keväinen kävely
on lähes kuumaa,
vaikk vast huhtikuu on
aavistus luonnon
heräämisest, pien aavistus
ilmass on
aamupäiväll tavallist'
pihan muijat ja ukot
ja lapset
lakkaamtt on herjanneet
ohess lakaamatt nauraneet
ivallisest, pilkallisest
jo tuhannest ja tuhannest
murtunut sydän
itkee, itkee, itkee
ilman kyyneleit
se itkee
elän ikuista tammikuun kuudettatoista
13 vuotta sitten.
jo silloin murruin pieniksi
pieniksi palasiksi
niin pieniksi, pienenpieniksi
vaihdan kukikkaat
tennistossut jalkoihin
etsin pakopaikkaa pilkkaajilta
edes hetkeksi, edes pieneksi toviksi
pihalla mies juoksee
perääni vielä
huutaa kadun toisell puolell
yhdy pilkkaa, ivaa
pilkkaa , ivaa kuin me
siit kiitoksemm saat
ja ystäväkseim tuut.
olen jo kauan sitten oppinut
suurt, suurt muuria
suurt, suurt muuria
pilkkaajain ja ivaajain
pienentämään
ajatuksin uloslähtiess
' Jääkö tänään alle
kymmenen pilkkajan!
Voisiko jäädä
alle kymmenen pilkkaajan!'
vasta 15 metriä ovelta,
pilkkaajia,
huippupilkkaajia
siis kaksi
en seutua tunne,
se uutt on mulle
hautausmaan tiedän,
hiljaisen, ison,
rauhallisen.
kaunis
kaikessa suomalaisuudessaan
koruton, niin koruton
ajattelen hautaa kaukana,
jonk kolmest jo hyvästellyt
oon- varmuuden vuoks:
onko
tämä kerta viimeinen?
äiti, isä ja sisko!
täll kertaa en käänny
tutull tiell
käännyn vasempaan , en oikeaan
kosk vastass vain melu autojen ois,
melu, melu
lintujen kevätkonsertt
kuuntelemamahan- sitt ihanamp en kuvitell
edes vois: kevät, lintujen riemulaulu, aurinko
kevät ja linnut, kaiken puhkeaminen kukkaan
hentoon aluks
ja siit loistoon täyteen - kesällä
ja uudelleen syksyll
uudelleen syksyll
näen kauniita, rakkaudell
vaalituit pihoja
sinisiä kukkasia eniten
kolmas ivaisku yllättäen
kuin niin useast ennenkin
kenenk ei tuntea
ulkomutoain pitäis!!
kaunis ja tyylikäs
nuori rouva
upporikkaan kotinsa
pihalla
perääni huutaa sydänt
viilovat iskunsa.
(seuraavilla kerroilla näen
että kauniilla nuorella naisella
on vanha , ehkä juoppo aviomies.)
miks rouva tuo
tunsi ulkonäköni
ajatus vaivaa vain
ison tien ylittämisen ajan.
olen kohdannut saman tilanteen
liian usein, ett ajatell
vastaust en saata
kos arvoitus on ja pysyy
arvoituksena:
mist ihan vieraat ihmiset tuntevat naamani?
turha ajatela arvoitust
kosk tunne en vastaust.
olen turvassa,
olen ihmisten
silmistä
poissa
vastassa odottaa ystäväni: metsä ja sen puut, puiden lapset. on kuin isäni
matkaissain ois. isäni metsämies,
piiriesimies.
maisemat uudet
silmä lepää
tutuss ja turvallisess
suomalaisess metsäss
ylitän sillan
oikeall puolellnäen talon
valmistaudun ottamaan
vastaan iva- ja pilkkahuutoja
kosk on pihall
on väkeä.
he vain katsovat niin kuin vierasta katsotaan
joku siis viel normaalist
käyttäyvyy
ei ääntäkkään.
päivän ihme tapahtui
tienristeyksess tuntemattomass
valitsen vasemman pikimetsätien,
vaikk samanlaisilt
molemmat oikitiet näyttävät.
ei ihmisiä, ei autoja.
hiljainen , aurinkoinen
lintujen riemurinnoista
raikuva satukametsä-
ivatull ja pilkatull.
