö suju,niin miten voisit luottaa silloin ihmisiin joidenka luona lapsi on?Sula mahdottomuus,ja jokainen päivä täyttä tuskaa,ei voi kuin ainoastaan rukoilla lapsen puolesta,ettei siellä tapahtuisi mitään pahaa,ja että lapsi uskaltaisi tavatessa kertoa.
Eikö sellaiselle tilanteelle ole mitään tehtävissä? :( Vaikka viime kädessä sijaisperheenvaihto... Niin, sitten saatetaan kyllä vedota siihen, että lapselle on parasta, ettei sijaisperhettä vaihdeta usein. Kuunnellaanko bioäitien huolia tarpeeksi viranomaisten taholta. Kuinka yhteistyötä voisi ihan yleisesti parantaa? :(
lainkaan.Soskut eivät edes tienneet perhetilanteesta ym,vaihtuu työntekijä koko ajajn.Siitä huolimatta tehdään päätöksiä meidän elämästämme.
Olen todella pahoillani että tilanne on noin pahana kohdallanne. Epätietoisuus on ikävä asuinkumppani, se todella nakertaa sielua :( Toivon koko sydämestäni, että taivas vähän selkenee ja asiat alkaisivat sujua kohdallanne.
kuin eläisi painajaista,eikä tiedä koska se loppuu.