Marraskuisen yön pimeys painoi Akryllin kartanon kivisiä muureja vasten kuin märkä lyijyviitta. Suuressa juhlasalissa kynttilöiden liekit lepattivat sinertävinä, ja raskas smetanan, kylmän tillin ja vanhan mahlavuodon haju leijui ilmassa. Seinällä seisovan kaappikellon viisarit olivat pysähtyneet mahdottomaan hoviaikaan 08:69 Uhr, ja vallihaudan syvyyksistä kantautui vaimea, luita täristävä korina.
Pöydän yläpäässä seisoi herttua Olof Lotsburg, sysimusta silinteri vinossa ja kultareunainen monokkeli silmäkuopassaan välähtäen. Hänen vierellään seisoi hänen isänsä veli, iäkäs ja arpinen Bengt vom Lotsburg, jonka preussilainen sotilastakki haisi ruudilta ja vanhalta vereltä. Bengt nojasi raskaaseen ratsuväen miekkaansa, katse kylmänä kuin pohjoinen viima.
"Koko laakso vajoaa liejuun, Olof", Bengt murahti käheällä äänellään. "Mutta Lotsburgin suku ei taivu ilman taistelua."
Ovenpielessä paraatiasennossa seisova hovimestari Rikhard Grunwald iski messinkilyhtynsä kantapäänsä viereen. Vanha eversti piti leukansa pystyssä, vaikka hänen harmaissa silmissään heijastuivat Waterloon kauhut.
Pöydän ääreen oli kokoontunut myös seurapiirien erikoisin ja pelottomin naisnelikko. Alabasterinkalpea herttuatar Jekaterine istui selkä suorana mustassa silkkikorsetissaan, täydellisen tyynenä kuin jääkuningatar. Hänen oikealla puolellaan istui Anitra de Toulouse-Lautrec, joka pyöritteli sormissaan kristallista absinttilasia katsoen tilannetta taiteilijan kylmällä uteliaisuudella. Vastapäätä heitä Maya von Nackenburg kiristi mustia ratsastushansikkaitaan pirullinen hymy huulillaan, samalla kun Lady Hopkins tarkasteli tilannetta lornettinsa läpi ja pyyhkäisi suupieltään emeraldinvihreällä servietillä.
"Onpa kovin rahvaanomainen meteli", Lady Hopkins totesi kuivasti. "Aivan kuin joku raapisi kartanon perustuksia."
"Se on vallihaudan olento", Maya von Nackenburg naurahti matalasti. "Ja se näyttää olevan nälkäinen."
Silloin salin raskas tammiovi lensi auki. Kynnyksellä seisoi sheriffi Gus Willberg, raskaaseen villakangastakkiin pukeutunut haudanetsijä ja järjestyksenvalvoja. Hänen vyöllään tikitti hopeinen taskukello, ja hänen kädessään lepäsi asgardilaisesta teräksestä taottu nuija.
"Aika on lopussa, Lotsburg", Gus Willberg lausui hautajaismaisen kylmällä äänellä. "Hemlockmetsän varjot ovat ylittäneet rajan. Ne vaativat teitä luovuttamaan kartanon avaimet, suvun perintöaseet ja tämän salin."
Koko huone tuntui pidättävän hengitystään. Ikivanhojen ikkunaruutujen takaa alkoi nousta paksua, harmaata sumua, ja lattialankkujen raoista tursusi mustaa, piimältä ja mädältä lihalta löyhkäävää mutaa.
Jekaterine ei räpäyttänyt silmiäänkään. Hän nosti kalpean kätensä, laski sormensa pöydän ylle ja naputti sitä purppuraisilla kynsillään. Ne olivat hyvin manikyroidut kynnet.
"Akryllissa ei neuvotella mudan kanssa. Eikä täällä luovuteta mitään."
Anitra de Toulouse-Lautrec kohotti lasinsa maljaksi pimeydelle. "Siinä tapauksessa
iho, jonka keskellä pyöri kolme silmäluometonta silmämunaa. Ne tarkensivat lasittuneen, pohjattoman katseensa suoraan pöydän ääressä istuviin naisiin.