en tiedä minne vie tie
kyltit ympär
käännetty
nautin joka sentistä
jokaisesta niistä
ihan jok'ikisest
aurinkoa, lintukonsertti
raikaa jokapuoll
ei yhtään ihmist
-ei ainttakaan.
siit onni ja ilo
ei pilkkaa, ei naurua
ei ivaa
ei ivallist naurua
jok mut on ympäröinyt
jo vuoden -taukoamatt.
pysähdyn useasti
kuuntelemaan ja katselemaan
satumetsää,
jok totta on
ihan totta.
joogaan
hypähdän pari kertaa
riemust ympäri
näen ensimmäisen ilman kukkasen,
perhosen
sit ihailemaan, ihmettelemään
jään. sit pitkään
katson, ihailen , ihmetten.
ruosteenruskea hento,
hieno puku
pari-kolme täplää
sinistä, niin kauniin sinistä
täplää hennon, hienon
puvun yläosassa
pian niit
on useamp -haukon henkeä.
eteenpäin
tuntematont tietä kuljen.
tuoll sitruunaperhonen,
keltaisessa asussaan
tuoll viel kaaliperhonen.
sydänala kuristaa riemu
kauan kadotettu riemu
edes hetken nauttia saan
koko sydämest:
aurinkoinen kevätmetsä
raikuu monien
satakielien soitost
tähän jäädä voisin
koko päiväks
vaikka loppuelämäks
ei ihmisiä, jotk
pilkkaavat, ivaavat, nauravat
perinjuurin samall tavall tietty porukka tammikuun kuudestoista
-kauan, kauan sitten.
pää ei tahdo muistaa
niin kovin kauas
ja muistaa kuitenkin!
kipu aivan sama on
kuin tammikuun kuudestoista,
joskus
kauan sitten.
perhoskirjastain kotonain katson:
ei ole totta.
perhosen nimeen sisältyy
nimeni.
tämä on se kesä
kosk mä lopullisest rikk meen:
papurikkokesä
papurikkosysky,
papurikkotalvi,
papurikkokevät uus
- - -
jos Jumalamme suo.
Tapahtukoon hänen tahtonsa.
on lähes kuumaa,
vaikk vast huhtikuu on
aavistus luonnon
heräämisest, pien aavistus
ilmass on
aamupäiväll tavallist'
pihan muijat ja ukot
ja lapset
lakkaamtt on herjanneet
ohess lakaamatt nauraneet
ivallisest, pilkallisest
jo tuhannest ja tuhannest
murtunut sydän
itkee, itkee, itkee
ilman kyyneleit
se itkee
elän ikuista tammikuun kuudettatoista
13 vuotta sitten.
jo silloin murruin pieniksi
pieniksi palasiksi
niin pieniksi, pienenpieniksi
vaihdan kukikkaat
tennistossut jalkoihin
etsin pakopaikkaa pilkkaajilta
edes hetkeksi, edes pieneksi toviksi
pihalla mies juoksee
perääni vielä
huutaa kadun toisell puolell
yhdy pilkkaa, ivaa
pilkkaa , ivaa kuin me
siit kiitoksemm saat
ja ystäväkseim tuut.
olen jo kauan sitten oppinut
suurt, suurt muuria
suurt, suurt muuria
pilkkaajain ja ivaajain
pienentämään
ajatuksin uloslähtiess
' Jääkö tänään alle
kymmenen pilkkajan!
Voisiko jäädä
alle kymmenen pilkkaajan!'
vasta 15 metriä ovelta,
pilkkaajia,
huippupilkkaajia
siis kaksi
en seutua tunne,
se uutt on mulle
hautausmaan tiedän,
hiljaisen, ison,
rauhallisen.
kaunis
kaikessa suomalaisuudessaan
koruton, niin koruton
ajattelen hautaa kaukana,
jonk kolmest jo hyvästellyt
oon- varmuuden vuoks:
onko
tämä kerta viimeinen?
