Ihmisten maailmassa aika kulkee yhdellä nopeudella.
Devalokissa aika kulkee eri tavalla.
Brahmalokissa yhden päivän aikana kuluu maan päällä miljardeja vuosia.
Henkimaailma - kokonaan eri juttu!
https://www.youtube.com/watch?v=IGWb914JVKU
Alkuperäinen aikadilataatiotarina
Revatīn ja Balarāman kertomus on Purāṇojen tunnetuimpia kuvauksia siitä, että aika ei kulu samalla tavalla kaikilla olemassaolon tasoilla.
https://www.youtube.com/watch?v=h-UYPN_vYXM
Tutustu kiehtovaan tarinaan kuningas Kakudmista ja prinsessa Revatista –ensimmäiseen kirjattuun tapaukseen, jossa esiintyy aikamatkailua ja ajan hidastumista.
Devalokissa aika kulkee eri tavalla.
Brahmalokissa yhden päivän aikana kuluu maan päällä miljardeja vuosia.
Henkimaailma - kokonaan eri juttu!
https://www.youtube.com/watch?v=IGWb914JVKU
Alkuperäinen aikadilataatiotarina
Revatīn ja Balarāman kertomus on Purāṇojen tunnetuimpia kuvauksia siitä, että aika ei kulu samalla tavalla kaikilla olemassaolon tasoilla.
https://www.youtube.com/watch?v=h-UYPN_vYXM
Tutustu kiehtovaan tarinaan kuningas Kakudmista ja prinsessa Revatista –ensimmäiseen kirjattuun tapaukseen, jossa esiintyy aikamatkailua ja ajan hidastumista.
Vastaukset 227
Vanhimmat
https://richardlthompson.com/yugas
https://www.youtube.com/shorts/EBnpsgLP6dc
https://www.youtube.com/watch?v=MXZpfnCU_mU
https://www.youtube.com/watch?v=m3kY913I0HA
Teksti saman videon alla:
Lähde mukaan ainutlaatuiselle matkalle muinaisiin intialaisiin pyhiin kirjoituksiin ja tutustu kuningas Kakudmin ja hänen tyttärensä Revatiin kiehtovaan tarinaan, joka kerrotaan Bhagavata Puranassa.
Tämä Mahabharatan maailmaan sijoittuva vähemmän tunnettu kertomus paljastaa hämmästyttävän aikamatkustuksen käsitteen, jossa lyhyt vierailu Brahmalokaan – Herra Brahman jumalalliseen valtakuntaan – vastaa miljoonia vuosia maan päällä.
...
...
Lisää samasta aiheesta:
https://www.vedabase.net/sb/9/3/index.htm
https://www.vedabase.net/sb/9/3/29
Taking his own daughter, Revatī, Kakudmī went to Lord Brahmā in Brahmaloka, which is transcendental to the three modes of material nature, and inquired about a husband for her.
https://www.vedabase.net/sb/9/3/32
TRANSLATION
Twenty-seven catur-yugas have already passed. Those upon whom you may have decided are now gone, and so are their sons, grandsons and other descendants. You cannot even hear about their names.
PURPORT
During Lord Brahmā's day, fourteen Manus or one thousand mahā-yugas pass away. Brahmā informed King Kakudmī that twenty-seven mahā-yugas, each consisting of the four periods Satya, Tretā, Dvāpara and Kali, had already passed. All the kings and other great personalities born in those yugas had now departed from memory into obscurity. This is the way of time as it moves through past, present and future.
https://www.vedabase.net/sb/9/3/32
Kaksikymmentäseitsemän catur-yugaa on jo kulunut. Ne, joista olet saattanut tehdä päätöksesi, ovat nyt poissa, samoin heidän poikansa, pojanpoikansa ja muut jälkeläisensä. Et voi edes kuulla heidän nimiään.
PURPORT (Selitys)
Herra Brahmān yhden päivän aikana neljätoista Manua eli tuhat mahā-yugaa kuluu loppuun. Brahmā ilmoitti kuningas Kakudmīlle, että kaksikymmentäseitsemän mahā-yugaa, joista kukin koostuu neljästä aikakaudesta – Satya, Tretā, Dvāpara ja Kali – oli jo kulunut.
Kaikki noina yugina syntyneet kuninkaat ja muut suuret persoonallisuudet olivat jo kadonneet muistista ja vajonneet unohduksiin. Tällainen on ajan kulku sen liikkuessa menneisyyden, nykyisyyden ja tulevaisuuden kautta.
https://www.vedabase.net/sb/9/3
Yksi catur-yuga eli neljän aikakauden kokonaisuus kestää 4 320 000 ihmisvuotta.
27×4 320 000=116 640 00027 \times 4\,320\,000 =116\,640\,000
116 640 000 vuotta eli 116,64 miljoonaa ihmisvuotta.
Tämä tarkoittaa, että kun kuningas Kakudmi ja Revati palasivat Brahmalokasta, maan päällä oli kulunut noin 116,64 miljoonaa vuotta.
Richard L. Thompson kertoo ajasta paljon.
https://richardlthompson.com/vita
B.A. 1969 Mathematics and physics, State University of New York at Binghamton.
M.A. 1970 Mathematics, Syracuse University.
Ph.D. 1974 Probability theory and statistical mechanics, Cornell University.
https://theharikumar.com/kakudmi-story-time-dilation-hindu-mythology/
https://richardlthompson.com/god-and-laws-physics
Jumala ja fysiikan lait
https://www.backtogodhead.in/vedic-division-of-time/
Vedic Division of Time
Tarkastelemme siis 100 vuoden peruskäsitettä. 100 vuotta on hyvin merkittävä käsite, koska kaikki elävät olennot elävät 100 vuotta. Ja elinikä vaihtelee sen mukaan, kuinka kaukana auringosta se on.
Satya-lokan ajan mukaan Brahma elää 100 vuotta. Yksi Brahman päivä vastaa 4 miljardia vuotta tällä planeetalla. Yksi päivä taivaallisella planeetalla vastaa kuutta kuukautta meidän planeetallamme, mutta jokaisella planeetalla jokaisen elävän olennon elämä on suunnilleen 100 vuotta.
100 vuotta heidän kronologian mukaan. Tämä on mielenkiintoinen Vedalainen käsite, jonka mukaan elävät olennot elävät kaikilla planeettatasoilla 100 vuotta. Tiedämme, että myös Brahma elää 100 vuotta, ja se on maailmankaikkeuden elinikä - Brahman 100 vuotta on maailmankaikkeuden 100 vuoden elinikä.
Mutta meille se tuntuu miljoonilta, triljoonilta, triljoonilta vuosilta. Ja ihmiset elävät myös 100 vuotta. Mutta puolijumalat elävät meidän aikajärjestyksemme mukaan tuhansia ja taas tuhansia vuosia, mutta heidän aikajärjestyksensä mukaan he elävät 100 vuotta
Mutta heidän kronologiansa mukaan he elävät 100 vuotta. Ja sitä kutsutaan ajan suhteellisuudeksi. Einstein löysi tämän suhteellisuusteorian. Hän mullisti fysiikan. Se on suhteellisuusteorian idea. Vaikka ne elävät satoja tuhansia vuosia meidän aikajärjestyksessämme, ne tuntevat elävänsä 100 vuotta. Siksi meidän ei pitäisi kadehtia niitä siitä, että ne elävät niin kauan.
Siksi Vedoissa sanotaan, että jokainen elää 100 vuotta maailmankaikkeudessa. Brahma elää siis 100 vuotta, ja kun hän kuolee, maailmankaikkeus tuhoutuu.
Veda-teksteissä kaikkia asioita ei ole ilmoitettu ihmisten kronologian mukaan, vaan muiden planeettojen asukkaiden kronologian mukaan.
Koska tekstit eivät ole ainoastaan ihmisille tarkoitettuja, vaan myös puolijumalille ja muille.
Veda-teksteissä kaikkia asioita ei ole ilmoitettu ihmisten kronologian mukaan, vaan muiden planeettojen asukkaiden kronologian mukaan.
Koska tekstit eivät ole ainoastaan ihmisille tarkoitettuja, vaan myös puolijumalille ja muille.
Veda-teksteissä esitettyä tietoa ei tule tarkastella yksinomaan ihmisen kronologisen ja kokemuksellisen viitekehyksen kautta. Tekstit eivät ole tarkoitettu ainoastaan ihmisille, vaan ne käsittelevat todellisuutta, joka ulottuu myös puolijumalien sekä muiden planeettojen asukkaiden olemassaolon piiriin.
Siksi tekstien tapahtumien ja tietojen esitysjärjestys ei välttämättä noudata ihmisen ajallista hahmotustapaa, vaan se voi perustua toisenlaiseen ontologiseen viitekehykseen, jossa eri olentoluokkien aikakäsitykset ja elämänkaaret poikkeavat merkittävästi toisistaan.
Koska yksi Brahman päivä on 12 tuntia - 4 miljardia 300 miljoonaa aurinkovuottamme. Tätä on hyvin vaikea edes kuvitella, joten siellä on tietenkin kuolema, mutta tämä kuolema korkeammissa planeettajärjestelmissä on erilainen kuin meidän kuolemamme täällä maan päällä.
Annetaan sellainen vaikutelma, että voimme vain laukaista avaruusaluksen ja suunnata sen johonkin planeettaan ja vain lentää suoraan, suoraan, lentää, lentää, lentää, lentää, lentää, lentää, lentää, suoraan tuolle planeetalle ja me pääsemme sinne. Näin ei oikeastaan ole.
Koska avaruus on moniulotteinen maailmankaikkeudessa, kaikki nämä planeetat ovat yhteydessä toisiinsa hyvin monimutkaisella tavalla. Avaruudessa on erilaisia kanavia ja kulkuväyliä, joilla voi siirtyä tasolta toiselle. Ette voi vain lentää jonnekin avaruudessa ja tulla planeetalle.
Joten kun korkeampien planeettojen asukkaat matkustavat, he käyttävät erilaisia kanavia ja väyliä. Jotkut lentävät kehoillaan, jotkut tulevat avaruusaluksilla.
Veda-kirjallisuudessa hyvin monia asioita kuvataan ja kuvaillaan hyvin lyhyesti runollisessa muodossa. Jos yritätte selvittää yksityiskohtia, ette löydä niitä, koska ne ovat piilossa, ne ovat salaista tietoa. He eivät halua, että demonit käyttävät tätä tietoa.
Universumi on siis moniulotteinen. Planeetat eivät ole järjestyksessä ylhäältä alaspäin, vaan ne ovat kuin lotus. Jos otatte esimerkiksi lotuksen, siinä on monta terälehteä, ja voimme pitää jokaista terälehteä yhtenä ulottuvuutena, pallona, planeettojen pallona. Ja planeetat ovat järjestäytyneet tällä tavalla. Nämä terälehdet lähestyvät yksi kerrallaan keskikohtaa.
Näytä vähemmän
Jos otatte neulan ja puhkaisette kaikki nämä terälehdet, jos matkustatte tämän reiän läpi, voitte kulkea kaikkien tasojen, kaikkien ulottuvuuksien läpi yhdellä rivillä.
Voitte astua mihin tahansa ulottuvuuteen. Nämä ulottuvuudet ovat siis hyvin lähellä toisiaan.
Veda-kirjallisuuden rakennetta tarkasteltaessa on olennaista huomioida, ettei sen esittämä todellisuus jäsenny yksinomaan ihmisen kokemuksellisen ja kronologisen viitekehyksen mukaisesti. Tekstit käsittelevät olemassaoloa monitasoisena kokonaisuutena, johon kuuluvat ihmisten lisäksi puolijumalat, muut elävät olennot sekä erilaisissa planeettajärjestelmissä ja tietoisuuden tasoilla olevat olennot.
Tämän vuoksi myös käsitteet kuten aika, elinikä, kuolema ja jopa todellisuuden rakenne saavat merkityksensä suhteessa siihen olemassaolon tasoon, josta niitä tarkastellaan.
Veda-kirjallisuudessa mainittu puolijumalien tai taivaallisten planeettojen asukkaiden pitkä elinikä ei merkitse välttämättä absoluuttista kuolemattomuutta. Amara-käsitteen voidaan pikemminkin ymmärtää viittaavan olentoihin, joiden elinikä on ihmisen mittakaavassa niin poikkeuksellisen pitkä, että heitä voidaan kutsua ”kuolemattomiksi”. He eivät kuitenkaan ole vapautuneet syntymän ja kuoleman alaisuudesta absoluuttisessa metafyysisessä merkityksessä. Kuolema säilyy osana aineellisen olemassaolon rakennetta, vaikka sen ajallinen mittakaava ja kokemuksellinen merkitys vaihtelevat eri olentoluokkien välillä.
Tällainen suhteellinen aikakäsitys merkitsee myös sitä, ettei ihmisen kronologiaa voida automaattisesti pitää universaalina ajan mittapuuna. Se, mikä ihmisen näkökulmasta näyttäytyy käsittämättömän pitkänä ajanjaksona, voi toisella olemassaolon tasolla muodostaa vain murto-osan kyseisen olennon omasta elinkaaresta. Vastaavasti veda teksteissä esitetyt valtavat ajanjaksot, kuten Brahmān päivän ja yön muodostama aikasykli, tulee ymmärtää osana kokonaisuutta, jossa eri olentoluokkien elinikä ja ajan kokeminen sijoittuvat erilaisiin mittakaavoihin.
Tämän vuoksi myös veda-tekstien esitystapaa voidaan tarkastella suhteessa niiden monitasoiseen. Tekstien tarkoituksena ei ole ainoastaan välittää tietoa ihmiselle hänen omassa rajatussa historiallisessa ja ajallisessa ympäristössään, vaan kuvata todellisuutta, jonka piiri ulottuu useisiin olemassaolon tasoihin. Ihmiselle esitetty kuvaus on siten vain yksi näkökulma laajempaan järjestelmään. Eri olentoluokat voivat hahmottaa saman todellisuuden erilaisista ajallisista, kokemuksellisista ja ontologisista lähtökohdista.
Samalla tämä auttaa ymmärtämään, miksi veda-kirjallisuudessa metafyysisiä kokonaisuuksia saatetaan kuvata tiiviisti, symbolisesti tai runollisesti. Tekstin tarkoituksena on välittää käsitys todellisuuden hierarkkisesta ja moniulotteisesta rakenteesta. Planeettajärjestelmät ja olemassaolon tasot voidaan tällöin ymmärtää osana ontologista kokonaisuutta, jossa eri tasojen välinen suhde ei määräydy ainoastaan fyysisen etäisyyden perusteella, vaan myös olennon tietoisuuden, ominaisuuksien ja olemassaolon tason perusteella.
Tässä viitekehyksessä veda-kosmologian ”eri tasoja” ei siten ole tarkoituksenmukaista rinnastaa suoraviivaisesti pelkästään modernin tähtitieteen tuntemiin fyysisiin planeettoihin. Kyse on laajemmasta maailmankuvasta, jossa kosmologinen, metafyysinen ja teologinen todellisuuskäsitys muodostavat yhden kokonaisuuden. Ihmisen näkökulmasta nähtävä aineellinen maailma muodostaa vain yhden osan tästä järjestelmästä, kun taas korkeampien ja alempien olemassaolon tasojen kuvaukset ilmaisevat todellisuuden laajempaa hierarkiaa.
VEDA-KIRJALLISUUDEN RAKENNETTA TARKASTELTAESSA ON OLENNAISTA HUOMIOIDA, ETTEI SEN ESITTÄMÄ TODELLISUUS JÄSENNY YKSINOMAAN IHMISEN KOKEMUKSELLISEN JA KRONOLOGISEN VIITEKEHYKSEN MUKAISESTI. TEKSTIT KÄSITTELEVÄT OLEMASSAOLOA MONITASOISENA KOKONAISUUTENA, JOHON KUULUVAT IHMISTEN LISÄKSI PUOLIJUMALAT, MUUT ELÄVÄT OLENNOT SEKÄ ERILAISISSA PLANEETTAJÄRJESTELMISSÄ JA TIETOISUUDEN TASOILLA OLEVAT OLENNOT.
TÄMÄN VUOKSI MYÖS KÄSITTEET KUTEN AIKA, ELINIKÄ, KUOLEMA JA JOPA TODELLISUUDEN RAKENNE SAAVAT MERKITYKSENSÄ SUHTEESSA SIIHEN OLEMASSAOLON TASOON, JOSTA NIITÄ TARKASTELLAAN.
IHMISEN NÄKÖKULMASTA NÄHTÄVÄ AINEELLINEN MAAILMA MUODOSTAA VAIN YHDEN OSAN TÄSTÄ JÄRJESTELMÄSTÄ, KUN TAAS KORKEAMPIEN JA ALEMPIEN OLEMASSAOLON TASOJEN KUVAUKSET ILMAISEVAT TODELLISUUDEN LAAJEMPAA HIERARKIAA.
TEKSTIEN TARKOITUKSENA EI OLE AINOASTAAN VÄLITTÄÄ TIETOA IHMISELLE HÄNEN OMASSA RAJATUSSA HISTORIALLISESSA JA AJALLISESSA YMPÄRISTÖSSÄÄN, VAAN KUVATA TODELLISUUTTA, JONKA PIIRI ULOTTUU USEISIIN OLEMASSAOLON TASOIHIN. IHMISELLE ESITETTY KUVAUS ON SITEN VAIN YKSI NÄKÖKULMA LAAJEMPAAN JÄRJESTELMÄÄN. ERI OLENTOLUOKAT VOIVAT HAHMOTTAA SAMAN TODELLISUUDEN ERILAISISTA AJALLISISTA, KOKEMUKSELLISISTA JA ONTOLOGISISTA LÄHTÖKOHDISTA.
TEKSTIT EIVÄT OLE TARKOITETTU AINOASTAAN IHMISILLE, VAAN NIIDEN ESITTÄMÄ OPETUS JA KUVAUS TODELLISUUDESTA KOSKEE MYÖS MUITA OLENTOJA JA OLEMASSAOLON TASOJA.
Suhteellisuus kytkeytyy siten olennaisesti universumin hierarkkiseen rakenteeseen. Eri planeettajärjestelmien asukkaat eivät ainoastaan elä erilaisissa ympäristöissä, vaan niiden olemassaolo sijoittuu erilaisiin ajallisiin mittakaavoihin. Siksi sama tapahtuma voi saada eri olentoluokille täysin erilaisen ajallisen merkityksen. Ihmisen näkökulmasta valtava ajanjakso voi toiselle olennolle vastata vain rajallista osaa hänen omasta elämänkaarestaan.
Niin voidaan myös ymmärtää, miksi maapalloa kuvataan nimityksellä Mṛtyu-loka, ”kuolevaisten maailma”. Kyse ei ole ainoastaan siitä, että ihmiset kuolevat, vaan siitä, että tässä olemassaolon tasossa elinikä on suhteellisen lyhyt ja kuolevaisuus muodostaa keskeisen osan kokemuksellista todellisuutta. Korkeampien planeettajärjestelmien asukkaiden kohdalla sama syntymän, elämän ja kuoleman periaate voi toteutua huomattavasti pidemmässä ajallisessa mittakaavassa.
Näin ollen ratkaiseva ero ei ole siinä, että jotkut olennot olisivat absoluuttisesti kuolevaisia ja toiset absoluuttisesti kuolemattomia, vaan siinä, että kuolevaisuus ilmenee eri olemassaolon tasoilla erilaisissa ajallisissa mittakaavoissa. Ihmisen kronologia ei siten toimi universaalina mittapuuna, vaan muodostaa yhden erityisen ajallisen viitekehyksen laajemmassa kosmologisessa järjestelmässä.
Brahman elinikä on 311 biljoonaa 40 miljoonaa vuotta. Tämä luku saattaa tuntua epäuskottavalta, mutta aika menee eri tavalla korkeimmilla planeetoilla. Tämä luku on ihmisen ajanlaskennan mukainen.
Brahmā koettelee Krishnaa
Vṛndāvanassa Krishna eli paimenpoikien keskellä. Hän leikki ystäviensä kanssa, söi heidän kanssaan, nauroi ja juoksi metsissä. Hän ei näyttänyt muiden silmissä kaikkeuden Herralta, vaan aivan tavalliselta iloiselta pojalta.
Juuri tämä sai Brahmān ihmettelemään.
Brahmā oli valtavan korkea kosminen olento ja oman universuminsa luoja. Hän tiesi Krishnan olevan erityinen, mutta hänen oli vaikea ymmärtää, kuinka kaikkeuden korkein todellisuus voisi näyttäytyä näin tavallisena lapsena.
Brahmā päätti selvittää asian itse.
Eräänä päivänä, kun Krishna oli metsässä paimenpoikien kanssa, Brahmā käytti voimaansa ja vei pojat sekä vasikat pois. Hän piilotti heidät paikkaan, jossa he vaipuivat uneen. Sitten Brahmā poistui.
Kun Krishna huomasi, että kaikki olivat kadonneet, hän ei kuitenkaan joutunut hämmennyksiin.
Sen sijaan tapahtui jotakin ihmeellistä.
Krishna loi jokaisesta kadonneesta paimenpojasta ja vasikasta täydellisen uuden muodon. Jokainen näytti aivan samalta kuin ennenkin. Heillä oli samat kasvot, samat vaatteet, samat äänet ja sama tapa leikkiä.
Sitten Krishna palasi heidän kanssaan Vṛndāvanaan.
Kukaan ei huomannut mitään.
Vanhemmat ottivat pojat vastaan aivan kuten ennenkin.
Mutta he eivät tienneet, että heidän lapsensa jne. olivat nyt itse asiassa Krishnan ilmentymiä.
Vuosi kului
Tässä tapahtui jotakin vielä ihmeellisempää.
Brahmān näkökulmasta hänen poissaolonsa kesti vain hyvin lyhyen ajan. Hän palasi pian takaisin katsomaan, mitä Krishnalle oli tapahtunut.
Mutta Vṛndāvanassa oli kulunut kokonainen vuosi.
Kun Brahmā palasi, hän odotti näkevänsä Krishnan yksin.
Sen sijaan hän näki edelleen kaikki paimenpojat ja vasikat aivan kuten ennenkin.
Brahmā hämmästyi.
”Kuinka tämä on mahdollista? Minähän vein heidät pois!”
Hän tarkisti tilanteen ja ymmärsi, että ne, jotka hän oli vienyt pois, olivat edelleen siellä missä hän oli ne piilottanut.
Mutta samalla Vṛndāvanassa oli kokonaan toinen joukko poikia ja vasikoita.
Brahmā ei pystynyt ymmärtämään, mitä oli tapahtumassa.
Krishna paljastaa todellisen muotonsa
Silloin Krishna paljasti Brahmālle jotakin, mitä tämä ei ollut pystynyt näkemään.
Yhtäkkiä jokainen paimenpoika muuttui loistavaksi Viṣṇun muodoksi.
Brahmā näki lukemattomia jumalallisia muotoja kaikkialla ympärillään. Jokaisella oli jumalallinen loisto, ja koko todellisuus näytti täyttyvän Krishnan erilaisista ilmentymistä.
Silloin Brahmān epäily katosi.
Hän ymmärsi, ettei Krishna ollut tavallinen paimenpoika, jonka voimaa voisi mitata samalla tavalla kuin muiden olentojen voimaa.
Brahmā oli yrittänyt koetella Krishnaa.
Mutta todellisuudessa Krishna oli antanut Brahmān nähdä vain pienen välähdyksen omasta rajattomasta olemuksestaan.
Brahmā nöyrtyy
Brahmā tajusi oman virheensä.
