DER GESCHMACK VON JEKATERINES MÖTZESAFT
Marraskuinen myrsky piiskasi Akryllin kartanon lyijylasi-ikkunoita, kun kynttilän liekki suuressa ruokasalissa muuttui sairaalloisen vihreäksi. Herttua Olof af Lotsburg istui flyygelin ääressä selkä preussilaisen suorana, tritonintorvesta hiottu kultareunainen monokkeli tiukasti silmäkuopassaan ja silinterihattu laskettuna täsmälleen 69,6 asteen kulmaan nuottitelineen viereen.
Hänen edessään pöydällä seisoi pitkäjalkainen, muinaisilla riimuilla koristeltu hopeapikari.
Hovimestari Rikhard Grunwald Munsterhjelm astui eteenpäin paraatiasennossa, ja hänen mustat Oxford-kenkänsä napsahtivat terävästi kivilattiaa vasten. Valkoisiin hansikkaisiin verhotuissa käsissään hän piteli raskasta, rautavahvisteista karahvia, jonka kylkeen oli kaiverrettu yksi ainoa, kielletty sana: Mötzesaft.
"Teidän smetanaisuutenne", Grunwald lausui matalalla äänellä, joka kuulosti siltä kuin kaksi kuivaa hautakiveä olisi hangannut toisiaan vasten. "Herttuatar Jekaterine Vigorosan öinen uute on valmis. Mutta varoitan teitä, Waterloo opetti minulle yhden asian: kaikki, mikä kimaltaa kutsuvasti hämärässä, ei ole tarkoitettu aatelismiehen kurkkuun."
Pöydän päässä istuva jääkuningatar Jekaterine Vigorosa ei räpäyttänyt silmiään. Hänen musta rautakorsettinsa narskahti hiljaa jokaisella hengenvedolla, ja hänen alabasterinkalpeilla huulillaan väreili viileä, tietävä hymy.
"Prego, Olof", Jekaterine kuiskasi. Se ei ollut pyyntö. Se oli käsky.
Olof ei epäröinyt. Hän nyökkäsi Grunwaldille, joka kallisti karahvia ja kaatoi pikariin ohutta, vaaleaa esanssia. Se ei lorissut kuin viini, vaan valui raskaasti kuin kuuma pihka ja levitti ympärilleen villin rosmariinin, Hemlockmetsän syvän suomudan ja kielletyn, hekumallisen suolaisuuden tuoksun.
Juuri sillä hetkellä, kun ensimmäinen pisara kosketti pikarin pohjaa, herttuan liivintaskussa oleva hopeinen taskukello päästi terävän, metallisen naksahduksen ja pysähtyi mahdottomaan aikaan: 06:61 Uhr.
Olof tarttui hopeapikariin, kohotti sen kohti Jekaterinea ja kulautti Jekaterinen Mötzesaftin yhdellä pitkällä, aristokraattisella siemauksella kurkkuunsa.
Hiljaisuus laskeutui saliin.
Herttua laski pikarin pöydälle, pyyhkäisi suunsa pitsiseen serviettiin ja sulki silmänsä. Hänen rintakehäänsä levisi kuumuus kuin Torbjörn Mössö-Örkin kivesuunin hiillos. Samalla hetkellä lattialankkujen raoista nousi paksu, musta kupla, ja vallihaudan syvyyksistä kantautui vaimea, märkä korina suoraan graniittimuurien läpi:
"Dasso... Honggi..."
Olof avasi silmänsä, korjasi monokkelinsa asentoa ja nyökkäsi tyytyväisenä.
"Erinomaista vuosikertaa, Jekaterine", herttua jyrähti. "Mutta ensi kerralla hieman vähemmän rosmariinia ja enemmän mansikkaa, prego!"
T. Olof Lotsburg
Marraskuinen myrsky piiskasi Akryllin kartanon lyijylasi-ikkunoita, kun kynttilän liekki suuressa ruokasalissa muuttui sairaalloisen vihreäksi. Herttua Olof af Lotsburg istui flyygelin ääressä selkä preussilaisen suorana, tritonintorvesta hiottu kultareunainen monokkeli tiukasti silmäkuopassaan ja silinterihattu laskettuna täsmälleen 69,6 asteen kulmaan nuottitelineen viereen.
Hänen edessään pöydällä seisoi pitkäjalkainen, muinaisilla riimuilla koristeltu hopeapikari.
Hovimestari Rikhard Grunwald Munsterhjelm astui eteenpäin paraatiasennossa, ja hänen mustat Oxford-kenkänsä napsahtivat terävästi kivilattiaa vasten. Valkoisiin hansikkaisiin verhotuissa käsissään hän piteli raskasta, rautavahvisteista karahvia, jonka kylkeen oli kaiverrettu yksi ainoa, kielletty sana: Mötzesaft.
"Teidän smetanaisuutenne", Grunwald lausui matalalla äänellä, joka kuulosti siltä kuin kaksi kuivaa hautakiveä olisi hangannut toisiaan vasten. "Herttuatar Jekaterine Vigorosan öinen uute on valmis. Mutta varoitan teitä, Waterloo opetti minulle yhden asian: kaikki, mikä kimaltaa kutsuvasti hämärässä, ei ole tarkoitettu aatelismiehen kurkkuun."
Pöydän päässä istuva jääkuningatar Jekaterine Vigorosa ei räpäyttänyt silmiään. Hänen musta rautakorsettinsa narskahti hiljaa jokaisella hengenvedolla, ja hänen alabasterinkalpeilla huulillaan väreili viileä, tietävä hymy.
"Prego, Olof", Jekaterine kuiskasi. Se ei ollut pyyntö. Se oli käsky.
Olof ei epäröinyt. Hän nyökkäsi Grunwaldille, joka kallisti karahvia ja kaatoi pikariin ohutta, vaaleaa esanssia. Se ei lorissut kuin viini, vaan valui raskaasti kuin kuuma pihka ja levitti ympärilleen villin rosmariinin, Hemlockmetsän syvän suomudan ja kielletyn, hekumallisen suolaisuuden tuoksun.
Juuri sillä hetkellä, kun ensimmäinen pisara kosketti pikarin pohjaa, herttuan liivintaskussa oleva hopeinen taskukello päästi terävän, metallisen naksahduksen ja pysähtyi mahdottomaan aikaan: 06:61 Uhr.
Olof tarttui hopeapikariin, kohotti sen kohti Jekaterinea ja kulautti Jekaterinen Mötzesaftin yhdellä pitkällä, aristokraattisella siemauksella kurkkuunsa.
Hiljaisuus laskeutui saliin.
Herttua laski pikarin pöydälle, pyyhkäisi suunsa pitsiseen serviettiin ja sulki silmänsä. Hänen rintakehäänsä levisi kuumuus kuin Torbjörn Mössö-Örkin kivesuunin hiillos. Samalla hetkellä lattialankkujen raoista nousi paksu, musta kupla, ja vallihaudan syvyyksistä kantautui vaimea, märkä korina suoraan graniittimuurien läpi:
"Dasso... Honggi..."
Olof avasi silmänsä, korjasi monokkelinsa asentoa ja nyökkäsi tyytyväisenä.
"Erinomaista vuosikertaa, Jekaterine", herttua jyrähti. "Mutta ensi kerralla hieman vähemmän rosmariinia ja enemmän mansikkaa, prego!"
T. Olof Lotsburg
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.