Sen takana laahusti kymmeniä muita. Niillä oli Akryllin vanhojen palvelijoiden ja unohdettujen sukulaisten kasvot, mutta niiden niskat olivat vääntyneet luonnottomaan 27,3 asteen kulmaan ja niiden silmäkuopista valui kuivaa, mustaa multaa. Ne eivät hengittäneet, mutta niiden kurkuista nousi satojen hukkuneiden yhteinen, märkä korina:
"Prego... pöytä on katettu..."
Hovimestari Rikhard Grunwald ei perääntynyt. Vanha eversti nosti piilukkopistoolinsa ja laukaisi suoraan etummaisen olennon rintaan. Ruudinsavu repi ilmaa, ja lyijy löi hahmon viitan riekaleiksi, mutta reiästä ei vuotanut verta vain kuivaa, verensekaista sahanpurua ja vihreää itiöpölyä, joka jäi leijumaan ilmaan täysin liikkumattomana.
"Lyijy menee läpi kuin sumusta!" Grunwald huusi, ja ensimmäistä kertaa sitten Waterloon mudan vanhan sotilaan äänessä kuului puhdas, eläimellinen kauhu.
Sheriffi Gus Willberg astui eteenpäin, puristi asgardilaisesta teräksestä taotun nuijansa vartta rystyset valkoisina ja iski sillä maasta nousevaa, piikkien ja mädän peittämää lonkeroa. Nuija murskasi aineen, mutta musta lieju tarttui sheriffin villakangastakkiin ja alkoi kiivetä ylöspäin kuin nälkäinen varjo. Willbergin taskukello vyöllä päästi äänen "MIMORAUM, MAMORAUM", kuin jokin saatanallinen soittorasia. Ajuri Torbjörn Mössö-Örkki laski housuihinsa. Nyt on Piru irti.
Silloin Lady Hopkins pudotti imukkeensa ynnä pikarinsa. Savuke sammui murtuen ja absinttilasi särkyi kivilattialle, eikä hän edes katsonut alas. Hänen katseensa oli nauliutunut juhlasalin nurkkaan, missä paksu graniittimuuri oli alkanut pullistua sisäänpäin ei kuin murtuva seinä, vaan kuin jättiläismäisen, kuumeisen keuhkon kylki. Kivestä työntyi esiin kymmeniä harmaita, lihattomia sormia, jotka raapivat tyhjää ilmaa.
"Olof", Lady Hopkins kuiskasi, ja kaikki kuiva ironia oli kuollut hänen äänestään. "Se ei tule ovesta. Se on itse talo."
Pöydän yläpäässä seisoi herttua Olof Lotsburg, sysimusta silinteri vinossa ja kultareunainen monokkeli silmäkuopassaan välähtäen. Hänen vierellään seisoi hänen isänsä veli, iäkäs ja arpinen Bengt vom Lotsburg, jonka preussilainen sotilastakki haisi ruudilta ja vanhalta vereltä. Bengt nojasi raskaaseen ratsuväen miekkaansa, katse kylmänä kuin pohjoinen viima.
"Koko laakso vajoaa liejuun, Olof", Bengt murahti käheällä äänellään. "Mutta Lotsburgin suku ei taivu ilman taistelua."
Ovenpielessä paraatiasennossa seisova hovimestari Rikhard Grunwald iski messinkilyhtynsä kantapäänsä viereen. Vanha eversti piti leukansa pystyssä, vaikka hänen harmaissa silmissään heijastuivat Waterloon kauhut.
Pöydän ääreen oli kokoontunut myös seurapiirien erikoisin ja pelottomin naisnelikko. Alabasterinkalpea herttuatar Jekaterine istui selkä suorana mustassa silkkikorsetissaan, täydellisen tyynenä kuin jääkuningatar. Hänen oikealla puolellaan istui Anitra de Toulouse-Lautrec, joka pyöritteli sormissaan kristallista absinttilasia katsoen tilannetta taiteilijan kylmällä uteliaisuudella. Vastapäätä heitä Maya von Nackenburg kiristi mustia ratsastushansikkaitaan pirullinen hymy huulillaan, samalla kun Lady Hopkins tarkasteli tilannetta lornettinsa läpi ja pyyhkäisi suupieltään emeraldinvihreällä servietillä.
"Onpa kovin rahvaanomainen meteli", Lady Hopkins totesi kuivasti. "Aivan kuin joku raapisi kartanon perustuksia."