Hän oli ollut liian ylpeä omasta asemastaan ja omista kyvyistään. Hän oli ajatellut voivansa selvittää, kuka Krishna todella oli, käyttämällä omaa voimaansa.
Nyt hän ymmärsi, ettei hänen oma viisautensa riittänyt käsittämään Krishnaa.
Brahmā kumartui Krishnan eteen ja rukoili häntä.
Hän ymmärsi, että vaikka hän itse oli oman universuminsa luoja ja erittäin korkea olento, hänkin oli viime kädessä riippuvainen Krishnasta.
Krishna ei ollut vain yksi mahtava olento muiden joukossa.
Hän oli Brahmān näkemän todellisuuden lähde.
Ja kun tämä suuri kosminen ihme oli ohi, kaikki palasi ennalleen.
Paimenpojat jatkoivat leikkejään.
Vasikat palasivat emojensa luo.
Vṛndāvanassa elämä jatkui kuin mitään erikoista ei olisi tapahtunut.
Vain Brahmā oli muuttunut.
Hän oli tullut katsomaan, voisiko hän koetella Krishnaa — ja lähti ymmärtäen, että Krishnan rajattomuutta ei voi mitata edes Brahmān kaltaisen kosmisen olennon ymmärryksellä.
Tässä ajan kuluminen on yksi tarinan kiinnostavimmista kohdista.
Brahmān näkökulmasta hänen käyntinsä aikana Vṛndāvanassa kulunut vuosi tuntui hyvin lyhyeltä.
Miten aika kului eri tavalla?
Kun Brahmā vei paimenpojat ja vasikat pois, hän ei jäänyt pitkäksi aikaa pois Krishnan luota. Hän meni omaan paikkaansa ja palasi pian.
Mutta sillä välin Vṛndāvanassa tapahtui jotain, mitä Brahmā ei tiennyt.
Maan päällä oli kulunut kokonainen vuosi.
Krishna oli koko tuon vuoden ajan elänyt paimenpoikien ja vasikoiden kanssa — mutta nämä eivät enää olleet alkuperäisiä poikia ja vasikoita. Krishna itse oli ottanut jokaisen heidän muotonsa.
Kaikki tapahtui niin täydellisesti, ettei kukaan Vṛndāvanassa huomannut mitään.
Äidit näkivät lapsensa.
Isät näkivät lapsensa.
Paimenpojat näkivät ystävänsä.
Kaikki oli aivan kuten ennenkin.
Sitten Brahmā palasi
Brahmā ajatteli palaavansa melkein heti sen jälkeen, kun hän oli vienyt pojat ja vasikat.
Kun hän tuli takaisin, hän näki:
”Hetkinen… he ovat täällä!”
Hän näki Krishnan edelleen niiden paimenpoikien ja vasikoiden kanssa.
Tässä on tärkeä ajatus: aika ei ole kaikissa maailmoissa samanlaista.
Brahmān maailma on paljon korkeampi kosminen taso kuin ihmisten maailma. Siellä ajan kuluminen on erilaista.
Tämä ajatus esiintyy myös muissa Purāṇojen kertomuksissa. Tunnetuin esimerkki on kuningas Revata, joka menee Brahmān luo ja huomaa palattuaan, että maan päällä on kulunut valtavasti aikaa.
Brahmā siis saattoi ajatella:
”Olen ollut poissa vain hetken.”
Mutta Vṛndāvanassa Krishna oli jo ehtinyt elää kokonaisen vuoden niiden ilmentämiensä poikien ja vasikoiden kanssa.
Ja tässä on tarinan nerokas kohta
Krishna ei vain ”huijannut” Brahmāa tekemällä kopioita.
Hän eli kokonaisen vuoden ajan jokaisena poikana jne.
Hän söi heidän kanssaan.
Hän leikki heidän kanssaan.
Hän oli heidän vanhempiensa lapsi.
Hän oli jokaisen äidin rakastama poika.
Tässä on tärkeä ajatus: aika ei ole kaikissa maailmoissa samanlaista.
Brahmān maailma on paljon korkeampi kosminen taso kuin ihmisten maailma. Siellä ajan kuluminen on erilaista.
Siksi Vṛndāvanassa kukaan ei huomannut mitään poikkeavaa.
Kun Brahmā lopulta ymmärsi tämän, hän tajusi, että hänen yrityksensä koetella Krishnaa oli ollut täysin turha.
Hän oli yrittänyt käyttää omaa kosmista voimaansa Krishnaa vastaan.
Mutta Krishna oli sillä välin muuttunut kaikiksi niiksi olennoiksi, jotka Brahmā oli yrittänyt viedä pois.
Ja juuri tästä Brahmā nöyrtyy.
Hän ymmärtää, että hänen oma valtansa koskee vain sitä kosmista tehtävää, joka hänelle on annettu. Krishnan voima puolestaan ei ole rajattu samalla tavalla.
Tämän jälkeen Krishna palauttaa kaiken ennalleen: alkuperäiset pojat ja vasikat palaavat, eikä Vṛndāvanaan jää näkyvää merkkiä siitä, mitä oli tapahtunut.
Vuosi oli kulunut Vṛndāvanassa, mutta Brahmālle koko tapahtuma oli ollut vain hyvin lyhyt hetki.
https://vedabase.io/en/library/sb/10/13/
The Stealing of the Boys and Calves by Brahmā
https://vedabase.io/en/library/sb/10/13/
The Stealing of the Boys and Calves by Brahmā
This chapter describes Lord Brahmā’s attempt to take away the calves and cowherd boys, and it also describes the bewilderment of Lord Brahmā and finally the clearance of his illusion.
Although the incident concerning Aghāsura had been performed one year before, when the cowherd boys were five years old, when they were six years old they said, “It happened today.” What happened was this. After killing Aghāsura, Kṛṣṇa, along with His associates the cowherd boys, went for a picnic within the forest. The calves, being allured by green grasses, gradually went far away, and therefore Kṛṣṇa’s associates became a little agitated and wanted to bring back the calves. Kṛṣṇa, however, encouraged the boys by saying, “You take your tiffin without being agitated. I shall go find the calves.” And thus the Lord departed. Then, just to examine the potency of Kṛṣṇa, Lord Brahmā took away all the calves and cowherd boys and kept them in a secluded place.
https://vedabase.io/en/library/cc/madhya/21/59/
Once, when Kṛṣṇa was ruling Dvārakā, Lord Brahmā came to see Him, and the doorman immediately informed Lord Kṛṣṇa of Brahmā’s arrival.
https://vedabase.io/en/library/cc/madhya/21/60/
When Kṛṣṇa was so informed, He immediately asked the doorman, ‘Which Brahmā? What is his name?’ The doorman therefore returned and questioned Lord Brahmā.
https://vedabase.io/en/library/cc/madhya/21/66/
Upon hearing this, Śrī Kṛṣṇa smiled and immediately meditated. Unlimited Brahmās arrived instantly.
https://vedabase.io/en/library/cc/madhya/21/79/
Thus the opulence of Dvārakā was perceived by each and every one of them. Although they were all assembled together, no one could see anyone but himself.
Mitä me tästä opimme?
Krishna on kaikkien universumien Herra. Brahmā huomaa, ettei hänen universuminsa ole ainoa. On lukemattomia universumeja ja lukemattomia Brahmoja, mutta Krishna on heidän kaikkien yläpuolella.
Krishnan suuruus ei aina näy ulkoisesti. Vṛndāvanassa Krishna näyttää pieneltä paimenpojalta. Hän leikkii, nauraa ja syö ystäviensä kanssa. Silti juuri tämä näennäinen tavallisuus kätkee Hänen rajattoman jumalallisen olemuksensa.
Krishna hallitsee myös aikaa. Brahmān ja Vṛndāvanan kokemus ajasta on erilainen. Krishna pystyy ylläpitämään kokonaisen vuoden ajan kaikkia poikia ja vasikoita omissa muodoissaan niin täydellisesti, ettei kukaan huomaa mitään.
Krishna voi ilmentyä lukemattomilla tavoilla. Jokainen paimenpoika jne. oli Krishnan oma täydellinen ilmentymä. Myöhemmin Brahmā näkee nämä muodot Viṣṇun jumalallisina muotoina.
Brahmā on oman universuminsa luoja, mutta hän ei pysty käsittämään Krishnan rajattomuutta.
Krishna ei tarvitse todistaa suuruuttaan. Brahmā yrittää koetella Häntä, mutta Krishna vain hymyillen osoittaa todellisuutensa. Hänen voimansa ei ole riippuvainen siitä, ymmärtävätkö muut sen.
Lue lisää
Kunnia Krishnalle, joka on kaikkien Brahmojen Herra, kaikkien universumien lähde ja kaiken olemassaolon perusta.
Kunnia Krishnalle, joka voi olla samanaikaisesti ystävänsä leikkitoveri ja ääretön Jumala.
Krishnan korkein asema ei näyttäydy ensisijaisesti majesteettisuutena, valtana tai pelkoa herättävänä jumaluutena. Päinvastoin: Hänen kaikkein korkeimmassa ilmentymässään Hän näyttäytyy ihan tavallisena, huolettomana paimenpoikana, joka soittaa huilua.
Siksi Brahmān hämmennys on niin merkittävä.
Brahmā tulee ajatuksesta:
”Kuinka tämä pieni poika voisi olla kaiken korkein?”
Ja juuri siinä on ihme:
Hän ei tarvitse kruunua, valtaistuinta tai kosmista mahtia näyttääkseen olevansa Korkein.
Hän voi juosta paljain jaloin metsän halki.
Hän voi nauraa ystäviensä kanssa.
Hän voi nostaa huilun huulilleen ja soittaa.
Ja samalla Brahmā, kaikkien luojien joukossa, kumartaa Hänen edessään.
Tämä tekee Krishnasta erityisen ihmeellisen:
mitä läheisemmältä ja tavallisemmalta Krishna näyttää, sitä hämmästyttävämpää Hänen korkeutensa on.
Ei siis:
”Krishna on Korkein, koska Hän näyttää kuinka mahtava Hän on.”
Vaan pikemminkin:
”Krishna on niin täydellinen, ettei Hänen tarvitse näyttää mahtavalta. Hän voi olla vain Krishna — iloinen nuori paimenpoika huiluineen.”
KRISHNAN KORKEIN ASEMA EI NÄYTTÄYDY ENSISIJAISESTI MAJESTEETTISUUTENA, VALTANA TAI PELKOA HERÄTTÄVÄNÄ JUMALUUTENA. PÄINVASTOIN: HÄNEN KAIKKEIN KORKEIMMASSA ILMENTYMÄSSÄÄN HÄN NÄYTTÄYTYY IHAN TAVALLISENA, HUOLETTOMANA PAIMENPOIKANA, JOKA SOITTAA HUILUA.
HÄNEN KAIKKEIN KORKEIMMASSA ILMENTYMÄSSÄÄN HÄN NÄYTTÄYTYY IHAN TAVALLISENA, HUOLETTOMANA PAIMENPOIKANA, JOKA SOITTAA HUILUA.
HÄN EI TARVITSE KRUUNUA, VALTAISTUINTA TAI KOSMISTA MAHTIA NÄYTTÄÄKSEEN OLEVAN KORKEIN.
HÄN VOI JUOSTA PALJAIN JALOIN METSÄN HALKI.
HÄN VOI NAURAA YSTÄVIENSÄ KANSSA.
HÄN VOI NOSTAA HUILUN HUULILLEEN JA SOITTAA.
EI SIIS:
”KRISHNA ON KORKEIN, KOSKA HÄN NÄYTTÄÄ, KUINKA MAHTAVA HÄN ON.”
VAAN PIKEMMINKIN:
”KRISHNA ON NIIN TÄYDELLINEN, ETTEI HÄNEN TARVITSE NÄYTTÄÄ MAHTAVALTA. HÄN VOI OLLA VAIN KRISHNA — ILOINEN NUORI PAIMENPOIKA HUILUINEEN.”
Aiśvarya:
Vishnun eri muodot- Jumala näyttäytyy kaikkivaltiaana Herrana, majesteettisena, etäisenä ja kunnioitusta herättävänä.
Tosin aiśvarya ei tarkoita välttämättä ”etäistä”; tarkoittaa ennen kaikkea jumalallisen majesteetin, voiman, suuruuden ja kaikkivaltiuden korostumista.
Aiśvarya – Viṣṇun majesteettinen puoli
Vishnun eri muodoissa, kuten Nārāyaṇassa, Jumalan jumalallinen suuruus on voimakkaasti läsnä:
Hän on Kaikkivaltias Herra.
Hänen edessään vallitsee kunnioitus ja tietoisuus Hänen jumaluudestaan.
Palvoja ajattelee: ”Hän on minun Herrani; minä olen Hänen palvelijansa.”
Tämä on aiśvarya-bhāva – tietoisuus Jumalan suuruudesta ja majesteetista.
https://www.youtube.com/watch?v=kXkwQ4IJQMc
https://www.youtube.com/watch?v=idZ9tg2MyUY
MUUTTAA MYÖS KÄSITYSTÄ SIITÄ, MITÄ ”JUMALALLINEN TÄYDELLISYYS” TARKOITTAA.
KORKEIN EI TARVITSE ETÄISYYTTÄ OLLAKSEEN KORKEIN.
KORKEIN EI TARVITSE PELKOA SAADAKSEEN KUNNIOITUSTA.
KORKEIN VOI OLLA KAIKKEIN LÄHEISIN.
JUURI TÄMÄ ON YKSI JUMALALLISEN LEIKIN SYVIMMISTÄ IHMEISTÄ: JUMALAN KAIKKIVALTIUS ON OLEMASSA, MUTTA HÄN ANTAA RAKKAUDEN PEITTÄÄ SEN NÄKYVISTÄ.
SIKSI YAŚODĀ VOI JOPA AJATELLA KRISHNAA OMAKSI LAPSEKSEEN, YSTÄVÄT VOIVAT PAINIA HÄNEN KANSSAAN JNE.
HE EIVÄT JATKUVASTI AJATTELE: ”TÄSSÄ ON MAAILMANKAIKKEUDEN KORKEIN JUMALA.” KRISHNA SAA OLLA YKSINKERTAISESTI HEIDÄN KRISHNAANSA.
Vṛndāvanan asukkaiden rakkaus on niin spontaania, että Krishnan jumalallisen aseman tietoisuus ei hallitse heidän suhdettaan Häneen. He eivät ajattele:
”Tuossa on Parabrahman, kaikkien universumien lähde.”
Vaan:
”Tuossa on meidän Krishna.”
Vṛndāvanassa Krishna saa unohtaa olevansa Jumala
Yaśodā näkee Krishnan omana lapsenaan.
Hänen ystävänsä näkevät Krishnan ystävänään ja leikkitoverinaan.
Heidän suhteensa Krishnaan ei perustu ajatukseen:
”Hän on kaikkivaltias, joten minun täytyy pelätä ja kunnioittaa Häntä.”
Vaan:
”Rakastan Häntä, koska Hän on Krishna.”
Tätä kutsutaan viśrambhaksi — syväksi luottamukseksi ja läheisyydeksi, jossa muodollinen kunnioitus väistyy rakkauden tieltä.
Ja juuri siksi Vṛndāvana on niin hämmästyttävä.
Brahmā voi tulla paikalle ja nähdä:
”Tämä on kaikkien universumien Herra!”
Mutta Krishnaa ympäröivä ystävä voi ajatella:
”Tuo on minun ystäväni. Mennään painimaan.”
Ja tässä on vielä syvempi asia
Krishnan Bhagavān-asema ei tarvitse Vṛndāvanassa jatkuvaa tietoista tunnistamista.
Päinvastoin, yogamāyā mahdollistaa sen, että Krishnan ystävät voivat unohtaa Hänen rajattoman jumalallisen majesteettinsa niin, että heidän rakkautensa voi muuttua täysin luonnolliseksi.
Siksi voidaan sanoa:
Vaikuṇṭhassa palvoja tietää: ”Hän on Jumala.”
Vṛndāvanassa palvoja tietää sydämessään: ”Hän on minun.”
Ja juuri tuo ”minun” on käsittämättömän syvä asia.
Krishna voi olla samanaikaisesti kaikkien universumien Korkein Herra ja samalla antaa itsensä täysin yhden ystävänsä, äitinsä rakkauden armoille.
Se on Vṛndāvana-līlān yksi suurimmista paradokseista:
Kaikkivaltias Jumala antaa rakkauden sitoa itsensä.
VṚNDĀVANAN ASUKKAIDEN RAKKAUS ON NIIN SPONTAANIA, ETTÄ KRISHNAN JUMALALLISEN ASEMAN TIETOISUUS EI HALLITSE HEIDÄN SUHDETTAAN HÄNEEN. HE EIVÄT AJATTELE:
”TUOSSA ON PARABRAHMAN, KAIKKIEN UNIVERSUMIEN LÄHDE.”
VAAN:
”TUOSSA ON MEIDÄN KRISHNA.”
VṚNDĀVANASSA KRISHNA SAA UNOHTAA OLEVANSA JUMALA.
YAŚODĀ NÄKEE KRISHNAN OMANA LAPSENAAN.
HÄNEN YSTÄVÄNSÄ NÄKEVÄT KRISHNAN YSTÄVÄNÄÄN JA LEIKKITOVERINAAN.
BRAHMĀ VOI TULLA PAIKALLE JA NÄHDÄ:
”TÄMÄ ON KAIKKIEN UNIVERSUMIEN HERRA!”
MUTTA KRISHNAA YMPÄRÖIVÄ YSTÄVÄ VOI AJATELLA:
”TUO ON MINUN YSTÄVÄNI. MENNÄÄN PAINIMAAN.”
JA TÄSSÄ ON VIELÄ SYVEMPI ASIA.
KRISHNAN BHAGAVĀN-ASEMA EI TARVITSE VṚNDĀVANASSA JATKUVAA TIETOISTA TUNNISTAMISTA.
PÄINVASTOIN, YOGAMĀYĀ MAHDOLLISTAA SEN, ETTÄ KRISHNAN YSTÄVÄT VOIVAT UNOHTAA HÄNEN RAJATTOMAN JUMALALLISEN MAJESTEETTINSA NIIN, ETTÄ HEIDÄN RAKKAUTENSA VOI MUUTTUA TÄYSIN LUONNOLLISEKSI.
KAIKKIVALTIAS JUMALA ANTAA RAKKAUDEN SITOA ITSENSÄ.
Pelkoon painottuva kuva:
”Jumala on kaikkivaltias tuomari. Olen Hänen alapuolellaan ja minun täytyy pelätä Hänen rangaistustaan.”
Vṛndāvana-Krishna:
”Hän on kaikkien universumien Herra — mutta silti Hän juoksee metsässä, soittaa huilua ja antaa ystäviensä nauraa kanssaan.”
Kaikkein korkein suhde Jumalaan ei siksi ole pelko, vaan prema — rakkaus.
Ja juuri Brahmān tarina tekee tästä hienon esimerkin. Brahmā on valtavan voimakas kosminen olento, mutta hänen suurin oivalluksensa ei ole:
”Minun täytyy pelätä Krishnaa.”
Vaan:
”Minä en kykene käsittämään Hänen rajatonta rakkauttaan ja suuruuttaan.”
PELKOON PAINOTTUVA KUVA:
”JUMALA ON KAIKKIVALTIAS TUOMARI. OLEN HÄNEN ALAPUOLELLAAN JA MINUN TÄYTYY PELÄTÄ HÄNEN RANGAISTUSTAAN.”
KAIKKEIN KORKEIN SUHDE JUMALAAN EI SIKSI OLE PELKO, VAAN PREMA — RAKKAUS.
EN VOI RAKASTAA SITÄ, KETÄ PELKÄÄN, ENKÄ VOI PELÄTÄ KETÄÄN, JOTA RAKASTAN!
Se ei ole vain tunneperäinen lause, vaan siinä on kokonainen käsitys siitä, millainen rakkauden ja Jumalan suhteen pitäisi olla.
”En voi rakastaa sitä, jota pelkään — enkä voi pelätä sitä, jota rakastan.”
Jos rakastan jotakuta todella syvästi, en pohjimmiltaan halua olla hänen edessään kauhuissani.
Haluan lähestyä häntä.
Haluan olla hänen lähellään ilman, että joudun jatkuvasti varomaan:
”Mitä jos hän rankaisee minua?”
”Mitä jos teen väärin?”
”Mitä jos hän hylkää minut?”
Pelko sanoo:
”Pysy kaukana.”
Rakkaus sanoo:
”Tule lähemmäksi.”
Pelko rakentaa muurin minun ja toisen välille.
Rakkaus purkaa muurin.
Siksi ajatus Jumalasta, jonka edessä ihmisen pitäisi ensisijaisesti pelätä, voi tuntua ristiriitaiselta sen kanssa, mitä itse ymmärrämme rakkaudella.
Ihmisten välinen rakkaus, ilo, yhteys ja tanssi voivat heijastaa jumalallisen rakkauden todellisuutta.
On kuitenkin hyvä erottaa toisistaan:
Rādhā-Krishnan ikuinen, transsendentaalinen rakkaus.
Ihmisten välinen aineellinen tai hengellinen rakkaus, joka voi suuntautua kohti jumalallista rakkautta.
Krishna laajenee lukemattomiin jumalallisiin muotoihin, ja Rādhārāṇī ilmenee lukemattomina rakkauden ilmentyminä. Krishna tanssii jokaisen kanssa, ja jokainen kokee olevansa hänelle ainutlaatuinen. Koko olemassaolo saa alkunsa jumalallisesta rakkaudesta. Kun me ihmiset tanssimme, rakastamme ja kohtaamme toisemme, voimme nähdä siinä heijastuksen Rādhān ja Krishnan ikuisesta rakkauden tanssista.
https://www.youtube.com/watch?v=lZOtF5RbbMA&list=RDlZOtF5RbbMA&start_radio=1
https://www.youtube.com/watch?v=TVwo7LhbRmw
Krishnalaiset tanssivat jopa temppeleissään, ja tanssi on tärkeä osa heidän hengellistä elämäänsä.
Kirtan: lauletaan Hare Krishna -mantraa yhdessä musiikin säestyksellä.
Tanssi: ihmiset taputtavat käsiään, heiluvat ja tanssivat iloisesti.
Bhakti: tanssi ja laulaminen ovat rakkauden ja antaumuksen osoittamista Krishnalle.
Yhteisöllisyys: kaikki voivat osallistua, eikä tanssitaito ole tarpeen.
Temppeleissä voi olla hyvin iloista ja elävää tunnelmaa: rummut, symbaalit, harmonit ja yhteislaulu täyttävät tilan.
Krishnalaisuudessa tanssiminen voi olla rukousta siinä missä laulaminenkin.
Tanssi ei ole vain juhlimista, vaan se voi olla syvästi hengellinen rukouksen ja Jumalalle omistautumisen muoto.
Minua puhuttelee erityisesti se, että Jumalaa voi lähestyä myös ilon, musiikin, laulamisen ja tanssimisen kautta.
Olen huomannut, kuinka erilaiselta hengellisyys voi tuntua, kun soitetaan rumpuja ja symbaaleja, taputetaan käsiä ja tanssitaan yhdessä.
Tällainen toiminta ei ole vain hauskanpitoa tai viihdettä, vaan se voi olla syvää rukousta ja rakkauden osoittamista Jumalalle.
Minulle on ollut suuri oivallus, että tanssiminenkin voi olla rukousta. Jumalaa voi ylistää koko kehollaan. Ei tarvitse ainoastaan polvistua pyytämään anteeksi, tunnustamaan syntejään ja pelkäämään tulevaa tuomiota. Voi myös laulaa, tanssia ja iloita Jumalan läheisyydestä.