äiti, isä ja sisko!
täll kertaa en käänny
tutull tiell
käännyn vasempaan , en oikeaan
kosk vastass vain melu autojen ois,
melu, melu
lintujen kevätkonsertt
kuuntelemamahan- sitt ihanamp en kuvitell
edes vois: kevät, lintujen riemulaulu, aurinko
kevät ja linnut, kaiken puhkeaminen kukkaan
hentoon aluks
ja siit loistoon täyteen - kesällä
ja uudelleen syksyll
uudelleen syksyll
näen kauniita, rakkaudell
vaalituit pihoja
sinisiä kukkasia eniten
kolmas ivaisku yllättäen
kuin niin useast ennenkin
kenenk ei tuntea
ulkomutoain pitäis!!
kaunis ja tyylikäs
nuori rouva
upporikkaan kotinsa
pihalla
perääni huutaa sydänt
viilovat iskunsa.
(seuraavilla kerroilla näen
että kauniilla nuorella naisella
on vanha , ehkä juoppo aviomies.)
miks rouva tuo
tunsi ulkonäköni
ajatus vaivaa vain
ison tien ylittämisen ajan.
olen kohdannut saman tilanteen
liian usein, ett ajatell
vastaust en saata
kos arvoitus on ja pysyy
arvoituksena:
mist ihan vieraat ihmiset tuntevat naamani?
turha ajatela arvoitust
kosk tunne en vastaust.
olen turvassa,
olen ihmisten
silmistä
poissa
vastassa odottaa ystäväni: metsä ja sen puut, puiden lapset. on kuin isäni
matkaissain ois. isäni metsämies,
piiriesimies.
maisemat uudet
silmä lepää
tutuss ja turvallisess
suomalaisess metsäss
ylitän sillan
oikeall puolellnäen talon
valmistaudun ottamaan
vastaan iva- ja pilkkahuutoja
kosk on pihall
on väkeä.
he vain katsovat niin kuin vierasta katsotaan
joku siis viel normaalist
käyttäyvyy
ei ääntäkkään.
päivän ihme tapahtui
tienristeyksess tuntemattomass
valitsen vasemman pikimetsätien,
vaikk samanlaisilt
molemmat oikitiet näyttävät.
ei ihmisiä, ei autoja.
hiljainen , aurinkoinen
lintujen riemurinnoista
raikuva satukametsä-
ivatull ja pilkatull.
en tiedä minne vie tie
kyltit ympär
käännetty
nautin joka sentistä
jokaisesta niistä
ihan jok'ikisest
aurinkoa, lintukonsertti
raikaa jokapuoll
ei yhtään ihmist
-ei ainttakaan.
siit onni ja ilo
ei pilkkaa, ei naurua
ei ivaa
ei ivallist naurua
jok mut on ympäröinyt
jo vuoden -taukoamatt.
pysähdyn useasti
kuuntelemaan ja katselemaan
satumetsää,
jok totta on
ihan totta.
joogaan
hypähdän pari kertaa
riemust ympäri
näen ensimmäisen ilman kukkasen,
perhosen
sit ihailemaan, ihmettelemään
jään. sit pitkään
katson, ihailen , ihmetten.
ruosteenruskea hento,
hieno puku
pari-kolme täplää
sinistä, niin kauniin sinistä
täplää hennon, hienon
puvun yläosassa
pian niit
on useamp -haukon henkeä.
eteenpäin
tuntematont tietä kuljen.
tuoll sitruunaperhonen,
keltaisessa asussaan
tuoll viel kaaliperhonen.
sydänala kuristaa riemu
kauan kadotettu riemu
edes hetken nauttia saan
koko sydämest:
aurinkoinen kevätmetsä
raikuu monien
satakielien soitost
tähän jäädä voisin
koko päiväks
vaikka loppuelämäks
ei ihmisiä, jotk
pilkkaavat, ivaavat, nauravat
perinjuurin samall tavall tietty porukka tammikuun kuudestoista
-kauan, kauan sitten.
pää ei tahdo muistaa
niin kovin kauas
ja muistaa kuitenkin!
kipu aivan sama on
kuin tammikuun kuudestoista,
joskus
kauan sitten.
perhoskirjastain kotonain katson:
ei ole totta.
perhosen nimeen sisältyy
nimeni.
tämä on se kesä
kosk mä lopullisest rikk meen:
papurikkokesä
papurikkosysky,
papurikkotalvi,
papurikkokevät uus
- - -
jos Jumalamme suo.
Tapahtukoon hänen tahtonsa.
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.