"Se on vallihaudan olento", Maya von Nackenburg naurahti matalasti. "Ja se näyttää olevan nälkäinen."
Silloin salin raskas tammiovi lensi auki. Kynnyksellä seisoi sheriffi Gus Willberg, raskaaseen villakangastakkiin pukeutunut haudanetsijä ja järjestyksenvalvoja. Hänen vyöllään tikitti hopeinen taskukello, ja hänen kädessään lepäsi asgardilaisesta teräksestä taottu nuija.
"Aika on lopussa, Lotsburg", Gus Willberg lausui hautajaismaisen kylmällä äänellä. "Hemlockmetsän varjot ovat ylittäneet rajan. Ne vaativat teitä luovuttamaan kartanon avaimet, suvun perintöaseet ja tämän salin."
Koko huone tuntui pidättävän hengitystään. Ikivanhojen ikkunaruutujen takaa alkoi nousta paksua, harmaata sumua, ja lattialankkujen raoista tursusi mustaa, piimältä ja mädältä lihalta löyhkäävää mutaa.
Jekaterine ei räpäyttänyt silmiäänkään. Hän nosti kalpean kätensä, laski sormensa pöydän ylle ja naputti sitä purppuraisilla kynsillään. Ne olivat hyvin manikyroidut kynnet.
"Akryllissa ei neuvotella mudan kanssa. Eikä täällä luovuteta mitään."
Anitra de Toulouse-Lautrec kohotti lasinsa maljaksi pimeydelle. "Siinä tapauksessa
iho, jonka keskellä pyöri kolme silmäluometonta silmämunaa. Ne tarkensivat lasittuneen, pohjattoman katseensa suoraan pöydän ääressä istuviin naisiin.
Sen takana laahusti kymmeniä muita. Niillä oli Akryllin vanhojen palvelijoiden ja unohdettujen sukulaisten kasvot, mutta niiden niskat olivat vääntyneet luonnottomaan 27,3 asteen kulmaan ja niiden silmäkuopista valui kuivaa, mustaa multaa. Ne eivät hengittäneet, mutta niiden kurkuista nousi satojen hukkuneiden yhteinen, märkä korina:
"Prego... pöytä on katettu..."
Hovimestari Rikhard Grunwald ei perääntynyt. Vanha eversti nosti piilukkopistoolinsa ja laukaisi suoraan etummaisen olennon rintaan. Ruudinsavu repi ilmaa, ja lyijy löi hahmon viitan riekaleiksi, mutta reiästä ei vuotanut verta vain kuivaa, verensekaista sahanpurua ja vihreää itiöpölyä, joka jäi leijumaan ilmaan täysin liikkumattomana.
"Lyijy menee läpi kuin sumusta!" Grunwald huusi, ja ensimmäistä kertaa sitten Waterloon mudan vanhan sotilaan äänessä kuului puhdas, eläimellinen kauhu.
Sheriffi Gus Willberg astui eteenpäin, puristi asgardilaisesta teräksestä taotun nuijansa vartta rystyset valkoisina ja iski sillä maasta nousevaa, piikkien ja mädän peittämää lonkeroa. Nuija murskasi aineen, mutta musta lieju tarttui sheriffin villakangastakkiin ja alkoi kiivetä ylöspäin kuin nälkäinen varjo. Willbergin taskukello vyöllä päästi äänen "MIMORAUM, MAMORAUM", kuin jokin saatanallinen soittorasia. Ajuri Torbjörn Mössö-Örkki laski housuihinsa. Nyt on Piru irti.
Silloin Lady Hopkins pudotti imukkeensa ynnä pikarinsa. Savuke sammui murtuen ja absinttilasi särkyi kivilattialle, eikä hän edes katsonut alas. Hänen katseensa oli nauliutunut juhlasalin nurkkaan, missä paksu graniittimuuri oli alkanut pullistua sisäänpäin ei kuin murtuva seinä, vaan kuin jättiläismäisen, kuumeisen keuhkon kylki. Kivestä työntyi esiin kymmeniä harmaita, lihattomia sormia, jotka raapivat tyhjää ilmaa.