Ei tarvitse ainoastaan polvistua pyytämään anteeksi, tunnustamaan syntejään ja pelkäämään tulevaa tuomiota. Voi myös laulaa, tanssia ja iloita Jumalan läheisyydestä.
Mutta nyt - se tuntuu minusta hyvin vapauttavalta. Hengellisyys ei näyttäydy pelkästään ihmisen oman vajavaisuuden tarkasteluna, vaan tanssi voi olla rukousta ja laulaminen voi olla osa henkistä elämää.
HALUAN JAKAA ILONI KANSSANNE,
NYT TANSSITAAN.
https://www.youtube.com/watch?v=TVwo7LhbRmw
Kun me ihmiset tanssimme, rakastamme ja kohtaamme toisemme, voimme nähdä siinä heijastuksen Rādhān ja Krishnan ikuisesta rakkauden tanssista.
HALUAN JAKAA ILONI KANSSANNE,
NYT TANSSITAAN.
Rakkaus sanoo:
”Tule lähemmäksi.”
Pelko rakentaa muurin minun ja toisen välille.
Rakkaus purkaa muurin.
Siksi ajatus Jumalasta, jonka edessä ihmisen pitäisi ensisijaisesti pelätä, voi tuntua ristiriitaiselta sen kanssa, mitä itse ymmärrämme rakkaudella.
RAKKAUS SANOO:
”TULE LÄHEMMÄKSI.”
PELKO RAKENTAA MUURIN MINUN JA TOISEN VÄLILLE.
RAKKAUS PURKAA MUURIN.
SIKSI AJATUS JUMALASTA, JONKA EDESSÄ IHMISEN PITÄISI ENSISIJAISESTI PELÄTÄ, VOI TUNTUA RISTIRIITAISELTA SEN KANSSA, MITÄ ITSE YMMÄRRÄMME RAKKAUDELLA.
Alkuperäinen aikadilataatiotarina
Aikamoinen yksinpuhelu tämä keskustelu.:)
Aika on todellakin suhteellista.
Jos pitää jotakin odottaa puolituntia tekemättä mitään, niin se on pidempi aika kuin saada aikaa tehdä jotakin koko tunti.
https://vedabase.io/en/library/sb/9/3/29/
Translation
Taking his own daughter, Revatī, Kakudmī went to Lord Brahmā in Brahmaloka, which is transcendental to the three modes of material nature, and inquired about a husband for her.
Purport
It appears that Brahmaloka, the abode of Lord Brahmā, is also transcendental, above the three modes of material nature (apāvṛtam).
https://vedabase.io/en/library/sb/9/3/30/
When Kakudmī arrived there, Lord Brahmā was engaged in hearing musical performances by the Gandharvas and had not a moment to talk with him. Therefore Kakudmī waited, and at the end of the musical performances he offered his obeisances to Lord Brahmā and thus submitted his long-standing desire.
https://vedabase.io/en/library/sb/9/3/31/
After hearing his words, Lord Brahmā, who is most powerful, laughed loudly and said to Kakudmī: O King, all those whom you may have decided within the core of your heart to accept as your son-in-law have passed away in the course of time.
"Aikamoinen yksinpuhelu tämä keskustelu.:)"
VOIT VAPAASTI PÄÄTTÄÄ, HALUATKO LUKEA NÄITÄ VAI ET; VAPAA VALINTA.
TARJOAN VAIN LINKIT, JOTTA KIINNOSTUNEET VOIVAT SAADA LISÄTIETOJA.
SINÄ TAAS LÖYDÄT KESKUSTELUFORUMEJA, JOISSA ON SAMANMIELISIÄ IHMISIÄ.
HINDUFOORUMI EI SINULLE!
KIITOS!
"Aikamoinen yksinpuhelu tämä keskustelu.:)"
Taitaa olla sinulle vaikeaa, koska ei yritä miellyttää ketään!
2. Pietarin kirje 3
Herran tuleminen on varma
1Rakkaat ystävät! Tämä on jo toinen kirje, jonka teille kirjoitan. Molemmissa olen herätellyt ja muistuttanut teitä, joiden ajatukset ovat vilpittömiä, 2pitämään mielessänne pyhien profeettojen ennalta lausumat sanat sekä apostoleilta saamanne Herran ja Vapahtajan käskyn.
3Erityisesti tietäkää, että lopun aikoina tulee pilkkaajia, jotka ovat omien himojensa vietävinä. 4He sanovat pilkaten: »Onko hän muka tullut, niin kuin lupasi? Isämme ovat nukkuneet pois, ja kaikki on entisellään, niin kuin on ollut maailman luomisesta asti.» 5Tieten tahtoen he unohtavat, että jo aikojen alussa olivat olemassa taivaat ja maa, jotka Jumalan sana vedestä ja vedellä loi ja jotka se piti koossa. 6Vedellä ja sanalla sen ajan maailma myös hävitettiin vedenpaisumuksessa. 7Ja sen saman sanan varassa ovat nykyiset taivaat ja nykyinen maa tulen tuhoa odottamassa. Niitä säilytetään sitä päivää varten, jona tuomio tulee ja jumalattomat tuhotaan.
8Mutta älkää te, rakkaat ystävät, unohtako tätä: Herralle yksi päivä on kuin tuhat vuotta ja tuhat vuotta kuin yksi päivä. 9Ei Herra vitkastele täyttäessään lupaustaan, vaikka hän joidenkin mielestä on myöhässä. Päinvastoin: hän on kärsivällinen teitä kohtaan, koska ei halua kenenkään tuhoutuvan vaan tahtoo, että kaikki kääntyisivät.
10Herran päivä tulee kuin varas. Sinä päivänä taivaat katoavat jylisten, taivaankappaleet palavat ja hajoavat. Silloin paljastuu maa ja kaikki, mitä ihminen on maan päällä saanut aikaan. 11Koska tämä kaikki näin hajoaa, millaisia onkaan pyhässä elämässä ja hurskaissa teoissa oltava niiden, 12jotka odottavat Jumalan päivää ja jouduttavat sen tuloa – tuon päivän, joka saa taivaat liekehtien hajoamaan ja taivaankappaleet sulamaan kuumuudesta. 13Mutta meillä on hänen lupauksensa, ja siihen luottaen me odotamme uusia taivaita ja uutta maata, joissa vanhurskaus vallitsee.
14Rakkaat ystävät! Kun te tätä kaikkea odotatte, pyrkikää siihen, että Herra aikanaan voisi havaita teidät puhtaiksi ja moitteettomiksi ja teillä olisi rauha. 15Ja pitäkää sitä pelastuksenanne, että Herra on kärsivällinen. Näinhän myös rakas veljemme Paavali on hänelle annetun viisauden mukaisesti teille kirjoittanut. 16Samaa hän sanoo kaikissa kirjeissään, joissa puhuu näistä asioista. Niissä tosin on yhtä ja toista vaikeatajuista, mitä tietämättömät ja haihattelevat ihmiset omaksi tuhokseen vääristelevät niin kuin kaikkia muitakin pyhiä kirjoituksia.
17Kun siis te, rakkaat ystävät, olette ennalta selvillä tästä kaikesta, niin olkaa varuillanne. Älkää antako jumalattomien johtaa itseänne harhaan, niin että putoatte omalta varmalta pohjaltanne. 18Kasvakaa meidän Herramme Jeesuksen Kristuksen armossa ja tuntemisessa. Hänelle kunnia nyt ja iankaikkisuuden päivään asti. Aamen.
"2. Pietarin kirje 3
Herran tuleminen on varma"
"Toinen tuleminen"
On ilmiselvää, että se ei voi olla Jeesus, koska hän ei voi muuttua niin paljon, että hänestä tulisi uusi, joka alkaisi tappaa massoittain ihmisiä vain sen takia, että joku ei usko. En voi kuvitella Jeesusta tappamassa ihmisiä, mutta voin kuvitella, että joku muu tappaa.
En todellakaan voi kuvitella Jeesusta tappamassa ketään, kirves heilumassa. Se tuntuu täysin ristiriitaiselta hänen koko opetuksensa ja luonteensa kanssa.
Voiko rakkaus vaihtaa kirveeseen?
On hämmentävää seurata, kuinka jotkut onnistuvat maalaamaan rakkauden opettajasta hahmon, joka toisessa näytöksessä saapuu näyttämölle kirves olallaan. Ensimmäisessä näytöksessä kehotetaan rakastamaan vihollisia, antamaan anteeksi seitsemänkymmentä kertaa seitsemän ja kääntämään toinen poski. Toisessa näytöksessä sama henkilö olisi yhtäkkiä muuttunut sellaiseksi, jonka ratkaisu ihmisten epäuskoon on joukkotuho. Aikamoinen luonteenkehitys.
Jos joku kirjoittaisi tällaisen henkilöhahmon romaaniin, kustannustoimittaja kysyisi ensimmäiseksi, missä välissä päähenkilö muuttui täysin toiseksi ihmiseksi. Missä luvussa myötätunto vaihtui miekkaan? Missä kohdassa laupeus korvattiin verilöylyllä? Ja ennen kaikkea: miksi?
Juuri tässä kohtaa satiiri alkaa kirjoittaa itse itseään. Rakkauden sanomasta tehdään joskus niin monimutkainen, että lopulta rakkaus jää sivuosaan ja pelko nousee päähenkilöksi. Armosta tulee alaviite, mutta rangaistuksesta pääotsikko. Lempeydestä muistetaan muutama lause, mutta tuomiosta rakennetaan kokonainen maailmankuva.
Jos Jeesuksen luonne todella on muuttumaton, miksi hänen pitäisi toisessa tulemisessaan käyttäytyä kuin täysin eri hahmo? Ajatus muistuttaa sitä, että palokunta saapuisi sammuttamaan tulipaloa bensiinillä ja selittäisi sen olevan sama palvelu kuin ennenkin, vain hieman päättäväisemmällä otteella.
Ehkä ongelma ei olekaan Jeesuksen luonteessa, vaan siinä, miten ihmiset toisinaan haluavat nähdä hänet. Rakkauden opettaja ei tunnu kaikille riittävän, joten hänen käteensä piirretään ase ja hänen sanoihinsa lisätään uhkauksia, joita hänen omasta opetuksestaan on vaikea löytää. Näin syntyy erikoinen paradoksi: mitä enemmän puhutaan muuttumattomasta Vapahtajasta, sitä enemmän hänen luonteensa näyttää muuttuvan.
Jos rakkaus tarvitsee kirveen todistaakseen olevansa rakkautta, on ehkä syytä kysyä, onko kyse enää samasta henkilöstä vai vain ihmisten omista peloista, jotka on puettu pyhään asuun.
Ei ole olennaista, onko kädessä kirves, miekka vai jokin muu teloitusväline. Väline ei muuta teon luonnetta. Murha on murha, riippumatta siitä, millä se tehdään.
Juuri siksi ajatus Jeesuksesta surmaamassa ihmisiä tuntuu vaikeasti sovitettavalta yhteen hänen opetustensa kanssa. Jos hänen sanomansa perustuu rakkauteen, armoon ja anteeksiantoon, kuinka sama henkilö voisi muuttua sellaiseksi, joka ratkaisee epäuskon tappamalla? Ei väkivallan väline ole ristiriidan ydin, vaan itse väkivalta.
Siksi kysymys ei ole siitä, heiluttaako Jeesus kirvestä, miekkaa vai jotain muuta asetta. Kysymys on siitä, voiko rakkauden ja myötätunnon ruumiillistuma muuttua olennoksi, jonka toimintaa määrittää tappaminen ja että näin voisi tapahtua muuttamatta samalla koko Jeesuksen luonnetta joksikin aivan muuksi.
Kaikkein koomisinta on ajatus, että ihmisiä surmattaisiin vain siksi, että he uskovat väärin tai eivät usko lainkaan. Ei ole olennaista, käytetäänkö siihen miekkaa, kirvestä tai mitä tahansa muuta välinettä.
Jos Jeesuksen koko sanoma rakentuu rakkaudelle, anteeksiannolle ja armolle, kuinka hän yhtäkkiä ratkaisisi uskonkysymykset tappamalla ihmisiä? Ajatus tuntuu niin ristiriitaiselta, että siitä tulee lähes satiiria itsessään. Ikään kuin rakkauden suurin todiste olisikin teloitus, ja myötätunnon korkein ilmentymä olisi se, että väärin uskova poistetaan näyttämöltä.
Jos näin olisi, Jeesuksen ei tarvitsisi vain vaihtaa toimintatapaansa – hänen pitäisi muuttua kokonaan toiseksi persoonaksi ja ajatus siitä, että Jeesus alkaisi tappaa ihmisiä vain heidän uskonsa vuoksi, on vaikeasti sovitettavissa yhteen sen kuvan kanssa, jonka evankeliumit hänestä antavat.
Joten kyseessä ei voi olla Jeesus, vaan jokin toinen hahmo. Jos Jeesuksen luonne on rakkauden, armon ja myötätunnon luonne, hänen olisi vaikea muuttua niin perusteellisesti, että hän alkaisi surmata ihmisiä heidän uskonsa vuoksi. Tällainen muutos tekisi hänestä käytännössä toisen persoonan.
On myös mahdollista tarkastella asiaa laajemmasta näkökulmasta. Eri maailmanuskonnot saattavat kuvata samankaltaisia tai rinnakkaisia tapahtumia, mutta käyttävät niistä eri nimiä, symboleja ja kertomuksia. Sama ilmiö voidaan nähdä erilaisista kulttuurisista ja uskonnollisista näkökulmista, jolloin hahmot eivät välttämättä ole samoja, vaikka kertomuksissa olisi yhtäläisyyksiä.
Monissa kulttuureissa ja uskonnoissa esiintyy kertomuksia maailman lopusta, maailman uudistumisesta tai aikakauden päättymisestä sekä pelastaja- tai uudistajahahmosta. Tämä on hyvin tunnettu ilmiö vertailevassa uskontotieteessä.
"2. Pietarin kirje 3
Herran tuleminen on varma"
"Toinen tuleminen"
Monissa kulttuureissa ja uskonnoissa esiintyy kertomuksia maailman lopusta, maailman uudistumisesta tai aikakauden päättymisestä sekä pelastaja- tai uudistajahahmosta. Tämä on hyvin tunnettu ilmiö vertailevassa uskontotieteessä.
Raamattu: Jeesuksen toinen tuleminen ja viimeinen tuomio.
Avesta: pelastajahahmo Saoshyant uudistaa maailman aikojen lopussa.
Muinaisessa Norse mythology: Ragnarök, jonka jälkeen maailma uudistuu.
Maya civilization: aikakäsitys perustui sykleihin. Suosittu ajatus siitä, että mayat olisivat ennustaneet maailmanlopun vuodelle 2012, ei vastaa heidän tekstejään; kyse oli yhden pitkän kalenterijakson päättymisestä ja uuden alkamisesta.
Sumer: tunnetaan myyttejä suurista tulvista ja jumalten toiminnasta, mutta ei samanlaista yhtenäistä "maailmanloppu ja pelastaja" -oppia kuin esimerkiksi kristinuskossa tai zoroastrismissa.
Monissa maailmanuskonnoissa ja muinaisissa kulttuureissa esiintyy kertomuksia aikakauden päättymisestä, maailman uudistumisesta ja joskus myös pelastaja- tai uudistajahahmosta. Vaikka yksityiskohdat vaihtelevat suuresti, nämä kertomukset osoittavat, että ihmiskunnalla on kautta historian ollut tarve pohtia maailman kohtaloa ja toivoa oikeudenmukaisemmasta tulevaisuudesta. Jotkut tulkitsevat nämä kertomukset viittauksiksi samaan todellisuuteen, kun taas toiset pitävät niitä toisistaan riippumattomina uskonnollisina perinteinä.
Kun eri nimet kertovat samasta pelosta
Ehkä kaikkein kiinnostavinta ei olekaan vain se, kuka mahdollisesti tulee aikojen lopussa, vaan se, miten eri kulttuurit ja uskonnot kuvaavat tätä hetkeä. Ihmiskunta näyttää kautta historian palanneen samaan kysymykseen: mitä tapahtuu, kun nykyinen järjestys murtuu ja jokin uusi aika alkaa?
Eri kansat ovat antaneet tälle tapahtumalle erilaisia nimiä. Yksi puhuu toisesta tulemisesta, toinen viimeisestä tuomiosta, kolmas uuden aikakauden alkamisesta ja neljäs jumalallisen järjestyksen palautumisesta. Hahmot vaihtavat nimeä, symbolit muuttuvat ja kertomukset saavat oman kulttuurinsa muodon, mutta taustalla voi nähdä saman ihmisen ikuisen kysymyksen: tuleeko maailmaan vielä hetki, jolloin epäoikeudenmukaisuus päättyy ja järjestys palautuu?
Mutta juuri tässä syntyy mielenkiintoinen ristiriita. Jos eri perinteissä puhutaan samankaltaisesta tapahtumasta, miksi hahmot kuvataan joskus niin erilaisiksi? Yksi on rakkauden opettaja, toinen soturi, kolmas puhdistaja ja neljäs maailman uudistaja. Onko kyse samasta todellisuudesta eri kielillä, vai ovatko ihmiset rakentaneet omia kuviaan siitä, mitä he toivovat tai pelkäävät tulevaisuudelta?
Ehkä suurin paradoksi on se, että ihmiset usein kaipaavat pelastajaa, mutta samalla he kuvittelevat pelastuksen omien käsitystensä mukaiseksi. Joku odottaa lempeää parantajaa, toinen voimakasta tuomaria. Joku haluaa armon, toinen oikeudenmukaisuuden. Joku toivoo maailman muuttuvan rakkauden kautta, toinen uskoo sen muuttuvan vasta suuren tuhon jälkeen.
Siksi kysymys ei ehkä ole vain siitä, kuka tulee, vaan siitä, minkälaisen hahmon ihmiset haluavat nähdä tulevan. Jos rakkauden opettajasta tehdään lopulta väkivallan toteuttaja, herää kysymys: katsommeko enää itse henkilöä vai omaa pelkoamme hänen kasvoillaan?
Ehkä eri uskontojen lopunajan kertomukset eivät ainoastaan kerro tulevaisuudesta. Ne kertovat myös ihmisestä itsestään — hänen kaipuustaan oikeudenmukaisuuteen, hänen pelostaan kaaosta kohtaan ja hänen toivostaan, että jonain päivänä maailma olisi jälleen tasapainossa.
Kyseessä ei voi olla Jeesus, vaan joku muu
Jos aikojen lopun hahmo saapuu tuhoamaan ihmisiä ja ratkaisemaan uskonkysymyksiä väkivallalla, on vaikea nähdä, että kyseessä olisi Jeesus. Jos Jeesuksen olemus perustuu rakkauteen, armoon, anteeksiantoon ja ihmisten pelastamiseen, hänen ei voisi ajatella muuttuvan täysin vastakkaiseksi hahmoksi.
Rakkauden opettaja ei voi vain vaihtaa kirveeseen, miekkaan tai muuhun väkivallan välineeseen ja pysyä samalla samana henkilönä. Ongelma ei ole välineessä, vaan siinä, että väkivalta itsessään olisi ristiriidassa sen luonteen kanssa, jonka Jeesukseen liitetään.
Jos joku tulevaisuuden hahmo toimisi näin, kyseessä olisi silloin jokin muu hahmo tai jokin toinen tulkinta samankaltaisesta lopunajan kertomuksesta. Se ei olisi enää sama Jeesus, jonka sanoma tunnetaan rakkaudesta ja armosta.
Eri maailmanuskonnot voivat kuvata samankaltaisia teemoja eri nimillä ja symboleilla. Maailman loppu, uusi aikakausi ja järjestyksen palautuminen esiintyvät monissa perinteissä, mutta hahmot eivät välttämättä ole samoja. Jos hahmon luonne, tehtävä ja toiminta ovat täysin erilaisia, on perusteltua kysyä, puhutaanko enää samasta olennosta vai kokonaan toisesta kuvasta.
Rakkaus ei muutu joukkotuhoamiseksi
Henkisesti terve olento ei vaihda rakkautta, myötätuntoa ja armoa yhtäkkiä massiiviseksi väkivallaksi. Jos joku, joka tunnetaan rakkauden ja anteeksiannon opettajana, muuttuisi täysin vastakkaiseksi hahmoksi ja alkaisi surmata ihmisiä, kyse olisi valtavasta ristiriidasta hänen alkuperäisen luonteensa kanssa.
Siksi ajatus siitä, että Jeesus muuttuisi rakkauden opettajasta väkivallan toteuttajaksi, tuntuu monista vaikeasti ymmärrettävältä. Ongelma ei ole siinä, käytetäänkö kirvestä, miekkaa tai jotakin muuta välinettä. Ongelma on itse teossa: rakkauden ja massiivisen tuhoamisen välillä on perustavanlaatuinen ristiriita.
Jos jokin hahmo ilmestyisi ja toimisi näin, olisi loogista kysyä, onko kyseessä enää sama Jeesus vai jokin toinen hahmo, joka on saanut hänen nimensä tai johon häntä verrataan. Jeesuksen opetukset yhdistetään yleensä rakkauteen, anteeksiantoon ja ihmisen sisäiseen muuttumiseen, eivät mielivaltaiseen väkivaltaan.
"2. Pietarin kirje 3
Herran tuleminen on varma"
"Toinen tuleminen"
Rakkaus ei muutu joukkotuhoamiseksi
Henkisesti terve olento ei vaihda rakkautta, myötätuntoa ja armoa yhtäkkiä massiiviseksi väkivallaksi. Jos joku, joka tunnetaan rakkauden ja anteeksiannon opettajana, muuttuisi täysin vastakkaiseksi hahmoksi ja alkaisi surmata ihmisiä, kyse olisi valtavasta ristiriidasta hänen alkuperäisen luonteensa kanssa.
Siksi ajatus siitä, että Jeesus muuttuisi rakkauden opettajasta väkivallan toteuttajaksi, tuntuu monista vaikeasti ymmärrettävältä. Ongelma ei ole siinä, käytetäänkö kirvestä, miekkaa tai jotakin muuta välinettä. Ongelma on itse teossa: rakkauden ja massiivisen tuhoamisen välillä on perustavanlaatuinen ristiriita.
Jos jokin hahmo ilmestyisi ja toimisi näin, olisi loogista kysyä, onko kyseessä enää sama Jeesus vai jokin toinen hahmo, joka on saanut hänen nimensä tai johon häntä verrataan. Jeesuksen opetukset yhdistetään yleensä rakkauteen, anteeksiantoon ja ihmisen sisäiseen muuttumiseen, eivät mielivaltaiseen väkivaltaan.
Siksi ajatus ei ole vain siitä, mitä joku tekee, vaan siitä, kuka hän todella on. Jos hahmon luonne, tarkoitus ja toimintatapa muuttuvat täysin vastakkaisiksi, silloin herää kysymys: puhutaanko enää samasta henkilöstä vai jostakin aivan muusta?
Ajatus siitä, että ihmisiä tapettaisiin vain siksi, että he uskovat eri tavalla tai ymmärtävät asioita toisin, tuntuu järjen vastaiselta. Uskonnolliset näkemykset ovat ihmisille syvästi henkilökohtaisia, ja niiden välillä on aina ollut erilaisia tulkintoja.
Jos ratkaisu erilaisuuteen olisi väkivalta, silloin rakkauden, viisauden ja myötätunnon periaatteet menettäisivät merkityksensä. Ei olisi enää kyse ihmisten ohjaamisesta kohti ymmärrystä, vaan pelkästä pakottamisesta.
Siksi ajatus siitä, että rakkauden ja armon edustaja tuhoaisi ihmiskunta vain heidän uskomustensa vuoksi, tuntuu monista epäjohdonmukaiselta. Se ei näyttäisi olevan viisautta tai hengellistä ymmärrystä, vaan täysin vastakkainen toimintatapa sille, mitä rakkaus ja myötätunto yleensä tarkoittavat.
"2. Pietarin kirje 3
Herran tuleminen on varma"
Kristinuskonto on sekoittanut keskenään sellaiset asiat kuin sielun ja hienojakoisen kehon, vaikka ne ovat kokonaan eri asioita.
Sielu ei voi kärsiä, koska se on turvassa toisessa ulottuvuudessa.
Hienojakoinen keho sen sijaan voi kärsiä ja nauttia sekä aineellisessa maailmassa että "paratiisissa ja helvetissä" ja maan päällä.
Kristinuskonnon mukaan hienojakoinen keho on kuitenkin sielu, vaikka todellisuudessa nämä ovat kaksi eri asiaa.
KRISTINUSKONTO ON SEKOITTANUT KESKENÄÄN SELLAISET ASIAT KUIN SIELUN JA HIENOJAKOISEN KEHON, VAIKKA NE OVAT KOKONAAN ERI ASIOITA.
SIELU EI VOI KÄRSIÄ, KOSKA SE ON TURVASSA TOISESSA ULOTTUVUUDESSA.
HIENOJAKOINEN KEHO SEN SIJAAN VOI KÄRSIÄ JA NAUTTIA SEKÄ AINEELLISESSA MAAILMASSA ETTÄ ”PARATIISISSA JA HELVETISSÄ” JA MAAN PÄÄLLÄ.
KRISTINUSKONNON MUKAAN HIENOJAKOINEN KEHO ON KUITENKIN SIELU, VAIKKA TODELLISUUDESSA NÄMÄ OVAT KAKSI ERI ASIAA.
Hienojakoinen keho, joka kristinuskonnon mukaan on sielu, voi kärsiä kovin paljon ”helvetissä” ja nauttia ”paratiisissa”. Mutta sielu ei kärsi missään, koska se on turvassa toisessa ulottuvuudessa, eikä sitä uhkaa mikään. Kärsimys kuuluu sekä fyysiseen kehoon että hienojakoiseen kehoon, mutta ei ikuiseen elävään olentoon eli sieluun.
Pysytäänpä foorumin aiheessa!
Miksi ihmeessä tänne tullaan jatkuvasti yrittämään hindujen käännyttämistä takaisin kristinuskoon? Tämän foorumin hinduosallistujilla on jo pitkä henkilökohtainen historia kristinuskon parissa. He tuntevat sen opit, perinteet ja käytännöt omasta kokemuksestaan – eivätkä ole suinkaan jättäneet kristinuskoa siksi, etteivät olisi koskaan kuulleet siitä tarpeeksi. Päinvastoin, monet ovat eläneet sen keskellä vuosikymmeniä ja tehneet oman ratkaisunsa siirtyessään pois. Luuletteko todella, että vuosien kristillisen elämän jälkeen joku tarvitsee vielä ulkopuolisen saarnaajan selittämään, miksi hänen pitäisi palata entiseen uskontoonsa? Jos he olisivat halunneet pysyä kristittyinä, he olisivat jo siellä. Kaikkien ei tarvitse kulkea samaa ympyrää loputtomiin. Kunnioittakaa ihmisten omia valintoja ja antakaa heidän olla ilman jatkuvaa käännytysyritystä.
"2. Pietarin kirje 3
Herran tuleminen on varma"
Perityn synnin ongelma. Perisynti
Anonyymi-ap
2026-06-11 11:11:44
Ilmoita
Jos perisynti ymmärretään niin, että ihminen on moraalisesti jonkun kanta-isän teosta, se näyttää olevan ristiriidassa tavallisen oikeudenmukaisuuskäsityksen kanssa. Normaalisti vastuu kuuluu sille, joka teon tekee.
Kriitikot, kuten Heikki Räisänen, ovat huomauttaneet, että oppi voi joillekin ihmisille synnyttää tarpeetonta syyllisyyttä tai kokemuksen perustavanlaatuisesta kelvottomuudesta. Tällöin uskonto saattaa ensin luoda ongelman ja sitten tarjota siihen ratkaisun.
Jos kaikki ihmiset ovat samalla tavalla syntisiä, voidaan kysyä, heikentääkö tämä eroa vakavan pahuuden ja tavallisten inhimillisten virheiden välillä. Kriitikoiden mukaan on vaikea nähdä, miksi esimerkiksi kansanmurhan toteuttaja ja tavallinen kunnollinen ihminen olisivat moraalisesti samalla viivalla.
Miten voidaan pitää oikeudenmukaisena järjestelmää, jossa ihminen syntyy hengellisesti vajavaisena tai syyllisenä ennen omia valintojaan?
Myös huippututkijat ajattelevat samaa:
https://hyviauutisia.wordpress.com/2015/07/13/raisasen-rosoinen-raamattu/
Räisäsen Rosoinen Raamattu
”Paha ikään kuin demokratisoidaan: kaikki ovat yhtä kelvottomia. Demokratisoinnin syy on siis mielestäni siinä, että teologinen teoria vaatii kaikkia olemaan toivottomassa tilanteessa, koska muuten Kristuksen uhri ei olisi totaalinen, kaikkia koskeva. Luterilaisella ihmiskuvalla on suuret ansionsa. Se edistää nöyryyttä ja auttaa kamppailemaan omahyväisyyttä ja itsekorotusta vastaan, se auttaa ihmisiä tunnustamaan oman pimeän puolensa. Asian kääntöpuoli kuitenkin on, että jos kaikki ovat Jumalan edessä yhtä syntisiä kuin julmin diktaattori, synti trivialisoituu. Traditio ikään kuin päästää todellisen pahan aikaansaajat vastuusta (kaikki muutkin ovat pohjimmiltaan samanlaisia). Ennen muuta se kasaa suuren kuorman juuri niiden harteille, joiden henkinen rakenne on heikoin sitä kestämään. (…) Siunattu synnintunto on ollut niiden pienten ja heikkojen etuoikeus, joiden mieli on arka ja itsetunto maassa. Heille kirkko julistaa ilosanomaa Kristuksesta, johon uskomalla syntinen saa syntinsä anteeksi. Usein julistus tuokin todellista lohtua – valitettavasti vain vaivaan, jonka sama julistus on itse aiheuttanut. Olemme lääkinneet haavoja, jotka olemme itse lyöneet.” (s. 163-164)
https://hyviauutisia.wordpress.com/2015/07/13/raisasen-rosoinen-raamattu/
Räisäsen Rosoinen Raamattu
Olemme lääkinneet haavoja, jotka olemme itse lyöneet.” (s. 163-164)
Heikki Räisänen-Helsingin yliopiston teologisen tiedekunnan Uuden testamentin eksegetiikan professori. Teologian tohtori Räisänen toimi Suomen Akatemian tutkijaprofessorina.
"2. Pietarin kirje 3
Herran tuleminen on varma"
"Pelastus"ei ole vapautumista Jumalan vihasta.
Se on vapautumista:
väärästä identiteetistä
karmallisesta sidonnaisuudesta
tietämättömyydestä omasta todellisesta luonnosta
Jumala EI IKINÄ - ei uhkaa, vaan valaisee.
Onko mitään “mistä pelastua”?
EI OLE.
Ei ole ikuista kadotusta.
Ei ole Jumalan mielivaltaista tuomiota.
Mutta on olemassa kärsimyksen kiertokulku, joka syntyy tietämättömyydestä.
Jos tietämättömyys poistuu, kärsimyksen perusta poistuu.
"pelastus" ei ole juridinen vaan ontologinen.
Ei syyllinen - armahdettu.
Vaan tietämätön - herännyt.
Ei ole ikuista kadotusta eikä Jumalan mielivaltaista tuomiota, jolta pitäisi paeta. Kukaan ei ole kosmisen oikeussalin syytettynä odottamassa lopullista tuomiota.
Silti kärsimystä on. On syntymän ja kuoleman kiertokulku, on pelkoa, menetyksiä ja tyytymättömyyttä. Mutta niiden juurisyy ei ole Jumalan viha, vaan tietämättömyys – avidyā. Tämä tietämättömyys ei tarkoita pelkkää tiedon puutetta, vaan väärää samastumista. Ihminen luulee olevansa se, mikä on muuttuvaa: keho, mieli, roolit, tarinat, saavutukset. Kun hän rakentaa identiteettinsä niiden varaan, hän altistuu väistämättä pelolle ja kärsimykselle, koska kaikki se muuttuu.
Pelastus ei siksi ole juridinen tapahtuma, jossa syyllinen armahdetaan. Se on ontologinen oivallus, jossa tietämätön herää. Kun väärä identiteetti murtuu, myös kärsimyksen perusrakenne alkaa hajota. Ei siksi, että maailma katoaisi, vaan siksi, että suhde maailmaan muuttuu. Se, mikä ennen uhkasi minuutta, ei enää kosketa samalla tavalla, kun minuutta ei enää ymmärretä rajallisena ja hauraana.
Samsara – kiertokulku – ei ole ensisijaisesti paikka, vaan tapa kokea todellisuus vääristyneesti. Se on jatkuvaa yritystä löytää pysyvyyttä pysymättömästä ja turvaa rajallisesta. Kun tämä harha nähdään läpi, vapautuminen ei ole pakenemista johonkin muualle, vaan heräämistä siihen, mikä on aina ollut totta.
Tässä mielessä ei ole mitään, “miltä” pelastutaan ulkoisesti. On vain harha, josta herätään. Ei syyllinen, joka armahdetaan, vaan tietämätön, joka oivaltaa. Ja tuo oivallus ei luo vapautta, vaan paljastaa sen, että tietoisuuden perimmäinen luonto on aina ollut vapaa.
Ihmiselle ei ole mitään ulkoista pelastettavaa. Kaikki, mistä kuvittelemme tarvitsevamme turvaa, on seurausta tietämättömyydestä omasta todellisesta olemuksestamme. Siksi aina ja kaiken ytimessä oleva tehtävä on herätä tähän tietämättömyyden tilasta.
Kun herää, kaikki muu seuraa luonnollisesti: pelko hälvenee, mieli vakautuu, tekojen seuraukset eivät enää sitoa samalla tavalla, ja elämä asettuu oikeaan järjestykseen. Herääminen on itse asiassa kaikki, mitä koskaan tarvitsee tehdä. Kaikki muu — ymmärrys, oikea toiminta, sisäinen vapaus — seuraa tästä heräämisestä.
Toisin sanoen: herääminen tietämättömyydestä ei ole yksi teko muiden joukossa, vaan koko eksistentiaalisen elämän keskeinen ja ainoa “tehtävä.
Joten jos haluat ”pelastua” - herääminen riittää - syvästä tietämättömyyden unesta
Piste.
Ei ole mitään muuta mistä pelastua.
Jīva (yksilöllinen tietoisuus, ikuinen minuus) ei kanna moraalista vastuuta Aatamin, Eevan tai minkään muun olennon teoista. Jokainen jīva kohtaa omien valintojensa, omien saṁskārojensa (saṁskāra, tietoisuuteen painunut vaikutelma) ja oman karmansa (karma, teko ja sen seuraus) seuraukset.
Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että paramparamme pitäisi nykyistä ihmiselämää täydellisenä tai ongelmattomana. Päinvastoin. Aineellinen olemassaolo on täynnä kärsimystä, epävarmuutta, menetystä, sairautta, vanhenemista ja kuolemaa. Jos joku on köyhä, vainottu, sairas, sodan keskellä tai syvän psykologisen ahdistuksen vallassa, voidaan täysin oikeutetusti sanoa, että hän tarvitsee pelastusta kyseisestä tilanteesta. Inhimillisellä tasolla pelastus, apu, turva ovat todellisia ja välttämättömiä.
Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että paramparamme pitäisi nykyistä ihmiselämää täydellisenä tai ongelmattomana. Päinvastoin. Aineellinen olemassaolo on täynnä kärsimystä, epävarmuutta, menetystä, sairautta, vanhenemista ja kuolemaa. Jos joku on köyhä, vainottu, sairas, sodan keskellä tai syvän psykologisen ahdistuksen vallassa, voidaan täysin oikeutetusti sanoa, että hän tarvitsee pelastusta kyseisestä tilanteesta. Inhimillisellä tasolla pelastus, apu, turva ovat todellisia ja välttämättömiä.
Mutta syvimmällä tasolla mitään pelastettavaa ei koskaan ole ollutkaan.
"2. Pietarin kirje 3
Herran tuleminen on varma"
On ollut tulossa jo 2000 vuotta.
Lähtekää hindut yksityisiin keskusteluihin. Minä olen ollut monta päivää pois koska aion lopettaa tämän sivuston käytön. Suojelen terveyttäni masentava sivusto joka tuhoaa mielenterveyden
"2. Pietarin kirje 3
Herran tuleminen on varma"
On ollut tulossa jo 2000 vuotta.
Se ei ole lainkaan hindujen sanoma, vaan itse älykkäiden kristittyjen sanoma.
Epätoivoinen yritys pelastaa ihmiset Jumalalta.
Jumalan ikioma Auschwitz
Jos yksikin luotu joutuisi lopulta ikuiseen tuskaan, maailma olisi kosminen painajainen ja sen luoja kosminen Hitler.
Se ei ole lainkaan hindujen sanoma, vaan itse kristittyjen sanoma.
Älykkäät kristityt sanovat:
Epätoivoinen yritys pelastaa ihmiset Jumalalta.
Joten jopa älykkäät kristityt ymmärtävät sen. He ovat ihmisiä.
https://www.kirkkojakaupunki.fi/-/toimittajalta-kristinusko-on-joko-jumalallinen-rakkaustarina-tai-kosminen-painajainen
Tässä, voitte itse lukea.
"2. Pietarin kirje 3
Herran tuleminen on varma"
On ollut tulossa jo 2000 vuotta.
Se ei ole lainkaan hindujen sanoma, vaan itse älykkäiden kristittyjen sanoma.
Epätoivoinen yritys pelastaa ihmiset Jumalalta.
Tässä, voitte itse lukea.
Kyseessä on ihan kristittyjen uutislehti.
https://www.kirkkojakaupunki.fi/-/toimittajalta-kristinusko-on-joko-jumalallinen-rakkaustarina-tai-kosminen-painajainen
Se on kirjoitettu tähän. Kirkko ja kaupunki -lehteen. He ovat ihmisiä. Harvinaisia aarteita jopa kristittyjen joukossa, he ovat aidosti ihmisiä.
Tehkää kuten minä ja lopettakaa tämän sonta sivuston käyttö
Olet sanonut samaa monta kertaa!
Mutta syvimmällä tasolla mitään pelastettavaa ei koskaan ole ollutkaan.
Sielu ei voi kärsiä, koska se on turvassa toisessa ulottuvuudessa.
Sain tarpeeksi oman kuntani palstasta jossa koko ajan joku tulee aukomaan päätään. Riitti minulle
"2. Pietarin kirje 3
Herran tuleminen on varma"
Kutsumalla kidutusta pyhäksi ei poisteta sen julmuutta, eikä kutsumalla ikuista kidutusta rakkaudeksi poistu sen äärettömyys tai epäoikeudenmukaisuus.
Hindut. Tuo ajan Tuhlausta he eivät usko. Lähdetään pois tästö sivusta
"2. Pietarin kirje 3
Herran tuleminen on varma"
Ajatus siitä, että Jumala alistaisi ihmisvihollisensa loputtomaan tietoiseen kidutukseen, tekisi Hänestä moraalisesti pahemman kuin Hitleristä.
Loppujen lopuksi Hitler saattoi pirullisesti kiduttaa, polttaa ja kaasuttaa kuoliaaksi miljoonia ihmisiä, mutta hän ainakin antoi heidän kuolla.
Sitä vastoin oppi ikuisesta tuskasta viittaa siihen, että vaikka Jumalalla on valta teloittaa helvettiin heitetyt ihmiset armollisesti, hän päättää sen sijaan pitää heidät sadistisesti hengissä ilman armollista taukoa tai loppua heidän piinalleen. Tämä on törkeän moraalitonta.
Mitä oikeudenmukaisuuteen tulee, niin mikä synti tai synnillinen elämäntapa voisi ansaita loputtoman tietoisen kidutuksen? Eikö ole ilmeistä, että ajassa ja avaruudessa tehdyt äärelliset synnit eivät mitenkään voi ansaita ääretöntä rangaistusta
Loppujen lopuksi Hitler saattoi pirullisesti kiduttaa, polttaa ja kaasuttaa kuoliaaksi miljoonia ihmisiä, mutta hän ainakin antoi heidän kuolla.
Sitä vastoin oppi ikuisesta tuskasta viittaa siihen, että vaikka Jumalalla on valta teloittaa helvettiin heitetyt ihmiset armollisesti, hän päättää sen sijaan pitää heidät sadistisesti hengissä ilman armollista taukoa tai loppua heidän piinalleen. Tämä on törkeän moraalitonta.
"2. Pietarin kirje 3
Herran tuleminen on varma"
Sanat eivät muuta todellisuutta. Jos sadismi nimetään pyhyydeksi, se ei lakkaa olemasta sadismia.
Jos julmuus nimetään oikeudenmukaisuudeksi, se ei muutu oikeudenmukaisuudeksi.
Jos joku määrittelee rakkaudeksi teon, joka koostuu päättymättömästä tietoisesta kidutuksesta, hän ei ole muuttanut teon moraalista luonnetta – hän on vain vaihtanut sanan merkitystä.
Jos joku määrittelee rakkaudeksi teon, joka koostuu päättymättömästä tietoisesta kidutuksesta, hän ei ole muuttanut teon moraalista luonnetta – hän on vain vaihtanut sanan merkitystä.
Jos evankelista Saatana kutsuu sadismia rakkaudeksi ja pahuutta pyhäksi, se ei muuta sitä tosiasiaa, että hän palvoo Saatanaa.
"2. Pietarin kirje 3
Herran tuleminen on varma"
IKUISEN HELVETIN YLISTÄJÄ ON EVANKELISTA SAATANA JA SAMALLA SAATANAPNALVOJA. IRONISESTI HE EIVÄT YMMÄRRÄ, ETTÄ JOS KUTSUU SAATANAA JUMALAKSI, SE EI TEE SAATANASTA JUMALAA.
Jos evankelista Saatana kutsuu sadismia rakkaudeksi ja pahuutta pyhäksi, se ei muuta sitä tosiasiaa, että hän palvoo Saatanaa.
"2. Pietarin kirje 3
Herran tuleminen on varma"
Tarjotaan pullakahvit!
https://www.abc.net.au/religion/david-bentley-hart-obscenity-of-belief-in-eternal-hell/13356388
Tosiasiassa käsitys ikuisesta kidutuksesta on niin kiistatta, niin täydellisen vääristynyt ja järjetön, että jokainen sen puolustaminen, joka on koskaan tehty koko kristillisen historian aikana, on ollut huono.
https://www.abc.net.au/religion/david-bentley-hart-obscenity-of-belief-in-eternal-hell/13356388
https://www.abc.net.au/religion/david-bentley-hart-obscenity-of-belief-in-eternal-hell/13356388
...on emotionaalisesti mahdotonta rakastaa täysin Jumalaa, joka kykenee lähettämään minkä tahansa luodun ikuiseen kärsimykseen
Ensin luodaan järjestelmä - siihen sisältyy vakava seuraus - sitten tarjotaan pelastus siltä seuraukselta.
Minulla on täällä useita kiinnostuneita lukijoita; jokainen heistä pohtii syvällisesti filosofiaa. Vaikka minulle riittäisi vain yksi lukija.
Tekisin saman työn myös yhden ihmisen vuoksi
Krishnalaisuudessa lauletaan ja tanssitaan, ja ollaan iloisia ja hymyillään, ei niin kuin jotkut, että anna anteeksi ja armahda, jotta et joudu ikuiseen helvettiin.
Krishnalainen - tanssimista ja laulamista.
Meille on vierasta sellainen - anna anteeksi ja armahda, jotta ei joudu ikuiseen helvettiin.
Jumala soittaa huilua ja välillä tanssii, joten seuraajatkin iloitsevat ja tanssivat.
Krishnalaisuudessa Krishna kuvataan usein huilua soittavana, Jumalana.
Hänen seuraajansa pyrkivät ilmaisemaan rakkauttaan ilon kautta.
Meille henkisyyden tarvitse perustua pelkoon, syyllisyyteen tai IKUISELLA helvetillä uhkailuun.
Krishnalaisuuden keskeinen ajatus on, että Jumalaa voi lähestyä myös laulamalla, tanssimalla ja iloitsemalla.
Gaudiya-teologia ei perustu IKUISEEN helvettiin joutumisen pelkoon.
Huilua soittava Krishna, laulaminen, tanssiminen ja ilo sopivat hyvin meille.
https://www.youtube.com/watch?v=8LzVeP_GifQ&list=RD8LzVeP_GifQ&s
Krishna-tietoisuus on ennen kaikkea iloinen, elämänmyönteinen, ei synkkä uskonto.
Toki krishnalaisuudessakin käsitellään kärsimystä, kuolemaa ja jälleensyntymää, mutta harjoituksen keskiössä on usein ilo.
Krishnalaisuus ei ole synkkä, jossa koko ajan pyydetään armoa ja anteeksiantoa, koska pelätään joutuvansa ikuiseen helvettiin. Sellainen hengellisyys on meille vierasta.
Meille hengellisyys merkitsee iloa, laulamista, tanssimista.
Krishna kuvataan huilua soittavana Jumalana, joka tanssii ja iloitsee. Hänen seuraajansa ilmaisevat rakkauttaan Krishnaan laulamalla hänen nimiään, tanssimalla ja harjoittamalla bhaktia.
Meille on vierasta lähestyä Jumalaa jatkuvassa pelossa, syyllisyydessä tai ikuisen helvetin uhkan alla.
Krishnalaisuudessa Jumalaa lähestytään ilolla, ei pelolla. Hengellisyys voi olla iloista, valoisaa ja täynnä musiikkia, tanssia ja rakkautta.
Krishnalaisuus ei ole synkkä, jossa koko ajan pyydetään armoa ja anteeksiantoa, koska pelätään joutuvansa ikuiseen helvettiin. Sellainen hengellisyys on meille vierasta.
Meille on vierasta lähestyä Jumalaa jatkuvassa pelossa, syyllisyydessä tai ikuisen helvetin uhkan alla.
Krishnalaisuudessa Jumalaa lähestytään ilolla, ei pelolla. Hengellisyys voi olla iloista, valoisaa ja täynnä musiikkia, tanssia ja rakkautta.
Krishnalaisuus: ei pelkoa, vaan iloa. Ei uhkailua, vaan iloa!
Meille on vierasta lähestyä Jumalaa jatkuvassa pelossa, syyllisyydessä tai ikuisen helvetin uhkan alla.
https://www.youtube.com/watch?v=8LzVeP_GifQ&list=RD8LzVeP_GifQ&st
Meille on vierasta lähestyä Jumalaa jatkuvassa pelossa, syyllisyydessä tai ikuisen helvetin uhkan alla.
JA NYT KAIKKI TANSSIMAAN!