"Olof", Lady Hopkins kuiskasi, ja kaikki kuiva ironia oli kuollut hänen äänestään. "Se ei tule ovesta. Se on itse talo."
Vastaukset 2
Vanhimmat
Maya von Nackenburg päästi ohuen, kuristetun henkäyksen, kun hänen jalkojensa juuresta nousi musta, käärmemäinen juuri ja kietoutui hänen nilkkansa ympärille jääkylmänä silmukkana, joka poltti ihon läpi suoraan luuhun. Anitra de Toulouse-Lautrec veti keuhkonsa täyteen mädän ja rikin katkuista ilmaa ja päästi ilmoille niin korkean, luonnottoman sopraanoäänen, että ikkunalasit särähtivät halki mutta pimeys ruutujen takana ei väistynyt. Sieltä tuijotti sisään yksi ainoa, suunnaton silmä, suurempi kuin koko salin päätyseinä.
Herttua Olof Lotsburg perääntyi selkä edellä kohti pöydän päätä, hopeinen upseerisapeli yhä kohotettuna, mutta hänen kätensä tärisi nyt niin rajusti, että terä kilisi hänen hampaitaan vasten. Kultareunainen monokkeli heijasti kymmeniä kalpeita, silmäluomettomia kasvoja, jotka liukuivat ilmassa suoraan häntä kohti koskettamatta lattiaa.
Ainoa, joka ei ollut liikahtanut tuumaakaan, oli herttuatar Jekaterine.
Hän istui yhä tuolillaan selkä suorana, alabasterinkalpeat kasvot täysin liikkumattomina, kun karmiininpunainen home kiipesi jo pöydänjalkoja pitkin kohti hänen mustaa samettihamettaan ja nuoli hänen nyörisaappaittensa varsia.
Maya von Nackenburg purskahti hysteeriseen, parkuvaan itkuun, joka katkesi yhtäkkiä, kun hänen jalkojensa juuresta nousi musta, käärmemäinen juuri ja kietoutui hänen nilkkansa ympärille jääkylmänä silmukkana. Anitra de Toulouse-Lautrec ei perääntynyt; hän veti keuhkonsa täyteen mädän ja rikin katkuista ilmaa ja päästi ilmoille niin korkean, luonnottoman sopraanoäänen, että lähimmät aaveet jähmettyivät paikoilleen ja ikkunalasit särähtivät halki mutta pimeys ikkunoiden takana ei väistynyt. Sieltä tuijotti sisään yksi ainoa, suunnaton silmä, suurempi kuin koko juhlasalin päätyseinä.
Herttua Olof Lotsburg perääntyi selkä edellä kohti pöydän päätä, hopeinen upseerisapeli yhä kohotettuna, mutta hänen kätensä tärisi nyt hallitsemattomasti. Kultareunainen monokkeli heijasti kymmeniä kalpeita, silmäluomettomia kasvoja, jotka liukuivat ilmassa suoraan häntä kohti koskettamatta lattiaa.
Ainoa, joka ei ollut liikahtanut tuumaakaan, oli
Ainoa, joka ei ollut liikahtanut tuumaakaan, oli herttuatar Jekaterine.
Hän istui yhä tuolillaan selkä suorana, alabasterinkalpeat kasvot täysin liikkumattomina, kun karmiininpunainen home kiipesi jo pöydänjalkoja pitkin kohti hänen mustaa silkkikorsettiaan ja kynnyksellä seisova moninivelinen hirvitys avasi suuttomat kasvonsa paljastaen tuhansia neulanteräviä hampaita.
Jekaterine laski purppuraisilla kynsillä koristellut sormensa hitaasti pöydän pinnalle, katsoi suoraan kohti kynnyksellä vellovaa epäpyhää pimeyttä ja lausui hiljaa, jääkylmällä äänellä:
"Grunwald. Sulkekaa silmänne. Kukaan teistä ei ole vielä nähnyt, mitä Vigorosan veri herättää, kun se saa rosmariiniomelettia. "Lempo teidät periköön, Torbjörn, jos vielä kerrankin yritätte korvata rosmariinin jättiputkella!", huusi herttuatar Jekaterine Eishof silmät leiskuen.
Kirjoittanut Olof Lotsburg, Akryllin herttua, Armon vuonna 1926. XIII/11/1926 Freitag. Bitte und prego.