ILOITAAN YHDESSÄ!
https://www.youtube.com/watch?v=TVwo7LhbRmw
https://www.youtube.com/watch?v=lZOtF5RbbMA&list=RDlZOtF5RbbMA&start_radio=1
Krishnalaiset tanssivat jopa temppeleissään, ja tanssi on tärkeä osa heidän hengellistä elämäänsä.
https://www.youtube.com/watch?v=lZOtF5RbbMA&list=RDlZOtF5RbbMA&
Näytä vähemmän
Krishnalaiset tanssivat jopa temppeleissään, ja tanssi on tärkeä osa heidän hengellistä elämäänsä.
Näytä vähemmän
Kirtan: lauletaan Hare Krishna -mantraa yhdessä musiikin säestyksellä.
Tanssi: ihmiset taputtavat käsiään, heiluvat ja tanssivat iloisesti.
Bhakti: tanssi ja laulaminen ovat rakkauden ja antaumuksen osoittamista Krishnalle.
Yhteisöllisyys: kaikki voivat osallistua, eikä tanssitaito ole tarpeen.
Temppeleissä voi olla hyvin iloista ja elävää tunnelmaa: rummut, symbaalit, harmonit ja yhteislaulu täyttävät tilan.
Krishnalaisuudessa tanssiminen voi olla rukousta siinä missä laulaminenkin.
Tanssi ei ole vain juhlimista, vaan se voi olla syvästi hengellinen rukouksen ja Jumalalle omistautumisen muoto.
Pelosta iloon – kuinka löysin aivan uudenlaisen tavan lähestyä Jumalaa
Entisenä kristittynä olen alkanut huomata, kuinka valtavan syvä ero kristillisen taustani ja krishnalaisuuden välillä voi olla. En tarkoita pelkästään erilaisia uskonnollisia tapoja, oppeja tai jumalanpalveluksia, vaan ennen kaikkea sitä, millaisena koen suhteeni Jumalaan.
Kun olin kristitty, huomasin lähestyväni Jumalaa usein pelon ja syyllisyyden kautta. Rukouksissani toistuivat ajatukset: anna syntini anteeksi, anna kaikki syntini anteeksi, armahda minua, älä anna minun joutua ikuiseen helvettiin.
Tuntui kuin olisin joutunut jatkuvasti tarkastelemaan itseäni, syntisyyttäni ja mahdollisia virheitäni. Mielessäni saattoi olla huoli siitä, olinko varmasti saanut kaikki syntini anteeksi ja olinko varmasti Jumalan silmissä hyväksytty. Hengellisyyteen liittyi paljon pelastumisen pelkoa ja huolta ikuisesta kohtalosta.
En ehkä silloin ymmärtänyt, kuinka voimakkaasti tällainen ajattelu vaikutti siihen, miten koin Jumalan. Jumalan lähestyminen saattoi tuntua enemmän anomiselta ja armahduksen pyytämiseltä kuin rakkaudelliselta yhteydeltä. Pelkäsin syntiä, rangaistusta ja ennen kaikkea ikuista helvettiä.
Krishnalaisuuteen tutustuessani olen huomannut jotakin hyvin erilaista.
Minua puhuttelee erityisesti se, että Jumalaa voi lähestyä myös ilon, musiikin, laulamisen ja tanssimisen kautta.
Olen huomannut, kuinka erilaiselta hengellisyys voi tuntua, kun soitetaan rumpuja ja symbaaleja, taputetaan käsiä ja tanssitaan yhdessä.
Tällainen toiminta ei ole vain hauskanpitoa tai viihdettä, vaan se voi olla syvää rukousta ja rakkauden osoittamista Jumalalle.
Minulle on ollut suuri oivallus, että tanssiminenkin voi olla rukousta. Jumalaa voi ylistää koko kehollaan. Ei tarvitse ainoastaan polvistua pyytämään anteeksi, tunnustamaan syntejään ja pelkäämään tulevaa tuomiota. Voi myös laulaa, tanssia ja iloita Jumalan läheisyydestä.
Minö joksikin aikaa ainakin poistun koska en kiinnosta yhtään kirjoitella. Tästä on tullut pakkopullaa
Ei tarvitse ainoastaan polvistua pyytämään anteeksi, tunnustamaan syntejään ja pelkäämään tulevaa tuomiota. Voi myös laulaa, tanssia ja iloita Jumalan läheisyydestä.
Jälkeenpäin ajateltuna huomaan, kuinka raskaalta tällainen hengellinen ilmapiiri tuntui. Jumalasuhteeseeni liittyi jatkuva huoli omasta kelvollisuudestani. Sen sijaan, että olisin voinut kokea rauhaa ja läheisyyttä Jumalan kanssa, ajatukseni palasivat usein siihen, mitä olin tehnyt väärin ja mitä kaikkea minun pitäisi saada anteeksi.
Mutta nyt - se tuntuu minusta hyvin vapauttavalta. Hengellisyys ei näyttäydy pelkästään ihmisen oman vajavaisuuden tarkasteluna, vaan tanssi voi olla rukousta ja laulaminen voi olla syvää antaumusta.
https://www.youtube.com/watch?v=TVwo7LhbRmw
Tämä on ehkä suurin muutos, jonka olen huomannut omassa ajattelussani: aikaisemmin hengellisyyteni täyttyi huolesta siitä, miten välttäisin Jumalan rangaistuksen. Nyt minua kiinnostaa enemmän se, kuinka voisin rakentaa rakkaudellisen yhteyden Jumalaan.
https://www.youtube.com/watch?v=TVwo7LhbRmw&list=RDTVwo7LhbRm
ILOINEN, EI SYNKKÄ; ILOA, EI JATKUVAA ARMOA ANELEMISTA EIKÄ KAMALA IKUISEN HELVETIN PELKOA.
TANSITAAN. LAULETAAN. JALALLA KOREASTI.
NYT LAULETAAN, NYT TANSSITAAN!
SE ON MYÖS KRISHNA-TIETOISUUS
ILOINEN, EI SYNKKÄ; ILOA, EI JATKUVAA ARMOA ANELEMISTA EIKÄ KAMALA IKUISEN HELVETIN PELKOA.
Chant and Be Happy!!!
Krishna-tietoisuus ei ole pelkkää vakavuutta, syyllisyyttä tai pelkoa. Siihen kuuluu myös ilo, musiikki, tanssi, yhdessä laulaminen ja sydämen riemu.
Nyt lauletaan, nyt tanssitaan!
Jai Sri Krishna!
Tämä on ehkä suurin muutos, jonka olen huomannut omassa ajattelussani: aikaisemmin hengellisyyteni täyttyi huolesta siitä, miten välttäisin Jumalan rangaistuksen.
MUTTA NYT LAULAN JA TANSSIN!
JATKUVASTI - armahda minua – oi, armahda minua, oi, älä lähetä minua ikuiseen helvettiin, anna anteeksi syntini – siitä on tullut tanssi
Pinnalliset käsitykset korkeammasta Todellisuudesta
Heti kun luomisen motiivi tuli esiin - se haisi RAAMATULLISELTA TARINALTA ISOISÄSTÄ, JOLLA ON PARTA. Vastaus on, että MIELIKUVA VANHASTA MIEHESTÄ on iskostettu meihin äidinmaidosta lähtien yleisten kliseiden kulttuuristen ja sosiaalisten kerrosten kautta. Leonardo ja muut menneisyyden nerot täyttivät kirkon määräyksen, jossa päätöksen siitä, mitä ja miten kuvataan, tekivät uskonnolliset toimihenkilöt, jotka olivat usein kaukana Jumalan ymmärtämisen filosofiasta. Lisäksi kuvat suunniteltiin vuorovaikutteisiksi massojen kanssa, ja ne edellyttivät selkeitä muotoja ja kuvia, jotka voisivat luoda katsojiin elävän vaikutelman. Tätä oli monissa kulttuureissa.
-----------
Katkelma A. Maharajan kirjasta.
Sri Chaitanya Saraswat Math International
https://scsmathinternational.com
TIETENKIN ELÄMÄ ON TOISIN TÄYNNÄ ONGELMIA, VAIKEUKSIA JA KAIKKEA MUUTA, MUTTA ELÄMÄ EI OLE ENÄÄ SELLISTA – PELKO IKUISESTA HELVETISTÄ – ANNA MINULLE ANTEEKSI SYNTINI, OH-OH – AI-AI – OH-OH – KAUHEA - KAUHEA JA AH -OH – AH – OH.
JA NYT ON AIKA TANSSIA
TIETENKIN ELÄMÄ ON TOISIN TÄYNNÄ ONGELMIA, VAIKEUKSIA JA KAIKKEA MUUTA, MUTTA ELÄMÄ EI OLE ENÄÄ SELLISTA – PELKO IKUISESTA HELVETISTÄ – ANNA MINULLE ANTEEKSI SYNTINI, OH-OH – AI-AI – OH-OH – KAUHEA - KAUHEA JA AH -OH – AH – OH.
JA NYT ON AIKA TANSSIA
https://www.youtube.com/watch?v=TVwo7LhbRmw
KUINKA VAPAUTTAVA KOKEMUS SE ON.
VAIKKA JEESUKSESSA ITSESSÄÄN EI OLE MITÄÄN VIKAA – HÄN ON HYVÄ – HÄNEN SANANSA ON KUITENKIN SENSUROITU.
VAIKKA JEESUKSESSA ITSESSÄÄN EI OLE MITÄÄN VIKAA – HÄN ON HYVÄ – HÄNEN SANANSA ON KUITENKIN SENSUROITU.
KUNNIOITAMME EDELLEEN JEESUSTA, JUMALAN LÄHETTÄMÄNÄ SHAKTI AVESHA AVATARANA JA YHDENÄ IHMISKUNNAN OPETTAJISTA
MUTTA AITO KRISTILLISYYS EI ENÄÄ OLE OLEMASSA; JÄLJELLÄ ON VAIN SEN SENSOROITU VERSIO.
IKUINEN HELVETTI EI OLLUT OSA ALKUPERÄISTÄ VIESTIÄ;
SE MITÄ KRISTILLISYYDESTÄ ON JÄÄNYT JÄLJELLE – KIINNITÄ HUOMIOTA KRISTILLISTEN LÄHETYSTYÖNTEKIJÖIDEN TOIMINTAAN HINDU-FOORUMILLA.
ELI AITO KRISTINUSO ON MENNYTTÄ
Todellisuudessa ei ole mitään pelastettavaa, eikä kukaan ole edes vaarassa
Todellisuudessa ei ole mitään pelastettavaa, eikä kukaan ole edes vaarassa¨
Kristinuskonto on sekoittanut keskenään sellaiset asiat kuin sielun ja hienojakoisen kehon, vaikka ne ovat kokonaan eri asioita.
Sielu ei voi kärsiä, koska se on turvassa toisessa ulottuvuudessa.
Hienojakoinen keho sen sijaan voi kärsiä ja nauttia sekä aineellisessa maailmassa että "paratiisissa ja helvetissä" ja maan päällä.
Pimeyden vallasta ainakin raamatun mukaan
Se ei ole alkuperäinen Raamatun sanoma!
Oli tullut taas uus tutkimus kuoleman raja kokemuksista. Kaikki jotka olivat kuolleet ja virenneet eloon näkivät putken jonka päässä Oli valoa
"Ihmisellä ei ole sielua – ihminen on sielu"
Tämä on erittäin hyvä tapa ilmaista jīva-opetuksen perusidea.
Jīva ei ole ensisijaisesti fyysinen ihminen, jolla sattuu olemaan sielu. Jīva on ikuinen elävä olento, joka tällä hetkellä toimii tietyn fyysisen ja hienojakoisen kehon yhteydessä.
Siksi:
En ole keho, jolla on sielu. Olen jīva, joka käyttää kehoa.
Tämä on kuitenkin enemmän opetuksellinen muotoilu kuin väite siitä, että sanaa "ihminen" ei saisi koskaan käyttää.
Jīva eli sielu ei ole todellisessa olemuksessaan minkään uhan alainen.
Jaya Govinda!
Jaya Govinda!
https://www.youtube.com/watch?v=RUmJfHfwyrE
Govinda Jaya Jaya Gopala Jaya Jaya
https://www.youtube.com/watch?v=yFFoUOnfow0&list=RDyFFoUOnfow0&start_radio=1
https://www.youtube.com/watch?v=M58oKbzGqsg&list=RDM58oKbzGqsg&start_radio=1
https://www.youtube.com/watch?v=TVwo7LhbRmw
Palvotteko epäjumalia
Epäjumalanpalvonta (asat-upāsanā) ei ole ensisijaisesti kysymys esineistä, vaan tietoisuuden kohteesta. Se ei ala siitä, mitä katsotaan, vaan siitä, miten todellisuus tunnetaan (jñāna) ja mihin rakkaus (prema / bhakti) suuntautuu.
Kun sanotaan “Jumala (Bhagavān) on muodon (rūpa) tuolla puolen”, usein oletetaan, että muoto itsessään olisi rajoitus. Mutta Vedānta-ymmärryksessä rajoitus syntyy vain silloin, kun äärellinen (māyika) yritetään sijoittaa äärettömän (ananta) ylle. Bhagavān ei ole materiaan sidottu (prakṛta), vaan Hän on sekä kaiken sisäinen ydin (antar-yāmī) että samalla itsenäinen persoona (svayaṁ-rūpa).
Kaikki tämä huipentuu ajatukseen acintya-bhedābheda-tattva: samanaikainen käsittämätön ykseys ja ero. Jumala ei ole “yksi asia muiden joukossa”, mutta Hän ei myöskään ole tyhjä abstraktio (nirviśeṣa). Hän on todellisuus, jossa suhde (rasa) on olemassa ennen kaikkea käsitteellistämistä.
Tästä syystä arca-vigraha (arca-vigraha) ei ole “symboli” siinä mielessä kuin länsimainen semiotiikka usein olettaa. Se ei ole ihmisen mielikuvituksen projektio (kalpanā), vaan śāstra- (śāstra-pramāṇa) ja guru-paramparā -tradition (paramparā) kautta tunnistettu Jumalan läsnäolon vastaanottava muoto. Toisin sanoen: muoto ei “rajoita” Jumalaa, vaan Jumala suostuu tulemaan havaittavaksi rakkauden ehdoilla.
Epäjumalanpalvonta alkaa vasta silloin, kun tietoisuus irrotetaan tästä suhteesta ja kohde menettää yhteytensä Bhagavāniin. Silloin sama aineellinen objekti (puu, kivi, metalli) ei ole enää arca-vigraha vaan pelkkä prakṛta-objekti, koska bhakti-suhde (sevā-bhāva) puuttuu. Ero ei siis ole aineessa, vaan bhāva’ssa (tietoisuuden laadussa).
Tässä mielessä myös “palvonnan kritiikki” jää usein pintaan: se tarkastelee vain näkyvää muotoa (dṛśya), mutta ei sitä, mikä tekee muodosta pyhän (caitanya-sambandha).Pyhyys ei ole esineessä itsessään eikä myöskään subjektiivisessa mielikuvituksessa, vaan niiden välisessä elävässä suhteessa, jossa nimi (nāma), muoto (rūpa), ominaisuudet (guṇa) ja leikit (līlā) ovat Bhagavānin itseilmentymää (svayam-prakāśa).
Siksi Kṛṣṇa (Kṛṣṇa) ei ole vain teologinen käsite vaan keskus, jossa ääretön ei pysy etäisenä vaan tulee lähestyttäväksi ilman että lakkaa olemasta ääretön. Täydellinen Absoluutti ei poista suhdetta, vaan mahdollistaa sen äärimmäisen intensiteetin.
Silloin kysymys “palvotteko epäjumalia?” menettää tarkkuutensa, koska se olettaa, että kaikki muodollinen palvonta olisi sama ilmiö. Mutta me vastaamme: ei ole kyse siitä, onko muoto läsnä, vaan siitä, onko Bhagavān läsnä muodossa.
Ja juuri tässä kohtaa bhakti (bhakti-yoga) ei ole rituaalinen järjestelmä vaan tietoisuuden transformaatio: näkemisen tapa muuttuu niin, että maailma ei ole enää erillinen Jumalasta eikä Jumala ole enää poissa maailmasta. Molemmat väärinkäsitykset – materialistinen reduktio ja tyhjä abstraktio – ylitetään yhtä aikaa.
Epäjumalanpalvonnan (asat-upāsanā) ongelma ei ole vain väärä kohde, vaan väärä ontologia: mitä pidetään todellisena.
Ateistinen lähtökohta ei useinkaan ole “Jumalaa vastaan”, vaan se on hiljainen oletus, että todellisuus on pohjimmiltaan ei-persoonallinen (nirviśeṣa) ja että persoona on myöhempi, emergentti ilmiö. Tällöin kaikki muodot, nimet ja merkitykset redusoidaan aineellisiin prosesseihin (prakṛti-pariṇāma).
Gaudiya-siddhānta kääntää tämän asetelman: persoona (Bhagavān) ei ole seuraus tietoisuudesta, vaan tietoisuus on Bhagavānin (Bhagavān) energian (śakti) heijastus. Tämä ei ole sentimentaalinen väite, vaan ontologinen prioriteettikäänne.
Jos todellisuus olisi vain materiaa, “epäjumala” ei olisi virheellinen kohde – se olisi vain väärin tulkittu atomi-aggregaatio. Mutta silloin koko käsite “virheellinen palvonta” menettää perustansa, koska mikään ei olisi intrinsisesti merkityksellistä. Kritiikki epäjumalanpalvonnasta edellyttää jo valmiiksi, että on olemassa jokin korkeampi järjestys, jonka suhteen vääristymä voidaan tunnistaa.
Tässä kohtaa Gaudiya Vaiṣṇava -ajattelu ei hyväksy ateistista reduktiota eikä myöskään impersonalistista tyhjennystä (śūnyavāda / nirviśeṣa-vāda), vaan asettaa tilalle acintya-bhedābheda-tattvan: todellisuus on samanaikaisesti yksi ja moninainen siten, että ero ei kumoa ykseyttä eikä ykseys niele eroa.
Tämä tarkoittaa, että muoto (rūpa) ei ole “lisätty ominaisuus” Jumalassa (Bhagavān), vaan olemisen tapa, jossa ääretön (ananta) tulee suhteelliseksi ilman että lakkaa olemasta ääretön. Siksi arca-vigraha (arca-vigraha) ei ole representaation kopio, vaan läsnäolon keskipiste, jossa transsendenssi (para-tattva) ei menetä itseään manifestaation (vyakti) kautta.
Kristittyjen ekstremistien ja hindujen vihaajien kritiikki olettaa usein, että jos Jumala olisi todellinen, Hänen pitäisi olla havaittavissa samalla tavalla kuin aineellinen objekti. Gaudiya -logiikka kääntää tämän: jos Jumala olisi pelkkä aineellinen objekti, Hän ei olisi Jumala ollenkaan. Siksi “näkemisen” kriteeri ei voi olla pelkkä aistihavainto (indriya-pratyakṣa), vaan
Kristillinen kritiikki perustuu oletukseen, että Jumala (Bhagavān) on vain abstrakti, näkymätön ja käsitteellinen. Kaikki havaittava muoto (rūpa) tulkitaan vääristyneenä ja vaarallisena, ja siksi kaikki muodollinen palvonta tulkitaan epäjumalanpalvonnaksi.
Gaudiya -logiikka havaitsee tässä rajoittuneen pramāṇa-ymmärryksen: kristillinen kritiikki ottaa huomioon vain indriya-pratyakṣa (aistihavainto), mutta ei bhakti-pratyakṣa (kokemuksellinen palvonta).
Tämä epistemologinen rajoitus johtaa siihen, että havainto materialisoituu ja jumalallinen kokemus jää havaitsematta: dṛśya ilman bhāva ei palvele totuutta.
Ontologinen primitiivisyys:
Kristillinen teologia pyrkii usein abstraktiin monoteismiin, jossa Jumalan läsnäolo ja persoona on pelkästään käsite. Gaudiya aspektista tämä on ontologisesti vajavainen näkemys, koska se ei tunnusta:
Bhagavān on sekä ääretön että henkilökohtainen (ananta + rūpa)
Jumala ei ole vain käsitteellinen yläolento vaan suhteellisen ja absoluuttisen vuorovaikutuksen kohde (acintya-bhedābheda-tattva).
Tästä seuraa, että muodon kieltäminen (rūpa) kieltäisi itse asiassa yhteyden ja kokemuksen äärettömään, mikä on epistemologisesti ja ontologisesti puutteellista.
Acintya-bhedābheda-tattva selittää, että todellisuus on samanaikaisesti yksi ja moninainen. Kristillinen kritiikki usein edustaa vain “yksi”-puolta, jolloin se ei kykene käsittämään palvonnan moninaista ja henkilökohtaista luonnetta.
Tämä näkyy erityisesti siinä, että mūrti-palvonta tulkitaan “vääränä” tai “primitiveenä”, koska se ei sovi yksinkertaiseen käsitykseen Jumalasta.
Mutta tämä on kognitiivinen rajoitus (jñāna-pāśa), ei todellinen moraalinen virhe.
Kristillisen kritiikin primitiivisyys ilmenee kolmessa kohdassa:
Rajoittunut pramāṇa (vain indriya-pratyakṣa)
Epätäydellinen ontologia (Jumala abstraktina, ei henkilökohtaisena)
Kyvyttömyys käsittää acintya-bhedābheda-tattvan mukaista monitasoista todellisuutta
Tästä näkökulmasta ulkopuolinen syyllistäminen Kṛṣṇan palvojia epäjumalanpalvonnasta osoittaa tietoisuuden rajoittuneisuuden eikä palvonnan virheellisyyttä.
Anonyymi00019
2026-06-07 14:48:58
UUSI
Anonyymi00018 kirjoitti:
Kristillisen kritiikin primitiivisyys ilmenee kolmessa kohdassa:
Rajoittunut pramāṇa (vain indriya-pratyakṣa)
Epätäydellinen ontologia (Jumala abstraktina, ei henkilökohtaisena)
Kyvyttömyys käsittää acintya-bhedābheda-tattvan mukaista monitasoista todellisuutta
Tästä näkökulmasta ulkopuolinen syyllistäminen Kṛṣṇan palvojia epäjumalanpalvonnasta osoittaa tietoisuuden rajoittuneisuuden eikä palvonnan virheellisyyttä.
Lue lisää
Tiedon validit lähteet (pramāṇa) eivät rajoitu pelkkään aistihavaintoon (pratyakṣa), vaan sisältävät:
śabda-pramāṇa (śāstra, pyhien tekstien autoriteetti)
anumāna (päättely)
ja erityisesti bhakti-pratyakṣa, jossa tietoisuus itse muuttuu vastaanottavaksi jumalalliselle läsnäololle
Kristillisessä teologisessa epistemologiassa korostuu usein toisenlainen painotus: Jumalan absoluuttinen transsendenssi suhteessa luotuun todellisuuteen sekä varovaisuus sen suhteen, miten Jumalan olemus voidaan liittää konkreettisiin esityksiin. Tämä johtaa vahvaan ikonografian teologiaan liittyvään keskusteluun, jossa representaatio ymmärretään ensisijaisesti viittaavana merkkinä eikä ontologisena läsnäolona.
Tässä ei ole kyse “paremmuudesta”, vaan kahdesta erilaisesta tavasta määritellä, mitä tarkoittaa “tietää Jumala”.
Meille arca-vigraha ei ole vain symboli, vaan:
Bhagavānin erityinen läsnäolon muoto, jossa Hän hyväksyy palvelun (sevā) ja vuorovaikutuksen (sambandha)
Tämä perustuu ajatukseen, että Jumalan śakti ei ole erillinen Hänestä, vaan täysin Hänen kontrollissaan (svatantra-śakti). Siksi Hän voi ilmetä missä tahansa muodossa ilman, että Hänen absoluuttisuutensa vähenee.
Kristillisessä metafysiikassa taas Jumalan ja luodun todellisuuden välinen ero korostuu usein niin vahvasti, että Jumalan “representoiminen” materiaalisen esineen kautta nähdään helposti teologisesti ongelmallisena, koska luotu ei voi sisältää luomatonta substanssia samalla tavalla.
Filosofiassamme ratkaiseva tekijä ei ole materia (dravya), vaan bhāva (tietoisuuden laatu).
Sama fyysinen objekti voidaan ymmärtää kahdella tavalla:
ilman bhakti-yhteyttä: materia (prakṛta vastu)
bhakti-suhteessa: arca-vigraha, Jumalan vastaanottava läsnäolon muoto
Tässä mielessä “epäjumalanpalvonta” ei ole ontologinen väite esineestä, vaan väite tietoisuuden virheellisestä kohdistumisesta (viparyaya-jñāna).
Kriittinen keskustelu kristillisen ja vaiṣṇava-teologian välillä ei siis koske pelkästään kuvia tai alttareita, vaan syvempää kysymystä:
Voiko ääretön (ananta) olla todella läsnä rajallisessa muodossa (rūpa) ilman reduktiota?
Vai onko kaikki materiaalisessa muodossa oleva väistämättä vain viittaus johonkin poissaolevaan?
Meille läsnäolo ei ole sidottu materiaan, vaan Jumalan omaan tahtoon (icchā-śakti). Siksi Hän voi olla aidosti läsnä ilman että Hän muuttuu materiaksi.
Kuka tässä oikeastaan palvoo epäjumalaa?
Epäjumalanpalvonta ei tarkoita sitä, että ihminen kumartaa jotakin jumalankuvaa.
Jos ihminen kuvittelee oman uskonnollisen käsityksensä olevan ainoa mahdollinen totuus ja tuomitsee kaikki muut IKUISEEN helvettiin, hän on rakentanut itselleen paljon vaarallisemman epäjumalan: oman erehtymättömyytensä.
On helppoa syyttää toista epäjumalanpalvonnasta, mutta vaikeampaa tarkastella omaa sydäntään.
Jos ajattelet, että sinun Jumalasi on ainoa, jota saa lähestyä, sinun tulkintasi ainoa oikea ja kaikkien muiden tie väärä, millä perusteella olet tehnyt omasta ymmärryksestäsi Jumalan mittapuun?
Sinä sanot: minun uskontoni on oikea, muiden väärä. Minun palvontani on Jumalan hyväksymää, muiden palvonta epäjumalanpalvontaa.
Mutta eikö juuri tässä piile ongelma? Et enää puolusta Jumalaa, vaan omaa käsitystäsi Jumalasta. Et enää etsi totuutta, vaan vaadit muita alistumaan omalle totuuskäsityksellesi.
Gaudiya-filosofiassa Bhagavān ei ole ihmisen mielikuvituksen vanki. Hän ei menetä äärettömyyttään, vaikka Hän ilmenee arca-vigrahassa. Jumalan muoto ei ole Jumalan rajoitus.
Jos kaikkivaltias Jumala pystyy luomaan koko maailmankaikkeuden, miksi Hän ei pystyisi oman tahtonsa mukaan ilmentämään itseään myös palvottavassa muodossa?
Älä siis kiirehdi kutsumaan toisen Jumalaa epäjumalaksi, ennen kuin olet tutkinut, palvotko itse Jumalaa vai omaa käsitystäsi siitä, millainen Jumalan pitäisi olla.
Sillä joskus suurin epäjumala ei ole alttarilla oleva patsas.
Se on ihmisen oma ego, joka on nostettu Jumalan paikalle.
TÄSSÄ KANNATTAA MENNÄ VIELÄ SYVEMMÄLLE. EI PELKÄSTÄÄN ARVOSTELLA USKONNOLLISTA SUVAITSEMATTOMUUTTA, VAAN PALJASTAA SEN SISÄINEN RISTIRIITA: IHMINEN VÄITTÄÄ PUOLUSTAVANSA JUMALAN KUNNIAA, MUTTA ASETTAA SAMALLA OMAN RAJALLISEN YMMÄRRYKSENSÄ JUMALAN TUOMARINISTUIMELLE.
VAARALLISIN EPÄJUMALA EI VÄLTTÄMÄTTÄ SEISO ALTTARILLA – SE VOI ISTUA IHMISEN OMASSA MIELESSÄ.
VAARALLISIN EPÄJUMALA EI VÄLTTÄMÄTTÄ SEISO ALTTARILLA – SE VOI ISTUA IHMISEN OMASSA MIELESSÄ.
JOS IHMINEN KUVITTELEE OMAN USKONNOLLISEN KÄSITYKSENSÄ OLEVAN AINOA MAHDOLLINEN TOTUUS JA JULISTAA KAIKKI MUUT IKUISEN HELVETIN ANSAITSEVIKSI, HÄNEN OLISI SYYTÄ PYSÄHTYÄ TUTKIMAAN, MITÄ HÄN TODELLISUUDESSA PALVOO.
HÄN SANOO PALVOVANSA JUMALAA, MUTTA SAMALLA HÄN NÄYTTÄÄ NOSTANEEN OMAN TULKINTANSA JUMALASTA EREHTYMÄTTÖMÄN AUKTORITEETIN ASEMAAN. HÄN TUNTEE JUMALAN TAHDON, TIETÄÄ TÄSMÄLLEEN, KENET JUMALA HYVÄKSYY JA KENET HYLKÄÄ, JA JAKAA IHMISILLE IKUISIA KOHTALOITA KUIN HÄNELLÄ ITSELLÄÄN OLISI PÄÄSY JUMALAN TUOMIOISTUIMEEN.
MUTTA MILLÄ OIKEUDELLA?
ONKO IHMISEN OMA TEOLOGINEN TULKINTA TODELLA NIIN TÄYDELLINEN, ETTEI SEN ULKOPUOLELLE VOI JÄÄDÄ MITÄÄN JUMALAN TODELLISUUDESTA? ONKO ÄÄRETÖN JUMALA TODELLA NIIN PIENI, ETTÄ HÄN MAHTUU YHDEN IHMISEN USKONNOLLISEEN KÄSITYKSEEN?
TÄSSÄ PIILEE SYVÄ RISTIRIITA: IHMINEN JULISTAA JUMALAN ÄÄRETTÖMÄKSI, MUTTA KÄYTTÄYTYY KUIN JUMALAN ARMO, RAKKAUS JA TOTUUS OLISIVAT HÄNEN HENKILÖKOHTAISTA OMAISUUTTAAN.
HÄN SYYTTÄÄ MUITA EPÄJUMALANPALVONNASTA, MUTTA EI HUOMAA, ETTÄ HÄNEN OMA USKONNOLLINEN IDENTITEETTINSÄ ON SAATTANUT MUUTTUA EPÄJUMALAKSI.
HÄN EI ENÄÄ PALVO JUMALAA SELLAISENA KUIN JUMALA ON, VAAN OMAA KÄSITYSTÄÄN SIITÄ, MILLAINEN JUMALAN TÄYTYY OLLA.
HÄN EI ENÄÄ KYSY, MITÄ JUMALA VOI OLLA. HÄN MÄÄRÄÄ, MITÄ JUMALA SAA OLLA.
JA KAIKKEIN IRONISINTA ON SE, ETTÄ HÄN SAATTAA TUOMITA TOISEN IHMISEN RAKKAUDEN, RUKOUKSEN, ANTAUMUKSEN JA VILPITTÖMÄN HENGELLISEN ETSINNÄN SAMALLA, KUN PITÄÄ OMAA SUVAITSEMATTOMUUTTAAN USKOLLISUUTENA JUMALALLE.
MUTTA USKONNOLLINEN VARMUUS EI OLE SAMA ASIA KUIN JUMALALLINEN VIISAUS.
SILLÄ EPÄJUMALANPALVONNAN SYVIN ONGELMA EI OLE SE, ETTÄ IHMINEN KUMARTAA VÄÄRÄÄ MUOTOA. SE VOI OLLA MYÖS SITÄ, ETTÄ IHMINEN KUMARTAA OMAA EGOAAN JA KUTSUU SITÄ JUMALAN PUOLUSTAMISEKSI.
JOS SINUN JUMALASI ON NIIN PIENI, ETTÄ HÄNEN TOTUUTENSA TÄYTYY PUOLUSTAA HALVEKSIMALLA KAIKKIA MUITA, EHKÄ ONGELMA EI OLE MUIDEN JUMALAKÄSITYKSISSÄ. EHKÄ ONGELMA ON SIINÄ JUMALAKUVASSA, JONKA OLET ITSE RAKENTANUT.
ÄLÄ SIIS OLE NIIN VARMA SIITÄ, ETTÄ OLET POISTANUT EPÄJUMALAT ELÄMÄSTÄSI. VOI OLLA, ETTÄ OLET VAIN SIIRTÄNYT EPÄJUMALAN ALTTARILTA OMAAN MIELEESI – JA ANTANUT SILLE OMAN NIMESI, OMAN USKONTOSI JA OMAN EREHTYMÄTTÖMYYTESI.
JA SITÄ EPÄJUMALAA KUMARRAT EHKÄ KAIKKEIN SYVIMMÄLLÄ ANTAUMUKSELLA.
Jos kaikkivaltias Jumala pystyy luomaan koko maailmankaikkeuden, miksi Hän ei pystyisi oman tahtonsa mukaan ilmentämään itseään myös palvottavassa muodossa?
Älä siis kiirehdi kutsumaan toisen Jumalaa epäjumalaksi, ennen kuin olet tutkinut, palvotko itse Jumalaa vai omaa käsitystäsi siitä, millainen Jumalan pitäisi olla.
Sillä joskus suurin epäjumala ei ole alttarilla oleva patsas.
Se on ihmisen oma ego, joka on nostettu Jumalan paikalle.
Vielä muutama viestiä täältä.
https://www.youtube.com/watch?v=xr6ZXhsnSpQ
Muinaiset pyhät tekstit kuvaavat hämmästyttävää fyysisen kehon asteittaisen henkistymisen prosessia, joka käynnistyy juuri sillä hetkellä, kun ihminen alkaa toimia ilman itsekkäitä motiiveja. Kuten tiedämme jo karmallisten solmujen mekanismia koskevasta tarkastelusta, juuri oman työn tuloksiin kohdistuva itsekäs kiintymys muodostaa vahvat näkymättömät kahleet.
Kun motiivi kuitenkin muuttuu epäitsekkääksi palveluksi, itse toiminnan luonne muuttuu. Karkeista elementeistä koostuva fyysinen olemus lakkaa olemasta raskas ankkuri, joka pitää henkeä syntymien kiertokulussa. Siitä tulee tarkoin säädetty väline, eräänlainen linssi, jonka läpi sisäinen valo alkaa esteettä virrata ympäröivään tilaan.
Aiemmin nautintojen vastaanottamisen kanavina toimineista aistielimistä tulee välineitä luomiseen ja muiden elävien olentojen auttamiseen. Sisäisen paradigman muuttuessa myös ympäröivän tilan havaitseminen muuttuu perusteellisesti.
Tavalliselle mielelle, jota väärän egon tiukat rajat ehdollistavat, koko ulkoinen maailma on valtava resurssivarasto, joka on tarkoitettu yksinomaan henkilökohtaiseen kulutukseen ja hyödyntämiseen. Luonto nähdään materiaalien lähteenä, eläimet vetovoimana ja muut ihmiset kilpailijoina tai hyödyllisinä välineinä omien tavoitteiden saavuttamiseksi. Tietoisuuden muuttuessa tämä aggressiivinen kuluttamisen malli kuitenkin hajoaa kokonaan.
Ihminen alkaa nähdä kaiken elämän monimuotoisuuden yhteisen henkisen luonnon. Puu, joki tai sattumalta kohdattu kanssakulkija lakkaa olemasta eloton taustaobjekti. Ympäristö alkaa näyttäytyä elävänä, hengittävänä organismina, joka vaatii huolenpitoa ja kunnioitusta. Halu hallita ja alistaa katoaa ja antaa tilaa syvälle yhteenkuuluvuuden tunteelle kaiken olevan kanssa. Tila ei enää kätke sisäänsä uhkaa, jota vastaan olisi jatkuvasti puolustauduttava, vaan siitä tulee harmonisen yhteistyön kenttä.
Tämä hienovarainen raja orjuuden ja vapauden välillä havainnollistuu erinomaisesti klassisessa vuoropuhelussa valaistuneen opettajan ja hänen nuoren oppilaansa välillä, joka on säilynyt muinaisissa tutkielmissa.
Pitkien askeettisten harjoitusten uuvuttama ja kaikkea yhteyttä maalliseen hälinään pelkäävä oppilas esitti opettajalle kysymyksen. Hän kysyi, eikö aineellinen luonto itsessään ole alkuperäinen paha, luomisen likainen virhe, josta tulisi pysyä mahdollisimman kaukana mielen puhtauden säilyttämiseksi.
Opettaja hymyili, osoitti tulisijassa palavaa tulta ja vastasi rauhallisesti: ”Katso tätä liekkiä. Onko sillä pahoja aikomuksia? Sama tuli, joka lämmittää āśramiamme kylmänä yönä ja auttaa valmistamaan ruokaa, kykenee huolimattomasti käsiteltynä polttamaan kokonaisen kylän maan tasalle. Aine on täysin neutraalia. Siinä ei ole pisaraakaan pahuutta tai pahetta. Pahaa on vain oma vääristynyt ja ahne suhtautumisesi siihen. Heti kun lakkaat vaatimasta maailmalta nautintoja ja yrität omistaa sen lahjat itsellesi, näet, että fyysinen kosmos on puhdas temppeli eikä vankiselli.”
Juuri tämä muutos ymmärryksessä antaa meille mahdollisuuden tarkastella maailmankaikkeuden rakennetta täysin uudella tavalla. Aineellinen kosmos ei missään olosuhteissa ole Luojan tekninen virhe tai epäonnistuneen kokeen sivutuote, josta pitäisi mahdollisimman nopeasti poistua. Päinvastoin, se näyttäytyy nerokkaasti suunniteltuna ja uskomattoman tarkkana välineenä karkean tietoisuuden hienosäätämiseen.
Tämän maailman jokainen yksityiskohta painovoimasta vuodenaikojen vaihtumiseen on luotu matemaattisella täydellisyydellä tarjoamaan eläville olennoille ihanteelliset olosuhteet kokemusten saamiseen. Kun ihminen lakkaa taistelemasta ainetta vastaan ja alkaa tutkia sen lakeja kunnioittavasti, itse tiheä energia alkaa tehdä yhteistyötä hänen kanssaan ja paljastaa syvällisiä salaisuuksiaan.
EDELLÄ TRANSKRIPTIO TÄSTÄ VIDEOSTA
"Idän saatanallisissa opeissa" ei ole sellaista ajatusta. Idässä kukaan ei väitä, että vain heidän polkunsa on ainoa oikea. Kukaan ei pakota ketään omaan uskoonsa, sillä ymmärretään, ettei ole mitään, mistä pitäisi pelastua. Polkuja on tuhansia, ja ne ole askeleita samalla polulla. Jos jokin uskonto on alkeellinen, se sopii alkeellisemmalle yleisölle. Myös se, että 1 + 1 = 2, on tärkeä tietää, vaikka myöhemmin siirtyisikin korkeampaan matematiikkaan.
”Idän saatanallisiss opeissa” ei esiinny ajatusta siitä, että vain yksi oppi, uskonto tai henkinen polku olisi ainoa oikea ja kaikki muut väärässä. Sen sijaan lähtökohtana on näkemys, että ihmiset ovat erilaisissa kehitysvaiheissa ja siksi myös heidän tarpeensa, ymmärryksensä ja tapansa etsiä totuutta vaihtelevat. Tästä syystä ei ole mielekästä ajatella, että sama tie sopisi kaikille.
”Idän saatanallisiss opeissa” ei myöskään korosteta ajatusta siitä, että ihminen olisi pelastettava jostakin ulkopuolisesta uhasta. Sen sijaan huomio kohdistuu tietoisuuden kehittymiseen, oman mielen ymmärtämiseen ja siihen, että ihminen oppii näkemään todellisuuden yhä selkeämmin. Tämän vuoksi ei nähdä tarvetta pakottaa ketään omaksumaan tiettyä uskoa tai maailmankuvaa. Jokaisen katsotaan kulkevan omaa polkuaan omassa tahdissaan.
Erilaisia polkuja on lukemattomia, mutta ne voidaan nähdä saman päämäärän erilaisina ilmentyminä. Ne ovat vain erilaisia askelia tai näkökulmia, jotka vastaavat ihmisten erilaisia valmiuksia. Se, mikä on yhdelle ihmiselle syvällinen ja toimiva opetus, voi toiselle olla liian vaikea tai ennenaikainen. Vastaavasti yksinkertaisempi opetus ei ole arvoton vain siksi, että joku toinen on kulkenut pidemmälle.
Tätä voi verrata matematiikan opiskeluun. Jokainen oppii ensin, että yksi plus yksi on kaksi. Tämä tieto ei ole virheellinen tai tarpeeton, vaikka myöhemmin opiskeltaisiin differentiaaliyhtälöitä tai kvanttifysiikan matematiikkaa. Päinvastoin, korkeampi ymmärrys rakentuu perustan varaan. Samalla tavoin idässä ajatellaan, että eri uskonnot, filosofiat ja harjoitukset palvelevat ihmisiä heidän senhetkisessä kehitysvaiheessaan. Mikään vaihe ei ole sinänsä väärä, vaan jokaisella on oma tarkoituksensa osana laajempaa kasvun ja ymmärryksen prosessia.
Yksikään uskonnollinen perinne ei voi perustellusti väittää omistavansa yksinoikeuden kaikkeen henkiseen totuuteen. Tällainen vaatimus edellyttäisi täydellistä tietoa todellisuuden koko laajuudesta, ihmiskunnan historiasta, tietoisuuden kehityksestä sekä Jumalan tai Absoluutin toiminnasta kaikkina aikoina ja kaikissa kulttuureissa. Koska yksittäinen ihminen tai yhteisö ei voi osoittaa hallitsevansa tällaista kokonaisnäkemystä, ehdoton väite omasta yksinoikeudesta totuuteen perustuu usein enemmän uskoon omaan erinomaisuuteen kuin todelliseen tietoon.
Kun uskonnollinen yhteisö alkaa pitää itseään ainoana pelastuksen, totuuden tai jumalallisen ilmoituksen haltijana, syntyy helposti dogmatismi. Dogmatismi ei tarkoita vahvaa vakaumusta sinänsä, vaan kyvyttömyyttä tunnistaa, että todellisuus voi olla laajempi kuin oma käsitteellinen järjestelmämme. Historia osoittaa, että juuri tällaiset yksinoikeusvaatimukset ovat usein synnyttäneet uskonnollisia konflikteja, vainoja ja vastakkainasetteluja. Mitä kapeammaksi ihmisen maailmankuva muodostuu, sitä vaikeammaksi käy ymmärtää muiden ihmisten kokemuksia, näkemyksiä ja henkisiä pyrkimyksiä.
Vedalaisesta näkökulmasta katsottuna ihmiset eivät ole samalla tietoisuuden tasolla. Jokainen yksilö lähestyy totuutta omien kykyjensä, kokemustensa, kulttuurinsa ja sisäisen kehitysvaiheensa kautta. Tämän vuoksi myös uskonnolliset opetukset ilmenevät erilaisina. Se, mikä yhdelle ihmiselle on syvällinen metafyysinen opetus, voi toiselle olla käsittämätöntä. Vastaavasti yksinkertainen moraalinen opetus voi olla välttämätön lähtökohta henkilölle, joka ei vielä kykene vastaanottamaan syvällisempiä filosofisia näkemyksiä.
Tässä mielessä ihmisen uskonto kuvastaa usein hänen senhetkistä tietoisuuden tasoaan. Jos uskonnollinen ymmärrys on yksinkertainen tai alkeellinen, se ei välttämättä tarkoita epäonnistumista. Jokainen oppiminen alkaa perustasolta. Lapsi opettelee ensin kirjaimet ennen kuin hän kykenee lukemaan kirjallisuutta tai tutkimaan filosofiaa. Samalla tavoin henkinen kehitys etenee vaiheittain. Se, mikä tänään näyttää rajalliselta, voi toimia perustana syvemmälle ymmärrykselle tulevaisuudessa.
Ongelma syntyy silloin, kun väliaikainen kehitysvaihe julistetaan lopulliseksi päämääräksi. Kun ihminen kiinnittyy omaan käsitykseensä niin voimakkaasti, ettei hän enää ole valmis oppimaan tai tutkimaan syvempiä merkityksiä, kehitys pysähtyy. Dogmatismi muuttaa uskonnon välineestä päämääräksi. Sen sijaan että uskonto auttaisi ihmistä laajentamaan tietoisuuttaan, siitä tulee järjestelmä, joka rajoittaa hänen mahdollisuuksiaan kasvaa.
Tästä syystä lähes jokaisen uskonnollisen perinteen piirissä voidaan havaita kaksi erilaista lähestymistapaa. Ensimmäiseen ryhmään kuuluvat ne, jotka pyrkivät ymmärtämään opetusten sisäisen, symbolisen ja syvällisen merkityksen. He eivät tyydy ulkoisiin muotoihin, rituaaleihin tai kirjaimellisiin tulkintoihin, vaan etsivät niiden taustalla olevia periaatteita ja kokemuksellista totuutta. Toiseen ryhmään kuuluvat ne, joiden suhde uskontoon jää pääasiassa ulkoiselle tasolle. He voivat tuntea opinkappaleet, rituaalit ja perinteet, mutta eivät välttämättä tavoita niiden syvempää tarkoitusta.
Sama ero löytyy kaikista suurista uskonnollisista traditioista. On niitä, jotka näkevät pyhissä teksteissä kirjaimia, ja niitä, jotka pyrkivät näkemään niiden merkityksen. On niitä, jotka tarkastelevat uskontoa identiteettinä, ja niitä, jotka käyttävät sitä tietoisuuden muuttamisen välineenä. Ulkoinen uskonto voi erottaa ihmisiä toisistaan, mutta sisäinen ymmärrys pyrkii näkemään sen yhteisen perustan, joka ilmenee erilaisissa kulttuureissa ja erilaisina opetuksina.
Tämän näkemyksen mukaan uskonnon todellinen arvo ei määräydy sen perusteella, kuinka voimakkaasti ihminen puolustaa omaa perinnettään, vaan sen perusteella, kuinka paljon hänen tietoisuutensa, myötätuntonsa, viisautensa ja kykynsä ymmärtää todellisuutta ovat kehittyneet. Uskonto on silloin väline sisäiseen kasvuun eikä päämäärä sinänsä.
Vedalaisen perinteen mukaan jokainen elävä olento etenee pitkän kehitysprosessin kautta. Tietoisuus kasvaa vähitellen kokemusten, tekojen ja oppimisen myötä. Siksi ihmiset eivät ole samalla lähtöviivalla. Se, mikä yhdelle ihmiselle on itsestään selvää, voi toiselle olla vielä käsittämätöntä. Tästä syystä myös opetusten on oltava erilaisia eri ihmisille ja eri kehitysvaiheissa oleville yhteisöille.
Vastuu kasvaa tietoisuuden mukana. Mitä enemmän ihminen ymmärtää tekojensa seurauksia, sitä suurempi vastuu hänellä on niiden vaikutuksista. Tämän vuoksi moraalisia ja karmallisia seurauksia ei tarkastella ainoastaan tekojen ulkoisen muodon perusteella, vaan myös tietoisuuden, aikomusten ja ymmärryksen perusteella.
Tästä näkökulmasta katsottuna uskonnolliset opetukset eivät ole välttämättä keskenään ristiriitaisia, vaan ne voivat olla suunnattuja erilaisille ihmisille erilaisissa olosuhteissa. Jollekin ihmiselle uskonto Toiselle se
Vedalaisen perinteen mukaan jokainen elävä olento etenee pitkän kehitysprosessin kautta. Tietoisuus kasvaa vähitellen kokemusten, tekojen ja oppimisen myötä. Siksi ihmiset eivät ole samalla lähtöviivalla. Se, mikä yhdelle ihmiselle on itsestään selvää, voi toiselle olla vielä käsittämätöntä. Tästä syystä myös opetusten on oltava erilaisia eri ihmisille ja eri kehitysvaiheissa oleville yhteisöille.
Vastuu kasvaa tietoisuuden mukana. Mitä enemmän ihminen ymmärtää tekojensa seurauksia, sitä suurempi vastuu hänellä on niiden vaikutuksista. Tämän vuoksi moraalisia ja karmallisia seurauksia ei tarkastella ainoastaan tekojen ulkoisen muodon perusteella, vaan myös tietoisuuden, aikomusten ja ymmärryksen perusteella.
Tästä näkökulmasta katsottuna uskonnolliset opetukset eivät ole välttämättä keskenään ristiriitaisia, vaan ne voivat olla suunnattuja erilaisille ihmisille erilaisissa olosuhteissa. Jollekin ihmiselle uskonto merkitsee ensisijaisesti moraalisten sääntöjen opettelua. Toiselle se merkitsee filosofista pohdintaa. Kolmannelle se merkitsee rakkauden, palvelun ja Jumalasuhteen syventämistä. Samalla tavoin kuin koulutuksessa on alkeis-, keski- ja korkeampia tasoja, myös henkisessä elämässä voidaan nähdä erilaisia kehitysvaiheita.
Tämän vuoksi vedalainen kulttuuri ei korosta ajatusta, että kaikki ihmiset olisivat velvollisia omaksumaan täsmälleen saman uskonnollisen muodon tai harjoituksen. Olennaisempaa on se, auttaako jokin opetus ihmistä kehittymään seuraavaan vaiheeseen omalla polullaan.
Paramparamme filosofiassa uskonnon korkein tarkoitus ei ole taivaallisten nautintojen saavuttaminen eikä rangaistuksen välttäminen. Tällaiset motiivit voidaan nähdä henkisen kehityksen alkuvaiheina.
Todellinen viisaus ilmenee kykynä nähdä kaikkien elävien olentojen yhteinen henkinen olemus. Oppinut brāhmaṇa, lehmä, elefantti, koira ja yhteiskunnan ulkopuolelle jäänyt ihminen nähdään pohjimmiltaan samanarvoisina sieluina, vaikka heidän ulkoiset olosuhteensa eroavat toisistaan. Siksi tietoisuuden kehityksen tarkoituksena ei ole synnyttää ylimielisyyttä, vaan myötätuntoa, nöyryyttä ja ymmärrystä.
Mitä syvemmälle ihminen etenee henkisessä elämässä, sitä vähemmän hän keskittyy siihen, mikä erottaa ihmisiä toisistaan, ja sitä enemmän hän alkaa nähdä sen, mikä yhdistää kaikkia eläviä olentoja.
Emme ole koskaan edes väittäneet, että meidän polkumme olisi ainoa mahdollinen ja ainoa oikea tapa; emme ole koskaan väittäneet niin.
Olemassaoloa voidaan lähestyä monien erilaisten lähestymistapojen kautta, ja kunnioitamme vilpitöntä etsintää (jijñāsā) riippumatta siitä, mistä perinteestä tai katsomuksesta se saa alkunsa.
Emme pidä henkisyyttä valmiina vastauksena, jonka ihminen vain hyväksyy ulkoisesti, vaan elinikäisenä oppimisena, harjoituksena ja tietoisuuden (caitanya) asteittaisena syventymisenä. Henkinen elämä ei ole pelkkää uskomista, vaan matka kohti todellista ymmärrystä (jñāna), jossa ihmisen väärät käsitykset (mithyā-jñāna) ja tietämättömyys (avidyā) vähitellen väistyvät.
Tieto (jñāna) ei pysähdy käsitteelliseen ymmärtämiseen, vaan kypsyy oivallukseksi (anubhava), joka muuttaa ihmisen suhdetta itseensä, muihin eläviin olentoihin ja koko olemassaoloon (sattā). Henkinen kasvu ei ole yksittäinen kokemus tai saavutettava lopullinen tila, vaan jatkuva tietoisuuden (caitanya) puhdistumisen (śuddhi) ja kypsymisen prosessi.
Tämä sisäinen kehitys ymmärretään sydämen puhdistumisena (citta-śuddhi), jossa itsekeskeiset taipumukset (ahaṅkāra) ja väärä samaistuminen kehoon (dehātma-buddhi) vähitellen heikkenevät. Ihminen alkaa ymmärtää syvemmin omaa todellista luontoaan (svarūpa) ja suhdettaan kaikkeen elävään.
Tästä syystä emme ole koskaan edes väittäneet, että juuri meidän polkumme olisi ainoa mahdollinen tapa etsiä totuutta. Olemassaoloa voidaan lähestyä monien erilaisten lähestymistapojen kautta, ja kunnioitamme vilpitöntä etsintää (jijñāsā) riippumatta siitä, mistä perinteestä tai katsomuksesta se saa alkunsa.
Samalla pidämme tärkeänä erottelukykyä (viveka) ja totuudenmukaista tutkimista (vicāra). Henkinen tieto ei tarkoita dogmaattista hyväksymistä, vaan syvempää ymmärrystä, joka syntyy harjoituksen, pohdinnan jne. kautta.
Emme pakota ketään hyväksymään opetuksiamme emmekä käytä pelottelua, painostusta, psykologista manipulointia tai henkistä väkivaltaa kuten kristilliset ekstremistit täällä tekevät jatkuvasti. Vastustamme kristittyjen ekstremistien psykoterroria, syyllistämistä, uhkailua, pakottamista uudelleen takaisin kristinuskoon, josta olemme lähteneet, ja vallankäyttöä, joiden tarkoituksena on murtaa ihmisen oma harkintakyky (buddhi) ja estää vapaa etsintä.
Emme hyväksy toimintaa, jossa jokin dogmaattinen tai fundamentalistinen uskonto pyrkii pakottamaan ihmisen omaksumaan tuon vakaumuksen uudelleen pelon, syyllisyyden tai väkivallan avulla. Aito vakaumus (niṣṭhā) ei synny pakosta, vaan vapaaehtoisesta ymmärtämisestä, vilpittömyydestä (ārjava) ja sisäisestä muutoksesta.
Todellinen henkinen kasvu perustuu myötätuntoon (dayā), tietoisuuden (caitanya) syvenemiseen jne. Ihmisen sisäinen kehitys ei voi perustua hallintaan tai pakottamiseen, vaan vapaaseen tahtoon ja aitoon pyrkimykseen kohti korkeampaa ymmärrystä.
Monia polkuja, monia lähtökohtia
Emme ole koskaan väittäneet, että meidän polkumme olisi ainoa mahdollinen tai että kaikki muut lähestymistavat olisivat väärässä ja johtaisivat johonkin ikuiseen helvettiin. Tällainen ajatus ei tee oikeutta ihmisten erilaisille lähtökohdille, kokemuksille, ymmärrykselle tai tietoisuuden kehitykselle.
Todellisuutta voidaan lähestyä monista suunnista. Vilpitön etsintä — jijñāsā — ei muutu arvottomaksi vain siksi, että se alkaa erilaisesta perinteestä, kulttuurista tai maailmankuvasta. Ihmiset eivät myöskään aloita matkaansa samasta kohdasta. Heidän ymmärryksensä, kykynsä omaksua tietoa, elämäntilanteensa, taipumuksensa ja sisäinen kypsyytensä vaihtelevat suuresti.
Siksi olisi liian yksinkertaista ajatella, että kaikille pitäisi antaa täsmälleen sama opetus, sama menetelmä ja sama hengellinen päämäärä samalla tavalla ymmärrettynä.
Ihmiset ovat erilaisia.
He tarvitsevat erilaisia lähestymistapoja, erilaisia opetuksia ja joskus jopa erilaisia tapoja ymmärtää samoja perimmäisiä kysymyksiä.
Muinaiset vedalaiset tekstit voidaan tässä mielessä nähdä valtavana navigointijärjestelmänä. Ne eivät ainoastaan osoita yhtä tietä, vaan kuvaavat kokonaisia maastoja: erilaisia tietoisuuden tasoja, taipumuksia, toiminnan seurauksia, tiedon asteita, harjoituksia ja mahdollisuuksia edetä kohti syvempää ymmärrystä.
Kartta ei ole olemassa siksi, että matkustaja pakotettaisiin kulkemaan yhtä tietä.
Kartta auttaa häntä ymmärtämään, missä hän on.
Tämä on olennainen ero.
Jos kaksi ihmistä seisoo eri puolilla valtavaa vuoristoa, olisi järjetöntä antaa heille sama reittiohje ja väittää, että vain yksi tie on todellinen. Toinen voi aloittaa laaksosta, toinen korkealta rinteeltä. Toisella voi olla kokemusta vuorikiipeilystä, toinen voi vasta opetella kävelemään vaikeassa maastossa. Kolmas ei ehkä ole vielä edes vakuuttunut siitä, että vuoren huippua kannattaa tavoitella.
Silti kaikilla voi olla mahdollisuus edetä.
Ihmiset eivät ole samalla tietoisuuden tasolla
Vedalaisessa ajattelussa on tärkeää ymmärtää, että ihmiset eroavat toisistaan myös siinä, millaista tietoa he kykenevät vastaanottamaan ja kuinka syvällisesti he pystyvät sitä ymmärtämään.
Pelkkä tiedon olemassaolo ei tarkoita, että ihminen kykenee välittömästi omaksumaan sen.
Lapselle voidaan kertoa erittäin monimutkaisesta filosofisesta ajatuksesta, mutta vaikka sanat olisivat hänen kuultavissaan, niiden syvempi merkitys ei vielä avaudu. Myöhemmin sama ihminen voi palata samaan ajatukseen ja ymmärtää sen aivan toisella tavalla.
Tieto voi siis olla sama, mutta vastaanottajan ymmärrys on muuttunut.
Tästä seuraa tärkeä periaate: erilaiset opetukset eivät välttämättä ole keskenään ristiriidassa vain siksi, että niitä annetaan erilaisille ihmisille eri muodoissa.
Yksi tarvitsee yksinkertaisen alun.
Toinen pystyy käsittelemään abstraktia filosofiaa.
Kolmas tarvitsee käytännön harjoituksia.
Neljäs lähestyy todellisuutta hiljaisuuden ja meditaation kautta.
Neljäs lähestyy todellisuutta hiljaisuuden ja meditaation kautta.
Viides löytää syvimmän motivaationsa omistautumisesta.
Kuudes taas alkaa tutkimalla toiminnan, moraalin ja sen seurausten välistä suhdetta.
Erilaisuus ei tässä näkökulmassa ole virhe järjestelmässä. Se kuuluu itse järjestelmään.
Yksi päämäärä ei tarkoita yhtä ainoaa reittiä
On myös tärkeää erottaa toisistaan kaksi asiaa: mahdollinen perimmäinen päämäärä ja tapa, jolla ihminen sitä lähestyy.
Se, että ihmisellä voi olla käsitys korkeimmasta totuudesta, ei automaattisesti tarkoita, että jokaisen ihmisen täytyisi kulkea identtinen reitti saavuttaakseen syvemmän ymmärryksen.
Ajatellaan jälleen karttaa.
Kaupunkiin voi saapua pohjoisesta, etelästä, idästä tai lännestä. Reitit voivat olla erilaisia. Osa kulkee vuoriston kautta, toinen rannikkoa pitkin ja kolmas metsien läpi. Yksi reitti voi olla jollekin helpoin ja toiselle täysin sopimaton.
Se, että itse tunnet yhden reitin hyvin, ei tee muista teistä olemattomia.
Samalla tavalla yhden ihmisen syvällinen kokemus tietystä menetelmästä ei todista, etteikö toinen ihminen voisi lähestyä todellisuutta toisenlaisen harjoituksen kautta.
Tämän vuoksi emme tarvitse ajatusta, jonka mukaan yksi ainoa uskonnollinen tai filosofinen tie olisi ainoa mahdollinen vaihtoehto ja että kaikki muut ihmiset olisivat automaattisesti tuomittuja ikuiseen helvettiin.
Tällainen ehdoton vastakkainasettelu ei ota huomioon ihmisten välistä valtavaa erilaisuutta.
Se unohtaa myös sen, että ihminen ymmärtää asioita vähitellen.
Tieto avautuu eri ihmisille eri tavoin
Vähemmän kehittynyt ymmärrys ei välttämättä tarkoita pahuutta. Se voi yksinkertaisesti tarkoittaa sitä, että ihminen ei vielä kykene näkemään jotakin asiaa laajemmin.
Samoin väärä käsitys ei aina synny pahantahtoisuudesta. Ihminen toimii usein sen ymmärryksen perusteella, joka hänellä sillä hetkellä on.
Kun ymmärrys kasvaa, myös hänen näkemyksensä voivat muuttua.
Tämä voidaan nähdä myös vedalaisen filosofian yhteydessä. Ihmisen tietoisuutta ei tarvitse käsittää staattisena tilana, jossa ihminen on joko täysin tietävä tai täysin tietämätön. Pikemminkin kyse voi olla asteittaisesta syvenemisestä.
Ihminen voi ensin kiinnostua näkyvästä maailmasta.
Sen jälkeen hän voi alkaa kysyä, mikä hänen kokemuksensa taustalla on.
Myöhemmin hän voi kiinnostua tietoisuuden luonteesta.
Sen jälkeen hän voi alkaa tutkia, kuka hän itse asiassa on suhteessa kehoon, mieleen ja ympäröivään todellisuuteen.
Näin kysymykset muuttuvat syvemmiksi samalla kun näkökulma laajenee.
Veda-perinteen valtava monimuotoisuus
Juuri tästä syystä vedalaisen kirjallisuuden valtava laajuus on niin merkittävää.
Kyse ei ole vain yhdestä kirjasta, yhdestä opettajasta tai yhdestä kaavasta, jota kaikkien pitäisi noudattaa samalla tavalla. Veda-perinne sisältää valtavan määrän filosofisia näkökulmia, käsitteitä, menetelmiä, kertomuksia, harjoituksia ja keskusteluja tietoisuudesta, toiminnasta, tiedosta, meditaatiosta, vapautumisesta ja todellisuuden perimmäisestä luonteesta.
Tämän moninaisuuden voi nähdä yrityksenä ottaa ihminen vakavasti juuri sellaisena kuin hän on.
Kaikilla ei ole sama temperamentti.
Kaikilla ei ole samaa älyllistä kapasiteettia.
Kaikilla ei ole samoja kiinnostuksen kohteita.
Kaikki eivät opi samalla tavalla.
Kaikki eivät kykene omaksumaan samaa määrää abstraktia tietoa.
Kaikki eivät ole elämässään samassa vaiheessa.
Siksi myös lähestymistapojen täytyy voida olla erilaisia.
Ei yhtä ovea, vaan kokonainen rakennus
Voimme kuvitella todellisuuden valtavana rakennuksena, jossa on lukemattomia ovia.
Yksi ihminen astuu sisään filosofian kautta.
Toinen meditaation kautta.
Kolmas itsekurin ja harjoituksen kautta.
Neljäs palvelun ja toiminnan kautta.
Viides omistautumisen kautta.
Kuudes kysymysten ja tutkimisen kautta.
Se, että joku on löytänyt oman ovensa, ei tarkoita, etteikö rakennuksessa olisi muita sisäänkäyntejä.
Tärkeämpää on se, että ihminen ei jää ainoastaan oven ulkopuolelle väittelemään siitä, mikä ovi näyttää parhaalta, vaan alkaa todella tutkia, mitä rakennuksen sisällä on.
Tässä on myös jijñāsā — vilpitön halu tietää — tärkeässä asemassa. Todellinen etsijä ei välttämättä aloita valmiista vastauksesta. Hän aloittaa kysymyksestä.
Mitä todellisuus on?
Mitä tietoisuus on?
Kuka minä olen?
Olenko pelkästään tämä keho ja mieli?
Mistä kärsimys syntyy?
Mikä on tiedon merkitys?
Olenko pelkästään tämä keho ja mieli?
Mistä kärsimys syntyy?
Mikä on tiedon merkitys?
Mikä muuttaa ihmisen tietoisuutta?
Onko olemassa jotakin muuttumatonta kaiken muuttuvan kokemuksen taustalla?
Tällaiset kysymykset voivat johdattaa ihmistä vähitellen syvemmälle.
Ihmistä ei pitäisi mitata yhdellä mittatikulla
Ehkä tärkein asia onkin ymmärtää, ettei kaikkia ihmisiä voida arvioida yhdellä ainoalla mittatikulla.
Se, mikä on yhdelle ihmiselle itsestään selvää, voi olla toiselle vasta ensimmäinen askel.
Se, minkä yksi ihminen pystyy omaksumaan hetkessä, voi toiselle vaatia vuosien tutkimista.
Ja se, mitä joku pitää merkityksettömänä, voi toiselle muodostua koko hänen maailmankuvansa muuttavaksi oivallukseksi.
Siksi tiedon välittäminen edellyttää myös viisautta.
Ei riitä, että tietoa on paljon. On ymmärrettävä, mitä tietoa kenellekin voidaan antaa, millä tavalla ja missä vaiheessa.
Tässä mielessä todellinen opetus ei ole pelkästään tiedon siirtämistä ihmiseltä toiselle. Se on myös kykyä tunnistaa oppijan lähtökohta.
Sama totuus voidaan ilmaista eri ihmisille eri tavalla ilman, että sen syvin tarkoitus katoaa.
Valtava kartta ihmisen tietoisuudesta
Tämän vuoksi vedalaisen perinteen merkitystä ei tarvitse puolustaa väittämällä, että vain yksi tie on oikea ja kaikki muut ovat vääriä.
Sen vahvuus voidaan nähdä aivan toisaalla.
Sen vahvuus on siinä, että se yrittää kuvata todellisuutta laajasti.
Se tarkastelee ihmisen tietoisuutta, mieltä, toimintaa, motiiveja, tiedon eri asteita ja erilaisia tapoja lähestyä todellisuutta. Se tarjoaa kokonaisen käsitteellisen maiseman, jossa ihminen voi tarkastella omaa asemaansa ja kysyä, missä hän tällä hetkellä seisoo.
Siksi muinaiset tekstit voidaan nähdä enemmän kartastona kuin yksittäisenä reittiohjeena.
Kartasto ei käske kaikkia matkustajia lähtemään samasta paikasta.
Se kertoo, millainen maasto heidän ympärillään on.
Ja mitä suurempi ja monimutkaisempi maasto on, sitä enemmän tarvitaan erilaisia karttoja.
Ehkä juuri tästä syystä vedalaisen kirjallisuuden valtava monimuotoisuus on niin vaikuttavaa.
Se ei anna vaikutelmaa maailmasta, joka olisi helppo puristaa yhteen lauseeseen.
Se antaa vaikutelman todellisuudesta, jota on tutkittava.
Ihmisen ei tarvitse väittää, että kaikki muut ovat väärässä voidakseen pitää omaa polkuaan arvokkaana.
Hän voi kulkea omaa tietään syvästi ja vilpittömästi — samalla tunnustaen, että toinen ihminen voi lähestyä samoja perimmäisiä kysymyksiä täysin toisenlaisesta lähtökohdasta.
Polkuja voi olla monia. Lähtökohtia voi olla monia. Ihmisten kyky omaksua tietoa voi olla erilainen. Ymmärrys voi kehittyä asteittain.
Ja juuri siksi totuuden etsintää ei tarvitse rakentaa pelon varaan.
Sen ei tarvitse perustua ajatukseen: valitse tämä yksi tie tai sinut tuomitaan ikuisesti.
Se voi perustua paljon syvempään lähtökohtaan:
Tutki. Kysy. Harjoita. Tarkkaile. Ymmärrä. Syvenny.
Sillä todellinen etsintä ei tarvitse uhkakuvaa tuekseen.
Se tarvitsee vilpittömyyttä.
Moniulotteinen näkökulma ihmisen tietoisuuteen
Vielä muutama viestiä täältä.
https://www.youtube.com/watch?v=xr6ZXhsnSpQ
TRANSKRIPTIO TÄSTÄ VIDEOSTA.
Tämä hienovarainen raja orjuuden ja vapauden välillä havainnollistuu erinomaisesti klassisessa vuoropuhelussa valaistuneen opettajan ja hänen nuoren oppilaansa välillä, joka on säilynyt muinaisissa tutkielmissa. Pitkien askeettisten harjoitusten uuvuttama ja kaikkea yhteyttä maalliseen hälinään pelkäävä oppilas esitti opettajalle kysymyksen. Hän kysyi, eikö aineellinen luonto itsessään ole alkuperäinen paha, luomisen likainen virhe, josta tulisi pysyä mahdollisimman kaukana mielen puhtauden säilyttämiseksi.
Opettaja hymyili, osoitti tulisijassa palavaa tulta ja vastasi rauhallisesti: ”Katso tätä liekkiä. Onko sillä pahoja aikomuksia? Sama tuli, joka lämmittää āśramiamme kylmänä yönä ja auttaa valmistamaan ruokaa, kykenee huolimattomasti käsiteltynä polttamaan kokonaisen kylän maan tasalle. Aine on täysin neutraalia. Siinä ei ole pisaraakaan pahuutta tai pahetta. Pahaa on vain oma vääristynyt ja ahne suhtautumisesi siihen. Heti kun lakkaat vaatimasta maailmalta nautintoja ja yrität omistaa sen lahjat itsellesi, näet, että fyysinen kosmos on puhdas temppeli eikä vankiselli.”
Juuri tämä muutos ymmärryksessä antaa meille mahdollisuuden tarkastella maailmankaikkeuden rakennetta täysin uudella tavalla. Aineellinen kosmos ei missään olosuhteissa ole Luojan tekninen virhe tai epäonnistuneen kokeen sivutuote, josta pitäisi mahdollisimman nopeasti poistua. Päinvastoin, se näyttäytyy nerokkaasti suunniteltuna ja uskomattoman tarkkana välineenä karkean tietoisuuden hienosäätämiseen.
Tämän maailman jokainen yksityiskohta painovoimasta vuodenaikojen vaihtumiseen on luotu matemaattisella täydellisyydellä tarjoamaan eläville olennoille ihanteelliset olosuhteet kokemusten saamiseen. Kun ihminen lakkaa taistelemasta ainetta vastaan ja alkaa tutkia sen lakeja kunnioittavasti, itse tiheä energia alkaa tehdä yhteistyötä hänen kanssaan ja paljastaa syvällisiä salaisuuksiaan.
https://www.youtube.com/watch?v=xr6ZXhsnSpQ
TRANSKRIPTIO TÄSTÄ VIDEOSTA.
Fyysinen todellisuus toimii puolueettomana peilinä, joka heijastaa sisäisen tilamme täydellisen tarkasti. Jos sisällämme vallitsevat ahneus ja aggressio, maailma vastaa puutteella ja konflikteilla. Jos taas välitämme anteliaisuutta ja rauhaa, ympäristö harmonisoituu ja vahvistaa valitsemamme suunnan oikeellisuuden.
Tämän filosofisen periaatteen käytännöllinen johtopäätös on erittäin voimakas ja sovellettavissa jokaisen ihmisen jokapäiväiseen todellisuuteen. Sisäisen perusmotivaation muuttaminen voi muuttaa kaikkein tavallisimman, raskaimman ja rutiininomaisimman työn syvälliseksi henkiseksi harjoitukseksi.
Itsekkään ihmisen ja valaistuneen mestarin ulkoiset teot voivat näyttää täysin samanlaisilta. Molemmat voivat rakentaa talon, viljellä peltoa tai hallita valtiota. Ero piilee yksinomaan prosessin näkymättömässä fysiikassa. Siinä missä ensimmäinen toimii pelosta menettää tulonsa tai halusta kohota muiden yläpuolelle ja sitoo itsensä uusiin solmuihin, toinen toimii velvollisuudentunnosta ja rakkaudesta itse luomisen prosessia kohtaan.
Tällainen toiminta ei jätä jälkeensä raskaita jälkiä psyykeen. Se puhdistaa mielen, pehmentää sydäntä ja valmistaa vähitellen tietoisuutta sen pitkän matkan viimeiseen vaiheeseen. Oikein ymmärrettynä ja hyväksyttynä aine avaa itse ovia korkeampiin ymmärryksen tasoihin ja osoittaa, ettei todellinen mestaruus merkitse pakoa todellisuudesta vaan kykyä henkistää jokainen oma askel maan päällä.
Sen jälkeen kun ihmisen toiminta menettää itsekkäät motiivinsa ja jokapäiväinen työ muuttuu tietoiseksi harjoitukseksi, kuten aiemmin yksityiskohtaisesti käsittelimme, hengen matka fyysisen kosmoksen sisällä lähestyy väistämättä tärkeintä päätösvaihettaan.
Aineellinen maailmankaikkeus, joka toimii täydellisenä ja puolueettomana oppimisjärjestelmänä, ei koskaan vapauta oppilastaan heti sen jälkeen, kun tämä on oppinut myötätunnon tai luopumisen perusteet. Edessä on kaikkein ankarin ja tinkimättömin koe: aineellisen luonnon puitteissa käydyn uskomattoman pitkän oppimisjakson viimeinen tietoisuuden testi. Tämä vaihe ei ole tekstien teoreettisen tiedon pintapuolista testaamista tai uskonnollisten määräysten mekaanista noudattamista, vaan psyyken hienoimpien kerrosten syvällinen läpivalaisu.
Karman arviointimekanismi tarkistaa huolellisesti, onko persoonallisuus todella katkaissut kaikki sisäiset siteet, jotka yhdistävät sen tiheään energiaan, vai onko se vain taitavasti naamioinut ne ulkoisesti hurskaalta näyttävän käytöksen alle. Tässä kehitysvaiheessa karkeat halut, kuten pyrkimys rikkauksien kasaamiseen, poliittiseen valtaan tai fyysiseen hallintaan, on yleensä jo kauan sitten jätetty taakse.
Todellinen vaara piilee kuitenkin paljon hienovaraisemmissa kiintymyksen muodoissa, jotka voivat pitää hengen lujasti syntymien loputtomassa kiertokulussa vielä tuhansien kierrosten ajan. Muinaiset tutkielmat kuvaavat näitä viimeisiä ja vaikeimmin voitettavia esteitä hienovaraisten kiintymysten ansoiksi.
Ihminen, joka on onnistuneesti luopunut maallisesta omaisuudesta ja kehon mukavuuksista, joutuu hyvin usein näkymättömään ansaan, jossa hän alkaa odottaa tunnustusta pitkästä askeettisuudestaan. Kätketty kunnianhimon kaipuu ei katoa tietoisuudesta. Se vain muuttaa muotoaan ja muuttuu yleisen kunnioituksen kaipuuksi.
https://www.youtube.com/watch?v=xr6ZXhsnSpQ
TRANSKRIPTIO TÄSTÄ VIDEOSTA.
Ihminen alkaa vilpittömästi tavoitella suuren opettajan, erehtymättömän ohjaajan tai pyhän vanhuksen asemaa, jonka mielipide on lopullinen totuus. Lisäksi alkuperäinen inhimillinen taipumus hallita muita löytää uuden, sosiaalisesti hyväksytyn väylän. Se muuttuu tarpeeksi sanella tiukkoja henkisiä sääntöjä ja hallita seuraajiensa kohtaloita.
Yksilö alkaa huomaamattaan saada tyydytystä ei syvästä sisäisestä yhteydestä korkeimpaan lähteeseen vaan miellyttävästä tunteesta, että hän on poikkeuksellisen puhdas. Pyhät kertomukset varoittavat suoraan, että kiintymys omaan pyhyyteen toimii paljon vahvempana liimana kuin tavallinen arkinen ahneus. Se luo hienostuneen mutta uskomattoman vahvan illuusion henkisestä edistymisestä, vaikka todellisuudessa tietoisuus pysyy tiukasti suljettuna aineellisen paradigman sisälle.
Juuri henkinen ylpeys on vaikein ja kavalein este täydellisen vapautumisen tiellä. Tämän ilmiön mekanismi on syvälle juurtunut väärän egon eli meille jo tutun ahaṅkāran toiminnan periaatteisiin. Kun tämä hienovarainen navigointiväline menettää tutun karkean aineellisen polttoaineensa, se suuntaa huomaamatta huomionsa saavutuksiin itsetuntemuksen alueella.
Ylemmyyden tunne niitä ihmisiä kohtaan, jotka ovat edelleen sotkeutuneet maallisten asioiden kiireeseen ja tavallisten inhimillisten intohimojen valtaan, muodostaa raskaan energeettisen ketjun. Olento alkaa pitää itseään jonkinlaisena eliittinä, valittuna yksilönä, unohtaen täysin sen, että todellinen näkeminen merkitsee kykyä nähdä kaikissa elävissä olennoissa yhtäläinen henkinen luonto ilman poikkeusta.
Tällainen ylimielisyys, vaikka se olisi kätketty näennäisen nöyryyden naamion alle, toimii maailmankaikkeuden lakien näkökulmasta selkeänä merkkinä. Tietoisuus ei ole vielä valmis poistumaan lopullisesti harjoituskentältä. Järjestelmä jatkaa tilanteiden luomista hävittääkseen tämän keinotekoisen jalustan, usein julkisen nöyryytyksen, äkillisen maineen menetyksen tai vakavien sisäisten kriisien kautta, kunnes väärä tunne omasta suuruudesta on poltettu kokonaan pois.
Vasta kun nämä viimeiset, lähes näkymättömät kiintymyksen langat löydetään ja puretaan kokonaan, väliaikaisten kuorien purkaminen todella alkaa. Hienovarainen keho, joka koostuu mielestä, älystä ja väärästä egosta ja joka on palvellut suojaavana varusteena miljoonien inkarnaatioiden ajan lukuisissa biologisissa muodoissa, alkaa vähitellen menettää tiheyttään.
Muinaisissa teksteissä tätä vaihetta verrataan usein vahamuodon hitaaseen sulamiseen, jonka alta vihdoin paljastuu säteilevä alkuperäinen veistos. Mieli lopettaa ikuisesti huolien, epäilyjen ja halujen loputtoman tuottamisen. Äly luopuu yrityksistä luokitella, erotella ja tuomita ulkoista maailmaa, ja ego luopuu lopullisesti pyrkimyksestään ylläpitää erillistä, eristettyä olemassaoloa oman maailmankaikkeutensa keskuksessa.
Kun nämä monimutkaiset rakenteelliset elementit liukenevat, jīvan hengen alkuperäinen muoto alkaa ilmetä täydellisessä, kirkastumattomassa selkeydessään. Saapuu kauan odotettu tila, jossa tietoisuus palauttaa itselleen täysin sille kuuluvat ikuisuuden ja absoluuttisen tiedon ominaisuudet ja valmistautuu väistämättömään siirtymiseen fyysisen kosmoksen tuolle puolen.
TRANSKRIPTIO.
Tämän aineellisen maailmankaikkeuden sisällä tapahtuneen pitkän ja monimutkaisen oppimisjakson huipentuma tuo mukanaan täysin odottamattoman oivalluksen. Elämän koulun todellinen päättyminen ei ilmene voitonriemuna aineen yli eikä ylpeänä alempien energioiden hallitsemisena. Päinvastoin, viimeinen sävel soi täydellisenä, kaiken kattavana nöyryytenä.
Puhdistunut henki katsoo lukemattomia menneitä inkarnaatioita, koettua fyysistä kipua, syvän epätoivon kausia ja täydellisiä erehdyksiä tuntematta mitään muuta kuin syvää kiitollisuutta itse oppimisprosessia kohtaan. Aineellinen maailma, joka pitkään näyttäytyi ankarana rangaistuspaikkana, tunnistetaan nyt kärsivälliseksi, ankaraksi ja äärettömän viisaaksi opettajaksi.
Olento ymmärtää selvästi, että jokainen este, jokainen menetys ja jokainen vaikeus oli matemaattisesti tarkasti laskettu takomaan nykyinen kristallinkirkkaan havainnon tila. Tämän hiljaisen tunnustamisen myötä, joka on täysin vailla väärää arvokkuutta tai itsekkyyden jäänteitä, tietoisuus lähestyy kynnystä täysin valmiina palaamaan alkuperäiseen kotiinsa.
Kun päätämme pitkän matkamme maailmankaikkeuden kerrosten läpi, voimme nähdä todellisuuden aivan uudessa valossa. Muinaiset pyhät tekstit paljastavat meille kosmoksen rakenteen eivät armottomana vankilana, jossa sielut kärsivät rangaistusta muinaisista rikkomuksistaan, vaan uskomattoman monimutkaisena ja nerokkaasti suunniteltuna harjoituskenttänä tietoisuuden kypsymiselle.
Aineellinen maailma tarjoaa hengelle ainutlaatuisen ympäristön, jossa jokainen ajatus saa joko välittömästi tai ajan myötä fyysisen muodon. Jokainen suoritettu teko palaa täsmällisenä kaikuna karmallisten reaktioiden mekanismien kautta ja opettaa meille järjestelmällisesti henkilökohtaista vastuuta.
Tässä tilassa ei ole sattumanvaraisia elementtejä eikä sokeita luonnonvoimia, jotka toimisivat kokonaisuudesta riippumatta. Tämän valtavan järjestelmän jokainen yksityiskohta palvelee yhtä päämäärää: auttaa elävää olentoa kypsymään ja tekemään tietoisen valinnan paluusta henkiseen lähteeseensä.
Joka tapauksessa illuusion energia kätkee absoluuttisen totuuden meiltä vain siksi, että oppisimme etsimään sitä itse esteiden voittamisen, syvien epäilysten ja raskaan työn kautta. Jos tieto meidän ikuisesta luonnostamme olisi oletusarvoisesti kaikkien saatavilla, aineeseen uppoutumisen koko merkitys menettäisi arvonsa.
Muinaisessa tutkielmassa Īśa Upaniṣadissa on syvällinen vetoomus korkeammalle älylle: totuus on kätketty kultaisen astian taakse. ”Avaa se, oi aurinko, jotta minä, totuudelle omistautunut, voisin nähdä sen.” Tämä ajatus heijastaa täydellisesti keskimmäisellä planeetalla olemisemme ydintä.
Olemme itse vapaaehtoisesti suostuneet pukemaan yllemme tiheän unohduksen verhon, jotta vaikeasta ja toisinaan tuskallisesta muistamisen prosessista tulisi tärkein henkilökohtainen saavutuksemme. Kultainen astia symboloi aineellisen luomakunnan häikäisevää vetovoimaa, joka lumoa mielen mutta jonka taakse kätkeytyy alkuperäisen tietoisuuden todellinen valo.
Näin ollen fyysisessä kuoressa oleminen ei ole traaginen putoaminen taivaasta, vaan äärimmäisen rohkea tutkimuksellinen kokeilu. Tämän moniulotteisen leikin puitteissa ilo ja fyysinen epämukavuus, aineelliset saavutukset ja väistämättömät menetykset toimivat vain taitavan kuvanveistäjän hienovaraisina työkaluina. Tämä näkymätön mestari poistaa järjestelmällisesti, isku iskulta, todellisesta olemuksestamme kaiken väärän, ylimääräisen ja väliaikaisen.
Rajallisessa kehossa eläminen opettaa henkeä arvostamaan vapautta, ja ajan tuhoavan vaikutuksen kohtaaminen pakottaa etsimään sitä, mikä ei ole lainkaan altis hajoamiselle. Maailmankaikkeuden järjestelmä ei vaadi ihmiseltä sokeaa alistumista rangaistuksen pelosta. Se tarjoaa vain lukemattomia mahdollisia tapahtumien kulkuja ja antaa jokaisen itse vakuuttua kaikkien itsekkäiden pyrkimysten lopullisuudesta.
Kun sisäinen vastarinta katoaa, lakkaamme taistelemasta tämän kosmisen oppimisohjelman sääntöjä vastaan ja alamme käyttää niitä yksinomaan sisäiseen kasvuun. Juuri tällä hetkellä aineellinen maailma, joka aiemmin näytti loputtomien huolien lähteeltä, muuttuu tärkeimmäksi liittolaiseksemme ja viisaaksi opettajaksemme.
Minä ainakin lähden olen sanonut tämän olevan ajanhukkaa mutta kukin tehköön kuten parhaaksi näkee.
Jos en kokonaan niin ainakin joksikin aikaa kun ei nyt vaan kiinnosta
Tulee hindut jännä olo kun ajattelee lapsuutta ja teini ja nuoruus aikoja ja sitten kun olen alkanut jo vanheta ja liikkuminen jonkun verran jo heikentynyt 30 vuotiaana ja sitten kun miettii kun elämä on päättyy. Jännä olo kieltämättä on paljon muistoja. Miten aika on mennyt niin nopeasti
Vaikka kuinka kovasti harrastaa liikuntaa kunto ei nouse nuoren tasolle
Seuraavasa elämässä olet taas nuori aluksi!
Aika masentavaa alottaa sama rumba alusta
Kun haluaisi jäädä tuonpuoleiseen
Ja.mihin tilaan sitten jää kun jälleensyntyminen lakkaa. Oletko kenties henkiolento sen jälkeen
"Ja.mihin tilaan sitten jää kun jälleensyntyminen lakkaa. Oletko kenties henkiolento sen jälkeen"
OLET JO HENKIOLENTO, MUTTA TÄLLÄ HETKELLÄ ILMENET FYYSISESSÄ RUUMISSA
"Ja.mihin tilaan sitten jää kun jälleensyntyminen lakkaa. Oletko kenties henkiolento sen jälkeen"
OLET JO HENKIOLENTO, MUTTA TÄLLÄ HETKELLÄ ILMENET FYYSISESSÄ RUUMISSA
Sinä olet jo nyt ikuinen henkiolento eli jiva. Et muutu henkiolennoksi jälleensyntymisen lakatessa, sillä et ole koskaan ollutkaan tämä aineellinen ruumis.
Sinä olet jo nyt ikuinen henkiolento eli jiva. Et muutu henkiolennoksi jälleensyntymisen lakatessa, sillä et ole koskaan ollutkaan tämä aineellinen ruumis. Olet tällä hetkellä henkinen sielu, joka toimii aineellisen kehon välityksellä
Kun jälleensyntymisen kiertokulku päättyy, palaat alkuperäiseen henkiseen asemaasi, tämä ei tarkoita persoonallisuutesi katoamista, vaan ikuista, yksilöllistä olemassaoloa.
Ja.mihin tilaan sitten jää kun jälleensyntyminen lakkaa. Oletko kenties henkiolento sen jälkeen"
OLET JO HENKIOLENTO, MUTTA TÄLLÄ HETKELLÄ ILMENET FYYSISESSÄ RUUMISSA
Sinä olet jo nyt ikuinen henkiolento eli jiva. Et muutu henkiolennoksi jälleensyntymisen lakatessa, sillä et ole koskaan ollutkaan tämä aineellinen ruumis.
Sinä olet jo nyt ikuinen henkiolento eli jiva. Et muutu henkiolennoksi jälleensyntymisen lakatessa, sillä et ole koskaan ollutkaan tämä aineellinen ruumis. Olet tällä hetkellä henkinen sielu, joka toimii aineellisen kehon välityksellä
Kun jälleensyntymisen kiertokulku päättyy, palaat alkuperäiseen henkiseen asemaasi, tämä ei tarkoita persoonallisuutesi katoamista, vaan ikuista, yksilöllistä olemassaoloa.
Todellinen sinä olet ikuinen henkinen sielu (jiva), jonka alkuperäinen olemus kuuluu henkiseen todellisuuteen. Tässä aineellisessa maailmassa sielu toimii aineellisen kehon välityksellä.
Sielu ei ainoastaan asu toisessa ulottuvuudessa, vaan sen alkuperäinen olemus on henkinen. Aineellinen keho on väliaikainen ilmentymä aineellisessa maailmassa.
Et ole ihminen, joka yrittää tulla henkiseksi olennoksi. Olet jo ikuinen henkinen olento, jolla on tällä hetkellä aineellinen keho.
Olet unohtanut todellisen, ikuisen olemuksesi. Et ole yksin tässä unohduksessa – aineellisessa maailmassa elävät sielut ovat unohtaneet alkuperäisen olemuksensa.
Sielu ei ole koskaan lakannut olemasta henkinen. Se on vain samaistunut aineelliseen kehoon ja mieleen.
Krishnan tietoisuuden tarkoituksena on palauttaa tämä alkuperäinen tietoisuus.
Kristinuskonto on sekoittanut keskenään sellaiset asiat kuin sielun ja hienojakoisen kehon, vaikka ne ovat kokonaan eri asioita.
Sielu ei voi kärsiä, koska se on turvassa toisessa ulottuvuudessa.
Hienojakoinen keho sen sijaan voi kärsiä ja nauttia sekä aineellisessa maailmassa että "paratiisissa ja helvetissä" ja maan päällä.
Kristinuskonnon mukaan hienojakoinen keho on kuitenkin sielu, vaikka todellisuudessa nämä ovat kaksi eri asiaa.
KRISTINUSKONTO ON SEKOITTANUT KESKENÄÄN SELLAISET ASIAT KUIN SIELUN JA HIENOJAKOISEN KEHON, VAIKKA NE OVAT KOKONAAN ERI ASIOITA.
SIELU EI VOI KÄRSIÄ, KOSKA SE ON TURVASSA TOISESSA ULOTTUVUUDESSA.
HIENOJAKOINEN KEHO SEN SIJAAN VOI KÄRSIÄ JA NAUTTIA SEKÄ AINEELLISESSA MAAILMASSA ETTÄ ”PARATIISISSA JA HELVETISSÄ” JA MAAN PÄÄLLÄ.
KRISTINUSKONNON MUKAAN HIENOJAKOINEN KEHO ON KUITENKIN SIELU, VAIKKA TODELLISUUDESSA NÄMÄ OVAT KAKSI ERI ASIAA.
Hienojakoinen keho, joka kristinuskonnon mukaan on sielu, voi kärsiä kovin paljon ”helvetissä” ja nauttia ”paratiisissa”. Mutta sielu ei kärsi missään, koska se on turvassa toisessa ulottuvuudessa, eikä sitä uhkaa mikään. Kärsimys kuuluu sekä fyysiseen kehoon että hienojakoiseen kehoon, mutta ei ikuiseen elävään olentoon eli sieluun.
ELÄVÄ OLENTO ON SAMA KUIN SIELU, JOKA ON TOISESSA ULOTTUVUUDESSA.
ELÄVÄ OLENTO ON SAMA KUIN SIELU, JOKA ON TOISESSA ULOTTUVUUDESSA.
Mutta absoluuttisestihan aika ei voi kulkea tai liikkua yhtään mihinkään. Se vaan on.
Muutos tapahtuu meidän kokemuksessamme. Aika on Jumalan energiaa: me olemme ajan vaikutuksen alaisia, mutta Jumala itse on ajasta riippumaton. Voisi sanoa, että aika ei kulje – me koemme muutoksen ajallisena.
https://www.richardlthompson.com/node/118
https://richardlthompson.com/time-according-vedas
https://richardlthompson.com/time-according-vedas
Time According to the Vedas
n-d / (017)
Purāṇic concepts of time as “an active potency of the Supreme which manipulates the material energy,” can appear incompatible with Einstein's analysis of time as a geometric coordinate in the fabric of space. All the same, Thompson considers the rich complexity of the Purāṇic accounts, which include calculation of time based on atomic action, the motion of the stars and planets in terms of arc-seconds, and time dilation over cosmic distances.
https://richardlthompson.com/time-according-vedas
Time According to the Vedas
Aika vedojen mukaan n-d / (017)
Puraanoissa esitetty käsitys ajasta ”Korkeimman aktiivisena energiana, joka ohjaa aineellista energiaa”, saattaa vaikuttaa olevan ristiriidassa Einsteinin aika-analyysin kanssa, jossa aika ymmärretään avaruuden kudokseen kuuluvana geometrisena koordinaattina.
Tästä huolimatta Thompson tarkastelee puraanojen kuvausten rikasta moniulotteisuutta. Niihin sisältyvät muun muassa ajan laskeminen atomien liikkeiden perusteella, tähtien ja planeettojen liikkeiden mittaaminen kaarisekunteina sekä ajan dilataatio eli ajan hidastuminen kosmisilla etäisyyksillä.
But in any case there is one interesting story about a King named Kakudmī, who had a daughter named Revatī. This king wanted to obtain a husband for his daughter. So apparently he wasn’t an ordinary king, so he went up to the planet of Brahmā, Brahmaloka, to personally ask Brahmā to select a husband for his daughter. So when he and his daughter arrived there, Brahmā was busy because he was listening to a concert being put on by the Gandharvas, a race of celestial musicians. So this took a certain period of time, and when the concert was over Brahma asked the king what he wanted. He expressed his desire, and Brahmā then laughed and said, “Well, all of the different possible husbands you had in mind for your daughter have died a long time ago. In fact the entire civilization that you were living in has vanished into dust, and no one even remembers the names of any of the people who were living in that civilization.” Because it seems that while the king was listening to the concert, about 120 million years had passed on the earth. So this gives an idea of the different time scales.
https://richardlthompson.com/time-according-vedas
Richard L. Thompson käsittelee tässä samaa aihetta – jota mainittiin tämän keskusteluketjun alussa – tutkijan näkökulmasta.
RICHARD L. THOMPSON on suorittanut matematiikan tohtorin tutkinnon Cornellin yliopistossa, jossa hän opiskeli todennäköisyysteoriaa ja tilastollista mekaniikkaa. Tohtori Thompson on tutkinut kvanttiteoriaa ja matemaattista biologiaa New Yorkin osavaltion yliopistossa ja Cambridgen yliopistossa Yhdistyneessä kuningaskunnassa.
Hänellä on paljon kirjoja.
Täältä löytyy myös ääniversio – jos joku ei jaksa lukea luentoa.
Paina nappia oikealla.
https://richardlthompson.com/time-according-vedas
Is it true that time is money?
Someone's time is more expensive, valuable!
Some also say that money comes to money,
basically the more you have, the more you get.
Onko totta, että aika on rahaa?
Ei ole.
Vain materialisteille!
RAHA ON MYÖS ENERGIAA